keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Hetken se kestää


Siitä konkreettisesta teosta, että sain varattua perheneuvojalle ajan, tuli hyvä olo. Luottavainen olo, että asiat järjestyy. Mieskin rauhoittui siitä. Sovittiin, että sitoudutaan prosessiin, puhutaan mistä käsketään puhumaan ja jos kotitehtäviä annetaan, tehdään ne. Näytti, että tilanne rauhoittuu siihen saakka, kunnes neuvontaprosessi alkaa. Mutta hetken se vain kesti hyvä olo. Aika tarkalleen vuorokauden. Eilen illalla meno oli jo entisenlaista. Riitelyä, kyttäilyä, väärinymmärrysten verkkoa. Mies purkaa lapsiin pahaa oloaan, lapset itkee äitiä. Minä koitan pitää hommaa jotenkin kasassa ja kuosissa, unohdan itseni, miellytän miestäni, jotta arki menisi eteenpäin.

Odotamme miehen kanssa molemmat innolla perheneuvojalle menoa. Luulen vain, että meillä on kovin eri tavoitteet ja toiveet prosessiin. Mies kai toivoo, että neuvoja saa minut ymmärtämään, että perhe-elämän jatko on oikea ja hyvä vaihtoehto. Että en saisi olla omaa mieltäni, pitäisi olla perheen mieltä. Minä taas toivon, että neuvoja saa miehen ymmärtämään, että minä haluan eron ja että se on hyvä ratkaisu kaikkien kannalta. Että mies muuttaa pois ja lastenkasvatusvastuista sovitaan. Että mies ottaa vastuun omasta elämästään.