Ensilöyly

Saunominen on ihanaa. Paras hetki saunassa on ensilöyly. Siis se hetki, kun istahdat kuuman ja vielä kuivan saunan lauteille ja heität löylyä. Kiukaasta tuleva kuuma kosteus kietoo sisäänsä ja hellii. Muut löylyt eivät tunnu samalta, kun ilmassa on jo kosteutta.

Joskus menen saunaan sanomatta kenellekään, että se on jo valmis. Istun yksin hiljaa vastaanottamassa ensilöylyn. Heittäydyn selälleni lauteille, nostan jalat ylös ja annan koko päivän kireyksien kadota ensilöylyn syleilyn mukana.

Tiedän, että poikanikin pitää ensilöylystä. Usein pyydän lapset yhtä aikaa saunomaan. Odotan lauteilla, että poika tulee. Hänkin heittäytyy selälleen ja nostaa jalat ylös. Sitten heitän ensilöylyn ja ja se kietoo meidät molemmat. Joskus lapset ovat ihmetelleet, kun kaikissa maissa ei saunota. Miksi ihmeessä, he kysyvät.

Yksin pärjääminen ja nojan kestävyys

Edelliseen väsymystekstiin vielä pohdinta minun ja J:n parisuhdekiisistä. Tietenkin parisuhteen kriisit saavan aikaan lisäuupumusta. Pään surina, että miten meille käy ja miten tästä jatketaan, on omiaan aiheuttamaan minulle uupumista. Joinakin päivinä, kun on paljon ajateltavaa, en jaksaisi tehdä mitään. Ajattelu vie voimat.

J on tiennyt taudista koko ajan. Aivan alusta asti. En ole sitä mitenkään salannut. Mutta siltikin olen. En kerro oireista, ettei hän huolestuisi. Näytän vain positiivia lehtijuttuja tai tutkimustuloksia. Kerron kaikki lääkärin hyvät sanomiset. Tavallaan haluan säästää J:n siltä mielipahalta, jonka "viallisen vaimon" ottaminen jo lähtökohtaisesti voisi aiheuttaa. Ja ennenkuin kommentoijat taas ehtivät sanomaan, että parisuhteessa ei noin pidä olla, sanon että ei pidäkään ja että se ei ole J:n vika.

Edellisessä avioliitossani ei mies pystynyt käsittelemään diagnoosiani oikein mitenkään. Ehkä olisi tarvittu vastasairastuneiden perheleiri tai jotain, mutta eihän hän olisi sellaiselle varmaankaan lähtenyt. Sairastuminen oli ikäänkuin minun henkilökohtainen tragediani, ei mitään mikä perhettä koskettaisi. Vaikka tilannehan oli tietenkin kaikkea muuta.

Ehkä tästä syystä en osaa nojata J:n tukeen. En pysty luottamaan, että jos nojaan, tuki löytyy, eikä kaaduta molemmat. Nojaan varmaan vasta sitten, kun en muuta voi, vaikka olisi varmasti hyvä harjoitella jo ennen kuin on pakko. Ehkä pitäisi opetella päästämään irti yksin pärjäämisen eetoksesta ja opetella pyytämään apua.

Ihan pian. Kohta.

En usein ole kirjoittanut sairaudestani, koska en koe sen elämääni määrittelevän. Tietenkin taustalla ja alitajuntaisina valintoina. Sairastan siis aaltomaista ms-tautia, lievää sellaista. Diagnoosi on vuodelta 2009, oireita jokunen vuosi jo ennen sitä. Tiedän, että stressi ja sairastelu pahentaa tilannetta ja olenkin koittanut välttää molempia.

Nyt olen huomannut, että olen väsynyt. En pelkästään haukottelevan väsynyt, vaan uupunut. Ei jaksa ryhtyä. MS-taudin uupumusta sanotaan fatiikiksi ja se on suurin työkyvyttömyyseläkkeen syy ms-tautisilla. Tietenkään en myönnä olevani uupunut. En ole yhtään kertaa sanonut lääkärille olevani muuta kuin virkeä, pirteä, innokas ja täynnä voimaa. Vaikken olekaan.

Olen järjestänyt elämääni niin, ettei se väsyttäisi minua. En harrasta mitään säännöllisesti kodin ulkopuolella, kun kuitenkaan en jaksaisi aina lähteä. En tapaa ystäviä tai sukulaisia kuin joskus harvoin. En vain jaksa edes suunnitella tapaamista. Käperryn työn ja kodin väliseen kuplaan. Jaksan vielä ne molemmat, vaikka työtä on mielestäni liikaa jaksamiselleni. Odotan viikonloppuja ja lomapäiviä, loppuviikon lyhempiä päiviä.

Esimies tietää, että sairastan. Olen sanonut, että osaan itse sanoa, kun en jaksa. Mutta osaanko? Nyt olen ärtynyt sekä töissä, että kotona lapsille. Nukkuisin 9-10 tuntia yössä ja silti haukottelen. Väsyn pelkästä ajatuksesta, että rutiineihin tulee muutos. Pärjään, kun päivät seuraavat toisiaan samanlaisina. Toki on parempia päiviä. Metsäretkiä, yllättäen tehtyjä kivoja juttuja, pihatöitä, suursiivouksia. Mutta sitten onkin jo ihan väsähtänyt.

Aaltomaisessa muodossa taudin oireet tulevat ja menevät aaltomaisesti. Minä odotan aina, että kohta tämä loppuu. Kohta on ohi. Kohta jaksan, kohta näen kirkkaasti, kohta muisti toimii taas tavallisesti, kohta taas pääsen portaat ylös ilman, että joka askelmaan pitää keskittyä. Kohta. Ja usein niin käykin. Kohta.

Kohta on kesäloma ja kohta en ole enää uupunut.

Terve kuin mikä

Kävin työtervydessä laboratoriokokeissa. Normaali työnantajan jokakolmisvuotinen proseduuri, johon liittyy parin viikon perästä työterveyshoitajan tarkastus. Laboratoriotäti antoi nivaskan lomakkeita täytettäväksi ennen hoitajan tapaamista. Alkoholinkäytön audit-kuponki, diabetesriskiä kartoittava kysely, kaikenlaisia työoloja kartoittava monisivuinen kuponki ja työuupumusta enteilevä kysely. Tuo työuupumus-lomake mietitytti kovasti. Nyt voin laittaa hyvällä omallatunnolla lähes kaikkiin kohtiin "ei lainkaan", mutta sen sijaan viime keväänä arviot olisivat olleet ihan toiset. Kysymykset olivat semmoisia, että viime keväänä olisin varmaan itkenyt jo siitä ajatuksesta, että jotakuta kiinnostaa jaksamiseni. Sitä ei nimittäin kovin kummoisesti ollut. Onneksi älysin lähteä!

Toinen terveyteen liittyvä asia on se, että nyt on otettu askelia itsensä hoitamiseen perussairauden osalta. Olen käynyt neurologilla kahteenkin kertaan, silmäpolilla ja pään magneettikuvassa. Lääkityksen vaihto on mietinnässä, lääkärin mukaan kannattaisi, mutta sivuvaikutuslista mietityttää. Lisäksi aloitin liikuntaharrastuksen. Liikunta piristää, vaikka aiheuttaakin kyllä tilapäisiä kolotuksia lihaksiin, joita en tiennyt olevankaan. Kaikki hyvin siis.

Niin ja kun muistan mennä sänkyyn ajoissa, nukun riittävästi. Nukkumisessa ei ole mitään vaikeaa, mikä on ihanaa, kun niin usein on ollut.

Itsetunnosta

Blogistaniassa heräsi keskustelua huonosta itsetunnosta. Että mitä niiden naisten päässä liikkuu, jotka arvottavat itseään muiden hyväksynnän kautta? Miksi? Miksi se oma hyvä olo ja onnistumisen tunne on toisen taskussa? Miksi jotkut antavat kohdella itseään huonosti? Ja vielä uudelleenkin?

Mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi. Myönnän heti, että minulla on sellainen. Siis huono itsetunto. En koe olevani juuri mitään, mikään tai kukaan. Kaikessa tekemisessäni on mielestäni vikaa ja kun en saa kaikesta vuolaita kehuja (niinkuin kukaan ei saa), "tiedän" olevani oikeassa. Huonosti onnistuin. Kun mies haluaa omaa rauhaansa ja ilmaisee sen tylysti: en kelpaa miehelle. Kun koululta tulee wilmaviesti: epäonnistunut kasvattajana. Lapsella rikkinäiset housut ja vessan hanassa hammastahnaa: epäkelpo kodinhengetär. Töissä pidän rimaa usein niin korkealla, että tunnen olevani keskimääräistä huonompi työntekijä, vaikka järjellä ajatellen en ole. Ja mitä väliä?

Itsetuntoni on kehittynyt huonoksi lapsuudessa. Kelpaamattomuus omille vanhemmille. Sitten nuoruudessa hapuilua uravalinnassa. Ei niin onnistuneita miessuhteita. Joitakin vähemmän onistuneita työpaikkavalintoja ja työyhteisöjä. Ja kas. Tässä olen tämmöisenä.

Lainaus Suomen Mielenterveysseuralta:
Hyvä itsetunto tarkoittaa myönteistä realismia omista mahdollisuuksista. Se on myönteinen, mutta samalla totuudenmukainen arvio itsestä. Terve itsetunto kehittyy lapsuudessa ja nuoruudessa, myönteisten kasvukokemusten avulla. Myöhemminkin itsetuntoa voi vahvistaa, ja itsetunto on usein erilainen eri elämän vaiheissa. Itsetunnon ja oman toiminnan yhteydet ovat kahdensuuntaisia. Itsetunto - tai yhtä lailla sen puute - vaikuttaa toimintaan ja ratkaisuihin. Hyvä itsetunto lisää usein valmiuksia nähdä omat kyvyt sekä mahdollisuuksia ympärillä, huono itsetunto taas kaventaa mahdollisuuksia. Huono itsetunto voi johtaa myös pätemisen tarpeesta johtuvaan suorittamiseen ja koetun stressin lisääntymiseen. Hyvä itsetunto helpottaa elämää, mutta heikko itsetunto ei tarkoita epäonnistumista elämässä. Heikonkin itsetunnon kanssa voi opetella tulemaan toimeen, ja sitä on mahdollista myös kohentaa.

Pärjään kohtuullisen hyvin huonon itsetuntoni kanssa. Ihailen ihmisiä, joilla on hyvä. Tarkkailen heitä ja ihastelen heidän rohkeuttaan. Tapaansa suhtautua asioihin. Yritän ottaa oppia. Vaikka järjellä ymmärrän, että olen ok itsenäni, tunteen tasolla tilanne on usein toinen. Silti pärjään ja suoriudun. Toki jätän mahdollisuuksia käyttämättä. Voisin olla jotain muutakin, enemmän, parempaa. Mutta näin on hyvä. Riittävän hyvä.

Melkein vuosi

Minun ja J:n suhde on kestänyt kohta vuoden. Vasta vuoden! sanoisin. Niinkuin jo alussa tuntui, että olisin tuntenut hänet aina, tuntuu samoin yhä. Hänen ajatuksenjuoksunsa on yhä ymmärrettävää ja loogista, hän tekee tekoja, jotka ovat minusta oikeita. Tietystikään en aina ymmärrä häntä. Voiko nainen aina miestä ymmärtää? Tai toisinpäin. Mutta pääsääntöisesti ymmärrän hänen tekonsa ja niiden vaikuttimet.

Kun ensimmäisen yhteisen viikonlopun jälkeen kirjoitin, että olen onnellinen nyt, niin olen onnellinen yhä. Vaaleanpunaisissa vieläkin. Tai ehkä ennemminkin taas. Suhteemme kävi melkoisessa kriisissä, ero ei ollut kovin kaukana. Mutta siitä on päästy ohi. Ehkä en ollut osannut näyttää aiemmin, kuinka tosissani olin? Tai ehkä J ei ollut ymmärtänyt, kuinka tosissaan halusi olla minun suhteeni? Ehkä se päivä ja sitä seuranneet olivat niitä, jolloin määriteltiin suhteen ehdot. Minä sanoin, että tässä on minun rajani. Tässä. Ja J hyväksyi rajani. Sen päivän jälkeen ei siitä asiasta ole ollut ongelmaa.

Vuoteen mahtuu uusi työ ja uusi koti. Molemmat ovat hyvin. Työnilo on palannut. Töissä on ihana käydä. Nukun yöni hyvin, teen työni työpaikalla ja kotini rauhoitan perheelle. Uusi koti alkaa tuntua kodille. Menneisyyden haamut on imuroitu nurkista ja meidän perheemme on täyttänyt talon. Ja vaikka J kaipaa kodissaan rauhaa, kaipaa hän meitäkin, jos olemme pois.

Lapset ovat asettuneet uuteen elämäänsä. Pienempi piirtää päiväkodissa perheeseen äidin, isomman, itsensä, J:n ja kissan. Meidän perheen. Isompi soittaa koulun jälkeen aina J:lle, jos hänellä on kysymyksiä. "Saako L tulla meille?" "Saanko menä leikkipuistoon?" Minulla ja J:llä on yhteinen tili, josta yhteinen talous hoidetaan. Yhdestäkään kauppareissusta ei ole tarvinnut riidellä.

Melkein vuosi. Enpä olisi silloin arvannut.

Usko hyvän voittoon

Elämässä minua on usein kannatellut luja luottamus ihmiseen ja ihmisen vilpittömiin pyrkimyksiin hyvästä. Vaikka monenlaista on nähty, en silti ole kyynistynyt. Anteeksiantaminen on helppoa, kun uskoo hyvän voittoon. En ole koskaan ollut pitkävihainen. Enkä helpolla menetä luottamusta siihen, etteikö toisessa ole hyvää ja pyrkyä parempaan. Joskus tietysti pyrky jää monilla mittapuilla ohueksi, vaikka ehkä sille ihmiselle onkin äärirajoilla.

Nykyään tällä luontaisella taipumuksella on käyttöä töissä. Teen töitä ihmisten kanssa, joita moni pitää täysin epäonnistuneina. Eivät he ole. Tai no ehkä monilla mittareilla ovat, mutta heistä löytyy kuitenkin lämpöä ja lojaaliutta, oikeudenmukaisuutta, toivoa tulevasta ja unelmia. Mietin työssäni, että miten sitä hyvää voisi kasvattaa. Lähes kaikki ovat tai ovat olleet päihdeongelmaisia. Huumeita, viinaa, pillereitä, kaikkea sekaisin ja erikseen. Minun työhöni ei kuulu päihdeongelmien käsittely, mutta kyllähän niitä usein sivutaan. Elämä kun on kokonaisuus, eikä yksi osa ole irrallinen.

Töissä varmaan tärkein taito minulla on ihmisen kohtaaminen. Pysähtyminen yhden ihmisen eteen. Näkeminen ja kuuleminen. Uskominen. Kunkin omien vahvuuksien löytymisessä auttaminen ja eteenpäin saattelu. Kuljen heidän rinnallaan vain hetken, päästän heidät siivilleen ja toivon lujasti, että siivet kantaa.

Ehkä tästä syystä oma tilanne näyttäytyy minulle lähes pelkkänä onnena ja aurinkona. Pikku kupruja on. Elämässä aina.

Lääkärissä ja muita ajatuksia

Olen aika huono sairastaja. Tai tavallaan hyvä, mutta itselleni huono. En mene lääkäriin ennenkuin tilanne on lähes mahdoton. En pidä lääkärissäkäynnistä. Minusta se on luovuttamista. Joskus pitää käydä, kuten perjantaina, kun niskakivut olivat yltyneet siihen mittaan etten saanut nukuttua, kipu itketti, pää ei kääntynyt, eikä buranalla ollut mainittavaa vaikutusta. Nyt tilanne on parempi, pää pysyy pystyssä jo suunnilleen ilman kipua, vaikka liikkeet sattuvatkin. Töissä olin tietenkin koko viikon normaalisti. Luulen yhä olevani töissä tärkeä ja korvaamaton, vaikken olekaan.

Toinen lääkärissäkäyntiä kai vaativa vaiva olisi perussairauteni MS-tauti. Se on pitkän oireettoman kauden jälkeen herännyt ja oireilee nyt jo kohtuullisen monipuolisesti, joskaan ei vakavasti. Keväällä jo hoitaja oli sitä mieltä, että oireitten perusteella ehkä lääkityksen vaihtoa pitäisi miettiä, mutta neurologi tuumasi, että katsellaan. Lääkkeenvaihtohan ei välttämättä tarkoittaisi parannusta, vaan se voisi olla huononnuskin. Mutta tietenkään kukaan ei voi tehdä nyt mitään, kun en taaskaan mene lääkäriin. Tällä viikolla sain sen verran aikaan, että kävin optikolla, joka totesi sen minkä jo tiesin. Näön sumeneminen johtuu taudista, eikä sille voi mitään. Paitsi ehkä vaihtaa lääkettä.

Sairastamiseni on vähän siitäkin ongelmallista, etten pyydä apua. Puren hammasta ja teen itse, jos läheiseni eivät ymmärrä auttaa pelkästään sillä, että olen nöyrtynyt sanomaan, että jotain on vialla. Eivätkä tietenkään ymmärrä. Lapsilleni osaan jo suunnilleen sanoa, että äiti ei nyt pysty tai äiti ei jaksa, mutta en muille. En edes J:lle. Hoidan kaikki minulle kuuluvat askareet, vaikka en oikein kykenisikään. Ja sitten olen itsekseni ylpeä, kun pystyin ja kykenin kuitenkin. Ja vähän pettynyt, kun kukaan ei auttanut. Vaikken edes pyytänyt.

Tulevaisuus pelottaa toisinaan. Olen jotenkin jo alistunut siihen ajatukseen, että vanhuuseläkkeelle jäänti ei ole minun juttuni, vaikka eihän sitä voi tietää. Voihan se ollakin. Tavoite on, että pysyisin kunnossa niin kauan, että saan lapset suunnilleen isoiksi. Tavoite kai vaatisi, että kävisin siellä lääkärissä ja koittaisin olla aktiivisempi hoitamaan itseäni. Mietin toisinaan, että pitää ymmärtää muuttaa ajoissa helpompaan asuntoon. Ettei liikuntakyvyn heikkeneminen ja kodin menetys tule yhtä aikaa. Että valmistautuisi. Vaikka voihan se olla, ettei liikuntakyky heikkenekään. Varsinkin jos kävisi aika ajoin siellä lääkärillä.

Tänään mietin sitä, miten J kestää sen, että en ole terve. Kyllähän hän tietenkin tietää mikä minua vaivaa, mutta en tiedä ymmärtääkö. Sitten kun ymmärtää, että mitä tämä kai tuo tullessaan, niin hyväksyykö? Ehkä, ehkä ei. Ymmärrän kyllä kummatkin. Tulevaisuus riehakas ja iloinen, täynnä haaveiden toteutumista vai minun kanssani kitinöitä kuunnellen? Olen kuitenkin iloinen, että nyt on näin. Joutaa sitä murehtia yksin jäämistä sitten, kun on jäänyt.

Meistä riippumattomista syistä

Olen aiemminkin kirjoittanut suhteestani vanhempiini, erityisesti äitiin. Hänen kanssaan toiminen edellyttää ymmärrystä samoista asioista kuin alkoholistin juomisen ymmärtämisessä on. Kuten alkoholisti löytää aina syyn juomiselleen, äitini löytää aina syyn, miksi minä ja valintani eivät kelpaa. Kuten ei sisarenikaan. Mikään mitä teemme tai jätämme tekemättä, sanomme tai jätämme sanomatta ei muuta sitä tosiseikkaa, että emme onnistuneet täyttämään sellaista tyttärien ihannekuvaa, joka äidillä kai on. Ehkä synnyimme väärään hetkeen, väärään uravaiheeseen, väärään parisuhdevaiheeseen, väärään naiseuden vaiheeseen tai johonkin. Meistä riippumattomista syistä emme kelpaa.

Asia on vaivannut minua usein, vaikka tiedänkin sen. Yhäkin se vaivaa. Enää en yritä tehdä valintoja sen mukaan, että kelpaisin, koska niin ei käy, mutta kuitenkin kaipaan sitä hyväksyntää, että olisin äidilleni ok. Onneksi sisko on samassa jamassa. Puhumme tästä toisinaan. Koulutuksemme, työpaikkamme, asuinpaikkamme, kotimme, talomme, automme, harrastuksemme, rahankäyttötapamme, sisustuksemme, ruuanlaittotapamme, miehemme: VÄÄRIÄ. Isämme tukee äitiä mielipiteissä, vaikka joskus on tuomatta niitä julki. Ei sellaista ole, eikä tule, että se saisi heidän hyväksyntänsä.

Asia on taas pinnalla, kun olen lasten kanssa vanhemmillani. J on käytetty aiemmin näytillä. Ei kelpaa. Sanoimme siskon kanssa J:lle etukäteen, että yksi kerta riittää, ei kelpaa kuitenkaan, ei pakoteta seurustelemaan enempää. Siskonkaan mies ei kelpaa. Minä ja siskoni molemmat menimme aikoinaan avioon maistraatissa virkatodistajilla. Aika vaikea olisi perustella juhlia, joihin äitiä ei kutsuta ilman avointa riitaa. Nyt minä ja J olemme menneet kihloihin. Äitini ei edes onnitellut, ei sanallakaan. Kieltäydyin keskustelemasta hänen kanssaan J:stä. Minun ei tarvitse valintaani puolustella. Ei selitellä sydämeni liikkeitä. Ei tarvitse. Käyn lasten kanssa mummulassa niin kauan kuin se näyttää lasten kannalta hyvältä, minun kannaltani on lakannut näyttämästä aikaa sitten.

Sekalaisia aatoksia siivouspäivänä

Tänään on suuri pyykkipäivä. Petauspatja, päiväpeitto, tyynyt, lakanat, pyyhkeet, ehkä peittokin. Ison sängyn petauspatja ei mahdu koneeseen, ei sisus, eikä päällinen. Sisuksen jo pesin saavissa kylpyhuoneessa, päällinen on likoamassa. Päiväpeite on jo kuivumassa ja koneessa seuraava satsi pyörimässä. Lapset juoksevat sisään ja ulos. Lattioille kertyy hiekkaa ja nurmikonleikkuusilppua. Siivoan ne sitten illemmalla. Lapset keräsivät pensaasta punaisia viinimarjoja. "Teethän äiti piirakkaa?" Teenhän minä.

Suuret pyykkipäivät tuovat tunteen, että koti on hallinnassa. Puhdasta ja raikasta myös paikoista, joihin ei näe. Pään alla puhtaan tuntu. Siivosin joku aika sitten uudessa kodissa kaikki keittiönkaapit. Jokainen tavara ulos, hyllyjen puhdistus, vanhentuneet pois, astiat koneeseen ja kaappiin uuteen järjestykseen. Käytössä on nyt astioita, jotka eivät ole toviin olleet. Sekin antaa tunteen, että koti on hallinnassa. Jokainen hylly on tuttu.

Olen huomannut, että kodin järjestyksen tarvetta aiheuttaa mielen kaaos, mutta mielen kaaos ei anna tehdä sitä. Kaaoksessa ei oikein jaksa keskittyä. Järjestyksen teko onnistuu vasta selkeämmällä mielellä. Ehkä mieli alkaa olla selkeämpi? Toisina päivinä olen kyllä kovin kärsimätön ja äreä, toisina rauhallisempi ja lempeämpi. Ehkä se elämä ylipäätään on semmoista?

Kun lasten lähtö isälleen lähestyy, käyn äreäksi. Niinkuin huomaan nytkin. Hyvin heillä on siellä mennyt ja menevät mielellään. Tietenkin olen eri mieltä heidän säännöistään, syömisistään, siisteyskäsityksestään ja muustakin, mutta en usko, että mielipiteen kertominen mitään ainakaan hyvään suuntaan auttaisi. Kuten ei maksamattomista elatusmaksuista huomauttelukaan. Asiat vain ovat niinkuin ovat. Tyydyn siihen. Taas kerran.

Muotoutumista perheeksi

Uuden suhteen luominen ja sen tiivistäminen on mielenkiintoista. Parisuhteen muuttuminen perheeksi se vasta mielenkiintoista onkin. Minä, lapset ja kissa omana pakettina ja J omanaan. Kummallakin omat kodit ja omat tavat. Ja kohta kaikki yhtenä pakettina. Tilanteen muovautuminen stressaa osapuolia aika lailla. Välillä mietin, että onko kyse vain alkuvaiheen hioutumattomuudesta, kuten J vakuuttaa, vai olemmeko tekemässä virheen?

Me aikuiset reagoimme kumpikin tavallamme. Minä olen hirvittävän epävarma, itkeskelen, haen syliä, kainaloa, turvaa ja vakuutteluja, että kaikki käy hyvin. J hakee yksinoloa, vetäytymistä entiseen, on puhumaton ja juro. Välillä palaamme vaaleanpunaiseen ja laitamme yhteistä kotia, välillä riitelemme. Lapset haluavat toisina päivinä pysyä ehdottomasti vanhassa kodissa ja välillä ovat sitä mieltä, että ehdottomasti uudessa on kivempaa. Lasten sängyt ja melkoinen osa leluista on jo uudessa kodissa, joten lasten näkökulmasta on enemmän muutettu uuteen kuin ollaan vanhassa. Minulla on kai mieli vanhassa vielä enemmän?

Tänään olemme eri kodeissa. J omassaan ja minä lasten kanssa omassani. Saimme riidankin aikaan, joskaan siksi ei eri paikoissa alunperin oltu. J kai haluaa pitää rauhansa ja riitelee, että emme tulisi. Minä riitelen, että J sanoisi kaiken järjestyvän. Joskaan hän ei sano vielä, koska mököttää. Lapsille sanoin siivoavani ja että siitä syystä ei tänään mennä. Ehkä huomenna on taas vaaleanpunaisten aika?

Riidoista

Vaikka olen kirjoittanut tänne lähes pelkkää hyvää ja ihanaa parisuhteesta, ei se tarkoita etteikö meilläkin joskus olisi niitä huonompiakin hetkiä. Sanoin yksi päivä J:lle, että lukijat ansaitsevat nyt tämän onnen, kun ovat jaksaneet seurata sitä surkeutta niin pitkään. Minäkin olen. Siksi en juuri huonoista päivistä kirjoita. Mutta silti meillä on ihan tavallinen parisuhde, jossa ei ole pelkkää myötämäkeä.

J riitelee epäreilusti. Minun mielestäni. Minäkin kai riitelen epäreilusti J:n mielestä. J nimittäin mököttää, mitä en osaa käsitellä yhtään. Mökötys alkaa aina yhtäkkiä jostakin, jota en käsitä. Ja minä itken, mitä J ei osaa käsitellä yhtään. Emme riitele oikeastaan milloinkaan mistään arkisesta, ei milloinkaan mistään jokapäiväisestä, ei lastenkasvatuksesta, ei kotitöistä, ei rahasta. Riidat tulevat luuloista. Kun minä luulen, että J ei välitä, että en kelpaa, että J ei halua ottaa huomioon. Ja kun J luulee, että minä en usko ja luota, että minä en hyväksy, että minulle ei kelpaa. Tai ainakin luulen niin. Emme kumpikaan korota ääntämme, paitsi jos riitelemme viestillä. Riitely on ihan hiljaista. Kunnes tehdään sopu. En osaa käsitellä hiljaista riitelyä. Riita näyttäytyy minulle kylmänä ja etäisenä. Jonain, johon en pysty tarttumaan. 

Pienempi itki yksi päivä muuttoa. Suurilla kyyneleillä. Kysyin, että mikä siinä muutossa itkettää. Pienempi sanoi, että jos sitten tulee minulle ja J:lle riita. Ja sitten pitää muuttaa taas. Pieneltä lie mennyt usko parisuhteeseen. Sanoin, että suukotellaan vaan kaikki, ei riidellä ollenkaan. Tehdään niin.

Kerro miltä tuntuu

Kerro miltä tuntuu, sanoi J minulle. Tunteet on monella tapaa ristiriitaiset.

• Olen lasten puolesta iloinen, että heidän isänsä tuli. Otti syliin, silitti tukkaa.
• Olen lasten puolesta vihainen, että heidän isänsä hylkäsi heidät kahdeksaksi kuukaudeksi. Katsoi parhaimmaksi tehdä jotain muuta. Ei ajatellut lasten ikävää, huolta, epätietoisuutta, hylätyksi tulemisen tunnetta. 
• Olen kovin hämmästynyt, että ex tuli ja käyttäytyi kuin ei olisi tehnyt mitään väärää. 
• Tunnen olevani huono äiti, kun en haluaisi puhua exän kanssa. Minun pitäisi ajatella lasten hyvää, jos olisin hyvä äiti. 
• Pelkään olevani huono äiti, enkä riittävästi tulkitse merkkejä siitä, että onko lapsilla exän kanssa hyvä. Pelkään, että jatkossa ummistan silmiäni, että lapset menisivät myös isälleen. Että minä saisin itsekkäästi olla hetken ilman lapsia. 
• Olen kateellinen, jos lapsilla onkin aidosti kivaa exän ja hänen rouvansa luona. Pelkään, että en kateuksissani jaksakaan puhua exästä ystävällisesti lapsille. 
• Pahoitin mieleni, kun pienempi sanoi aamulla "tämä on paras päivä" kuultuaan, että näkee tänään isänsä. Lapselle hymyilin ja sanoin, että niin on. Sisälläni olin vihainen, että ex saa kaiken rakkauden lapsiltaan, vaikka ei ole välittänyt heistä yhtään. 
• Mietin, että paljonko huonoa käytöstä kestän nyt exältä? Hän ei oma-aloitteisesti ilmoittanut, että tulee myöhässä ja piti lapsia puoli tuntia yli sovitun. Ensimmäisellä kerralla. Mihin ne rajat venyvät toisella ja kolmannella, jos sellaisia tulee? Miten osaan asettaa rajat? 
• Olin itsestäni ylpeä, että olen sanonut lapsille, että iskä tulee vielä. Nyt sain sanoa, että siinäs näitte. Äiti oli oikeassa. Iskä tuli. 
• Olin ylpeä itsestäni, että olen puhunut lapsille isästään hyvää, vaikka hän olikin meille ja minulle erityisesti niin kelvoton. Että lapset saivat pitää lapsenuskonsa, että isä rakastaa. Ja varmaan omalla tavallaan rakastaakin. 
• Minua pelottaa, että jos lapset alkavatkin viettää aikaa isänsä kanssa, niin minun ja J:n täytyy määritellä yhdessäoloamme uudelleen. Emme me ole olleet kahden kuin satunnaisia hetkiä. Osaammeko olla? Osaanko olla nainen? Olenko pelkkä äiti? Millainen nainen olen? Pitääkö J siitä naisesta?
• Minun kävi sääliksi exän uutta rouvaa. Ex oli ihan itsensä. Vaikutti kyllä sillätavalla freesiltä, että ei ehkä juo nyt, mutta muuten ihan samalta kuin ennenkin. Rouva vaikutti mukavalta. Minun teki mieli kuiskata hänelle, että mene kauas tuosta miehestä. En tietenkään sanonut, eihän hän olisi uskonut. 
• Mietin, että onko lasten tapaaminen jatkossa kaupankäyntiä? Ja kumpi siinä on vahvemmilla? Jos minä haluan, että lapset tapaavat myös isäänsä, niin millä ex minua kiristää? Jos nostan puheeksi elatusmaksuja, lasten kohtelua, exän kuntoa, niin uhkaako ex minua jollakin? Että minä riitelen, eikä hän ota lapsia? Entä jos minä en halua, että lapset tapaavat isäänsä, jos jotain sellaista aihetta tulee. Uhkaako ex heti oikeudella? Tekeekö perättömiä lastensuojeluilmoituksia? Vaatiiko huoltajuutta?  Miten selviän siitä todistelusta, että osaan ja pystyn hoitamaan lapseni?

Toisaalta olen iloinen ja ylpeä, toisaalta pelottaa ja suututtaa. Hämmentää. Siltä tuntuu nyt.

Likainen ja joustamaton

Nyt on exän kanssa sovittu, että hän tulee tapaamaan lapsia sunnuntaina. En tiedä tuleeko. En ole vielä puhunut lapsille mitään. Varmistan lauantai-iltana, että onko suunnitelma yhä voimassa ja sitten ehkä kerron. Tai sunnuntaiaamuna. Ex tulee avovaimonsa kanssa. Kysyi kohteliaasti, että sopiiko se. Ilmeisesti siis yhteiseloa jonkun naisihmisen kanssa asutaan. Menevät lasten kanssa makkaranpaistoretkelle. Muutama tunti. Se on hyvä aika näin ensimmäisellä kerralla. Saattahan sekin olla liian pitkästi osapuolille, mutta kun eivät mene kovin kauas, niin voihan lapset palauttaa.

Koitan olla provosoitumatta. Koitan olla ystävällinen ja kohtelias. Vaikka ex onkin mielestäni liero paska, ei välitä muista kuin itsestään, ei ole maksanut yhtäkään elatusmaksua, eikä ole hakenut loppuja tavaroitaan, joista osa on pihan tukkeena ja ärsyttävät minua harva se päivä. Viimeksi exän kanssa olen asioinut tammikuussa, jolloin riideltiin irtaimistosta. Ei siis siitä, mitä ex olisi halunnut mukaansa, vaan siitä, että hakisi omansakaan. Hänhän olisi halunnut irtaimiston rahana ja minä olisin antanut tavarana. Riita siis päättyi ratkaisemattomana, mutta hän nouti sen läjän, jonka autokatokseen olin kantanut. En tiedä, että aikooko hän jotain irtaimistoa jossakin vaiheessa olla vailla ja kauanko tämä välitila taas kestää. Siis se, että hän pitää jalkaa tontillani tavaroillaan, eikä selkeästi sano, että irtaimisto on nyt jaettu tai että haluan vielä nämä.

Huomaan miettiväni tätä tilannetta, lasten suhtautumista, exää, avioeroa ja sitä avioliittoakin vähän päästä. Vanhat valtaavat mieleni. Tulevaisuus pelottaa. Eihän siinä mitään, jos kaikki sujuisi hyvin, mutta ellei ihmettä ole tapahtunut, juuri mikään ei suju hyvin. Ei ole koskaan sujunut. Jos ex aikoo ikäänkuin säännöllisesti tavata lapsiaan, tarjolla on petettyjä lupauksia, myöhästyneitä ja siirtyneitä aikatauluja, peruttuja suunnitelmia, unohdettuja tavaroita, itkeviä ja kiukkuisia lapsia, riitelyä milloin mistäkin, rahankerjuuta "lasten tarpeisiin, kun lapsilla kuitenkin olisi oikeus isäänkin", vaikka isä olisikin käyttänyt viikonloppuun tarvittavat rahat johonkin muuhun. En millään haluaisi.

Tunnen itsenikin näiden mietteiden keskellä huonoksi. En yhtään ihanaksi. Tunnen olevani jotenkin likainen. Likainen ja ruma. Se tekee minut äreäksi, tai no ei ehkä äreäksi, vaan joustamattomaksi. Mieleni tekisi mököttää, vaikka eihän mikään tästä ole läsnäolijoiden vika. Se saa minut tuntemaan itseni vieläkin huonommaksi. Olen äreä viattomille. Mitenkähän tästä pääsisi ohi?

Unet sekaisin

Eipä näköjään paljon tarvita, kun minulta menee unet sekaisin. Yksi viesti exältä ja minä näin painajaisia, heräilin, valvoin. Mitenkähän sekaisin unet menevät, jos oikeasti pitää exän kanssa asioida? Mitenkähän sekaisin minun rauhani menee, jos tämä yhteydenotto johtaa jatkuvaan kanssakäymiseen?

Pinkin puolelle vetää

Hieno pääsiäinen on ollut. Monta ihanaa päivää. Olemme olleet kotona; minä ja lapset ja J. Käyneet pikku retkillä kaupungissa; leikkipuistossa, uimassa, hampurilaisella, sorsia katsomassa. Tehneet pihatöitä. Ruokaa. Vähän leivottu. Tavallisia kodin askareita. J tuli moottoripyörällä ja on vuoroin ajeluttanut meitä jokaista ja vähän käynyt itsekseenkin ajamassa. Aurinkokin on paistanut ja hellinyt meille kesän tuntua. Jäätelöäkin syötiin.

En muista, että olenko koskaan ennen ollut pääsiäisenä näin onnellinen. Vaaleanpunaisessa kuplassa kaikki on niin pehmeää ja ihanaa. Sanoin jo J:lle, että pinkin puolelle vetää. Kun ei loppuisi tämä koskaan.

Näillä väreillä

Eräs seuraamani bloggaaja oli vaihtanut juuri blogin ulkoasua, koska tuumasi, että elämä on blogin alkuajoista niin muuttunut, että ulkoasukin joutaa muuttua. Sain siitä ajatuksen muuttaa omanikin. En siis keksinyt itse, vaan varastin idean.

Mutta näinhän se on. Edellinen ulkoasu oli kovin tumma, kuin elämä silloin kun sen valitsin. Nimi kelpaa vielä, vaikka en koe enää siinä elämän vieressä olevani. Blogin aloituksessa halusin muistaa jotain ihanaa ja blogin nimessä ajateltiin tuoretta pullaa. Yhtä aikaa arkista ja juhlavaa. Kodin menetyksen itkujen jälkeen, kun en sitten menettänytkään, olin niin iloinen omista raparpereistani, että aloin elää niiden vieressä. Tummana tosin.

Nyt on olo kirkas ja värikäs, valoisa. Kirpeä ja maukas kuin raparperi itsessään, kauniin värinen. Kohta ne sieltä mullasta taas nousevat. Punainen näkyy ensin, kippuraiset lehdet suoristuvat valoa kohti. Kurottelevat. Kuin minä maailmaan nyt.

Kiitos kaikille mukana kulkeneille. Jatketaan näillä väreillä.

Toimivasta parisuhteesta

Mistä on toimiva parisuhde rakennettu? Olen miettinyt tätä usein viime vuosina. Mikä tekee parisuhteesta toimiva, kun joskus toimivissa suhteissa ovat ulkopuolisen silmin niin toisilleen sopimattomat ja toisinaan niin toisilleen ulkopuolisen silmin sopivat eroavat. Mitä niissä parisuhteissa tapahtuu, joissa rakkaus ja toisen kunnioitus kukoistavat? Vuosienkin jälkeen?

Tänään tämä tuli mieleen Iltalehden artikkelista,jossa listattiin kahdeksan toimivan parisuhteen merkkiä. Iltalehtihän se vaan oli, eikä mikään totuus, mutta saattaa siinä ajatusta piileksiä. J ja minä olimme sitä mieltä, että pärjäsimme listan asioissa hyvin. Meidän mielestämme meillä on hyvä suhde.

Tärkeää tässä suhteessa on minulle ainakin tunne siitä, että J aidosti ajattelee meidän hyväämme, minun ja lasten, minun ja J:n, lasten ja J:n, minun, lasten, meidän kaikkien. Minäkin ajattelen J:n ja minun hyvää, J:n ja lasten hyvää, omaa ja lasten hyvää, J:n ja minun hyvää erikseenkin. Tässä suhteessa nämä kaikki hyvät ja parhaat mahtuvat samaan. Toisen hyvä ei ole toiselta pois. Tähän suhteeseen tuntuvat mahtuvan hyvin erilaiset roolit. Se, kun olen äiti. Ja se, kun olen J:lle nainen. Sekin mahtuu, että olen minä. Puutteineni, taustoineni, kiinnostuksenkohteineni. Minä. Minulle J sellaisenaan mahtuu tähän suhteeseen. Mielenkiinnolla olen seurannut J:n ja lasten suhteen kehittymistä. Viime viikonloppuna pienempi kysyi J:ltä, että milloin tämä muuttaisi meille asumaan ja sunnuntaina roikkui itkua pidätellen J:n sylissä, että älä lähde aamulla. Tuntuu, että kyllä tästä hyvä tulee.

Opinko mitään milloinkaan mistään?

Olen vielä tänään pienemmän kanssa kotona. Alkaa olla suurinpiirtein terve, otetaan nyt kuitenkin vielä rauhallisesti. Sen verran ulkoiltiin, että käytiin huoltoasemalta maitoa ostamassa, muuten vielä pakastimessa ruokaa riittää. Tämän kerran sairauskriisi siis ohitettu kunnialla.

Olen tässä sairasta hoitaessa ehtinyt siivota työhuoneen laatikoita. Osa tavaroista on ollut pahvilaatikoissa viime muutosta alkaen, siis siitä kaupunkiretkestä. Kesä 2012 mahtoi olla silloin. Löytyi monenlaista tavaraa, jota jostain syystä olen kuljetellut asunnosta toiseen. Ihan omituisia säästettyjä. Mikähän siinä on, että joskus joku tavara tai paperi tuntuu arvokkaalta ja sitten se lakkaa tuntumasta? Ei olekaan enää väliä, vaikka edellisessä muutossa on vielä huolellisesti pakannut? Joitakin tavaroitaan taas alkaa vuosien päästä kaivata, muistelee, että ovatkohan tallessa vai heitinkö jo pois? Mikähän kaikki tästä ajasta tuntuu tärkeältä säästää vuosien päähän?

Tavaroista löytyi myös kaksi arkkia tekstiä, runontapaisia tarinoita, jotka olin kirjoittanut 2001, kun erosin silloisesta avomiehestäni. Pohdin teksteissä, että kuka olen, mitä elämältä haluan, mitä parisuhteelta haluan, miksi hukkasin itseni siinä suhteessa. Miten olikin niin tuttua tekstiä. Opinko mitään milloinkaan mistään? Olisin voinut kirjoittaa aivan samat tästäkin erosta. Mikähän minuakin vaivaa, kun en viisastu? Vai joko viisastuin? Säästin arkit. Katson niitä taas joskus.

Päivän luku 11 370

Tänä viikonloppuna meillä on kylässä lasten ukki, siis isänisä. Ukki on mukava mies. Lasten kannalta on hyvä, että säilyy isän sukuun joku kontakti, vaikka isään ei olekaan. Tästä johtuen kuitenkin J jäi kotiin. Ymmärrän hyvin. Vaikka J on osa meidän perheen tavallisia viikonloppuja, osa meidän perhettä, ei hän halua tulla esitellyksi minua niin huonosti kohdelleen miehen isälle. Ei hän halua tavata koko sukua, eikä tarvitsekaan. Siihen sukuun välimatkaa on kolmisensataa kilometriä ja sellaisena se saa J:lle jäädäkin, ainakin toistaiseksi.

J on siis kotonaan. Ikävöi meitä. Tuntuu olevan perin liikuttuneessa tilassa, apuaineita tuntuu käytetyn. On niin rakastunut, että ei mitään rajaa. Tässä ikäväntuskaisessa rakastuneessa tilassaan hän halusi keskustella kanssani asiasta, josta hänen on kuulemma tehnyt mieli keskustella jo tovin aikaa. Ensin hän sanoi, että hän haluaa sipitellä yhdestä asiasta, kun seuraavan kerran nähdään. Mutta sitten hän sanoi, että oikea paikka on juuri tämä, meidän viestiketjumme. Viestit ovat olennainen osa yhdessäoloamme. Ketjun viestien määrä oli tänään 11 370. Nyt jo enemmän. Kun viestejä on lähetelty nelisen kuukautta, niin jokunen lähtee jokapäivä. Varsinkin, kun viikonloppuisin ei lähde yhtään.

J:n kysymys oli, että siirtyisinkö hänen kanssaan seuraavan vaiheeseen. Ehkäpä teemme niin.