Olen aiemminkin kirjoittanut suhteestani vanhempiini, erityisesti äitiin. Hänen kanssaan toiminen edellyttää ymmärrystä samoista asioista kuin alkoholistin juomisen ymmärtämisessä on. Kuten alkoholisti löytää aina syyn juomiselleen, äitini löytää aina syyn, miksi minä ja valintani eivät kelpaa. Kuten ei sisarenikaan. Mikään mitä teemme tai jätämme tekemättä, sanomme tai jätämme sanomatta ei muuta sitä tosiseikkaa, että emme onnistuneet täyttämään sellaista tyttärien ihannekuvaa, joka äidillä kai on. Ehkä synnyimme väärään hetkeen, väärään uravaiheeseen, väärään parisuhdevaiheeseen, väärään naiseuden vaiheeseen tai johonkin. Meistä riippumattomista syistä emme kelpaa.
Asia on vaivannut minua usein, vaikka tiedänkin sen. Yhäkin se vaivaa. Enää en yritä tehdä valintoja sen mukaan, että kelpaisin, koska niin ei käy, mutta kuitenkin kaipaan sitä hyväksyntää, että olisin äidilleni ok. Onneksi sisko on samassa jamassa. Puhumme tästä toisinaan. Koulutuksemme, työpaikkamme, asuinpaikkamme, kotimme, talomme, automme, harrastuksemme, rahankäyttötapamme, sisustuksemme, ruuanlaittotapamme, miehemme: VÄÄRIÄ. Isämme tukee äitiä mielipiteissä, vaikka joskus on tuomatta niitä julki. Ei sellaista ole, eikä tule, että se saisi heidän hyväksyntänsä.
Asia on taas pinnalla, kun olen lasten kanssa vanhemmillani. J on käytetty aiemmin näytillä. Ei kelpaa. Sanoimme siskon kanssa J:lle etukäteen, että yksi kerta riittää, ei kelpaa kuitenkaan, ei pakoteta seurustelemaan enempää. Siskonkaan mies ei kelpaa. Minä ja siskoni molemmat menimme aikoinaan avioon maistraatissa virkatodistajilla. Aika vaikea olisi perustella juhlia, joihin äitiä ei kutsuta ilman avointa riitaa. Nyt minä ja J olemme menneet kihloihin. Äitini ei edes onnitellut, ei sanallakaan. Kieltäydyin keskustelemasta hänen kanssaan J:stä. Minun ei tarvitse valintaani puolustella. Ei selitellä sydämeni liikkeitä. Ei tarvitse. Käyn lasten kanssa mummulassa niin kauan kuin se näyttää lasten kannalta hyvältä, minun kannaltani on lakannut näyttämästä aikaa sitten.