lauantai 31. joulukuuta 2011

Vuoden saldo

Monet blogistit näyttävät näinä päivinä tekevän yhteenvetoa kuluneesta vuodesta. Miksenpä minäkin? Hyvähän se on välillä katsoa taaksepäin, ottaa oppia virheistä ja muistella myös ilon ja onnen hetkiä. Siispä tässä saldoa.

Parisuhteet kaikesta huolimatta kai hienoisesti plussalla. Ainakin jos vertaa edelliseen vuoteen, joka oli parisuhteen kannalta pelkkää miinusta. Eroaikeista huolimatta saatiin keskustelu käyntiin ja pahimmat kriisit selätettyä kohtuulliseksi arjeksi. Monilla varmasti on ollut onnellisempi parisuhdevuosi ja toki toivoisin itsellenikin sellaista, vaikkapa jo seuraavalle vuodelle. Se toinen suhde, joka kai tavallaan jossain vaiheessa oli jonkinlainen parisuhde, jää plussalle reilusti.

Lapset plussalla! Uusi päiväkoti on sujunut hienosti, isompi sai selätettyä alkuvuoden sairastelut ja käytökseenkin saatiin diagnoosi. Pienempi on oppinut niin paljon uusia taitoja. Molemmat ovat omia kultasiani ja yhä viihtyvät öisin kainalossa.

Asuminen hieman miinukselle. Ei kai oikein muuta voi sanoa, kun oma koti on myynnissä ja on muutettu kerrostaloon vuokralle. Vaikka täällä kaikki onkin lähempänä ja työtä vähemmän, niin mielelläni olisin siellä uuneja lämmittänyt, kasvimaata kuokkinut ja omassa rauhassa ollut. Mutta ei siis niin huonoa ole elo täälläkään, huonomminkin voisi olla.

Sukulais- ja ystävyyssuhteet on vähän siinä ja siinä. Omaan sukuun on positiivista yhteyttä pidetty, siskon kanssa välit ovat erinomaiset, ystäviä olen tavannut aika huonosti. Miehen sukulaisiin taas, no, niin, no... Siis ei niin hyvin. Ystäviin olen ottanut huonosti yhteyttä. Kriisit ja väsyminen, elämäntilanne kaikkinensa, ei vaan jaksa ja mitä sitä oikein sanoisi, että kriisiä on? Ja kun mihinkään ei oikein ilman lapsia voi lähteä ja jos lapset on mukana, niin kaikki keskittyminen menee siihen. Ystävät ovat vielä aika kaukana, edellyttäisi matkustamista. Ensi vuonna paremmin.

Työelämä plussalla. Ura on edennyt kaikilla mittareilla, töihin on yhä mukava mennä ja työkaverit ihan parhaita. Haasteita on riittävästi, ei kuitenkaan liikaa. Työmäärä uudessa työssä alkuvaiheen jälkeen asettunut kohtuullisiin uomiinsa. Palkka on riittävä. Ei siis valittamista.

Harrastukset ovat niin ja näin. Kun harrastaminen keskittyy yhdistystoimintaan, niin ylä- ja alamäkiä on. Yhdessä yhdistyshankkeessa vastatuulta, toisessa myötätuulta, kolmas menee painollaan. Olo on useimmiten aika saamaton ja laiska, enemmän pitäisi tehdä, mutta kai se pelkkä osallistuminen ja läsnäolokin on enemmän kuin monilla muilla? Niin ja jos ihan tarkkoja ollaan, niin on sitä jotain tullut tehtyäkin. Jokatapauksessa hienoja ihmisiä on tavattu ja yhdessä tehty asioita. Lopputulos kuitenkin: plussaa. Harrastuksena mielelläni tekisin myös käsitöitä ja lukisin kirjoja, mutta molemmat ovat olleet huonolla tolalla tänä vuonna. Housunpolvia on paikattu, sitä liene ei voi laskea ja sanomalehdet luettu, sitäkään ei kai voi lukemiseksi sanoa? Sitten joskus paremmin nämäkin.

Terveys on ollut hyvä, ainakin kun vertaa siihen mitä se voisi olla. Alkuvuoden sairaalan johtanut myyräkuume ja parit silmätulehdukset, yksi poskiontelotulehdus, epämääräinen joukko flunssia, ajoittaista selkä- ja niskakipua, mutta siltikin kokonaisuudessaan varsin terve. Omilla jaloilla joka päivä liikkeelle, eikä jatkuvasti satu mihinkään.

Tässä kai tärkeimmät, unohtuikohan joku? Unelmista on luovuttu tänä vuonna, kaivellaan niitä esiin taas ensi vuonna. Vuosi se oli tämäkin. Toivotan kaikille oikein onnistunutta vuotta 2012!

Tähden lentoa,elämää rentoa, ei huolen häivää, iloisin mielin kohti huomista päivää! Uusi vuosi tuokoon taikaa, iloa ja onnen aikaa!

perjantai 30. joulukuuta 2011

Ammattitaidosta

Vanhalla kodilla kävi tänään uusi kiinteistönvälittäjä. Harkinnassa, vakavassa sellaisessa, on siis kiinteistönvälittäjän vaihto. Edellinen on myynyt taloa reilut neljä kuukautta ja saldona on varmaankin neljä paikalla käynyttä asiakasta eikä yhtään tarjousta. Hintaa on laskettu kerran, alunperin hinnoiteltiin välittäjän ohjeiden mukaan ja hinnanlasku tehtiin myös välittäjän ohjeiden mukaan. Ketä sitä uskoo, jos ei välittäjää?

Tämä uusi välittäjäehdokas oli selkeästi tavoitehakuisempi kuin edellinen. Myynti tuntui olevan ykkösprioriteetti. Tämähän kyllä sopisi meille myös. Uusi välittäjä oli sitä mieltä, että alunperin hinnoittelu on tehty liian korkeaksi. Mikä tietysti todisteiden valossa on aika todennäköistä. Myös kaikki taustakartoitukset tehtiin selkeästi paremmin ja perusteellisemmin kuin edellisen kanssa. Olisiko tällä parempi ammattitaito? Ehkä se siis saadaan myytyä vielä ennen ensi kesää...

torstai 29. joulukuuta 2011

Äiti ja poika, ne vanhemmat

Anoppi on kylässä. Anoppi yksin, ei appi. Kuten aiemminkin on ollut puhetta, anoppi ei millään muotoa kuulu suosikkiväestöni joukkoon. On omahyväinen ja itsekäs, tekee niinkuin haluaa (myös meillä), on rasisti ja sen lisäksi juo liikaa. On useimmiten aivan avoimen epäkohtelias ihmisille, joista ei juuri pidä (kuten appiukolle tai muille sukulaisille, joskus jopa minulle). Ei suostu noudattamaan meidän perheen sääntöjä, mistä johtuen vanhempi lapsista aloittaa anopin  vierailun aikana tai heti sen jälkeen melkoisen käytösongelmien vyyhdin.

No nyt siis kuitenkin anoppi on kylässä. Olin eilen töissä ja mieheni oli lasten ja äitinsä kanssa kotona. Anoppi halusi lähteä käymään kaupungissa vanhemman lapsen kanssa ja mies oli ohjeistanut selkein sanoin; ei syötävää, ei leluja. Ja kuinka kävikään, sekä pullaa, mehua että lelu. Mies oli asiasta näreissään, anoppi piti sitä itseoikeutettuna mummin oikeutena. Hän saa, jos hän haluaa.

Illalla mies joi lahjaksi saamaansa hehkuviiniä. Ilmeisesti prosentit yllättivät, ainakin mies tuki tukevaan humalaan ja aloitti riidan äitinsä kanssa. Ensimmäisen, jonka minä koskaan olen kuullut. Mies ei koskaan aiemmin minun kuulteni ole noussut äitiään vastaan, vaan on aina sanonut, että pitää ymmärtää vanhaa ihmistä (vaikka ei ole kuin kuudenkympin päälle). Äänet jo kohosivat, minäkin jo välillä sotkeennuin riitaan, kun ei meinannut valmista tulla millään. Aiheena riidassa oli, että meillä on meidän säänöt. Että meidän perhe määrittelee ne säännöt, joilla täällä ollaan ja että anoppi on tervetullut, jos pystyy niitä noudattamaan. Anoppihan suuttui perin pohjin. Hän ei ole tehnyt mitään väärin, hän ei anna  missään periksi, hänellä on oikeutensa.

Riita eteni jo siihen pisteeseen, että mies sanoi äidilleen, että tämä ei ole enää tervetullut meille. Anoppi vastasi tähän, että hänellä on oikeus nähdä lastenlapsiaan ja hän tulee vaikka sosiaaliviranomaisten kanssa. Tässä vaiheessa minäkin jo hermostuin. Että uhkaa sosiaaliviranomaisilla minua minun omassa kodissani, kun ei saa mitä haluaa. Samalla saimme kuulla, että emme ole kummoisia vanhempia, että meillä on outoja sääntöjä, että lapsille ylipäätään ei tarvitse olla sääntöjä, että psykologin diagnoosista huolimatta vanhempi lapsista on aivan tavallinen, eikä häntä muutoin tarvitse kohdella ja kaikki on meidän pelkkää keksintöämme, jolla haluamme lasta kiusata. Lopulta riita rauhoittui ja illan lopuksi mies halusi sopua äitinsä kanssa, äitinsä vain ei halunnut.

Nyt on aamu uusi. Vanhempi lapsista halusi mennä mummin viereen ja menikin. Minä lähden kohta töihin. Aamun lopputulos todennäköisesti on, että anoppi hyvästellään pitkäksi, pitkäksi aikaa. Hei, hei vain. En ikävöi.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Elämisen riittävyyksistä

Joululoma on ohi ja paluu työhön on tosiasia. Rauhoittava arki jatkaa kulkuaan. Sukulaisvierailu meni yllättävänkin hyvin, mitään isompaa kriisiä ei syntynyt. Jos kriisiksi ei lueta sitä, että en millään olisi jaksanut olla mieheni kanssa sukulaisissa. Mies ei jotenkin vain ymmärrä, että mitä kylässä oleminen vaatii ihmiseltä. Että talot elää tavallaan ja vieraiden pitäisi jotenkin siihen sopeutua. Eikä mies ymmärrä sitäkään, että lapsille jo pelkkä kylässä oleminen on outo ja ihmeellinen asia ja siksi siellä kylässäkin tulisi säilyttää tutut rutiinit ja aikataulut ainakin suunnilleen. Isompihan meillä menee sekaisin jo vähemmästäkin, nytkin välillä oli hankaluuksia kaiken sen sekavuuden keskellä.

Joulun tienoolla olin mielestäni jo aivan varma, että ero on oikea ja hyvä asia. Että voin mieheni kanssa olla lapsille vanhempi, mutta en halua olla mies ja vaimo. Tavoittelemisen alla olisi yhteistyövanhemmuus, yhteinen vastuunotto lapsista ja lasten parhaasta. Mutta ei siis puolisoina ja saman katon alla. Nyt kotiin tultua onkin kaikki mennyt yllättävän hyvin ja jo ihmettelen taas, että jaksaisinko sitten kuitenkin. Aikookohan tämä asia minulle selkeytyä milloinkaan?

Peruskysymys kai yhä on, että mikä on riittävää elämässä. Riittääkö vanhemmuus ja jonkunlainen kumppanuus miehen kanssa? Tarvitseeko ihminen edes rakkautta? Selviääkö ilmankin? Monet pariskunnathan elävät elämäänsä "kämppiksinä" yhteisessä talossa, yhteisillä pelisäännöillä, mutta omaa elämäänsä viettäen. Omat ystävät, omat harrastukset, joillakin omat lomamatkatkin. Onko sellainen elämä riittävää elämää? Nyt ainakaan minulla ei edes ole mitään kaipuuta rakkauteen. En toivo, että joku ottaisi kainaloon ja pitäisi hyvänä. En edes halua, että joku jakaisi arkeni. Pelkkä ajatuskin siitä, että mieheni muuttaisi pois ja tilalle muuttaisi joku muu, on kestämätön. Että jonkun toisen kalsarit olisi lattioilta kerättävänä ja jonkun toisen likaiset astiat olohuoneessa. Ei kiitos. Minä ja lapseni riittäisivät minulle kyllä. Että kai se mieskin näillä toiveilla siinä menisi ja elämäksi riittäisi?

lauantai 24. joulukuuta 2011

Joulurauhaa

Joulunvietto on menossa. Villiä on lasten juoksu ja pukkikin jo kävi. Tilanne rauhoittuikin pukin käytyä, uudet lelut ovat kovin kiinnostavia. Jouluaatto alkoi retkellä hautausmaalle. Lapsille taisi olla ensimmäinen joulu, jolloin haudoilla käytiin. Täällä minun vanhemmillani on minun näköiseni joulu monella tapaa. Taitaa kulkea "oikea joulu" monin tavoin perintönä. Omien perinteiden luominen vie aikaa. Kyllä tästä joulu tulee. Pukki toi uudet lapasetkin. Rauhaa kaikille!

torstai 22. joulukuuta 2011

Jouluiloa?

"Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien..." Miehellä tuntuu olevan taas juomapullolle asiaa. Tällä viikolla joka ilta, viikonloppuna myös. Ei taaskaan mitään mahdottomia määriä, mutta enemmän kuin mitä minun hermoni kestää. Selitys on, että joulu stressaa. Minä vain taas en ymmärrä. Sanoin, että eiköhän se stressaa meitä kaikkia enemmän, jos mies vielä juo. Että ei kenellekään tule parempi mieli siitä juomisesta. Saa taas nähdä.

Ollaan menossa jouluksi vanhempieni luo. Isä avaa olutpullon suunnilleen heti herättyään, äiti saattaa olla juomattakin, mutta saattaa juodakin. Oletettavasti mieheni juo myös, kun kerran juotavaa on tarjolla. Kaikki ovat stressaantuneita, lapset kiljuvat ja juoksentelevat, villiintyvät vieraasta paikasta. Matkakin väsyttää, kun ajamista on useampi sata kilometriä. Äitini kiukuttelee kaikesta siitä työstä, jonka joulu tuo tullessaan ja vaikka siskon kanssa lupasimme tehdä suunnilleen kaiken, ei se tietenkään kelvannut. Marttyyrina on mukava olla, joulunakin.

Kysymys vain kuuluu, että missäs se jouluilo on?

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Turvallisuudentunteesta


Monet ihmiset kaipaavat turvallisuuden tunnetta. Sitä, että arki jatkuu samanlaisena ja jos ei jatkukaan, niin jatkuu parempana. Että on turvassa maailman murheilta ja myrskyiltä. Monelle turvallisuudentunteeseen vaikuttaa perheen elämän jatkuminen ennallaan; on terveyttä, työpaikkoja, koti, rahaa, ystäviä ja sukulaisia. Arki menee painollaan. Lienee ihmisillä eroja siinä, että mitä turvallisuudentunteeseensa tarvitsee.

Tänään oli henkilöstön joulukahvit töissä ja johtaja puhui mahdollisesti tulevista muutoksista. Ehkä, joskus, mahdollisesti, ehkä, joskus tulevaisuudessa saattaa muutoksia tulla ja työpaikkoja vähentyä. Kukaan vakituisesta väestä ei ole joutumassa pois, määräaikaisuuksia ja sijaisia tarkastellaan, uutta väkeä palkataan poislähtevien tilalle harkitusti. Että ei aihetta hätäilyyn, eikä kosketa meitä vielä, ehkä ei koskaan. Tämä kuitenkin aiheutti reaktion, että keskustelu muista töistä käynnistyi. Asuntolainoista oltiin huolissaan, uusia mahdollisia työpaikkoja mietittiin. Että mihin menisin? Ihmisten turvallisuudentunnetta järkytettiin juuri joulun alla ja ehkä aivan tarpeettomasti. Kuinkahan tämä nyt vaikuttaa työilmapiiriin ja sitoutumiseen? Kuinka väki innostuu tekemään talon eteen, jos he kokevat sen turhaksi? Eipä mitenkään. Että sellainen joululahja.

Joulusuunnitelmista ja hysteriasta

Päiväkodissa on rokkoepidemia. Päiväkotiin jalkautui jopa perusterveydenhuollon henkilöstö näytteitä ottamaan. Epidemiasta näyttäisi tulevan jonkunasteinen hysteria. Meillekin soitettiin eilen kesken päivän, että vanhempi lapsista on haettava kotiin, kun hänellä on nyt SE ROKKO. Haettiin kotiin ja vietiin lääkäriin, joka sanoi, että ei. Hikinäppyjä vaan, ei mitään rokkoa. Mutta tarkkailkaa nyt kuitenkin.

Joulun suunnitelmiin tämä nyt vaikuttaa kuitenkin siten, että tarkkaillaan. Äitini on ollut sairaana, joten en kyllä todellakaan aio tartuttaa häneen mitään, jos sen voin välttää. Nyt siis katsellaan, että tuleeko kukaan kipeäksi, onko kenelläkään näppyjä, sattuuko kurkkuihin, nouseeko kuumetta. Mieskin luuli jo yöllä olevansa kovassa kuumeessa, mutta ei sitten ollutkaan minkäänlaisessa. Hysteria tarttuu. Ei vain nyt sitten jouluun ole enää kovin montaa päivää aikaa, joten tarkkailun tuloksista täytyy päättää aika äkkiä. Saa nähdä. Mutta ei kyllä niin kamalasti haittaisi joulu kotona...

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Rakkauspohdintoja


Luin tänään yhdestä blogista määritelmiä erilaisille rakkauksille, joita on olemassa. Blogi pohti enimmäkseen lähimmäisenrakkauteen kuuluvia rakkauksia, mutta kyllä mukana oli sellainen miehen ja naisen välinen rakkauskin. Niin. Rakkautta on monenlaista ja saakin olla. Ei vain yhdenlainen ole oikein ja tosi. Monellalailla voi rakastaa. Ja saa rakastaa. Niin, siis ennen kaikkea saa rakastaa. Että on lähellä ihmisiä, joita kohtaan voi tuntea rakkautta. Rakkaus vahvistaa ja antaa voimaa. Auttaa jaksamaan vaikeissakin tilanteissa.

Tärkein minulle on tietenkin äidinrakkaus omiin lapsiini. Ei ole mitään tärkeämpää, ei mitään mikä enemmän olisi mielessäni kuin omat lapseni. Vaikka en tietenkään aina jaksa ja pysty toimimaan oikein, siltikin ajattelen lasteni parasta. Kai minä miestänikin jollakin tavalla rakastan. En kai minä muuten tässä olisi? Mutta nyt olen jotenkin hyväksynyt senkin, että omalla tavallani rakastan sitä sivusuhdettani ja sekin saa olla niin. Vaikka ikäänkuin otettiin sitä etäisyyttä ja oltiinkin etäällä ainakin viikko, niin jotenkin sitä vaan palautuu siihen lähelle. Ei mitenkään tarkoituksella ja laskelmoiden, vaan jotenkin luonnollisesti. Kai se vaan sekin on nyt sitten niin. Ja olkoon.

Elämä ja suru


Luin tänä aamuna blogeja, joissa surtiin. Läheisten menetystä joko kuolemalle tai erolle. Surtiin yksinäisyyttä, pohjatonta ikävää, pahaa oloa. Minunkin tuli paha mieli siitä kaikesta pahasta mielestä, mikä blogeista välittyi. Olisin halunnut rohkaista, mutta miten kukaan sellainen, joka ei itse sure, voi olla olla surevalle tukena? Yleensäkin ottaen, voiko kukaan tukea toista, jos ei tiedä, mitä toinen kokee? En tiedä. Ehkä voi. Ehkä pelkkä läsnäolo auttaa.

Blogeja lukiessa tuli taas mieleeni aiempikin ajatus, että onko minulla oikeutta olla tyytymätön elämääni, kun joillakin on paljon huonommin. Onko oikeutta valittaa, jos asiat eivät ole pohjattoman huonosti? Onko oikeutta olla vailla jotain muuta, jos toisilla ei ole mitään?

Eilinen sitten kuitenkin kääntyi meidän perheessä jonkunasteisen kriisin puolelle. Mies olisi kai tarvinnut lempeää puhetta ja läheisyyttä, minä en halunnut.  Kai minä olin väsynyt ja siksi en jaksanut. Tai muuten vain en halunnut. Mitä enemmän mies läheisyyttä kerjäsi, sitä kauemmas menin. Hermostuin jo pienistäkin. Olisin halunnut olla rauhassa. Onko ihmisellä oikeus haluta olla rauhassa, jos parisuhteeseen on ryhtynyt? Pilaanko lastenkin viikonlopun, kun en osaa joustaa riittävästi? Kuinka paljon lapset ylipäätään ymmärtävät tästä koko asiasta? Ahdistaa. Onneksi mies nukkuu nyt, on vielä hetki aikaa koota itseään.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Kriisien vähyys ja tähdenlento


Lieneekö iloisella joulun odotuksella jotain tekemistä sen kanssa, että kotioloissa ei nyt juuri ole kriisiä pukannut? Vai lieneekö siellä perheneuvojalla ravaaminen vaikuttanut positiivisesti perhe-elämään? Kriisit ovat nyt olleet lyhyitä ja hentoja. Ei lainkaan sellaisia kaikenkattavia ja mustia, paksuja ja painavia. Vai lieneekö elämä muuten vain aaltoliikettä? Mitä tänne blogiinkaan kirjoittaa? Että elämä on hyvin? Kai niin.

Isompi lapsista oli perjantaina innoissaan tähdenlennoista. Mistä lie tähdenlennot hänen mieleensä tulleet, mutta hän halusi tietää, että onko totta, että toive toteutuu, jos sen tähdenlennon aikana toivoo. Onko totta, onko? Toteutuuko? Mistä sen tietäisi? Minä tietenkin asiaa tutkimaan, mikä se sellainen tähdenlento on ja kuinka todennäköistä nyt olisi toiveiden toteutuminen. Selvisi sekä tähdenlennon virallinen määritelmä, mutta myös perusta toiveelle. Useat kansat näet ovat uskoneet ja uskovat yhä, että tähdenlento onkin se hetki, kun jumalat raottavat taivaan ovea. Ovesta näkyy valo ja jumalat näkevät maahan. Tällöin kun toivoo, niin jumalat kuulevat. Minusta aika kaunis ajatus. Sanoin lapselle, että saa uskoa, jos haluaa. Että monet uskovat. Mutta että todistaa en voi. Lapsi tyytyi vastaukseen. Minäkin taidan uskoa...

perjantai 16. joulukuuta 2011

Pientä politiikkaa


Presidentinvaalit ovat tuloillaan ja siitähän sitä puhetta riittää. Oma ehdokas on ollut selvillä jo aika kauan, eikä vaatinut keskustelua itseni kanssa. Helppohan oli valita ehdokas, joka on sivistynyt ja avarasydäminen. Hyvää presidenttiähän tässä ollaan hakemassa, vai?

Töissä on mielenkiintoista seurata ehdokkaiden valintaa. Kahvipöydän keskustelut ovat jo useamman kerran kääntyneet vaaleihin. Ehdokkaitahan on aika laidasta laitaan, joten keskustelu jonkun puolesta on helposti puhetta jotakuta vastaan. Selvää puhetta vastaankin on kuultu, eräskin tuskin saattoi mainita yhden ehdokkan nimeä, kun ehdokas tuntui niin vastenmieliseltä. Elämme siis taaskin mielenkiintoisia aikoja!

torstai 15. joulukuuta 2011

Iloisia yllätyksiä


Olin tänään työmatkalla. Lähtö aamuhämärissä, paluu iltahämärissä. Tai no aivan pimeää se oli molempiin suuntiin. Matkaa puolentoistasataa kilometriä, työpaikan liian iso auto alla. Vettä satoi. Päivä itsessään oli hyvä, paljon mielenkiintoista keskustelua ja heränneitä ajatuksia. Niin ja hyvää ruokaa. Ajoin molempiin suuntiin, jalka puutui ja siitä jännityksestä, että pysyykö auto tiellä, puutui kai niskatkin.

Tulin kotiin, joka oli tyhjä. Kellon mukaan koko perheen olisi pitänyt olla kotona, mutta löysinkin vain keittiöstä lapun. Siinä luki, että sauna on lämmin, jääkaapissa on saunajuomaa, ruoka odottaa lautasella. Että minulle hetki omaa aikaa kaikessa rauhassa, perhe tulee sitten iltapalalle. Ovat käymässä vanhassa kodissa. Pieniä onnen hetkiä...

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Pahuksen kiire ja siitä johtuva riippuvuus


Tällä viikolla töissä on ollut aivan liian kiire. Päivät ovat venyneet työmatkojen ja kokousten takia ja sama meno jatkuu huomennakin. En ehdi käydä kotona kuin kääntymässä, juuri ehdin nukuttamaan lapsia ja aamulla taas liikkeelle. Onneksi tämä ei kestä taas kuin tämän viikon, ensi viikolla jo rauhoittuu. Väsyn tämmöisestä, eikä se lastenkaan kannalta herkkua ole. Äitinä koen huonoutta. En ollut paikalla edes lasteni joulujuhlassa, enkä nähnyt hienoja tonttuesityksiä. Sen sijaan odotin Helsinki-Vantaalla myöhässä olevaa lentokonetta, että olisin päässyt kotiin.

Tämä kiire aiheuttaa täyden riippuvuuden miehestä. Mies hoitaa kodin ja lapset. Mies oli lasten kanssa joulujuhlassa ja otti videokuvaa tonttuesityksistä, joita sitten minulle näytettiin. Melkein itkin. Olen täysin riippuvainen siitä, miten mies asiat hoitaa. Minulla ei ole varaa sanoa mitään mistään, kun en itse hoida ollenkaan. En pidä siitä, että olen miehestä riippuvainen. Olen tottunut itsenäisyyteen. Kaikkea sitä pitääkin opetella.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Onko pakko, jos ei taho?


Jope Ruonansuu laulaa yhdessä laulussaan, että onko pakko, jos ei taho? Usein kysyn itseltäni samaa. Onko pakko? Lapsiperheen pakot on tietysti yksi asia; noustava on silloin kun lapsetkin, ruokaa on tehtävä, pyykkiä on pestävä. Vaikkei aina taho. Näissäkin on vara tehdä toisina päivinä helpoimman kautta, jos ei tosiaankaan taho.

Mutta miten pakko on parisuhteessa, vaikka ei taho? Mies oli eilisen päivän taas yritystä täynnä kuin ilmapallo. Kaiken piti mennä hienosti, perheen näyttää onnelliselta. Yhdessä olisi pitänyt olla, yhdessä. Koko perhe. Mites se voi olla mitenkään mukavaa yhdessäoloa. jos minä en tahdo? Joka välissä mies halusi suukkoja. Lähtösuukkoja, takaisintulosuukkoja, jonkun asian valmiiksi saattamisen suukkoja. Entä jos ei taho? Minä väistelin parhaan mukaan, sanoin, että en halua. Mies yhdessä välissä halusi antaa pienelle neidille suukon, neiti ei tahtonut. Mies sanoi, että ei ole pakko, jos ei tahdo. Kysyin, että miksi minun on pakko, jos en kerran tahdo? Luuleeko mies, että onni tulee pakottamalla? Kun pakotetaan olemaan yhdessä, pakotetaan leikkimään onnellista, niin sieltä se onni tulee?

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Yöpaitoja ja pipareita


Aamulla isompi heräsi jo viideltä, menin hänen viereensä ja nukahdimme uudestaan. Pienempi heräsi kuudelta ja huomasi, että äiti on hukassa. Noustiin sitten koko porukka ylös. Eilen leivottiin pipareita, joten aamupala oli enemmän tai vähemmän piparipainotteinen. Oli siellä jotain puuroakin pöydässä. Lastenohjelmien jälkeen isompi lähti isänsä kanssa lämmittämään uuneja vanhaan kotiin ja minä jäin pienen neidin kanssa kotiin. On sitten touhuttu yöpaidoissa. Koko aamu. Ja syöty pipareita.

Vaikka meillä on ollut kovastikin olevinaan hommaa (mm. lakanat kaikkiin sänkyihin, pyykkiä ja pyykkiä, pieni järjestyksenvaihto lastenhuoneessa, verhoihin vuoren ompelua yms.) niin silti kiirettömyys on aivan käsinkosketeltava. Koska on siis yöpaidat päällä ja pipareita kädessä. Pienestä ne arjen ilot tulee. Piparinmakuista joulunodotusta vaan teillekin.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Kirjeitä joulupukille


Laitoin lasten joulukalenteriin tälle aamulle lapun, että tänään on se päivä, jolloin kirjoitetaan joulupukille. Joululahjakuvastoja on selattu jo monta viikkoa, joten arvelin asian olevan jo kohtuullisen pureksittu. Isompi heräsi hyvissä ajoin taas tänään, ennen kuutta. Minulla oli kahvit jo tippumassa, joten eipä siinä mitään. Pienempi vielä nukkuu.

Nyt isompi on toiveita pukille miettinyt. Kiiltävien kuvastojen lumossa meinasi tulla kovin hintavia toiveita, joten toppuuttelin. Kaksi toivetta on hyvä ja toinen vain voi olla kalliimpi. Eihän pukilla muutoin ole mahdollisuuksia kaikille lapsille tuoda, jos jotkut pyytävät kovin monta. Selitys hyväksyttiin. Kaksi toivetta on valittu ja kun toinen niistä on yhteiseenkin käyttöön sovelias, esitin, että jos se olisi siskon kanssa yhteinen toive. Näin parantantuisivat mahdollisuudet saada toivottu lahja. Tähänkin tyydyttiin.

Luin artikkelin leluja varastelevista vanhemmista. Mikä on se maailma, jossa vanhemmat ennemmin varastavat jälkikasvulleen lelut, kuin elävät kukkaronsa mukaan? Jos ei ole vara, ei ole vara. Luulisi olevan jokseenkin selvää. Mutta ei sitten olekaan. Millaisessa painessa elää vanhempi, joka varastaa lapselleen jotain, mikä ei kuitenkaan ole perustarve, siis ruokaa tai vaatetta? Vai onko nykyajan lelut jo perustarve? Eikö voi erottua joukosta? Eikö voi sanoa päiväkodissa, että mitä se pukki oikein toikaan? Ei tuonut viimeisintä huutoa, toi jotain itsetehtyä? Vai mitä?

Meillä isompi odottaa saavansa lisäksi lämpimiä neuleita. On saanut joka joulu ja odottaa nytkin. Ymmärtää jo, että jos joku on neulonut lahjaksi, on tehnyt sen rakkaudella ja ajatuksella ja siksi lahja on arvokas. Että tavara on kuitenkin vain tavara, vaikka mieli niitä tekeekin. Hyvät eväät joulunodotukseen!

torstai 8. joulukuuta 2011

2005-2008


Tänään perheneuvojalla oli keskustelujen aiheena vuodet 2005-2008 meidän elämässämme. Edellisellä kerralla päästiin vuoteen 2005 eli nyt jatkettiin siitä. Näihin vuosiin ajoittuu molempien lasten syntymät. Ja parisuhteen kriisin synty myös. Näistä vuosista olikin mieheni kanssa hieman eriävä näkemys. Siis siitä, mitä tapahtui. Ja siitä, että miksi. Minä itkin taas, niinkuin joka kerta ennenkin perheneuvojalla. Ehkä se on hyvä?

Seuraavalla kerralla päästäänkin sitten kriisin syvenemiseen ja sen akuuttiin vaiheeseen. Ja ensi kerralla sovitaan jatkotoimista. Käyntejä ilmeisimmin jatketaan. Maailman tappiin asti? Ehkä tähän jotain selkoa joskus aiemminkin tulee. Joka tapauksessa neuvojalla käynti auttaa aina omaan oloon ja kai miehenkin. Perheen elokin aina rauhoittuu toviksi aikaa ja näyttää toiveikkaalta. Tänäänkin taas tuntuu, että kyllä kai tämä tästä. Suosittelen muillekin ammattiapua!

Fyysisiä oireita


Usein illalla nukahdan sänkyyn lapsia nukuttaessani. Nukun rauhallista unta tuhiseva tai molemat tuhisevat kainalossa, kunnes yhtäkkiä herään. Silloin kello on sen verran, että mies oletettavasti tulee kohta myös nukkumaan. Sydän hakkaa, koko kroppaa kihelmöi ja on ihan turha luulla, että nukahtaisin uudelleen moneen hetkeen.

Eilen minulla oli molemmat lapset kainalossa. Nukahdin heidän kanssa yhtäaikaa, nukuttiin varmaan parisen tuntia, kun heräsin taas ja sydän hakkasi. Koko kroppa kihelmöi. Kuuntelin aikani miehen kulkemista ja ääniä olohuone-keittiö-vessa-linjalla ja odotin, että milloin makuuhuoneen ovi käy. Jonkin ajan kuluttua alkoikin kuulua sohvalta kuorsaus. Mies olikin valinnut mieluummin sen, kuin potkivan esikoisen. Kuuntelin aikani, sydän rauhoittui, kihelmöinti lakkasi ja jatkoin uniani aina aamuun saakka.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Varmuutta kehiin!!


Mistä tietää, että milloin on oikeassa? Alkaa jäytää tämä, että joka toinen päivä on sitä mieltä, että avioliitto on selkeästi ohi ja joka toinen päivä, että ehkä tästä yrittämällä vielä jotain tulee. Tietenkin joku positiivinen voisi sanoa, että kun joka toinen päivä on sitä mieltä, että kannattaa yrittää, niin silloin kannattaa. Että siellähän on selkeästi toivoa. Mutta niinä päivinä, kun tuntuu, että ei enää jaksa, tuntuu todellakin, että ei jaksa. Silloin huomaa niitä isoja asioita, jotka on ongelmissa ja joihin ei näytä tulevan muutosta, vaikka kuinka on keskusteltu.

Yksi näistä asioista on alkoholi. Mies ei tosiaankaan näytä ymmärtävän, että alkoholinkäyttö vaivaa minua ja että minä olen siihen niin perin juurin kyllästynyt, että en jaksa siitä enää sanoa. Ei ole minun asiani huomautella, jos mies ei kerran itse ota vastuuta asiasta. Ei ole minun asiani vahtia ja etsiä pulloja, metelöidä ja mekastaa, olla antamatta rahaa mihinkään muuhunkaan sen pelossa, että mies ostaa kuitenkin alkoholia. Jos mies ei halua olla ilman, niin ei halua. Mutta sitten täytyy olla ilman perhettä. Tai no tarkemmin sanottuna ilman vaimoa, koska ei alkoholinkäyttö sillä tasolla nykyään ole, etteikö hän pääsääntöisesti voisi huolehtia lapsista. Minä vain en jaksa. Montako kertaa pitää antaa mahdollisuus?

Toisina päivinä haaveilen elämästä ilman miestä. Että kuinka voin joka ilta ottaa lapset kainaloon ja nukuttaa heidät onnelliseen uneen. Kuinka voidaan aamulla pukea vaatteet ilman riitaa, joka väistämättä syntyy, jos mies koittaa auttaa kumpaakaan pukemaan. Kuinka voidaan tehdä meidän makuun sopivaa ruokaa. Kuinka päivä rytmittyy meidän mukaan, eikä sen mukaan, että moneltako mies ehkä herää ja moneltako ehkä menee nukkumaan. Kuinka minulla jää aikaa, kun ei tarvitse miehen jälkiä korjata. Toisina päivinä ymmärrän, että ei se herkkua sitten olisi kuitenkaan, kahden pienen kanssa. Että väsyn ja olen toivoton. Että olen kovin yksin. Että itken itseni uneen siitä kaikesta. Jotta mitähän tässä tekisi?

maanantai 5. joulukuuta 2011

Lapset tänään


Tänään lapset olivat miehen ja ukin kanssa kotona, kun päiväkodista oli vapaapäivä ja minulla sen sijaan työpäivä. Päivä oli kai näennäisesti mennyt aivan hyvin. Sitä en tiedä, että kuinka paljon lasten perään oli katsottu, vai olivatko olleet kuin ellun kanat. Ainakin sekä seinä että pöytä olivat saaneet puuväriä osakseen, eteisessä oli aika kaaos (mm. lapas- ja sukkalaatikkoa oli tyhjennetty) ja lastenhuoneessa oli ilmeisimmin askarreltu, kun paperisilppua oli lattiat levällään. Syömässä oli käyty paikallisessa hampurilaispaikassa. Kai siis unelmien päivä?

Lapset kuitenkin ovat kovin levottomia. Eivät kuuntele mitään, eivät tottele. Kaikki leikit on pelkkää riehumista ja huutamista. Päiväunia ei oltu nukuttu, joten pienempi nukahti autoon, kun kävimme asioilla. Mahtaneeko nukkumaan käyminenkään onnistua?

Mies oli kuitenkin tehnyt ruokaa oikein keittokirjan mukaan. Eli yritystä oli taas yli oman tarpeen. Joten, jos mistään sanoo, on yhtälö se, että minä en arvosta hänen pyrkimyksiään. Hän tekee parhaansa ja minä vain moitin. Voisiko kuitenkin lapsille olla se tavallinen arki ihan riittävä? Tavallinen rytmi, tavallinen ruoka, tavalliset asiat? Läsnäolo?

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Ei ole miehestä laastariksi


Tässä yksi päivä luulin, että sivusuhteen katkettua palaan mieheni kainaloon jo aivan laastarisyistä. Että etsin jotakuta lähelle ja mieskin kelpaisi paremman puutteessa. Mutta ei taida kelvata. Mies on ärsyttänyt aivan tavallista enemmän. Ehkä hän on tehnytkin monenlaista ärsyttävää, mutta vaikka ei tekisikään, ärsyttää silti. Sekä minua että lapsia.

Kaikeksi onneksi anoppi ei tullutkaan kylään. Oli ollut hieman sairas. Ehkä oli, ehkä ei, mutta onneksi ei tullut. Appi sen sijaan tuli ja hän onkin mukava. Sydämestään sivistynyt, vaikka ehkä muutoin ei olekaan. Tänään mentiin koko porukka vanhaan kotiin hieman lämmittämään. Mies ja isänsä hieman aiemmin toisella autolla ja minä lasten kanssa perässä toisella. Mies oli siellä tekevinään jotakin. Lähinnä sotki. Appi hoiti kaikki oikeat työt. Minua ärsytti. Tyhjensin lasten kanssa ulkosaunan vesiastiat ja padan, laitoin kuivatustulet, syötiin eväsbanaanit ja sanoin, että eiköhän me lasten kanssa jo mennä. Ja mentiinkin.

Joinakin hyvinä päivinä jo ajattelin, että ehkä miehen kanssa voisi yrittää. Että ehkä asiat muuttuvat. Että ehkä jopa joku päivä voisin harkita omakotitaloa uudelleenkin miehen kanssa. Mutta ei taida minulla riittää kärsivällisyys odottaa sitä ihmettä. Ei taida ihmeitä tapahtua, enkä minä taida uudelleen mieheeni rakastua. Eli tämän päivän lopputulos taas vaihteeksi: ei tästä mitään tule.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Kulissit pystyssä


Tänään tulee vierailulla anoppi ja appi. He eivät tiedä mitään avioliiton kriisistä. Mielestäni ei ole minun asiani kertoa ja mieheni ei halua. Joten olkoot tietämättä. Tämä tietysti tekee sen, että kulisseja pidetään pystyssä. Toisinaan jaksan paremmin ja toisinaan vähän huonommin. Silloin kun jaksan huonommin, mieheni moittii minua jälkikäteen. Että enkö sen aikaa voinut olla, kun he ovat vierailulla. Aiemmin olen jo kirjoittanut anopista, joka on täynnä itseään ja omia ajatuksiaan. Hänelle hänen mallinsa on oikea ja muut ovat vääriä. Sen lisäksi hän on rasisti ja kaikenlaiset valtavirrasta poikkeavat ihmisryhmät haukutaan usein vierailuilla moneen kertaan. Onneksi eivät käy niin usein.

Eilen mieheni oli taas sillä tuulella, että ensin oli minulta vailla rahaa, jonka kävi juomassa läheisesä kuppilassa. Sitten valehteli juomisistaan ja hermostutti minua lopun aikaa kaikenlaisella. Eilen oli sellainen päivä, jollaisten takia en jaksaisi avioliittoa enää yhtään.

Tänään olen joulunodotuksen ja itsenäisyyspäivän kunniaksi ollut hyvä kulissinpystyttäjä. Tein melkein suursiivouksen, leivoin joulutorttuja ja kinuskikakulle pohjan. Ripustin joulutähden keittiön ikkunaan. Siivosin jopa parvekkeen. Kaivan vielä esiin kauniimmat kupit ja servetit. Tulkoot kylään ja nähkööt onnellisen perheen. Aivan sama.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Avioliiton rikkoja


Eilistä kirjoitusta kommentoitiin, että enkö voisi ajatella arvostavani tätä sivusuhteena ollutta henkilöä, koska hänhän ei halunnut olla avioliittoni rikkoja. Että en voi häntä siitä syyttää. Korjaan nyt siis, jotta ei jää kenellekään epäselväksi: kunnioitan ja arvostan tätä ihmistä erittäin paljon. Monestakin syystä. Hän ei ole missään vaiheessa luvannut minulle mitään, mitä hän ei olisi pitänyt. Hän on ollut tukenani koko vuoden. Kuunnellut kiukutteluni. Ollut läsnä ja ymmärtänyt. Se, että suhteesta ei mitään sen enempää tullut, ei ole kenenkään syy, enkä ketään siitä syytä. Asiat vain menevät, niinkuin menevät. Mutta kyllä mielensä saa silti pahoittaa.

Toinen asia sen sijaan on, että kuka ylipäätään on avioliiton rikkoja? Minusta kukaan kolmas ei se voi olla. Kahden väliin ei kolmas mahdu, jos nämä kaksi eivät niin halua. Kolmas ei siis koskaan mielestäni voi olla avioliiton rikkoja. Puolisot itse sitä voivat olla. Meidän tapauksessamme minusta suurin avioliiton rikkoja on mieheni, joka ei ole käyttäytynyt avioliiton arvoisesti. Avioliiton rikkoja olen itsekin, kun olen sydämeeni antanut kolmannen tulla. Mutta että joku ulkopuolinen voisi rikkoa avioliiton: mielestäni mahdoton ajatus.

torstai 1. joulukuuta 2011

Erään tarinan päätös


Työpaikalla käynnissä ollut eräänlainen suhde on tullut päätökseensä. Viime viikolla aloitettu etäisyyskeskustelu on johtanut siihen, että on päädytty etäälle. Mitään ei ole enää käynnissä. Keskusteluissa kävi ilmi, kuten jo kauan sitten olen tiennyt, että tämän toisen osalta mitään kovin syvällistä ei missään vaiheessa ollut käynnissäkään. Katsoin omia vanhoja tekstejäni ja jo heti helmikuussa kirjoitin, että tällä ei ole tulevaisuutta. Eikä ollutkaan. Ehkä vain takerruin häneen kuin laastariin pahimmissa parisuhteen koukeroissa.

Vaikka tiesin, että kuinka tämä tulee päättymään, silti pahoitin mieleni. Jossain vaiheessa luulin, että olen tärkeä, erityinen, että kelpaan. Nyt kun käy ilmi, että en kelvannutkaan, pahoitan mieleni. Vaikka siis tiesinkin sen. Yhteinen lopputulema oli, että ystävinä säilytään. Mutta mitä on olla ystävä, jos oli olevinaan ennenkin ystävä ja nyt on mitä? Ei kai sitten mitään? Miten olla ystävä sellaisen kanssa, jonka kanssa on monta kuukautta jakanut ajatuksensa ja sitten ei enää olekaan tärkeä. Mitä on ystävyys sitten? Joulukortti? Sattumalta samassa pöydässä syöty lounas?

Erään tarinan päätös oli siis alkua sille, että eräs toinen tarina ei pääty. Nyt varmaankin tarraudun mieheeni kuin laastariin. Luulen, että olen hänelle tärkeä. Että kelpaan. Että olisin jollekulle tärkeä ja kelpaisin. Mies mahtaa hämmästyä. Taitaa olla turha siellä perheneuvojallakaan enää käydä. Minä jatkan avioliittoani, muutan unelmani arkisemmiksi, lapset saavat ehjän perheen ja mies vaimon. Kaikki voittivat. Vai?

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Joulunodotusta


Lasten synnyttyä sovimme, että joka toinen joulu on toisen suvun ja joka toinen toisen suvun. Joskus olemme menneet sukulaisiin, joskus sukulaiset ovat tulleet meille. Tänä vuonna on minun sukuni vuoro. Äiti on ollut kipeänä, joten menemme minun sukuni luokse. Varmaan siskon kanssa laitamme joulua äidille valmiiksi, että äiti pääsee vähemmällä.

Viime jouluna meillä oli kylässä anoppi ja appi. Koko joulun. Ja minä sairastuin aattona ja makasin kipeänä koko joulun joutuen sitten lopulta uutenavuonna sairaalaan. Luulin aivan vakavasti, että sairastaminen on henkistä laatua. Että sairastuin anopista pahaan luulotautiin. Ei se sitten lopulta totta ollut, mutta mielenkiintoinen ajatus. Voiko pelkkään pahaan oloon sairastua? Siis hyvinkin fyysisesti.

Päätin viime jouluna, että tämä on viimeinen tämmöinen joulu. Joulu, jossa on liikaa olutta. Liikaa asioita, jotka ovat tärkeitä aikuisille. Liian vähän rauhallista yhdessäoloa ja lepäämistä. Liian vähän minun näköistäni joulua. Ei taida tästä tulla sen kummempaa?

tiistai 29. marraskuuta 2011

Etäisyys ja läheisyys


Edellisessä kirjoituksessa olin sitä mieltä, että kaikkea ei voi saada. Eikä voikaan. Mielen täytyisi olla kirkas ja selkeä, että osaisi tehdä valintoja. Jos pääsisi vähän etäälle, voisi ehkä nähdä kirkkaammin, että mitä oikeasti haluaa. Edellisen parisuhteen lopetukseen vaikutti vahvasti kuukausi kaukana kotoa, jolloin asiat kirkastuivat, selkenivät ja päätöksenteko tuli vahvaksi. Nytkin tarvitsisin jotain sellaista, mutta ei sitä kyllä ole näköpiirissä. Arkea vaan.

Kuitenkin asioiden helpottamiseksi käynnistin etäisyyskeskustelun työpaikan sivusuhteen kanssa. Että jos otettaisiin etäisyyttä, oltaisiin kauempana toisistaan. Voisin jotenkin paremmin nähdä asiat. Ei tämä ensimmäinen etäisyyskeskustelu ollut, eikä varmaan viimeinenkään. Etäisyys nimittäin käytännössä ei toteudu kovin helpolta. On vain niin vaivatonta olla lähellä, yhdessä. Ja niin vaikea olla etäällä.

Voiko se olla niin, että asiat jotka tuntuvat hyviltä, ovat kuitenkin väärin? Ja asiat, jotka tuntuvat pahoilta, olisivat sittenkin oikein?

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Kaikkea ei voi saada, elämä on valintoja


 Elämän tosiasia kai suurimman osan kohdalla on, että kaikkea ei voi saada. Jotain voi saada, kun ponnistelee riittävästi. Jotain saa ilman ponnistelujakin ja jotkut asiat ovat valintoja. Kun yhden valitset, valitset toisen pois. Minulla tuntuu nyt elämässä olevan aika, jolloin täytyy päättää, että mitä haluaa, kun kaikkea ei voi saada.

Perheneuvojalla käyntien tuloksena mies on kovastikin parantanut tapojaa. On useimmiten läsnäoleva isä ja huomioiva aviomies. Kysyy mielipidettäni ja kuuntelee sitä, haluaa tehdä asioita, joista minun tulee hyvä mieli. Yrittää todellakin parhaansa lasten kanssa. En tiedä, kauanko tämä aikoo jatkua, vai onko muutos pysyvä. Hankala sanoa, ennenkuin näkee. Tämän johdosta olen jo välillä kallistumassa siihen valintaan, että sitoudun jatkamaan avioliittoa ja tekemään siinä parhaani. En koe, että rakastaisin miestäni, mutta onko se peruste särkeä lapsilta perhe? Jos kaikki saadaan rullaamaan, elämä riidattomaksi ja jonkunlaista läheisyyttäkin aikuisten välille? Minua itketti jo pelkkä ajatuskin, että joutuisin luopumaan lapsista edes osaksi viikkoa. Että lapset eivät olisi lähelläni aina. Tämän takia jo kannattaa ponnistella. Minun ja mieheni suhde on tietenkin pitkän tien takana, kun luottamus minulla mieheen on mitä on ja kaikkea on tapahtunut. Minun täytyykin pohtia, että uskonko sen olevan mahdollista?

Nyt jos olen tekemässä tämän valinnan, on minun luovuttava siitä ihmisestä, joka on minua tämän vuoden kannatellut. Kuunnellut murheeni, ollut tukenani. Lähelläni. Valintaa helpottaa se tosiseikka, että tämä suhde ei ole menossa mihinkään. Luullakseni se on nyt siinä, mihin se on päätymässä koskaan, koska tämä toinen ei halua. Minä haluaisin, mutta kaikkea ei voi saada.

Molempia en voi saada. Lapsille onnellista lapsuutta ehjässä perheessä ja itselleni eri miehen. Sellaista ei tapahdu. Sellainen kaksoiselämä ei vain toimi, eikä siinä ole kenenkään osallisen kannalta mieltä. Eikä onnellisen parisuhteen tavoittelu ole mahdollista, jos sydän on jossain muualla. Elämä on valintoja, kaikkea ei voi saada.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Että semmoiset juhlat


Kotona ollaan pikkujoulutohinoista. Juhlat kai itsessään olivat ihan ok. Jatkoillakin oltiin. Mutta jotain jäi kuitenkin puuttumaan. Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Sellaista kai se on, jos koitaa päällikkönä osallistua. Sen takiako lienee niin monet meidänkin firman päälliköistä joko eivät tule tai tulevat autolla ja ovat vain pakolliset? Täytyisikö minunkin siirtyä siihen? Ehkä.

Juhlissa toivoo, että olisi hyvässä seurassa. Että vaikuttaisi siltä, että on toivottua seuraa. Olisi hauskaa ihan sen seuran vuoksi. Jos taas kokee, että on otettu mukaan siksi, että ei oikein poiskaan ilkeä jättää, niin toivoisi ymmärtävänsä aika pian, että on kotiinlähdön aika. Tänään taisin ymmärtää aika sopivassa kohdassa. Olisihan sitä jotain muutakin voinut toivoa.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Pikkujoulutunnelmissa


Tänään on firman pikkujoulut. Ohjelmaa on, ruokaa, juomaa ja hyvää seuraa myös. Aika moni työkavereistani on minulle lähes ystävä. Näin ollen on suuri vaara, että liikuttuneessa tilassa saattaa "avautua" asioista, joista voisi olla hiljaakin. Erityisesti moinen avautuminen saattaa olla hankalaa, jos kohteena ovat omat alaiset. Päällikköasemassa kun on. Täytyy pitää mielessä maanantai, niin kai tämä pysyy hallinnassa.

Pikkujoulut tämän kaiken keskellä on kuin keidas. Jotenkin luvan kanssa voi unohtaa yhdeksi illaksi elämän murheet ja keskittyä pitämään hauskaa. Mies on valmistautunut pikkujouluihini suunnitelemalla lapsille omat pikkujoulut, joihin kuuluu torttujen leipominen ja joulujuomaa (lienee lämmintä mehua kanelilla). Lähden hyvillä mielin. Nyt mekkoa silittämään!

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Sitoutumista ja etsintää


Luin erästä blogia, jossa oltiin uskoa etsimässä. Niin minäkin. Nyt etsinnässä oleva usko vaan ei ole se sama, kuin siinä blogissa. Nyt uskoa pitää etsiä parisuhteen jatkotyöstämiseen.

Perheneuvojalla käytiin miehen kanssa taas tänään ja jatkovaihtoehdot olivat:
  1. Parisuhteessa pysyminen ja hyvän parisuhteen etsiminen ja sen työstäminen
  2. Eroaminen ja hyvän eron työstäminen. Tähän liittyi myös yhteistyövanhemmuuden etsiminen.
  3. Jatkoselvittely, jossa haetaan suuntaa vielä.
Valitsimme kolmannen vaihtoehdon. Olisi pitänyt sitoutua yhteiseen tavoitteeseen ja kummastakaan muusta ei yhteistä tavoitetta löytynyt. Siis selvitellään vielä. Kaksi käyntiä vielä ennen joulua ja katsotaan sitten taas, että mikä on tilanne.

Tänään puhuttiin paljon parisuhteemme synnystä, elämästä ennen toisiamme ja kohtaamisestamme, suhteen alkuvuosista. Siitä kaikesta, kun vielä oli hyvin. Onnesta ja onnellisuudesta. Hyvästä olosta. Rakkaudestakin. Hienoista hetkistä. Lasten syntymästä. Ja siitä, milloin kaikki alkoi lähteä vinoon. Syistä kai puhutaan ensi kerralla.

Vaikka keskustelu pääasiassa koski niitä asioita, jolloin kaikki oli hyvin, itkin useamman kerran. Ajatus siitä, että joutuisin lapsista eroon itketti. Sekin itketti, kun keskusteltiin siitä, miksi minulla ei ole vihkisormusta, vaikka olemme olleet yhdeksän vuotta naimisissa. En tiennytkään, että se hankkimaton sormus oli minulle niin tärkeä? Kai tästäkin taas kaikenlaista selviää.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Mikä olisi tulevaisuus?


Huomenna on perheneuvojalla tarkoitus linjata tulevaisuuden etenemistä. Täytyy tehdä valintoja, että jatketaanko neuvojalla käyntiä ja mikä on perheneuvojalla käynnin tavoite. Nyt siis alkukartoitukset katsotaan tehdyiksi ja otetaan suuntaa. Mies tietenkin haluaa, että jatketaan käyntejä tavoitteena parempi parisuhde. Minä en ole lainkaan niin varma tavoitteistani. Olen ollut kovasti sitä mieltä, että hyvä ero on minun tavoitteeni, mutta toisina päivänä tuntuu, että kohtuullisesti etenevä arkikin voisi riittää.

Perheneuvojalle sanoin viimeksi, että ero olisi minun tavoitteeni, asumuseroon ilman varsinaista eroakin voisin suostua. Tähän liittyen sitten sainkin ajatuksen. Meillä on vielä se talo myymättä ja tällä hetkellä tyhjillään. Voisimme kokeilla osa-aikaista asumuseroa siten, että lapset pysyisivät täällä uudessa kodissa koko ajan ja minä ja mieheni olisimme vuorotellen vanhassa ja vuorotetellen uudessa kodissa. Vanhassa yksin, uudessa lasten kanssa. Voisimme harjoitella sitä, mitä on olla erillään. Mies voisi harjoitella vastuunottoa ja minä voisin harjoitella luopumista. Talokin tulisi lämmitettyä ja loput tavarat järjesteltyä.

Huonoja puolia tässä suunnitelmassa olisi se, että joutuisin olemaan lapsista erillään, mutta niin kai joutuisin väistämättä erotilanteessakin. Huono puoli olisi myös se, että mies kuitenkin jättäisi molempiin sotkun, jonka minä sitten siivoaisin. Vaikka siis sovittaisiinkin, että vaihdossa on siistiä oltava. Sen lisäksi yksi auto / kaksi kotia aiheuttaisi pieniä logistisia ongelmia, mutta ei ylitsepääsemättömiä. Lasten kannalta ratkaisu olisi siitä hyvä, että koti pysyisi koko ajan paikoillaan. Olisiko ajatusta?

maanantai 21. marraskuuta 2011

Nukkumisesta


Nukkuminen on ihmisen perustarve. Aivan välttämätön. Luin jostain silloin, kun lapset olivat vauvoja, että ihminen tarvitsisi joka yö kolme tuntia keskeytymätöntä unta pärjätäkseen hyvin. Siis unta yhteensä enemmän, mutta siitä pitäisi saada vielä kolme tuntia yhtä soittoa. Pienten lasten kanssa sellainen onnistui vain harvoin. Esikoinen on ollut aina heräilijä, vasta neljän vuoden korvilla alkoi nukkua siten, että heräsi enää kerran tai kaksi yössä. Pienempi onkin nukkunut paremmin koko ajan, lähes keskeytyksettömiä öitä jo puolivuotiaasta. Sen lisäksi, että yöllä pitäisi saada unta riittävästi, niin täytyisi voida paikata syntynytttä univajetta tarvittaessa päiväunilla.

Meidän perheessä nukkuminen on ollut koko ajan mieheni perusoikeus. Ei minun. Minä olen se, joka herää aamulla aikaisin. Minä olen se, joka herää yöherätykset. Minä olen se, joka ei saa päiväunia, jos kaikki eivät nuku yhtä aikaa. Esikoisen ollessa jotakuinkin vuoden ikäinen, aloin vaatia, että minunkin pitää saada nukkua joskus aamuisin. Sovittiin sitten, että lauantai on minun nukkuma-aamuni. Ja olikin varmaan ainakin kymmenkunta kertaa. Ei siitä mitään tahtonut tulla, miestä nukutti ja sitten ne minun nukkuma-aamuni menivät siihen, että lapsi oli vaipat märkänä television äärellä, kun mies nukkui sohvalla. Heräsin sitten mieluummin itse.

Tänä aamunakin mies nukkui. Hänellä ei ollut kiire aamulla, joten minä heräsin lasten kanssa. Lapset herättivät kylässä olevan siskoni ja hänen miehensä. Keitettin siinä kahvit ja tehtiin palapelejä. Lähdin töihin ja vein lapset mennessäni. Onneksi tälle päivälle olin saanut sovittua lyhyen päivän, joten pääsin jo ennen puoltapäivää kotiin. Mutta siis vieraat jäivät yksin hereillä taloon, kun mies nukkui ja minä jo menin lasten kanssa. Nukkumisellakin voi osoittaa, että toinen ei ole tärkeä. Vaikka nukkuminen onkin perustarve.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Puhumattomuudesta


 Mies suuttui tänään kesken kaiken, kun kaikki ei mennyt hänen halujensa mukaan. Lähti sanomatta mitään, otti auton ja meni. Tuli jonkin ajan päästä takaisin. Mitään ei välikohtauksesta sen jälkeen puhuttu. Oltiin kuin ei mitään.

Puhumattomuus näyttää olevan yleinen toimintatapa meidän parisuhteessamme. Asiat vain haudataan. Ei vain puhuta. Ollaan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Ollaan puhumattomia. Puhumattomuus ehkä vaikuttaa olevan sillä hetkellä helppo tie, mutta ei se oikeasti ole. Kertyy liikaa puhuttavaa.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Vieraita tulossa


Viikonloppuna tulee kylään mieluisia vieraita, paras (ja ainoa) sisko miehineen. Käydään varmaan kävelyretkellä, että voidaan puhua ja saunotaan, jotta voidaan puhua. Puhuminen on tärkeää.

Siskon kanssa on senkin takia hyvä puhua, että sisko tietää, miten olen tullut tämmöiseksi mikä olen. Sisko tietää, että mitä lapsena tapahtui, koska sisko oli siinä samassa. Sisko tietää aiemmat epäonnistumiset, koska sisko lohdutti silloinkin. Ja sisko tietää tämänkin murheen ja sisko lohduttaa tässäkin.

Siskossa on se vika, että sisko näkee vierestä selvemmin, kuin minä tässä ja sisko haluaisi, että minulla olisi parempi olla. Nyt heti. Siksi sisko tahtoo hätyyttää minua tekemään päätöksiä, joita en ole valmis tekemään tai jotka olen tehnyt, mutta joita en saa toimeenpantua. Sisko ei malttaisi odottaa. Sellainen on siskoni.

torstai 17. marraskuuta 2011

Syyllistänkö itse itseäni?


Kävin perheneuvojalla. Puhuttin minusta, minun toiveistani ja tavoitteistani. Suhteen alkuajoista minun näkökulmastani. Siitä, milloin suhde lähti menemään vinoon. Siitä, miten minä olen kokenut. Niistä pettymyksen ja hylätyksi tulemisen tunteista, joita minulla on ollut.

Keskustelun aikana neuvoja kysyi usein, että olinko vaatinut omaa tilaa? Olinko vaatinut huomiota? Olinko sanonut, että tämmöinen ei vetele? Olinko vaatinut parempaa kohtelua? Olinko vaatinut miestä kuuntelemaan ja olemaan tukena? Niin. Olinko vaatinut? Onko pakko vaatia? Minulle tuli olo, että on oma vikani, kun minua on kohdeltu niinkuin on. Että on oma vikani, kun olen antanut niin tehdä. Oma syyni, kun en ole ollut vailla huomiota tai apua. Tai kun en ole vaatinut riittävän kovasti, riittävän lujaa. Olen tyytynyt siihen, että mies ei halua.

Syyllistänkö nyt vain itse itseäni vai onko se näin? Enkö minä voi odottaa aviopuolisoltani hyvää, arvostavaa kohtelua ilman, että vaadin sitä? Enkö minä voi odottaa apua ja tukea ilman, että vaadin sitä? Eikö hyvässä suhteessa tule luonnostaan toisen parhaan ajatteleminen, toisen tukeminen, toisen huomioonottaminen? Ilman vaatimista? Vai pitääkö sitä vaan pitää puoliaan rakkaimpiensakin kanssa?

Prosessissa


Mies oli tiistaina perheneuvojalla omalla käynnillään ja minä menen tänään. Ensi viikolla mennään taas yhdessä. Kysyin tiistaina, että kuinka meni ja mies oli kovin vaitonainen. Mitenkähän minulla tänään menee?

Kotona on nyt ollut rauhallisempaa. Kai prosessissa oleva asia on helpompi laittaa sivuun. Että se siellä hoituu omia aikojaan ja siihen voidaan keskittyä sitten, kun aika on. Ei ole juuri riidelty, paitsi tietenkin tilipäivänäni. Rahat eivät riitä ja mies ei ymmärrä, vaan tahtoisi kuitenkin milloin mitäkin. Lasten nukkumaan menosta tulee riitaa myös aina aika ajoin, kun lapset eivät miehen kanssa nukkumaan käy. Minä en jaksaisi ilta toisensa jälkeen opastaa, että nukuttamisessa tarvitaan lempeää otetta, kun miehen mielestä lapset menevät nukkumaan tiukasti komentamalla, ainakin isompi. Mutta siis kokonaisuutena riidellään vähemmän. Mennään vain päivästä toiseen. Kotona ei tästä eroprosessista tai perheneuvojalla käynnistä ole keskusteltu laisinkaan. Aivan kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Saa nähdä, onhan sitä joskus keskusteltava.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Onko onnelle tilaa?


 Kuten aiemminkin olen pohtinut, mikä riittää elämältä? Pitääkö ihmisen olla ylipäätään vailla elämältä? Vaikka meillä onkin vain tämä yksi elämä, niin onko se vaan niin, että ei siltä täydellisyyttä voi odottaa? Kysymykset siis tähtäävät siihen, että täytyykö vaan tyytyä? Että onko riittävää, että arki menee eteenpäin ja on kohtuullisen hyvin? Suurimmalla osalla ihmisistä varmasti on kohtuullisen hyvin ja se on hyvä. Minulla on lapset ja työtä, vielä ainakin terveyttä arkeen riittävästi, oma koti (nyt juuri kaksikin...), ystäviä, elämässä monenlaista sisältöä. Eikö se riitä? Eikö?

Nyt erityisesti pohdituttaa se perheneuvojalla käynti. Käykö siinä niin, että jotenkin vaan pikku hiljaa keskustelujen kautta minut puhutaan ympäri sitoutumaan tähän mieheen? Että minun pitää kuitenkin vaan yrittää? Että kunnon vaimot jaksaa yrittää? Että minun pitää antaa mahdollisuus, vielä kerran? Että pitää sitoutua? Käykö niin, että kaiken tämän jälkeen minä tyydyn siihen, että mies on mikä on ja jos hän yrittää kohtuullisestikaan, niin se riittää. Että minun unelmilleni ja toiveilleni, minun onnelleni nyt vaan ei ollut tilaa tässä elämässä? Että minulle oli jotain muuta? Vai onko onni vain tätä?

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Isänpäivänä paremmin


Tämän vuoden isänpäivän vietto on sujunut paremmin kuin edellinen. Edellinen ei sujunut ollenkaan. Lapset olivat tehneet hoidossa lahjat ja kortit, yhdessä tehtiin kakku. Isänpäivänaamuna isää herättämään. Ei jaksanut isä herätä. Jos sitten myöhemmin. Herätettiin sitten myöhemmin. Isä jaksoi olla hereillä tunnin verran, kakun ja kahvin ajan, vetäytyi sitten takaisin lepäämään. Lähdin lasten kanssa ulos. Viime vuonna isällä oli krapula.

Tänään siis sujuu paremmin. Taas oli hoidossa askarreltu ja kakkua tehty. Isä heräsi heti ensi yrittämällä ja on ollut hereillä siitä saakka. Eikä ole krapulassa. Käytiin leikkipuistossakin koko perhe. Nyt isä kuorii perunoita muusia varten. Että on täällä jotain paremmin kuin joskus.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Heti auttaa


Eilen siis olimme ensimmäisen kerran siellä perheneuvojalla. Ulkopuolisesta avusta kai on turha odottaa tuloksia heti, lienee useamman kuukauden juttu. Mutta silti tuntuu, että apua tuli heti. Nimittäin itse ryhdyin ajattelemaan eri tavalla.

Perheneuvoja sai aikalailla kattavan kuvan tilanteestamme. Sekä tästä nykyisestä, mutta myös siihen johtaneista syistä. Tapaamisessa keskusteltin sekä mieheni että itseni taustoista, lapsuudenkodista ja sieltä juontuneista käytösmalleista. Neuvoja tuntui varsin nopeasti saavan käsityksen siitä, että mikä on vialla. Perusdiagnoosi lienee, että minä olen läheisriippuvainen, ylivastuullinen vaimo ja mieheni on aloitekyvytön ja vastuuton aikuinen lapsi. Yhdessä tämä paketti tekee sen, että minä huolehdin kaiken ja mieheni ei mitään. Yhdistettynä mieheni alkoholiongelmaan ja mielenterveydellisiin ongelmiin paketti aikaansaa sen, että minä väsyn ja tunnen toivottomuutta.

Mutta siis niihin ajatuksiin. Tänään olen ollut kykenevämpi sanomaan miehelleni, että en halua jotain. En halua. Joten en tee. Olen ymmärtänyt, että en voi sille mitään, jos miehen tulee paha mieli jostakin mitä sanon tai teen. Minulla on kuitenkin oikeus näin tehdä. Olen käsittänyt, että minulla on oikeus omiin tunteisiini ja omiin toiveisiini. Tästä on vielä pitkä matka mihinkään todelliseen muutokseen, mutta askel on otettu.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Ensimmäinen käynti


Tänään oli ensimmäinen käynti perheneuvojalla. Aikaa oli varattu puolitoista tuntia tilanteen kartoittamiseen ja jatkosta sopimiseen. Neuvoja oli oikein empaattinen ja lämmin ihminen. Tasapuolinen ja rauhallinen. Näki positiivisia viestejä sielläkin, mistä itse en niitä nähnyt. Esimerkiksi avun hakeminen oli hänen mielestään selkeä toivon viesti. Ehkä niin.

Keskusteltiin siitä, mikä on hyvin ja mikä on huonosti meidän perheessä. Ja siitä, mikä on johtanut mihinkin. Milloin meillä alkoi mennä huonosti. Mikä siihen johti. Millaista tulevaisuutta me toivoisimme. Mikä meitä erottaa ja mikä meitä yhdistää. Mitä askeleita haluaisimme nähdä, jotta olisimme menossa eteenpäin, siis parempaan.

Minä itkin, tietenkin ja monta kertaa. Mies ei itkenyt, mutta miehekkäästi tunnisti, että ehkä hän on se, jonka takia ongelmissa ollaan. Että ehkä hän ei ole toiminut siten, kuin vastuullinen aviomies ja perheenisä toimii. Minusta sekin jo oli hyvä alku. Sovittiin molemmille omat käynnit ja yhteinen seuraava käynti. Näiden kolmen uuden käynnin jälkeen sovitaan jatkosta. Katsotaan.

Tänään kai keskustellaan


Tänään meillä on mieheni kanssa ajanvaraus sinne ulkopuoliselle asiantuntijalle, joka työkseen ihmisten ongelmia hoitaa. Tänään on se päivä, kun jonkun ulkopuolisen silmille levitellään perheen likapyykki. Tänään on se päivä, kun kai keskustellaan. Onko tänään se päivä, kun myös kuunnellaan?

Täytyy luottaa prosessiin. Siihen, että ongelmaisille perheille on keskustelumalli kehitetty ja ammattilaisen johdolla se prosessi itsessään tuottaa tulosta. Meidän vain täytyy heittäytyä mukaan ja tehdä niinkuin pyydetään. Illalla lisää.

torstai 10. marraskuuta 2011

Miehen ja naisen erilaisuus


Ilmeisesti yleisesti hyväksytty "fakta" on, että miehet ja naiset ovat erilaisia. Siis tietenkin fyysisesti ovatkin, mutta että muutoinkin. On hyväksytty ajatus siitä, että mies ajattelee eri tavoin ja nainen ajattelee eri tavoin. Tästä syystä syntyy konflikteja. Minullakin on aiheesta oikein kirjakin. Sukupuolten erilaisuudesta. Ilmeisesti tämä ajattelumallin idea on, että täytyy sopeutua siihen toiseen ja toisen ajattelutapaan, täytyy tehdä kompromisseja, täytyy ymmärtää.

Mutta onko se näin? Tunnen miehiä, jotka monesta asiasta ajattelevat kuin minä, toimivat kuin minä. Valitsevat samat polut. Miehiä, joiden ajatuksenjuoksu on vaivatonta ymmärtää siksi, että se on lähellä omaani. Ja sitten on oma mieheni, joka valitsee yleensä eri polun kuin minä. Tekee eri päätökset. Lisäksi en ymmärrä edes hänen perustelujaan päätöksilleen.

Onko niin, että toiset miehet ja naiset ovat kovin kaukana toisistaan ja toiset taas lähempänä? Onko minun oltava se kompromissin tekijä ja ymmärtäjä, vai saanko tavoitella jotain, jossa ei tarvitsisi aina niin kovin ponnistella? Vai kuuluko se ponnistelu miehen ja naisen välille aina? Väistämättä?

tiistai 8. marraskuuta 2011

Ajatuksia äitiydestä ja vaimoudesta


Minulla on ollut vaikeuksia erottaa toisistaan kaksi roolia; äitiys ja vaimous. Nehän ovat ihan eri asioita. Äitiydessä mitataan suhdettani lapsiini ja niihin asioihin, joihin minun pitäisi heitä äitinä valmistaa. Olenko lasteni tuki ja turva? Olenko satama maailman myrskyissä? Osaanko varustaa lapseni maailmalle sellaisilla tiedoilla ja taidoilla, joilla maailmassa pärjää? Osaanko luoda lapsilleni sellaiset edellytykset, että kasvavat vahvoiksi, mutta herkiksi? Että kasvavat viisaiksi ihmisiksi? Vaimoudessa taas mitataan suhdettani mieheeni. Olenko hyvä kumppani? Hyvä rakastaja? Hyvä puoliso? Vai mitä?

Äitiydessä pallo on minulla. Yksin minulla. En voi vierittää mitään vastuuta äitiydestäni lapsilleni. Vaikka olisivat millaisia, minun tulee silti olla äiti. Mielellään hyvä äiti. Äiti kuitenkin. Vaimoudessa taas mielestäni osa vastuusta kuuluu miehelleni. En voi olla hyvä kumppani, jos en saa siihen vastakaikua. Tai voin olla, mutta olenko sittenkään, jos emme ole puolisoita yhdessä?

Tässä erokriisissä tahtoo sekä minulta että mieheltäni hävitä ajatus siitä, että vaikka vaimous lakkaisi, olisin silti äiti ja että vaikka olisin kuinka huono vaimo, voisin silti olla hyvä äiti. Jotenkin kai perheen käsitteen alla nämä kaksi ovat yhtä. Pitää itsekin pinnistellä ajatustensa kanssa, että en ole huono ihminen, en huono äiti, vaikka en olisi vaimo ollenkaan.


maanantai 7. marraskuuta 2011

Ei uutta kriisirintamalla


Eilinen ja tämä päivä ovat sujuneet ilman kummempia kriisejä parisuhteessa. Tänään toki on vasta töistä kotiuduttu, joten ei juuri yhteistä kriisiaikaa ole ollutkaan. Mutta eilinen meni varsin hyvin. Käytiin koko perhe leikkipuistossa ja illalla vietettin yhteistä elokuvailtaa Disneyn piirrettyjen parissa. Tietenkin kriisittömyyteen vaikuttaa sekin, että välttelen miestä. Ihan kahdestaan ei ole oltu ollenkaan, kas kun uni tai "uni" on kutsunut minua yhtä aikaa kuin lapsiakin. Kätevä tapa välttää kahdenkeskinen aika on pitää lapsia koko ajan mukana ja sitten nukkua yhtä kauan kuin hekin. Tai ainakin maata hiljaa sängyssä sama aika.

Perjantaina on se aika sinne perheneuvojalle. Jos koko viikko menee yhtä kriisittömästi, niin en kai vain sano siellä, että ongelmia ei olekaan? Täytyisiköhän minun jo valmiiksi miettiä, mitä kaikkea minun siellä pitää sanoa, jotta tulee sanotuksi. Mitä siellä ylipäätään sanotaan? Miten se ei mene yleiseksi haukkumistilaisuudeksi, vaan olisi jotenkin rakentava? Miten se ei menisi pelkäksi hiljaisuudeksi, hyssyttelyksi, ongelmien piilotteluksi, vaan tulisi sanotuksikin? Miten minä siellä pidän puoleni, jos mieheni vierittää kaiken minun syykseni? Miten minä olen rakentava, mutta kuitenkin siten, että en joudu pelkäksi altavastaajaksi ja lopputulos on, että minun pitää muuttua, muuten onkin jo hyvä? Voisiko joku kommentoida, jolla on kokemusta.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Riidankylväjä vai mikä?


Mies oli viikolla yötä vielä myymättömässä kodissa. Halusi omaa rauhaa. Jotain siellä kai mietiskeli. Lähtiessä puhuttiin, että lämmittää samalla uuneja, niin ei tarvitse sähköllä lämmittää. Ja että kantaa ulkovarastosta loppuja tavaroita lähemmäksi, että ei sitten tarvitse hangen läpi niitä kuljetella, jos talvella vasta saadaan myytyä.

No oliko lämmittänyt? Ei. Oliko kantanut laatikoita? Ei. Sen lisäksi oli jättänyt sotkun jälkeensä, jonka kävin tänään siivoamassa esikoisen kanssa. Tiskit oli tiskaamatta, roskat viemättä, ruuat jääkaapissa, nukkumapaikka levällään ja kaiken kukkuraksi vessanpytty vetämättä ja kansi auki (tietenkin). Mies sanoi lähtiessäni, että ei sinne ostajaehdokkaiden takia tarvitse mennä, että aivan on siisti. Hän oikein varta vasten katsoi. Vissiin niin.

Tulin takaisin ja olin hiljaa. En sanonut mitään. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Mies mielestään teki parhaansa, minulle vain ei kelvannut. Jos olisin sanonut, olisin riidankylväjä. Kuulemma usein olen. Huomauttelen joutavista, että saisin riidan aikaan. Nyt ei kuitenkaan riidelty, minä vain siivosin ja mielessä kiehui.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Herkkupäivä


Lasten kanssa on nyt sovittu, että lauantai on herkkupäivä. Muulloin ei herkkuja syödä (paitsi äiti salaa). Molemmat ovat persoja kaikenlaisille leivonnaisille ja olen minäkin. Sen lisäksi minusta on mukavaa leipoa. Leivonnaisten herkuttelu alkoi olla jo jokapäiväistä, mikä ei missään nimessä ole terveellistä. Näin sitten sovittiin lauantain herkkupäivästä. Karkkia meillä ei syödäkään.

Tänään siis on se suuri päivä, että herkkuja aiotaan syödä. Isompi kysyi heti herättyä, että nytkö niitä saa ja milloin mennään herkkuostoksille. Lähikaupasta on aie käydä hieman kakkutarpeita ostamassa ja pienen pieni kakku olisi tarkoitus leipoa. Makea herkkupäivää meille!

perjantai 4. marraskuuta 2011

Pelko


Luin eilen erästä blogia, jossa puhuttiin pelosta. Sivulauseessa vain, se ei ollut blogin ajatus. Kirjoittaja puhui, että omassa kodissaan ei saa pelätä. Ei itse eikä lapset. Kodin pitää olla turvasatama, aina turvallinen. Että jos toinen käyttäytyy uhkaavasti, se on sitten siinä.

En tiedä, käykö se kirjoituksista ilmi, mutta pelkään miestäni. Mies ei ole koskaan lyönyt, mutta on särkenyt tavaraa kyllä. Mies saattaa huutaa kovalla äänellä, on pelottava ja uhkaava. Lapsia ottaa joskus mielestäni liian kovakouraisesti. En tiedä, mihin mies pystyisi. Ärsytettynä varmaan mihin vaan. Ja kun mies kokee, että ärsytän, niin pelko on joskus ihan konkreettinen. Sen lisäksi mies uhkaa aina itsemurhalla. Ei minulla ole eväitä käsitellä itsemurhauhkauksia. En minä tiedä, miten silloin toimitaan. Minä olen ratkaissut asian perääntymällä.

Lapsuudessa on opetettu, että asiat hoidetaan itse. Mikä olisi riittävä syy, että sotkisin tähän jonkun "viranomaisen"? Lastensuojelun, turvakodin, poliisin? Epämääräinen "mies on uhkaava"? "Mies pelottaa minua"? Mitä pitää tapahtua, kun mies ei hyvällä lähde? Annanko tämän mennä liian pitkälle? Tälläiset uutiset eivät lainkaan rauhoita mieltäni... Onneksi on nyt sinne perheneuvojalle se aika.

torstai 3. marraskuuta 2011

Mies palasi


Mies palasi sieltä yöreissultaan. Mitään ei olla puhuttu asiasta, ei sanallakaan. Ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aivan tavallisesti. Näinkö kauas on menty, että minä en halua kysyä ja mies ei halua sanoa? Sitten leikitään, että mitään ei edes tapahtunut?

Rauhallista on kuitenkin. Minä kai sain rauhaa yhden yön hengähdyksestä, niin kai mieskin?

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Hetken hengähdys


Mies kai tarvitsi hetken omaa rauhaa miettiä asioita ja mikäpä siinä, hyvä ajatus. Mies halusi lähteä vielä myymättömään entiseen kotiin yöksi tai muutamaksi ja sinne hänet vietiin. Olen siis lasten kanssa keskenään, aivan kaikessa rauhassa täällä uudessa kodissa. Mieli on levollinen täällä ilman miestä. Ei hermostuta. Lasten hulinakin on helpompaa jaksaa, tai oikeastaan sen jaksamisessa ei ole ollenkaan ongelmaa. Lasten hulina on kivaa. Miehen ollessa kotona siitä hulinasta seuraa väistämättä jonkinlainen riita johonkin suuntaan.

Nukutin lapsia oman mieleni mukaan eli otin molemmat kainaloon. Lapset rakastavat nukkua kainalossa ja minäkin nukun paremmin, kun he siinä ovat. Molemmille tahoille siis loistoratkaisu. Kumpikaan ei kysellyt isäänsä koko iltana. Sängyssä jo maatessa isompi sanoi, että jokohan iskäkin nukkuu. Minä en kaivannut miestä ollenkaan. Olisipa aina näin.

Hetken se kestää


Siitä konkreettisesta teosta, että sain varattua perheneuvojalle ajan, tuli hyvä olo. Luottavainen olo, että asiat järjestyy. Mieskin rauhoittui siitä. Sovittiin, että sitoudutaan prosessiin, puhutaan mistä käsketään puhumaan ja jos kotitehtäviä annetaan, tehdään ne. Näytti, että tilanne rauhoittuu siihen saakka, kunnes neuvontaprosessi alkaa. Mutta hetken se vain kesti hyvä olo. Aika tarkalleen vuorokauden. Eilen illalla meno oli jo entisenlaista. Riitelyä, kyttäilyä, väärinymmärrysten verkkoa. Mies purkaa lapsiin pahaa oloaan, lapset itkee äitiä. Minä koitan pitää hommaa jotenkin kasassa ja kuosissa, unohdan itseni, miellytän miestäni, jotta arki menisi eteenpäin.

Odotamme miehen kanssa molemmat innolla perheneuvojalle menoa. Luulen vain, että meillä on kovin eri tavoitteet ja toiveet prosessiin. Mies kai toivoo, että neuvoja saa minut ymmärtämään, että perhe-elämän jatko on oikea ja hyvä vaihtoehto. Että en saisi olla omaa mieltäni, pitäisi olla perheen mieltä. Minä taas toivon, että neuvoja saa miehen ymmärtämään, että minä haluan eron ja että se on hyvä ratkaisu kaikkien kannalta. Että mies muuttaa pois ja lastenkasvatusvastuista sovitaan. Että mies ottaa vastuun omasta elämästään.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Aika varattu


Soitin paikalliseen perheneuvontaan ja sain ajan minulle ja miehelleni ensi viikolle. Miehen kanssa puhuin aamulla ja hän halusi lähteä kanssani. Aika siis on ja alustavasti jo jonkun ulkopuolisen ihmisen kanssa keskusteltu. Ehkä tämä tästä lähtee selviämään.

Ja eiliseen kirjoitukseeni: ehkä minä vain olin väsynyt. En minä oikeasti voisi juuri enempää tehdä hukkaamatta kokonaan itseäni.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Peili


Lienenkö vain kaikesta valvomisesta ja sairastamisesta ja parisuhdeongelmista ja vielä kellon käännöstäkin väsynyt vai oikeastiko olen sitä mieltä, että ensisijaisesti minun pitäisi katsoa peilin? Nyt nimittäin olen sitä mieltä, että ehkä meillä kaikki menisi tosiaankin paremmin, jos minä yrittäisin enemmän. Ymmärtäisin, että mies on sellainen kuin on, eikä muutu ja että minun pitää olla se, joka paikkaa. Minun pitäisi tukea enemmän. Minun pitäisi keskustella lempeämmin. Minun pitäisi antaa periksi. Minun pitäisi muuttua eikä miehen. Miksi minun käsitykseni maailmasta olisi oikea, eikä miehen? Miksi minun tapani tehdä asioita olisi parempi kuin miehen? Miksi minun pitää päästä sanomaan mielipiteeni joka asiasta? Miksi en vain voisi olla hiljaa ja antaa toisten loistaa? Miksi en voisi keskittää tarmoani siihen, että muilla on hyvä olla? Miksi?

lauantai 29. lokakuuta 2011

Apua tarvitaan


Kai minä olen nyt näitten kaikkien sähellysten ja vaiheiden kautta ymmärtänyt, että en minä saa tähän parisuhteeseen mitään tolkkua ilman ulkopuolista apua. Jotenkin sitä vaan koittaa välttää viimeiseen asti, että oman perheen asioihin sotkettaisiin ulkopuolisia. Että ongelmat leviteltäisiin jonkun ulkopuolisen korville. On ollut ajatus, että minä olen hyvä yhteiskunnan jäsen, järki-ihminen, koulutettu ja virassa. Eivät sellaiset hae apua ongelmiinsa. Sellaiset ihmiset joko eivät ylipäätään kohtaa ongelmia tai sitten pystyvät hoitamaan ne ihan itse.

Mutta en nyt näytä pystyvän. En sitten millään. Ymmärrän kyllä tavallaan mieheni kannan asioihin; olen usein herkkä sanomaan asioista ja mielestäni asiat pitää hoitaa kunnolla. Mies taas on "sinnepäin"-miehiä. Eihän se miehestä pahaa tee, tekee erilaisen. Mutta ei mieskään ymmärrä minua, jos minä en aina ymmärrä häntä. Olemme siis ajautuneet jo kovin, kovin kauas toisistamme. Sen lisäksi minä olen menettänyt kaiken haluni päästä enää koskaan millään tavalla lähelle. Luottamus parisuhteeseen on hävinnyt, luottamus mieheen puolisona on hävinnyt. Rakkaus on hävinnyt. Uskon kyllä, että hänestä vielä isä saadaan lapsilleen, jos hän niin haluaa. Mutta että minulle puoliso? En usko.

Nyt siis kuitenkin olen päättänyt heti seuraavan arkipäivän koittaessa ottaa puhelimen käteen ja soittaa jonnekin. Varata ajan jollekin, joka näitä töikseen hoitaa. Perheiden ongelmia. Sanokoot ulkopuolinen, että mitä tässä tehdään.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Keskustelua taas käyty ja näytelmä aloitettu


Eilen lähti taas keskustelu käyntiin aika mitättömästä syystä loppujen lopuksi. Keskustelun lähtö oli se, kun mieheni halusi tilata uuden nettiliittymän puhelimeensä (joka kädessä nykyään istuu aina jossain, liikaa älyä koneessa). Minä sen sijaan halusin ensin selvittää, että mitä liittymiä meillä jo on ja kuinka pitkillä sopimuksilla. Siis pääseekö niistä irti. Mieheni suuttui moisesta pikkumaisuudesta ja riita oli valmis. Tähän vielä sivuhuomautuksena, että minä hoidan perheen kaiken rahaliikenteen siitä syystä, että minä maksan kaiken. Miehen tulot ovat reilut 200 euroa kuussa ja sen summan hän käyttää vanhoihin velkoihin ja joihinkin omiin menoihini, joita en tiedä. Minä siis hoidan kaikki hänen laskunsakin

Riidan aikana sain kuulla mm., että:

a. olen mieleltäni sairas ja miehellä on missio parantaa minut. Siitä syystä hän ei voi edes harkita avioeroa, hän kestää myötä- ja vastamäet ja nyt vain minulla on pieni vastamäki sairauteni (?) johdosta.

b. olen kohtuullisen kelvoton äiti, joka ei ymmärrä lasten erityispiirteitä, vaan koittaa laittaa heidät jonkin omaan muottiin, joka ei ole hyvä muotti. Tähän liittyy työssä käyminen, koska kunnollinen äiti laittaa lapset ja perheen etusijalle ja on heidän kanssaan kotona. Jos olisin hyvä äiti, olisin iloinen ja onnellinen työttömyysturvalla, asumistuella, toimeentulotuella ja mitä tukia nyt lienee voisi saada. Ja siis kotona. Yhdessä miehen ja lasten kanssa.

c. harjoitan henkistä väkivaltaa parisuhteessa. Tämä on selvinnyt miehelle nettiä tutkimalla ja jonkun testin mukaan kuulemma täytän KAIKKI kriteerit moiselle puuhalle. Näihin kuuluvat mm. rahalla hallitseminen (eli en anna miehelle riittävästi rahaa ja huomautan turhista menoista), huomauttelen pois paikoiltaan olevista tavaroista ( tälläiselle henkiselle väkivallalle on kuulemma tyypillistä, että tavarat pitää olla kaikki paikoillaan ja yksittäisistä erheistä huomautellaan; minä huomautan miehelle käytetyistä korvankaivelupumpulipuikoista, joita on jokapaikassa. Ne ovat ällöttäviä. Sen sijaan olen jo aikaa sitten lakannut huomauttamasta likaisista astioista, likaisista vaatteista, räkäisistä nenäliinoista ja sen kaltaisista asioista), lisäksi onnistumista ei kiitetä, pelkkiä huonoja kaivellaan (eli en kehu vuolaasti kaikesta hetkittäisestä hyvästä, mitä on tapahtunut. Kaikki hyvä pitäisi riittää moneksi päiväksi, minä vain en ymmärrä sitä hyvää, joka on minua kohdannut).

d. nukkumaan mennessä mies vielä mutisi, että olen paholaisen lähettiläs. Ehkä minusta siis kohta manataan pahoja henkiä, se saattaisikin auttaa? Tämähän tietenkin selittäisi kaiken ja olisin syyntakeeton.

Minä tietenkin sanoin miehelle jämäkästi ja lempeästi, kovaa ja hiljaa, useaan kertaan, että herra on hyvä vaan ja lähtee ovesta ulos, jos ei meno mitenkään miellytä. Loppuu kaikki henkinen väkivalta ihan siihen ja heti. Mutta ei. Ei mies halua lähteä. Kun parisuhteeseen on lähdetty, parisuhteessa ollaan. Se on ikuinen sopimus. Tai ainakin lähes. Näin minä käsitin mieheni ajatuksenjuoksusta.

Nyt siis on näytelmä aloitettu, jossa minä näyttelen onnellista ja hymyilevää vaimoa, jonka kaikki tarmo menee siihen, että perheessä olisi asiat hyvin. Mitenkähän tämmöinen näytelmä saadaan päätökseen, esirippu kiinni ja raikuvat aplodit vielä kaupan päälle?!

torstai 27. lokakuuta 2011

Pullantuoksua


Mies oli kotona lasten kanssa koko päivän. Taas on "paras isä"-palkinnon tavoittelu kiivasta. Olivat leiponeet pullaa päivällä. Korvapuusteja, paljon voita, sokeria ja kanelia. Vihaan näitä päiviä, kun mies on erityisen onnistunut. Se tuhoaa minun haaveitani erosta. Eihän se siis mihinkään todellisuudessa vaikuta, mutta kun mitään riitaa tulee, mies ottaa esille kaikki nämä kerrat, kun hän on ollut hyvä isä. Näillä hetkillä hän oikeuttaa kaikkia huonoja hetkiä. Minun hyviä hetkiäni ei lasketa, miehen vain. Sitten tehdään vertailu, jossa todetaan, että todellisuudessa hän on hyvä isä ja minä huono äiti. Huono äitiyteni kilpistyy siihen, että käyn töissä = olen pois lasten luota. Hyvät äidit ovat läsnä. Sitä ei lasketa, että elätän koko perheen.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Väsymys ja voimaantuminen


Väsymystä on kahdenlaista. Siis ainakin kahdenlaista. On varmaan useammanlaistakin, kun vähän pohtii. Mutta nyt siis tarkoitan fyysistä ja henkistä. Molempia on tällä hetkellä. Tämä onneton syysflunssa on verottanut fyysisiä voimavaroja aivan liikaa ja siihen yhdistettynä huono, tai lähes olematon nukkuminen, on väsymys aika selviö. Tämän fyysisen väsymyksen lisäksi olen väsynyt henkisesti. Sekin lienee selvää. Haluaisin vain, että kaikki olisi jo ohi. Pois. Siis ei elämä kokonaan, vaan tämä tilanne. Henkinen väsyminen väsyttää enemmän, siihen ei nukkuminen, eikä kahvinjuonti auta.

Pohdin tässä yksi päivä, että mistä saa voimaa. Siis mikä voimaannuttaa, jos nyt termejä haluaa käyttää. Voimaantuminenhan on itsestä, sisältä lähtevä prosessi, mutta kyllä siinä voi joku auttaakin. Voimaantuessaan kokee itsensä vahvaksi, kykeneväksi tekemään päätöksiä ja kykeneväksi laittamaan päätökset toimintaan. On kyky ja halu toimia tavalla, jonka itse tietää oikeksi. Oma voimaantuminen tuntuu usein lähtevän siitä, että on asettanut itselleen jonkin tavoitteen ja sitten pääsee siihen. Vaikka tavoite olisi pienikin, siihen pääseminen lisää luottamusta omiin kykyihin. Luottamusta omaan elämänhallintaan ja luottamusta omiin taitoihin ja tietoihin. Varmaan täytyisi taas asettaa itselleen jotain konkreettisia pieniä tavoitteita, joihin pääseminen antaa voimaa. Tai sitten voisi tarkastella työelämän haasteita voimaantumisen näkökulmasta. Mitkä haasteet olisivat sellaisia, jotka onnistuessaan antaisivat voimaa eteenpäinkin? Sitten ehkä olisi voimaa vähitellen tarttua niihin isompiin tavoitteisiin.

Kuten voimaantumisen teoriat jo sanovat, voimaantuminen lähtee sisältä. Kukaan ei voi sitä voimaa antaa. Kauhalla ojentaa. Itsestä se pitää löytyä. Sitä täytyy nyt lähteä etsimään. Ensin keitän kuitenkin kahvit, sen fyysisen väsymyksen selättämiseksi, että jaksaisin käydä henkiseen kiinni.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Keskeneräisyyden kestämisestä


Elämäni tuntuu nyt olevan yhtä keskeneräisyyttä ja kestän sitä hieman huonosti. Olen yleensä toiminnan nainen; halki, poikki ja pinoon ja seuraava haaste. Nyt kaikki jää kesken. Muutto on kesken. Talon myynti on kesken. Ero on kesken. Töissä tuntuu kaikki asiat olevan kesken. Niissä yhdistyksissä, joissa olen mukana, sielläkin on asiat kesken. Aloitetut käsityöt jäävät kesken. Ihmissuhteet muutenkin tuntuvat olevan kesken. Viime vuonna jouluvalmistelutkin jäivät kesken, saisikohan ne tänä vuonna onnistumaan yhtään sen paremmin? Onneksi en yritäkään aloittaa mitään harrastusta, kesken jäisi kuitenkin.

Keskeneräisyys saa minut tuntemaan itseni huonoksi. En saa asioita päätökseen ja se saa minut tuntemaan itseni päättämättömäksi. Ja vaikka olisin päättänytkin, niin en saa toteutettua. Se taas saa minut tuntemaan itseni laiskaksi. Kaikin puolin tästä keskeneräisyydestä tulee huono olo. Uudet lehdet eivät käänny, kun entiset ovat niin painavia ja täynnä keskeneräisyyttä.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Sairas, sairaampi, sairain


Perheessä on perinteinen syysflunssa. Sen lisäksi tarjolla on ollut silmätulehdus, jonka on nyt sairastanut 3/4 perheestä. Syysflunssa oireilee perinteisesti; räkää, kurkkukipua, kuumetta, yskää. Sen lisäksi ainakin aikuisilla on ollut kaikkia jäseniä koskevaa kolotusta ja särkyä. Pienimmäinen tuntuu pääsevän helpoimmalla ja hyvä niin. Silmätulehdus, vähän räkää, vähän yskää. Minulla tauti on sikäli ikävä, että perussairaudesta johtuen tahtoo kaikki taudit oireilla kaupan päälle toisinkin. Pitäisi siis voida levätä, että ei sairastuisi pahemmin.

Mutta lepo. Se ei onnistu. Koska mies on aina sairaampi kuin minä. Se on miehen luonto. Mies haluaa kipeänä, että häntä passataan. Tuodaan lääkettä ja kuumaa juomaa, laitetaan peittoa paremmin, haetaan filmejä katsottavaksi. Eikähän siinä mitään, mutta kun minäkin olen sairas. Kun mies huomaa, että palvelutaso alkaa heiketä, hänen tautinsa saavuttaa uuden vaiheen. Eilen se oli pyörrytys. Ei voi tehdä mitään, eikä mennä mihinkään, eikä muutoinkaan olla mitenkään läsnä lapsiperheen kipeässä arjessa, kun pyörryttää. Saattaahan se pyörryttääkin, mutta kun näitä on vuosien varrella nähty niin paljon, niin vähän epäilyttää.

Myös lääkitsemisessä on eroja. Minä en usko, että ylenmääräinen lääkitseminen on hyväksi. Kaikenlaiset sekoitukset sekaisin saavat varmasti aikaan elimistössä jotakin, mikä ei ole toivottavaa. Hirveä lääkitys on luonnotonta. Onhan sitä tauteja, joita on pakko lääkitä. Itsellänikin on perussairauteen jatkuva lääkitys, mutta flunssa, joka tulee ja menee ja on aikansa. Minun piti käydä miehelle apteekissa ja saaliina oli kuumaan veteen sekoitetttavaa flunssalääkettä, yskää hillitseviä tabletteja, nenäsumutetta, särkylääkettä ja imeskeltäviä kurkkukipulääkkeitä. Lisäksi mies kaivoi esiin minulle kerran reseptillä melkein poskiontelotulehdukseen määrätyt lääkkeet nenän tukkoisuutta hillitsemään. Kaikkia otetaan annostuksen ylärajalla tai hieman yli. Ja tähän päälle silmätipat siihen silmätulehdukseen. Voisiko sekin jo pyörryttää?

Itse olen toistaiseksi tyytynyt särkylääkkeeseen (auttaa sekä kuumeeseen, kurkkukipuun että kaikkiin jäsenkolotuksiin), nenän huuhteluun suolavedellä (on tehokasta) sekä ruokakaupassa myytäviin kurkkupastilleihin yskää makuuasennossa hillitsemään. Eikä pyörrytä.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Näin unta


Näin unta, että annoin miehelleni tämän blogin osoitteen. Noin vain. Olen viime päivinä ollut väsynyt tähän epäselvyyksien verkossa olemiseen. Kai se alkaa tulla tästäkin nyt mitta täyteen. Siskoni sanoi minulle yksi päivä, että minun on aivan turha odottaa mieheltä mitää päätöksiä tämän suhteen eteen. Ei mies päätöksiin pysty. Mies roikkuu mukana loppuun asti ja sittenkin vielä sätkii. Mies ei ymmärrä, että ero on helpotus.

On tullut jo aika selväksi, että ei tämä parisuhde parane. Se on näin ja joko minä kestän sen tai sitten en kestä. Vahvasti tuntuu, että en kestä. Mitään olennaista muutosta mihinkään ei ole muuton jälkeen tullut. Ei tietenkään. Miksi olisi? Minun on itse otetava oma tulevaisuus käsiini, jos minä siitä eri näköistä haluan. En minä voi tuon miehen varaan mitään laskea. En mitään. Enkä minä ole miehelle velkaa mitään. Itselleni ja lapsilleni sen sijaan olen.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Perässäkulkija


Kuten aiemmin arvelinkin, tilanahtaus täällä uudessa kodissa aiheuttaa sen, että omaa rauhaa ei ole ollenkaan. Ei ollenkaan. Missään ei voi olla yksin. Missään ei mahdu hengittämään. Mies erityisesti kulkee perässä. Jopa vessaan. Mikä on niin tärkeä asia, että se pitää selvitää juuri silloin, kun toinen on vessassa? Siis jollakulla muulla kuin kaksivuotiaalla? Ennen kun oli kaksi kerrosta, saattoi välillä hengittää toisessa kerroksessa. Joko yksin tai lasten kanssa. Täällä kaikki ovat yhdessä sumpussa.

En tiedä miksi mies kulkee perässä. Olen sanonut hänelle siitä, että ahdistun. Että tarvitsen tilaa. Mutta ei mies usko. Kulkee vaan perässä. Usein miehellä ei ole edes asiaa. Katsooko mitä minä teen? Vai mitä? Vai olisiko asiaa, mutta ei saa sanottua? Onneksi mies ehkä lähtee käymään ensi viikonloppuna ystävänsä luona toisessa kaupungissa. On yötäkin. Saan hengittää.

Kaipaavatko kaikki omaa tilaa vai johtuuko se minusta? Näin viime yönä unta, että istuin hämärissä kivellä lammen rannalla. Hengitys huurusi. Ei kuulunut mitään. Istuin vaan siellä hämärissä ja katsoin sinne lammelle. Niinkö paljon kaipaan rauhaa?

torstai 20. lokakuuta 2011

Ajatusten siivousta


Olen huomisen ja maanantain vapaalla ja näin ollen yhdistettynä viikonloppuun, siitä syntyy pieni lomanen. Vietän lomasen alkupään purkamalla muuttolaatikoita ja lomasen loppupään olemalla lasten kanssa. Joskohan kodin jotenkin järjestäminen järjelliseen kuntoon saattaisi myös päähän lisää järjestystä. Usein minulla nimittäin käy niin: siisti koti = ajatukset järjestyksessä. Ehkä sitä siivotessa prosessoi ja järjestää keskeneräisiä ja kun paikat kiiltävät, on ajatuksetkin valmiit.

Olen viime päivinä miettinyt paljon suhdettani toisiin ihmisiin. Mikä on ihmissuhteissa hyväksi kenellekin? Mikä on ihmissuhteissa oikein ja väärin ja kenen oikein ja väärin? Kenelle on velkaa ja mitä? Onko kenellekään velkaa? Ja sitten olen taas pohtinut samaa vanhaa kysymystä: mikä riittää elämäksi?

tiistai 18. lokakuuta 2011

Jatkoa toinen nainen-teemaan


Sain edelliseen kirjoitukseeni sekä kannustavia että tuomitsevia kommentteja. Erityisesti jäi mieleen kommentti, että teen väärin kaikkia kohtaan. Ketä kaikkia? Itseäni? Tätä toista miestä? Se on selvää, että tilanne on väärin omaa miestäni ja oletettavasti myös toisen miehen vaimoa kohtaan. Mutta että kaikkia kohtaan? Jos minun epätoivoiselta vaikuttavassa arjessani on jotain, joka pitää minut tolpillani, niin onko se väärin minuakin kohtaan? Onko väärin tarjota lapsille joskus iloinen ja onnellisen oloinen äiti? Jos minä ja toinen mies tiedämme missä mennään, niin onko se häntäkin kohtaan väärin. Tarjota hänellekin joskus hetki, jolloin kokee tulleensa ymmärretyksi ja hyväksytyksi?

Ei asiat ole aina niin musta-valkoisia. On helppoa sanoa, että on oikein olla uskollinen aina, hengessä ja ruumiissa. Mutta mitä se uskollisuus on? Että rakastaa myötä ja vastamäessä? Että molemmat tekevät niin? Vai että toinen tekee niin? Vai että toinen aiheuttaa niitä vastamäkiä ja toinen käyttää energiansa, aikansa ja rahansa siihen, että olisi joskus myötämäkiäkin?

Ymmärrän minä, että väärin teen. Siis yleiseltä moraaliselta kannalta. Kuuluisi olla onnellinen siinä omassa kodissaan ja kaikki siitä pois on väärin. Mutta jos ei ole onnellinen? Ja jos on koittanut saada miestä jo monia kertoja ymmärtämään, että etsikkoajat jo olivat ja menivät? Onko sittenkin ihan todellakin paheksuttavaa, että ystävänä on ihminen, josta mieheni ei tiedä?

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Toinen nainen


Sain sähköpostia naiselta, joka kirjoittaa kirjaa toisista naisista. Siis siitä, miltä tuntuu olla varatun miehen toinen nainen. Hän pyysi minua levittämään tietoa blogissani ja mielelläni sen teenkin. Joten olkaa hyvät, voitte linkittää omiin blogeihinnekin.

Tämä pyyntö vain sai aikaan sen, että ryhdyin aivan tosissani miettimään, että milloin on toinen nainen? Olenko minä toinen nainen? Kuten olen aiemminkin sanonut, tämä työpaikan sivusuhde ei sikäli ole suhde, että siinä ei ole seksiä. Ei ole koskaan ollutkaan. Ehkä sitä voisi kuvata erittäin lämpimäksi ja tärkeäksi ystävyydeksi, johon liittyy jonkinlainen romanttinen vire. Emme koskaan tapaa salaa, siis fyysisesti. Sen sijaan tapaamme sähköisesti joka ilta ja viikonloppuisinkin useaan otteeseen. Puolisomme eivät tiedä meistä, siis ystävyytemme ei sillä tavoin ole julkista. Töissä tapaamme kyllä julkisesti ja useaan otteeseen päivän mittaan. En tiedä kuinka julkista läheinen suhteemme on. Ehkä muut näkevät, ehkä eivät.

Jos miehelläni olisi vastaava suhde, pitäisin sitä kyllä suhteena. Itse jotenkin en koe pettäneeni miestäni, vaikka toisina päivinä tämä työpaikan sivusuhde on minulle huomattavasti tärkeämpi kuin mieheni. Tämä sivusuhteen mies tietää minun mielialani, murheeni, iloni paremmin kuin mieheni. Hänen vaimonsa ei tiedä minusta. Toisina päivinä minäkin tiedän hänen mielialansa, murheensa ja ilonsa paremmin kuin hänen vaimonsa. Olenko siis toinen nainen?

Sekavia mietteitä


Mies on tänään lämmittämässä uuneja siellä entisessä, vielä myymättömässä kodissa. Minä olen lasten kanssa keskenään kotona. Käytiin katsomassa vähän sorsia läheisessä rannassa ja lapset ovat leikkineet majaleikkiä sillä aikaa, kun minä siivosin. Siivotessa oli vahva olo, että minun täytyy tehdä myös työelämäni suhteen jotain ratkaisuja. Joudun nykyisessä tehtävässäni tekemään aivan liikaa töitä ja siltikin koko ajan on riittämätön olo. Keskeneräisiä on koko ajan liikaa ja korkein johto viestittää, että panokseen ei olla tyytyväisiä. Näin ollen teen sen johtopäätöksen, että tämä työ ei ollut minua varten. Onneksi kyse on vain sijaisuudesta, en ole sitoutunut mihinkään, josta en pääsisi irti.

Unelmoin siinä imurin ääntä kuunnellessa elämästä, jossa ehtisin siivota kaikessa rauhassa, ei olisi niin kiire. Ehtisin leipoa lapsille pullaa, katsoa yhdessä pelejä ja piirustuksia. Että työ olisi mielekästä ja mukavaa, työtä oikeiden ihmisten parissa. En millään jaksaisi työpaikkani vaatimia hiljaisia sääntöjä, joiden mukaan työpaikan peliä pelataan. En jaksaisi edes pelata. Tekisin vain työni. Ymmärrän tietenkin, että en voi vaihtaa alaa mihinkään fyysisesti raskaaseen, koska kuntoni saattaa heiketä milloin vain. Hyväpalkkainen, siisti sisätyö on siis välttämätön jo sairauden vuoksi, mutta voisi kai sekin olla mielekästä?

Lähellä tätä asuinpaikkaa on pieniä, viisikymmenlukulaisia omakotitaloja. Sellaisia työläistaloja. Olen nyt useamman kerran ajellut pyörällä sitä seutua ja se miellyttää minua kovin. Kunhan edellinen saadaan myytyä, niin täytynee katsella siltä seudulta uutta kotia. Parisuhteen kohtalo on vielä kovin epäselvä; joka toinen päivä mies saa mielestäni mennä ja joka toinen päivä tuntuu, että ehkä jotenkin häntä kuitenkin kestäisin. Katsotaan nyt.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Yhteisöllisyydestä, osallistumisesta ja sitoutumisesta


Olin tänään seminaarissa, joka käsitteli kylä- ja asukastoimintaa. Seminaarissa monien puhujien suulla puhuttiin siitä, että miten elämänlaatua lisää sitoutuminen omaan asuinpaikkaan. Että ollaan osallisia yhteisössä, toimitaan yhteisön parhaaksi, siis toisin sanoen ollaan yhteisöllisiä. Näinhän se on. Kun naapurit on tuttuja ja lähiseudun polut jo tallattuja, on paljon helpompi toimia. Ei ole kuin vierailulla, on kuin kotona.

Perhe on sama asia pienoiskoossa. Kun on osallinen ja sitoutuu perheen toimiin, on paljon helpompi olla perheen jäsen. Yhteisöllisyyden kokemus myös perheessä vaatiin ensin omaa osallistumista. Kukaan toinen ei voi sitä antaa, pitää antaa ensin itsestään. Tarkoitan tässä siis miestäni, joka on vuosia ollut haluton osallistumaan ja sitoutumaan ja sitten syyttää minua siitä, että ei koe oloaan perheessä tervetulleeksi. Kyllähän sen on miehestä itsestään lähdettävä. Yhteisöllisyyden.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Turvallisesta riitelystä


Läheisissä ihmissuhteissa ajautuu useinkin tilanteisiin, että saattaa tulla riitaa. Milloin se riita on pelkkää mökötystä ja milloin ihan selkeää huutamista. Tai ainakin äänen korottamista. Kaikkien kanssa ei voi riidellä, vaikka olisi kuinka läheinen. Tämä johtuu siitä, että toisista vaan ei ole riitelemään. Alkavat kaivella vanhoja, loukkaavat syvälle henkilöön menevillä asioilla, palaavat riitoihin aina uudelleen ja uudelleen, suuttuvat niin perin, että lepyttelyyn menee viikkoja. Sellaisten kanssa mieluummin väistää, kuin alkaa riitelemään. Ja sitten tulee niitä patoutuneita kertymiä.

Sitten on näitä, joiden kanssa riitely on kuin virvoittava kesäsade helteellä. Hetken pamaus ja sen jälkeen aurinko taas paistaa. Ja näin käy kerta toisensa jälkeen. Riidellessäkään ei alennuta henkilökohtaisuuksiin, tai jos jotain sanotaankin, se sovitaan siinä ja heti. Riidan jälkeen ollaan kuten aina ennenkin tai ehkä vähän läheisempiä. Riitelyä ei tarvitse koskaan pelätä, koska siitä ei tapahdu mitään pahaa. Se vain kuuluu elämään ja on osa sitä, mutta ei sen kummepaa. Ei mitään sellaista, johon elämä kaatuisi.

Tänään riitelin ystäväni kanssa. Taas kerran. Puran häneen pahaa oloani ja jos hänelläkin on paha olo, saattaa riita syntyä. Tänään syntyi. Mutta se sovittiin ja arki jatkuu kuten ennenkin. Niin hänen kanssaan aina. Riitely on turvallista, joka kerta.

Väsyneen mietteitä


Lapset ovat valvottaneet taas oikein urakalla. Yö toisensa perään. Vuorotellen nukun molempien sängyissä ja aamulla toinen tai molemmat löytyvät kuitenkin vierestä. Sen lisäksi itselläni on ollut selkä kipeänä jo muutaman päivän ja lasten sängyissä kippuralla nukkuminen ei paranna tilannetta laisinkaan. Aamut koittavat kuitenkin aina hyvissä ajoin ja illat venyvät kaikenlaisista syistä liian pitkälle. Toisin sanoen olen väsynyt. Aivan liian väsynyt.

Väsyneenä ajatus puuroutuu. Huomaa ensinnäkin vaipuvansa epätoivoon yksinkertaisistakin asioista. Pinna palaa helposti, ei ole kärsivällisyyttä. Korottaa äänensä joutavista asioista. Käy väittelemään, eikä osaa perustella järkevästi, jankuttaa vain. Väsyneenä ei pitäisi tehdä mitään päätöksiä, väsyneen päätökset ovat huonoja. Väsyneenä vain on sekin huono puoli, että on niin väsynyt, että tekee sen huonon päätöksen, että tekee päätöksiä. Onneksi en nyt juuri ole siihen sortunut. Tunnistan jo tilani ja olen kohtuullisen odottavalla kannalla. Yleensä saatan näin väsyneenä itseni jonkinlaisiin ongelmiin. Ihan vain väsymyksestä.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Vastuun kantamisen kasvattava vaikutus


Luonteeni on sellainen tai lieneekö kasvatuksen tulosta, mutta haluaisin aina suojella läheiseni kaikilta murheilta. Haluaisin, että läheisteni elämä olisi pehmeää ja lempeää, vailla huolia ja murheita, vailla elämän kolhuja. Tämä kuulostaa tietenkin kovin kauniilta, mutta ei todellisuudessa sitä ole, vaan karhunpalvelus. Oikeasti olen siis julma ihminen, kun en anna läheisteni kokea elämää sellaisena kuin se koettava on.

Olen nyt saanut hyysättyä jo kaksi miestä pilalle. Ovat olleet kyvyttömiä vastuunkantoon, kun olen heidät siihen ensin opettanut. Varmaan jotain yritystä suhteen alkuvaiheissa on ollut. Nyt näyttäisi, että hyysään myös erään ystäväni kyvyttömäksi hoitamaan asioitaan järkevästi, kyvyttömäksi tekemään järkeviä päätöksiä. Lapsiani olen luullut opettavani omatoimisuuteen, mutta todellisuudessa tietenkin hyysään heidätkin pilalle. Onneksi ovat kuitenkin kunnallisessa päiväkodissa, jossa vallitsee elämän realiteetit ja näin lapset ehkä pysyvät järjissään ja sanovat minullekin, että äiti hyvä, osaan kyllä, pystyn kyllä.

Töissä minulle joudutaan alinomaa huomauttelemaan, että minulla on riittävästi huolta omassa tontissanikin, en voi kaikkien tekemättä jättämisiä paikkailla. Toki paikkaan, jos kukaan ei ehdi estelemään ja hyväksikäyttäjät tietenkin kylmästi käyttävät tätä hyväkseen. Ainoa plussa tässä asiassa on se, että olen sen huomannut. Ehkä siis saatan joskus muuttua?

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Vedenjakaja


Vedenjakaja on se paikka, jossa vedet lähtevät virtaamaan eri suuntiin. Vaikkapa mäen laella on vedenjakaja, jossa toiset pisarat lähtevät valumaan toista rinnettä alas ja toiset pisarat sitä toista. Vedenjakaja on jossain, sille ei mitää mahda. Siinä se on. Itse ei voi vaikutta siihen, miten vesi liikkuu.

Nyt jotenkin tuntuu, että minä olen vedenjakajalla. Olin mielestäni jo aivan varma siitä, että muuta vaihtoehtoa ei ole kuin ero. Että se on ainoa. Nyt kuitenkin on alkanut tulla toisenlaisiakin tunteita. En minä millään tavalla ole onnellinen, mutta ehkä tämä arki saattaisi tässä mennä päivä kerrallaan kuitenkin eteenpäin. Pitäisi vain asennoitua, että näin on tässä elämässä riittävästi. Että enempää ei ole tarjolla.

Aamulla kävimme koko perhe pyöräretkellä. Sen jälkeen, kun mies oli ensin noussut lasten kanssa ja antanut minun nukkua. Olin aurinkoisen pyöräretken jälkeen sitä mieltä, että voi tämä olla näinkin hyvää tämä elämä. Mutta sitten mies hermostutti minut taas raha-asioilla ja olinkin varma, että en jaksa enää yhtään. Tunteet siis vaihtelevat ihan tunnista toiseen, kun vielä joitakin viikkoja sitten oli vain niitä toisia tunteita. Toki vielä enemmän on niitä eron tunteita.

Kun vedenjakajalla suunta on selvinnyt, niin sitten täytyy tehdä suunnan mukaan. Tämä tasapainottelu siinä välissä alkaa käydä kovin vaikeaksi. Jos suunta kääntyy eroon ja erilliseen elämään,niin täytyy sitten tehdä valinnat sen mukaan ja laittaa päätökset myös toteen. Jos taas suunta kääntyy siihen, että oikeasti perheenä ollaan yhdessä, niin sitten minulla on työsarkaa itseni kanssa. Täytyy lopettaa haaveilu paremmasta. Työpaikan sivusuhde täytyyy lopettaa. Unelmia täytyy suunnata toisin, koska tämän miehen kanssa minun unelmistani ei tule tosia. Olisivatko nämä uhraukset liian suuria? Sitä täytyy pohtia. Täytyisi keskittää voimavaransa ja aikansa yhteiseen tahtotilaan, perheen parhaaseen ja miestä täytyisi tukea perheen parhaan löytämisessä. Oliko tämän kaiken tarkoitus vain kasvaminen?

lauantai 8. lokakuuta 2011

Odottavalla kannalla


Kaikenlaista voisi kirjoittaa, mutta jokin pidättelee. En tiedä mikä. Jotenkin on olo, että ei voi sanoa, mitä haluaa. Ei voi sanoa, miltä tuntuu, mitä ajattelee. Jotenkin sellainen odottava olo, että kun nyt hetken maltan olla, niin jotain tapahtuu. Mitähän se lienee? Ja voiko ylipäätään olla ennakkoaavistuksia? Ei siis ole mitään syytä olettaa, että mitään erityistä millään rintamalla olisi tapahtumassa. Samoin on olo hermostunut samalla tavoin kuin joskus, kun odottaa jotain, vaikkapa vieraita. Että piti jo tapahtua tai ainakin ihan hetikohta tapahtuu, miksi ei jo tapahdu. Ei oikein osaa ryhtyä millekään, eikä tehdä mitään, kun ei kannata, koska kohta tapahtuu. Tottakai kaikki pienet arkiset asiat hoituvat, mutta mihinkään suurempaan ei ole halua. Odottaa vaan. Katsotaanpa nyt, saattaahan sitä olla etiäisiä.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Tuulta kuunnellessa


Ulkona on syysmyrsky. Tuuli ulvoo, puut huojuvat. Tuskin ketään on ulkona. Mekin olemme sisällä, lapset jo unessa. Istun keittiössä ja sain juuri valmiiksi yhden työjutun. Ihanan hiljaista ja rauhallista. Syysmyrskyt sisällä kuunneltuna ovat rauhoittavia. Usein tulee olo, että asiat on mallillaan, kun se tuuli vain kuuluu, mutta ei tunnu.

Lieneekö elämä yleensäkin sellaista, että ulvovat tuulet kuuluvat joillekin toisille, jos itse kokee olevansa sisällä? Nyt elämän tuulissa tunnen olevani ulkona, ei löydy lämmintä pesää. Ikkunat eivät suojaa, seinät puuttuvat. On vain sen tuulen armoilla. Koittaa väistellä, kääntyä tuulta vasten, vetää takkia paremmin päällensä. Mutta ei auta. Kylmä tulee, kasvoihin sattuu. Toivoisi olevansa jossain muualla.

torstai 6. lokakuuta 2011

Riitahan se


Riitahan se syntyi eilisen päätteeksi. Oikein komea ja henkilökohtaisuuksin menevä. Huono puoli riidassa oli, että suurin osa siitä tapahtui saunassa ja uhkasi lämpöhalvaus tulla riidellessä. Lapset jo nukkuivat, joten äänieristyksen kannalta sijainti oli mitä mainioin. Ei tietenkään yksin äänieritystyksen takia riita alkanut juuri saunassa, vaan juuri saunominen oli se hetki, jolloin asetuimme toistemme lähietäisyydelle alttiina keskustelulle.

Hetken aikaa keskustelu olikin ihan normaalia, mutta aika äkkiä se ajautui kaikkeen siihen, joka mieltä painoi. Äänet jo kohosivat, vanhoja muisteltiin ja niistäkin tökittiin. Erittäin vähän rakentavaa taas. Mutta näinhän ne menee. En minä enää jaksa tästäkään ottaa itseeni murhetta. Mies voi olla sitä mieltä mitä on, ja minä voin olla omaani. Minulla on kompromissin haku jo aika vähäistä. Toisen mielipiteen ja näkökannan ymmärtäminen myös. Kun miehellä ei ole ollut näitä alunperinkään, niin eihän tästä sen valmiimpaa tule riitelemälläkään.

Sovittiin sitten kuitenkin ja ryhdyttiin nukkumaan. Samaan sänkyyn vierekkäin. Kumpikin tiukasti omalla puolellaan.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Ärsytyskynnys


Tänään on ärsytyskynnys ollut matalalla. Miehen kaikki tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat ärsyttäneet. Olen kuin pistoksissa koko ajan, kun niin ärsyttää. Jotenkin miehen mikään toimi ei minua miellytä. Olen kuitenkin yleisistä kohteliaisuussyistä ollut suunnilleen ystävällinen. Joitakin pieniä huomautuksia on kyllä lipsahtanut.

Jos tämä tästä nyt useamman päivän jatkuu, niin eihän näinkään voi olla. Tämä on ihan harvinaisen paljon kuluttavaa. Jotain muutosta täytyy tulla ja se muutos lienee riita. Sillä sysääntyy aina jotakin johonkin suuntaan. Ei vaan nyt oikein riita kiinnostaisi, juuri nyt, mutta voihan se olla, että ei auta. Katsotaan.

Pinnan alla


Taas on sellainen olo, että asioiden pitäisi olla toisin. Eilen kävin vanhassa kodissa hakemassa tavaroita ja samalla katsoin, että kaikki on kunnossa. Melkein tyhjissä huoneissa kiertely ei kyllä sovi minulle yhtään. Käynti itsessään vielä sujui, vaikka rintaa puristikin, mutta kotimatkalla autossa tuli taas itku. Onneksi olin yksin tai ehkä juuri siksi se itku tulikin. Siinä syyspimeällä ajaessa tuli olo, että haluaisin vain olla yksin. Yksin. Minä. Tietenkin rakastan lapsiani yli kaiken, mutta nyt tarvitsisin yksin olemista.

Kotona on jotenkin sopeuduttu arkeen. Päivät menevät näennäisesti eteenpäin kohtuullisen vaivattomasti. Miehellä näyttäisi olevan innostusta tehdä kotitöitä, kun ne eivät vaadi suuria ponnistuksia, eivätkä ole kestoltaan kovin pitkiä. Roskapussi siis siirtyy roskakatokseen kohtuullisella pyytämisellä ja tiskitkin puhdistuvat aina toisinaan. Näin alkuvaiheessa ainakin siis näyttäisi se teoriani olleen oikea, että kun työtä täällä uudessa on vähemmän, eikä sellaisia ns. miesten töitä ole juuri laisinkaan, töiden kanssa pärjätään paremmin. Mies näyttää pitävän kaupunkiympäristöstä niin paljon enemmän, että lähtee omatoimisesti lasten kanssa ulos useinkin.

Mutta en minä tätä halunnut. Vaivatonta kotia kaupungissa. Enkä sitä, että arki kuluu näennäisesti hyvin. Olisin halunnut ihan jotain muuta. Tunteen paloa ja sitoutumista. Samaan suuntaan katsomista yhdessä. Kumppanuutta. Eihän tämä muuttaminen suhteen perusongelmia ratkaise, vaikka ongelmien ulostulot ovatkin vähentyneet. Kytevät ne kuitenkin. Voi tätä elämää.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Arki


Tänään on taas arkinen päivä. Aamu meni ihan tavallisesti, päivä meni ihan tavallisesti, haettiin lapset miehen kanssa yhdessä hoidosta ja tultiin kotiin. Syötiin ja tiskattiin, lapset lastenohjelmia katsomaan. Nyt mies lähti isomman kanssa pyöräretkelle ja minä lähden kohta pienemmän kanssa kauppaan. Kun taas kotiudutaan, niin kohta on iltapesut ja iltapalat ja nukkuma-aika. Ihan tavallinen arkipäivä. Postikin toi kaksi laskua. Sekin varsin arkista.

Onko hyvä arki hyvä? Siis sellaista, mikä tekee elämästä hyvää? Että arki menee päivästä toiseen sujuvasti? Onko se sitä oikeaa elämää? Miksi ei tunnu siltä, että tämä on hyvä?

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Mikä riittää?


Eilen ja tänään olen pohtinut sitä, että mikä riittää. Yleensäkin elämässä, milloin on joku riittävän hyvä tai riittävän huono, että liikahdusta tapahtuu? Olin yhteydessä työasiaan liittyen mieheen, jonka kanssa kymmenisen vuotta sitten oli ehkä tulossa jotakin enemmän, mutta sitten ei tullutkaan. Minä olin se, joka vetäytyi. Olen miettinyt häntä vuosien varrella usein. Että jos olisinkin silloin edennyt, niin olisiko elämä nyt jotain muuta, parempaa? Puhuin tästä ystävälleni, joka kysyi, että miksi vetäydyin silloin. Jäin miettimään. Että niin. Miksi? Olin tuntenut hänet jo vuosia, tulimme erittäin hyvin toimeen keskenämme. Oli mukavaa yhdessä. Suunnilleen samanlaiset taustat, suunnilleen samantasoiset koulutukset. Juuret Kainuussa. Mies oli tavallinen suomalainen mies, insinööri rivitalossa. Omisti auton ja koiran. Kävi töissä. Harrasti tavallisia asioita; mökkeilyä, kalastusta, lenkkeilyä. Ihan tavallinen. Tunteita oli, mutta ei mitään sellaista, joka olisi maailmaa mullistanut. Ehkä se ei riittänyt?

Silloin rakastuin hurjasti nykyiseen mieheeni. Mies vei minut Norjaan ensitreffeille, haki tuoreita sämpylöitä ja vuohenjuustoa aamiaiselle siellä pikkuisessa kalastajamökissä, teki sellaisia romanttisia tekoja, oli jotakin enemmän, kuin tavallinen. Mutta kuinka kävikään? Olisin kai kuitenkin tarvinnut sellaisen tavallisen miehen, joka tekee tavallisia asioita. Kuten käy töissä ja kantaa vastuunsa, on kunnollinen yhteiskunnan jäsen, ajattelee muitakin kuin itseään. Miksei se silloin riittänyt?

Nyt pohdin tätä olevaa suhdetta. Jos se tästä jotenkin asettuu taas arki uomiinsa, että pystyy elämään kohtuullisesti, niin pitäisikö sen riittää? Että aamulla pukee lapset ja lähtee töihin, hoitaa työpäivänsä, tulee kotiin ja laittaa ruuan, tiskaa ja siivoaa, pesee pyykkiä. On miehen kanssa samassa talossa, mutta ei kohtaa. Että voi puhua aivan tavallisista asioista, kuten mitä kaupasta ostetaan, mutta ei mistään enemmästä. Jos kuitenkin pystyn eroamaan, niin kadunko sitten myöhemmin, että miksi tavallinen ei riittänyt? Että mitä oikein olin hakemassa?

lauantai 1. lokakuuta 2011

Rannalla


Lähdin lasten kanssa tänä aamuna läheiselle pienvenetelakalle. Oikein kauniita laivoja, monenlaisia veneitä. Osa oli nostettu kuivalle maalle ja osa keinui aalloissa. Veneenlaskuluiskalla oli kiviä, joita heiteltiin veteen. Ihana molskahdus, liikkeelle lähtevät renkaat. Osalla veneistä ja laivoista oli omistajia syystoimissa.

Katselin lasten heittelyä ja riemua hienoista kivistä. Itsekin rentouduin siinä kasvot tuulta kohti. Oli jotenkin vapaa olo.

perjantai 30. syyskuuta 2011

Pahuksen kiire ja huono unet


Tämä viikko on kyllä ollut aika kamala. Isompi on flunssassa ja heräilee öisin, pienempi on siirtynyt juuri omaan sänkyyn ja heräilee öisin. Minä olen myös nuhassa ja töissä on niin kiire, että käyn koko illankin ylikierroksilla, enkä saa unta. Siksipä univelkaa on kertynyt jo melkoinen määrä. Eilinen oli sellainen väsymyksen kulminoituma, että ei tosikaan. Melkein itkin pelkästä väsymyksestä. Kokosin kuitenkin itseni ja lähdin takaisin töihin hallituksen kokoukseen, jonne oli käsky käynyt.

Lasten kannalta tämä äidin väsymys ei ole oikein suotavaa. Olen ärtynyt ja kärsimätön, en jaksaisi temppuilua, jota väistämättä tulee. Haluaisin asioiden sujuvan jouhevasti, eivätkä ne tietenkään suju. Sen lisäksi on osa tavaroista muuttolaatikoissa, eikä mitään löydy. Ahdistaa ja hermostuttaa. Aivan toinen tarina on se, kuinka ärtynyt olen miehelleni.

Nyt kuitenkin on viikonloppu ja aion käyttää sen lasten kanssa. Halataan ja leikitään, leivotaan herkkuja, ollaan yhdessä. Mies menköön lämmittämään entiseen kotiin ja mies kantakoon välillä laatikoita. Minä vietän laatuaikaa!