tiistai 31. toukokuuta 2011

Kainalokeppi ja muita rooleja


Miesten tukeminen käy päivätyöstä. Arkisista pienistä tukiaskareista, kuten pyykinpesusta ja siivouksesta aina tukemiseen suurissa päätöksissä, rahallisesti ja henkisesti. Mies tarvitsee vahvan naisen, jotta voi nousta itse joksikin. Siltä ainakin vaikuttaa. Ehkä laulun sanat "kaiken takana on nainen" on totta. Vaikuttaa, että miehet itsessään ovat laiskuuteen ja helppoon tiehen taipuvaisia otuksia, jotka mieluummin ovat keulakuvana, mutta luistelevat varsinaisesta työnteosta. Ja naiset sitten tekevät sen työn, miehet korjaavat hedelmät.


Miksi naiset antavat sen tapahtua? Vai onko niin, että eivät enää annakaan? Ovat halukkaita itse korjaamaan myös työnsä hedelmät. Vai mikä on hedelmä? Olisiko kuitenkin se vastuusta vapaa elämä, jossa valitaan helppo tie, se hedelmä ja naiset tyhmyyksissään eivät sitä nyt korjaakaan, vaan antavat sen miehille? Mitä elämässä kannattaa tavoitella? Mistä se elämän tyydytys tulee? Vai onko miehelle miehen rooli ja naiselle naisen rooli, niinkuin jotkut ovat mieltä? Että elämän tyydytys tulee ikiaikaisen roolin sisäistämisestä ja sen toteuttamisesta? Ja naisen rooli siinä lienee olla se kainalokeppi ja tukea miestä miehen tehtävässä? Onko naisen vahvuus, omatahtoisuus ja itsenäisyys harhaa? Naisen uusi vankila?

maanantai 30. toukokuuta 2011

Kiellettyä huolta


Aiemmin kirjoitin töissä meneillään olevasta suhteesta. En tiedä, onko suhde menossa johonkin suuntaan. Ehkä. Joka tapauksessa päivä päivältä se vaikuttaa minulle tärkeämmältä. Sehän taas ei ole minun kannaltani lainkaan hyvä asia, jos siitä ei kuitenkaan ole mitään koskaan tulossa. Itseni kannalta se todennäköisimmin kannattaisi lopettaa heti. Mitä pikimmiten. Ennenkuin se muuttuu liian tärkeäksi, jotta sen voisi unohtaa siinä vaiheessa, jos se unohdettavaksi päätyy. Mutta eihän ne ratkaisut niin helppoja koskaan ole.


Nyt asia tuli ajankohtaiseksi pohtia, kun tämä suhteen toinen osapuoli sairastui ja joutui sairaalaan. Loppujen lopuksi ei mitään ihan kamalan vakavaa, mutta kuitenkin niin, että olin jo hyvin huolissani. Tässä tilanteessahan minä en ole kukaan, nobody. En mitään. Siis en saanut tietää mitään, ennenkuin asianomainen itse oli siinä kunnossa, että saattoi jotain ilmoittaa. Tilanne oli peräti surkea, siis minun kannaltani. En voinut nukkua, kun olin huolissani. Eihän tässä tietenkään mitään järkeä olekaan, mutta eihän itselleen mitään voi. Jos huolettaa, niin huolettaa.


Pitääkö olla rohkea ja katsoa tie loppuun? Vai pitääkö pelata varman päälle ja olla heittäytymättä? Olenko valmis polttamaan siipeni? Ja päivä päivältä tipahdan korkeammalta. Mutta saattaahan ne siivet kantaakin...

perjantai 27. toukokuuta 2011

Esilläolon nautinto (?!)


Olin tänään tilaisuudessa, jossa minua kehuttiin kaikkien kuullen, käteltiin, annettiin tunnustusta, aplodeja. Väkeä oli yksi iso salillinen. Onneksi en ollut ainoa tilaisuudessa huomiota saanut, mutta kuitenkin olin eri asemassa kuin muut, eri asiasta. Jotkut varmaan pitävät huomiosta. Siitä, että kaikki katsovat. Että kehuvat. Ovat ylpeitä. Minua lähinnä kuitenkin nolostuttaa. Mieluiten olisin ollut menemättä, mutta samalla huomiota annettin minun kanssasi työskennelleille, ja halusin antaa heille hetkensä.


Mistähän se johtuu, että ei nauti huomiosta? Siis nautinhan minäkin huomiosta, mutta vain sellaisesta, jossa olen yksi porukasta. Jos minua koitetaan mitenkään nostaa toisista yli, hämmennyn heti suuresti. Nolostun. Enkä minä siis ole mitenkään hiljaisesta päästä, en mikään seinäkukkanen. Olen mielelläni äänessä ja esillä, mutta en itseni takia, vaan asioiden. Kasvaa kai tähänkin?

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Kuinka tiukassa on uskomus siihen, että instituutio on oikeassa?


Kävin esikoisen kanssa tänään neuvolan lääkärillä. Lähete saatiin neuvolan tädiltä jo aiemmin, pojan käytöksessä on jotain sellaista, jonka neuvolantäti haluaa diagnosoida. Hoitotäti on samaa mieltä. Ongelma on. Onhan poika villi, ei malta aina keskittyä, haluaa huomiota, mutta kuitenkin erittäin viisas ja järkevä pieni mies. Kuuntelee selityksiä ja ymmärtää, vaikka ei aina otakaan opikseen. Keskittyy hyvinkin, kun on kiinnostavaa tekemistä. Pomottaa kyllä muita, luulee aina olevansa oikeassa, sanoo vastaan, mutta näissä on tullut vain äitiinsä. Onnettomat geenit.


Mutta otsikon kysymykseen. Kun viisivuotisneuvolasta lähete saatiin lääkärille, mietin jo silloin kovasti sitä, että kuinka paljon uskon siihen, että neuvola pikaisen käynnin perusteella osaisi sanoa mitään pojastani. Että kuinka paljon minun pitää laittaa painoa neuvolantädin sanoille? En pidä koko tädistä. Minusta hän ei ymmärrä lapsia, ei osaa ottaa tilanteita haltuunsa, ei ehkä ole ammattitaidoton, mutta perin kokematon. Toinen asia on hoitotäti ja hoitotädin lausunto pojasta. Hoitotäti on kyllä kokenut ammattilainen, mutta joutunut pojan kanssa negatiiviseen kierteeseen jo aikaa sitten. Ryhmässä on liikaa pieniä, jotka vievät kaiken huomion ja joiden ehdoilla leikit leikitään. Kyllä kai kuka tahansa järkevä nuori mies protestoi! Ja niin tulee lausunto: käyttäytymisessä ongelmia.


Tänään siis oltiin siellä neuvolanlääkärillä. Erittäin viisas ja kokenut lastenlääkäri, lempeä ja ymmärtäväinen. Arveli, että käytös saattaa hyvinkin johtua liian monesta pienestä hoitoryhmässä. Että ei kaikkea tarvitse diagnosoida, toiset ovat vilkkaampia, luonteet ovat reippaampia. Että syksyllä, kun siirrytään päiväkotiin, saattaa tilanne samanikäisten kanssa aivan muuttua. Että tehdään nyt vähän testejä, käydään puheterapeutilla, arvellaan sitten uudelleen, katsotaan syksymmällä. Ja tämä kaikki samalla, kun pojan käytös meinasi mennä ihan käsistä...


Kotimatkalla minulta meinasi päästä itku ja ehkä vähän pääsikin. En tiedä, että tuliko se siitä, että lääkäri oli niin lempeä Vai siitä, että neuvolantäti ja hoitotäti yhdessä olivat saaneet minut jo melkein uskomaan, että pojassa on oikeasti jotain vikaa. Vai siitä, että jos pojassa ei olekaan vikaa, niin olenko minä huono äiti, kun käytös kuitenkin on usein aika huonoa. Vai siitä, että joku otti asian hoitoonsa ja se selvitetään, tuli mikä tulos tuli. En tiedä.

tiistai 24. toukokuuta 2011

Prinsessoja


Tyttärellä on prinsessavaihe aluillaan. Siihen kuuluu prinsessamekkoja, kruunuja päähän ja kertomuksia siitä, kuinka hän on prinsessa. Leikkeihin tarvitaan myös prinsessa, milloin joku nukke, milloin pahvinen prinsessan kuva. Joskus leikit prinsessan kanssa ovat hieman rajuja, varsinkin kun leikkii isoveljen kanssa, mutta yhtäkaikki, prinsessaa tarvitaan. Toisina päivinä ollaan enemmän prinsessa kuin toisina. Joskus ihan unohdetaan koko juttu.


Tänään töissä kahvilla työkaveri kertoi tyttöystävästään, joka on herättyään kiukkuinen. Hänet pitää herättää varoen ja hellästi, kuin prinsessa. Näin päivä käynnistyy paremmin. Miten ihana ajatus! Prinsessan herätys.


Mietin sitten, että olenko minä osannut olla prinsessa? Olenko koskaan osannut pukeutua prinsessamekkoon ja kulkea kruunu päässäni? Edes prinsessahäitä en osannut olla vailla. Kuuluuko prinsessana olo normaaliin naisen kehitykseen? Jääkö nainen vajaaksi, jos ei joko osaa tai ei anneta olla prinsessa? Edes joskus? Pitäisikö hommata tiara?

Riitelyn anatomia


Riitely ei ole lainkaan mukavaa. Joskus, joskus harvoin, riitelyllä saadaan tässä talossa aikaa jotakin muutosta parempaan. Riitelyn voisi siis katsoa olevan rakentavaa. Yleensä vain kuulee sanoja, jotka jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Vaikka toinen sanoo jälkeenpäin, että en minä tarkoittanut, niin siltikin ne jäävät mieleen. Vaivaavat siellä. Tulehduttavat entisestään jo tulehtunutta.


Kai se on riidan hetkellä helppo lyödä sellaisella aseella, jonka tietää uppoavan. Sanoo sellaisia asioita, joista tietää toisen pahoittavan mielensä. Ja pahoittuuhan se, mutta yleensä vain kovin pitkäksi aikaa. Ei ehdi seuraavaan kertaan mennessä edes parantua. Oliko riidat joskus ennen erilaisia? Ainakin ne sovittiin. Lämpimästi. Pyydeltiin moneen kertaan anteeksi koko riitaa. Oltiin aidosti pahoillaan. Nyt tulee vain ohimennen heitetty "no anteeksi", jos sitäkään. Tuntuu, että se anteeksipyyntökin on kauppatavaraa. Minä pyydän anteeksi, jos sinä vastineeksi teet jotain muuta.  Kumpikin saa jotain mitä haluaa.


Riidan aiheilla ei yleensä liene juuri merkitystä. Riidat alkavat jostakin, joka nyppii ja riidan aihe kehittyy ja kehittyy, kunnes kasvaa niin suureksi, että pullahtaa ilmaan. Ja sitten se jo yleensä on menoa. Kai siihen riitaan aina kaksi tarvitaan. Ei yksin voi riidellä. Kyllä pitää peiliin katsoa, tietenkin. Mutta mitä silti on tapahtunut, kun halu olla toiselle hyvä on hävinnyt?

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Onnistumisen tunnetta ja onnellisuutta


Tänään olin hetken aikaa onnellinen. Onni kertyi pienistä asioista ja sitten pullahti pintaan ollessani kaupassa. Aamu lähti hyvin käyntiin, lapset olivat hyväntuulisia, leikkivät linnalla, söivät aamupalansa. Aurinko paistoi. Mieskin heräsi kohtuullisen aikaan ja halusi osallistua perhe-eloon. Päätinkin siivota auton ja siivosinkin. Oi miten siitä tuli puhdas. Melkein kuin uusi! Se jo tekee ihmisen tyytyväiseksi, siis se, että joku paikka on puhdas, kuin uutena. Ruuaksi grillattiin kanaa. Ihana tuoksu leijaili pihalla. Mies lupasi nukuttaa lapset päiväunille ja minä lähdin tutkimaan puutarhamyymälän sunnuntaitarjouksia. Ostin oikein kauniita kesäkukkia. Ihastuttavia kerrassan.


Ja sitten menin vielä ruokakauppaan. Siellä kaupassa sitten tunsin olevani onnellinen. Ei se niin kauaa se tunne kestänyt, mutta kuitenkin.

lauantai 21. toukokuuta 2011

Yksinäisyydestä


Olen lukenut paljon toisten eroblogeja. Paljon sanoja yksinäisyydestä. Melkein riippumatta siitä, oliko eron syy kirjoittajassa vai siinä toisessa, erosta seurauksena on yksinäisyys. On ikävä toisen ihmisen läheisyyttä ja lämpöä, toisen ihmisen kanssa jaettua arkea. Ihmistä ei ilmeisimmin ole luotu yksin olemaan, koska vaikuttaa että huononkin liiton jälkeen yksinäisyys tuntuu pahalta. Näitä luettuani ymmärrän ehkä paremmin niitäkin, jotka eivät ole parisuhteeseen päätyneet ja kokevat siitä yksinäisyyttä. Monissa eroblogeissa vaikeankin liiton ja vaikeankin eron jälkeen aika pian alkaa mielessä orastaa ajatus uudesta parisuhteesta. Toisesta ihmisestä siinä vieressä.


Toinen asia on parisuhteen yksinäisyys. Se, kun toinen on tässä samassa talossa fyysisesti, mutta silti olen yksinäinen. Kun ei ole yhteistä puhuttavaa, paitsi se, mitä laitetaan ruuaksi tai mitä tuodaan kaupasta. Ei ole yhteistä ymmärrystä arjen kulusta eikä varsinkaan pyhien. Ei ole yhteistä ymmärrystä maailman asioista, ei edes oman kaupungin. Kun ei koe, että toinen olisi kiinnostunut samoista asioista. Toinen ei ymmärrä edes useimmiten mistä puhun. Ei ole yhteyttä, ei sanatonta eikä sanallista. Kun päivät valuvat toisensa perään, eikä kohtaamisia tule. Hetkittäiset yhteyden hetket jaksavat kannatella taas jonkin matkaa. Ne hetket, kun koki, että toinen ehkä sittenkin ymmärsi ja oli samaa mieltä jostakin isommasta asiasta kuin päivällisestä. Niitä hetkiä on viime aikoina vain ollut kovin vähän.Ja näiden henkisesti kaukana olleiden päivien lisäksi ne kaikki päivät, kun se fyysinenkin kohtaaminen on jäänyt väliin. Kun on nukuttu eri kerroksissa, herätty ja menty nukkumaan eri aikoina, kohdattu päivä erikseen. Ehkä nähty ruokapöydässä, istuttu siinä puhumattomina. Vaihdettu lapset kuin viestikapulat hoitajalta toiselle.


Mutta onko sittenkin näiden kohtaamattomien päivien jälkeen parempi, että vieressä on joku. Ihan kuka vaan. Joku. Ettei ole yksin?

perjantai 20. toukokuuta 2011

Lasten logiikkaa


Lapset on kyllä hienoja otuksia. Omat varsinkin. Tänään suuri hetki oli kastelukannujen esiinottaminen ja nokkosten kastelu. Tietysti. Mikäpäs sen hienompaa kuin pihamaalla olla tärkeissä töissä äidin apuna ja luonnon luomia kastella. Yritin kyllä ohjailla toimitusta kohti jotain istutettua, mutta ei; nokkoset kaikessa herttaisuudessaan vetivät puoleensa. Yleensäkin lasten mielestä sellainen, jonka minä ohittaisin, nousee yllättävän tärkeäksi. Ja näin minäkin pääsen osalliseksi siitä, josta muuten olisin ollut osaton.


Pienempi pitää kivistä. Kivethän ovatkin hienoja. Erityisesti niistä kivistä, joissa on jotain vähän kiiltävää, koska ne ovat timantteja (kyseessä neiti-ihminen). Tästä aina muistuukin mieleeni oman lapsuuteni leikki jalokivikaupassa, siis sellaisella kalliolla, josta mureni kiiltävää kiveä. Voi miten montaa herttuatarta siellä palveltiin! Sisareni oli yleensä tämä tärkeä ostaja, kuka milloinkin. Poikakin pitää kivistä, mutta yleensä niitä heitetään. Mitä kauemmas, sen parempi. Tai jos heitellään järven rannassa, niin mitä isompi molskahdus ja veden loiske, sen parempi. Ja heitän niitä kiviä minäkin. Veden pinnan särkyminen ja säännölliset renkaat ovat jotenkin kauniita ja rauhoittavia. Lapsilta voi oppia monenlaista, kuten iloa pienistä asioista.

torstai 19. toukokuuta 2011

Hyvät ystävät


Tässä päivänä muutamana olen miettinyt ystävyyttä. Mistä hyvä ystävyys on tehty? Hyvälle ystävälle voi kertoa kaikenlaista. Ystävä ymmärtää, vaikka olisi eri mieltäkin. Ei arvostele, ei tuomitse. Joidenkin ystävien kanssa on välillä vuosiakin hiljaisuutta ja sitten ystävyys jatkuu siitä, mihin se jäi. Joidenkin kanssa jakaa arkea. Ystävä on lähellä, vaikka olisi kaukanakin. Ystävän kanssa on mukava olla ja tehdä asioita. Hyviä ystäviä ei liene kenelläkään liikaa, useimmiten vain muutama.


Mistä se ystävyys sitten muodostuu? Joidenkin kanssa on aivan samanlainen huumorintaju tai arvomaailma, mutta ei kaikkien. Syntyykö ystävyys yhteisistä kokemuksista? Ei varmaan yksin, onhan yhteisiä kokemuksia vaikkapa työkavereiden, sukulaisten tai naapureiden kanssa, eikä heistä kaikista tule ystäviä. Onko ystävyys jotain yhteyttä, jotenkin samaan suuntaan katsomista, vaikka eri näkökulmistakin? Jotkut ystävät ovat samanikäisiä ja samassa elämäntilanteessa, mutta toiset ovat aivan eri ikäisiä, eri elämäntilanteissa, erilaisille elämänkokemuksilla varustettuja. Silti jotenkin maailma on yhteinen. Ystävyys on kyllä hienoa!

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Millaisia johtajat ovat?


Tässä päivänä muutamana olen joutunut ihan tosissaan miettimään itseäni ja luonnettani suhteessa työhön. Joskus aiemminkin olen kirjoittanut, että olen liian kiivas, en osaa kuunnella muita riittävästi, olen liian suora. Nyt kuitenkin näyttäisi, että näillä ominaisuuksilla yllättäen onkin tarvetta työpaikallani. Puhuin jo aiemmin mahdollisesti oman esimieheni sijaistukseksta. Ja se näyttää toteutuvan suunnillusti, vaikka ei vielä varmaa olekaan. Nyt lisäbonuksena tarjottiin kolmen kuukauden sijaistusta astetta isommasta johtajasta. Minulle. Joka ei ole koskaan eläissään ollut kenenkään esimies eikä minkäänlainen johtaja. Mitähän meidän päättävän portaan mielessä liikkuu? No tämä hanke saadaan ehkä vielä torjuttua, sekin selviää pian.


Tämä kuitenkin on nyt siis aiheuttanut mielessäni kovasti pohdintaa siitä, että millaisia johtajat ovat? Millainen on hyvä johtaja? Mitä johtajat osaavat? Miten kokenut johtaja katsoo, että juuri minulla olisi aineksi johtajaksi, vaikka en koskaan ole sellaisessa kykyjäni näyttänyt? Mitä ominaisuuksia minussa arvostetaan? Ja vaikka olisinkin hyvä johtaja ylimmän johdon mielestä, aktiivinen ja sitoutunut johtoryhmän jäsen, niin onko minusta esimieheksi alaisilleni? Jos on kiivas, liian nopea, huono kuuntelemaan muita, niin sehän on alaisten kannalta huono asia. Erittäin huono. Olenko siis siitä näkökulmasta huono johtaja? Osaanko ottaa toiset huomioon riittävästi, luoda iloisen tekemisen meininkin, mutta kuitenkin niin, että homma pysyy hanskassa? Osaanko muuttua? Kai se selviää vain kokeilemalla.

maanantai 16. toukokuuta 2011

Aloittamisen vaikeus ja vetämättömyys


Väsyttää. Tietenkin katsoin jääkiekkoa illalla, kukapa ei olisi halunnut noin hienoa peliä katsoa! Ja edellinen iltakin meni valvoessa, kun Euroviisuja katsoin. Se nyt ei tuloksen puolesta kannattanut, mutta onhan siitä vuotuinen hupi. Euroviisuista nimittäin, ei siitä, että Suomi ei pärjää. Moldova oli minun suosikkini, mutta selvää oli, että ei sekään pärjää. No nyt siis kuitenkin väsyttää. Onneksi on vapaapäivä, vaikka ehkä töissä ei vetämättömyys niin harmittaisi. Ja olisi kuitenkin jotain työntynkää koko ajan olevinaan.


Täällä kotona siis en nyt saa mitään aikaan. En saa aloitettua, en tehtyä, enkä lopetettua. Ihan vetämätöntä meininkiä. Lapset on kotona tänään, mitäpä niitä hoitoon viemään, kun kerran olen kotona. Ulkona sataa vettä, joten ei ole sitten paljon ulkoiltukaan. Lapsetkin ovat ihan vetämättömiä. Yleensä haluan tehdä jotain hyödyllistä, jos olen kotona. Olla ahkera. Saan siitä iloa, sekä tekemisestä että lopputuloksista. Aina ei tarvitse olla niin kummallistakaan, pojan housunpolvien paikkaus on mukavaa tai se, että järjestää lusikkalaatikon. Tai jotain. Nyt ei kyllä ole saanut aikaan mitään. Ehkä näilläkin päivillä on joku tarkoitus. Sillä, että on hetken aloillaan. Tekemättä mitään. Makaa lapset kainalossa sängyllä katsomassa lastenohjelmia ja antaa katseensa harhailla. Sellainen päivä on juuri tänään.


Asiasta toiseen: olen hurahtanut kakkublogeihin. Siis en kyllä vielä ole tehnyt mitään muuta kuin katsonut. Ja katsonut. Ja katsonut. Siis miten voi olla niin ihania kakkuja! Taidetta! Ehkä kokeilen joku päivä.

perjantai 13. toukokuuta 2011

Luottamuksesta


Tällä viikolla olen joutunut miettimään luottamusta. Sitä, kun luottaa johonkuhun. Uskoo, mitä toinen sanoo. Uskoo, että toinen ei tee vahingoksi. Että on samalla puolella. Mitä pitää tapahtua, että se luottamus menee? Aina siihen ei tarvita suurta. Alkaa vaan tuntua, että onkin yllättäen eri puolilla. Ei katsokaan enää samaan suuntaan. Joskus luottaa ja luottaa, vaikka merkit ovat jo selvät. Ei vaan halua nähdä. Millaista on elämä, jos ei voi luottaa ihmisiin? Jos pitää epäillä? Jos ei ole ketään kenen kanssa on samalla puolella? Ja jos onkin luottanut ja sitten tuntee tehneensä virheen, antaneensa itsestään enemmän kuin oli syytä?


Tällä viikolla olen pohtinut luottamusta myös töissä. Sain tietää asioita, joita ei eteenpäin voi puhua. Ja toisiakin asioita, joita niitäkään ei voi puhua. Minuun luotettiin. Olen vain kovin läpinäkyvä ja huono pitämään salaisuuksia. Toiset näkevät heti, että minulla on salaisuus. Haluavat tietää. Minä haluaisin luottaa ja kertoa. Vaan ei voi. Sitten toiset kokevat, että heihin ei luotettu, vaikka oikeasti vain halusin itse olla luotettava.


Suo siellä, vetelä täällä.

lauantai 7. toukokuuta 2011

Arki palasi?


Edellisessä kirjoituksessa olin ensin perin vihainen, sitten hetken iloinen ja sitten hämmentynyt, jopa pelokas saamastani vastaanotosta. Nyt on taas arki. Tällä viikolla arkeen ei ole kuulunut alkoholia. Se on plussaa. Keskusteltu on. Paljon on ajatuksia, mutta en tiedä kuinka toimia. Pitääkö lähimmäiselle olla tukena aina? Vaikka ei haluaisi? Jos luottamus on mennyt, mutta näennäisesti asiat ovat arkisen tavallisia. Onko ihmisellä oikeus onneen?


Mies haluaa, että jatketaan yhdessä. On hakeutunut hoitoon ja nyt ainakin lopettanut juomisen. Eilen keskusteltiin, että mitäs sitten, jos se juominen alkaa uudelleen. Entä kun tulee tilanteita, joissa toiset juo ja hänen pitäisi olla juomatta? Ei maailma muutu siksi, että hän haluaa. Hänen itsensä pitää muuttua. Pitääkö minun tukea? Pitäisi tietysti, mutta kun luottamus on mennyt, en näe yhteistä tulevaisuutta. En näe onnea. Arki voi jatkaa menoaan jollakin tavalla. Päivät seurata toisiaan. Mitä se elämä oikeasti haluaisi minulle antaa? Onko minulla oikeus enempään?


Jotenkin häivähdyksenomaisesti käsissäni oli jo hetken aikaa vapaus. Se tunne, että minä itse päätän omasta elämästäni ja minä itse teen siitä itseni näköisen. Ja minä olen se, joka tarjoaa lapsille onnellisen lapsuuden. Ja nyt taas olenkin tässä. Mikä pettymys. Ja lähinnä olen pettynyt itseeni. Olinko heikko? Vai olinko empaattinen? Mitä pitäisi olla? Mitä saa olla?