tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuosi 2013

Olisiko se vuosikatsauksen aika näin viimeisenä päivänä? Olipahan vuosi, täytyy sanoa. Vuotta leimasi vahvasti erokriisi. Harkintavaihe helmikuulta elokuulle, miehen pyristelyt siinä, minun osaamattomuuteni miehen käytöksen edessä. Miehen alkoholismi. Sitten miehen muuttuminen ex-mieheksi, minulle niin hyvä asia, mutta lasten ikävöinti isäänsä, joka hävisi heiltä, eikä ole palannut. Vasta joulukuussa saimme sopimuksen huoltajuus- ja muihin asioihin, ensimmäistäkään elatusmaksua ex ei ole vielä maksanut, eikä hakenut yhä säilössä olevia tavaroitaan. Koko vuosi siis on puljattu tätä eroa ja yhä jatkuu. En saa exään otetta, en saa häntä tekemään mitään niinkuin haluaisin. En edes hakemaan niitä tavaroitaan. Exällä on yhä henkinen yliote, niinkuin on ollut monta vuotta.

Töiden puolesta vuoteen mahtui hyviä hetkiä ja niin paljon väsymystä ja ylitöitä, turhautumista tekemättömistä töistä, halua tehdä, mutta seiniä vastassa. Ja sitten päätökseni osa-aikaisuudesta, uudet tehtävät. Omat ongelmansa niissäkin, mutta tärkeintä työn asettuminen järkeviin mittasuhteisiin elämässä. Tärkeintä on ihan joku muu ja työ on vain työtä. Hyvä oppi minulle, vaikka joinakin päivinä yhä harjoittelen sitä ajatusta.

Lasten vuosi oli näennäisesti uomassaan kulkeva, mutta onhan siellä pienissä päissä ollut ja on yhä paljon kysymyksiä. Isompi aloitti koulun ja pienemmästäkin tuli niin iso, että päiväkodissa pitää olla ilman isoveljeä. Lasten vuoden kohokohta oli varmaan kissan tulo taloon. Kissan kehräys, kissan leikit, kissa odottamasa kotiintulevia, herääviä, saunovia... Kissa on meille kaikille niin tärkeä ja me kissalle. Lapsilla on ollut turvallisia aikuisia lähellään, vaikka isä ei olekaan. Molemmat kuitenkin varmistavat alinomaa, että äiti on lähellä. Missä äiti?

Minun vuoteni? Nyt vuoden viimeisenä päivänä ajattelen vain sitä, että sain J:ltä huomenen toivotukset. Että hän oli luonani maanantaiaamuun ja lähti täältä suoraan töihin. Että elämässäni onkin niin monen vuoden jälkeen yllättäen ihminen, jonka kanssa on hyvä olla. Jonka kanssa on yhteisiä ajatuksia. Jonka kanssa elämä ei ole taistelua, vaan jonka kainalossa voin levätä. J ajattelee minun ja lasten parasta niin aidosti, että välillä on kyyneleet silmissä. Vuoden viimeisenä päivänä olen rauhallinen, levännyt ja onnellinen.

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Halkopino, osa 2

Elämä maalla, osittain puulämmitetyssä talossa vaatii halkopinoja. Talo on on ollut minun (tai no pankin ja exän ja minun ja nyt enimmäkseen pankin ja vähän minun) kaikkiaan yhdeksän joulua. Olen tehnyt monituiset halkopinot. Ex teki jokusen myös, joskin vähemmän. Tänä syksynäkin tein monta pinoa, naisporukka kävi vähän talkoissakin, appiukkokin vähän pinosi ja jos en väärin muista, niin isänikin oli juuri silloin käymässä ja pääsi osalliseksi pinoamisesta.

Halkopinoihin liittyy monta muistoa, enimmäkseen huonoja. Kirjoitin keväällä 2012 yhdestä halkopinosta ja sen tarinasta. Tänään olisikin sitten ihan erilainen halkopinotarina. Onnellinen sellainen.

Syysmyrsky kaatoi pihaltani, aivan tontin reunalta, yhden puun. Puu kaatui viereiselle tyhjälle tontille, joten arvelin, että ei se siinä nyt ketään haittaa. Sitten satoi luntakin. Arvelin, että olkoot kevääseen, setvin sitten jonkun tekemään sille jotakin. Sitten elämääni tulikin J, jonka mielestä puu pätkitään, pätkistä tehdään halkoja, halot pinotaan kuivumaan ja sittemmin poltetaan. Ja juuri niin tänään tapahtui. Ilman mitään sen suurempaa draamaa puu muuttui haloiksi, oksat siirtyivät kasaksi, roskat hävisivät paikalta, työvälineet siirtyivät paikoilleen takaisin. Nyt minulla on halkopino, joka on ihana muistutus siitä, että elämää voi elää toisinkin.


tiistai 24. joulukuuta 2013

Elämä tuntuu hyvältä

Vaikka jo eilen toivottelin joulurauhaa, palaan vielä. Nimittäin olen huomannut, kuinka pienissä asioissa onni voi asua. Ehkä häivähdyksenomaisissa, toiselle niin tavallisissa, minulle niin oudoissa ja suurissa. Istuimme J:n kanssa yksi päivä keittiössä kahvilla tai jotain, siivosin samalla keittiön kukasta kuivia lehtiä roskikseen. Kun siivoukseni oli valmis, J nappasi roskiksen, joka oli täynnä ja lähti viemään sen. Pyytämättä, sanomatta. Itsekseen. Tänään isompi heräsi hirveän aikaisin, eikä meinannut saada unta. Piti meitä hereillä vaikka kuinka kauan, eikä J sitten ollutkaan saanut enää unta. Oli tullut alakertaan. Huomasin juuri, että hän on aamun tunteina lämmittänyt uunia. Meille lämmintä, ennen kuin hän lähtee.

"Uudet säännöt.", sanoo J minulle usein, kun ihmettelen jotain, pelkään jotain, toimin asioissa niin kuin olen tottunut. Uusiin sääntöihin kuuluu, että minun ei tarvitse pärjätä yksin, ei tarvitse ottaa vastuuta kaikesta yksin, ei tarvitse koko ajan peilata toisen mielialoja. Että olen rakastettu ja tärkeä itsenäni. Tämmöisenään. Että joku muukin hakee puita, tekee lumitöitä. Ilman pyytämistä ja pakottamista, ilman että minä olen työnjohtajana ja kannan vastuun töiden sujumisesta. Uusiin sääntöihin kuuluu, että aikuiset ovat aikuisia.

Tänään elämä tuntuu niin hyvältä.


maanantai 23. joulukuuta 2013

Joulurauhaa

Joulumietteissä tänään. Juuri saimme joulusiivouksen valmiiksi. J on käymässä kaupungissa, hän lähtee aattoaamuna sukunsa luokse joulunviettoon. Isomman toiveiden mukaan olohuoneen pöydälle silitettiin pellavainen liina, jonka päälle laitettiin kynttilät ja suklaata sisältävä lasipurkki. Kuusi on jo sisällä ja koristeltu. Jouluruuat on perunalaatikkoa lukuunottamatta valmiit. Ostin suurimman osan valmiina, kinkun paistoin itse, samoin piparit ja tortut. Luumusoppa on tekemättä. Joululahjojen kanssa oli pieni kriisi, kun osa lahjoista löytyi lasten piiloleikissä. Että miten ihmeessä pukki on jo tuonut paketteja? Kriisiin saatiin luova ratkaisu.

Meille ei tule joulunpyhiksi ketään. Olen lasten kanssa kolmistaan, niin ja kissa tietenkin. Lupasin lapsille, että syödään herkkuja ja ollaan yövaatteissa. Ensin siskon miehineen piti tulla, mutta kissa sairastui. Sitten äitini ja isäni ehkä olivat tulossa, mutta eivät kai jaksakaan. Juttelin eilen siskon kanssa, että lienee näille lapsille ensimmäinen täysin raitis joulu. Jos vanhempani olisivat tulleet, olisi sekin mennyt. Nyt saan lapsille lahjan, jonka arvon vielä myöhemmin ymmärtävät.

Istun nyt olohuoneen sohvalla, siinä joulusiivotussa olohuoneessa, kynttilänvalossa. Kuuntelen virsiä ja kirjoitan tätä. Lapset leikkivät yläkerrassa. Toivotan jokaiselle rauhallista joulua, onnea olemassaolosta ja läheisten seuraa! 

lauantai 21. joulukuuta 2013

Toisen edestä ei voi tehdä

Parisuhde on aina kasvamista. Varsinkin näin toisella kierroksella, kun kummallakin on jo elettyä elämää ja omat tapansa. Kummallakin on taustansa ja sen mukana tuomat. Pitäisi kasvaa siihen, että hyväksyy asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Löytää ne kaikki hyvät ja ihanat ja pystyy elämään niiden asioiden kanssa, jotka eivät ole niitä, joita itse valitsisi.

Minulla on nyt kasvamista siihen, että en voi siloittaa tietä toisen edestä. Vaikka niin mielelläni sen tekisin, mutta en voi. En voi muuttaa asioita toisiksi, enkä voi piilottaa todellisuutta mihinkään. Minun on vain kestettävä toisen kipuilu ja katsottava kuinka käy. Niinkuin hänenkin tietysti.

Nimittäin J kipuilee nyt lapsiperheen arkea. Viime yönä pienemmällä oli maha kipeä. Valvoin hänen kanssaan, otin kainaloon ja lohdutin. Aamulla perin aikaisin isompi heräsi yskimään. Valvoin hänen kanssaan. Otin kainaloon ja lohdutin. Nousimme sitten kahvinkeittoon, kun uni ei tullut enää. Lapsilla alkoi loma, joulun tulo jännittää, kaikkea ihmeellistä, mikä tarkoittaa, että he menevät kuin hyrrät ja pitävät meteliä. J ei ole tottunut lasten meteliin, eikä yöherätyksiin. Ei siihen, että koko ajan jollakulla on asiaa ja tarve. Joku on kokoajan aikuista vailla. Koko ajan.

 J sanoi minulle, että häntä pelottaa se kuinka hän sopeutuu. Sopeutuuko? Vaikka minä olisin juuri hyvä, onko minun elämäni sitä? En minä voi lapsia muuttaa, en saada elämää toiseksi. Tätä se vain on, nyt ja vielä monta vuotta. En voi, eikä minun pidä tasoittaa elämääni J:lle. Antaa nukkua aamulla, vaikka minä olisin se, joka on valvonut. Pitää lapsia hiljaisena, että J saa luettua lehtensä, kun en saa itsekään. En vaan voi, vaikka haluaisinkin. Nyt minun on vain katsottava vierestä, että kuinka käy. Mihin kipuilu johtaa. Minuakin pelottaa.



keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Eikä tarvitsekaan

Riita-postaukseen on tullut hyviä kommentteja. Olen paljon miettinyt sitä, siis sekä riitaa, sen aihetta että sitä mitä ylipäänsä odottaa parisuhteelta. Mitä odottaa itseltään ja mitä odottaa toiselta? Tähän ikään mennessä ymmärtää jo, että kukaan ei ole täydellinen. En minä, eikä kukaan muukaan. Vajavaiset voivat olla toisilleen lähes täydelliset. Nyt tuntuu, että J on ehkä minulle lähes ja minusta tuntuu, että minäkin hänelle ehkä lähes. Tietysti olemme vielä siellä vaaleanpunaisessa kuplassa, emmekä ajattele järkevästi.

Mutta tässä kaikessa keskeneräisyydessäänkin on hyvinkin oikeutettu kokemaan kaikkia tunteita. Jos joku asia tuntuu pahalta, se tuntuu. Ei siinä järkipuhe paljon auta. Koen, että minulla on oikeus siitä pahasta olosta puhua. Niin on tietysti J:lläkin. En usko, että hän aikoisi salata minulta asioita reaktioideni pelossa. Ennemmin minä sen saattaisin tehdä. Mutta en nyt usko siihenkään. Ainakin tähän saakka olemme voineet puhua kaikesta, vaikeistakin. Unelmista ja toiveista. Peloista. Arjesta. Onnestakin ja sen menettämisestä. Menettämisen pelosta.

Nyt ainakin tuntuu, että ehkäpä käsissäni on parisuhde jollaisesta olen unelmoinut. Vaikka en kaikkia asioita haluakaan käsitellä kevyesti, enkä ohita niitä olankohautuksella. Eikä tarvitsekaan.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Ensimmäinen riita

Nyt se on sitten koettu minun ja J:n ensimmäinen riita. Mietin sitä heti suhteen alettua, että miten tämä mies riitelee, miten minä riitelen hänen kanssaan ja mikä on lopputulos. Onko parisuhteita, joissa ei riideltäisi? Ehkä. Minulle riita on merkki siitä, että uskalletaan olla jotain mieltä, uskalletaan olla eri mieltä, mutta ei osata vielä käsitellä niitä erimielisyyksiä. Ei ole löytynyt vielä yhteistä kieltä, jolla erimielisyys saataisiin puhuttua ilman riitaa. Ei riita maailmaa kaada, se kaataa, jos sitä ei pystytä sopimaan.

Meidän riidassa varmaankin auttoi, että olemme puhuneet aika paljon. Tiedämme toistemme taustoja. Mielestäni J riiteli huonosti, epäreilusti, väärin, mutta ehkä me löydämme tähänkin paremman tien joskus. Riidan aihe oli minun rajani alkoholinkäytössä. Että mitä siitä olen mieltä, miltä se minusta tuntuu, miksi se minua pelottaa. J ei kai ymmärtänyt minua, vaikka tietää taustani. Olin hirveän hyökkäävä, vihainenkin. Olisin voinut olla rauhallisempi ja selittää kantani ystävällisemmin. J olisi voinut taustani tietäen vähän suodattaa enimpiä, eikä ottaa sanomisiani henkilökohtaisena loukkauksena.

Mutta on meillä sopu nyt. Tämän päivän ohjelmassa on makkaranpaistoretki metsään.



keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Vesi löylykauhassa

Pidän monista asioista, joita J tekee. Hänen logiikkansa on ainakin toistaiseksi ollut ymmärrettävää, hän suhtautuu minuun lempeästi ja ottaa vastaan ahdistukseni asioista tyynesti. Kuin kallio. Hän tietää, että pelkään hylätyksi tulemisen tunnetta, niin henkisesti kuin fyysisestikin ja varmaan siksi toistelee minulle usein, että ei ole menossa minnekään. Hän suhtautuu lapsiin lempeästi, mutta jämäkästi ja johdonmukaisesti. Hänen monet tapansa ovat mieleeni, kuten sunnuntainen lehdenluku. Voi miten minun oli ollutkin ikävä sitä, että joku lukee kanssani lehteä ja kommentoimme välillä lukemastamme.

Yksi hänen tapansa sai minut melkein kyyneliin. Nimittäin löylykauhasta veden juominen. Kun olin vielä minä, join usein saunassa vettä löykauhasta. Se maistuu löylykauhasta ihan parhaalta. Puhdasta vettä, puhtaassa löylykiulussa, puhtaalla kauhalla. Ex ei voinut sietää sitä. Se oli hänelle minun moukkamaisuuteni huipentuma. Epähygieeninen tapa, juoda bakteerista vettä! Ex huomautteli minulle siitä ja lakkasin juomasta kauhasta. En koskaan lapsillekaan antanut löylykauhan vettä. Juomavesi oli aina erikseen. Mutta sitten tuli J. Ensimmäisellä saunareissullamme joi vettä kauhasta, kehui kuinka taivaalliselta se maistui. Nyt sekä minä, että molemmat lapset juomme löylykauhan vettä pahimpaan janoon kesken saunomisen. Ja jotenkin olen taas enemmän minä.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Yksinhuoltaja paperillakin

No nyt se lastenvalvojan tapaaminen on ohi. Ex tuli paikalle. Sanoi kaikkiin lastenvalvojan esityksiin, että ookoo, joo-joo. Näin ollen nyt on sovittu yksinhuoltajuus minulle. Lasten tapaamisista kirjattiin, että "sovittu", mikä käytännössä tarkoittaa, että sovitaan tapauskohtaisesti. Elatusmaksulaskelmassa tapaamiset huomioitiin 0-6 päivää/kuukaudessa -kaavalla. Nyt toistaiseksi ei ollenkaan, mies ei halua tavata lapsia. Mies oli asettunut asumaan noin 150 kilometrin päähän ja mennyt töihin. Elatusmaksun suuruus laskettiin ja mies hyväksyi sen. Lastenvalvoja sanoi moneen kertaan, että ne on sitten ulosottokelpoisia. Ymmärsiköhän? Siitä ex oli hämmästynyt, että elatusvelvollisuus on ollut koko ajan, toisin sanoen nyt on rästissä jo neljän kuun maksut. Yllätys kerrassaan! Käräjäoikeuden istunto voidaan perua, kun kerran paperit on tehty.

Ex oli ihan raunio. Pälyili ympärilleen, ei katsonut silmiin. Oli varmaan ottanut rauhottavia. Sanoin täällä olevista tavaroista ja mies sanoi, että hakee ne kyllä. Ei tänään kuitenkaan, eikä milloinkaan silloin, kun lapset ovat kotona. Sanoin, että sovitaan päivä, niin laitan kalenteriin, mutta ei ex pystynyt niin kauaa kanssani puhumaan. Piti jo mennä. Ahdisti ilmeisesti niin paljon. Pitkä tie näyttäisi miehellä olevan edessä.

Minulla sen sijaan sujuu elämä hyvin. Aurinkoa teille kaikille!



sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Jos nyt sattuu tulemaan

Huomenna pitäisi ehkä kohdata ex. Meillä on lastenvalvojalle aika elatusten ja tapaamisten sopimista varten. Saa nähdä, että tuleeko. Exällä oli viime viikolla herne nenässä, kun haastemies oli soittanut. Soitti sitten minullekin, niin lopulta tiesin, että mitä mitä ex herneilee. Tuomari olikin nimittäin tullut siihen tulokseen, että ei päätäkään hakemaani yksinhuoltajuutta pelkistä papereista, vaan asia oikein käsitellään istunnossa. Oli sitten liittänyt siihen ne tapaamisetkin. Jos saadaan huomenna jotain sovittua, niin onko istunto tarpeeton? En tiedä.

Ensin hermostuin pelkästä ajatuksesta, että tapaamisia käsitellään istunnossa. Että mitä joku tuomari on asiasta tietävinään?! Mutta sitten rauhoituin. Että lasten parasta kai siellä ajatellaan. Ei ex voi päättää, että hänellä ei ole enää lapsia. Enkä minä voi päättää, että lapsilla ei ole isää. Ei vaikka haluaisinkin. Lapsilla on oikeus isäänsä. Tietysti eri asia on, jos ex päättää jättää käyttämättä isänoikeutensa. Velvollisuuksistahan hän ei koskaan ole piitannut. Istunto on vielä ennen joulua. Sitä en tiedä, että tuleeko päätös samalla, vai pitääkö sitä vielä odottaa.

Exän kohtaaminen ei tunnu kivalta. En millään haluaisi nähdä häntä ollenkaan. Minun puolestani olkoot missä on. Mutta siis ehkä hän tulee. Ehkä sovimme jotain. Lapsista hän ei kysynyt mitään, kun olimme yhteydessä viime viikolla. Saa nähdä kysyykö huomenna kuulumisia, jos nyt sattuu tulemaan. Palaan asiaan




lauantai 7. joulukuuta 2013

Arjen värejä täynnä

Itsenäisyyspäivä meni aika perinteisillä linjoilla. Käytiin lasten kanssa pulkkamäessä omalla kylällä. Vedettiin lapset pulkalla pois sieltä mäkireissulta, kun väsähtivät mäkeä ylös kiipeillessän. Ruuaksi oli leivinuunissa haudutettua karjalanpaistia. Tehtiin piparitaikina ja leivottiinkin niitä jo muutama pellillinen, tänään jatketaan. Katsottiin televisiosta paraati ja presidentin itsenäisyyspäivänjuhlat.

Päivässä oli kuitenkin jotain erilaista ja outoa meille molemmille aikuisille. Minä en ollut koskaan katsonut paraatia yhtään kenenkään kainalosta, olinko lie katsonut paraatia ylipäätään? Nyt katsoin. Oli hyvä ja levollinen olo. Minulle tärkeäksi tullut mies, sanottaisiinko jatkossa häntä vaikka nimellä J, ei ollut tottunut käymään pulkkamäessä. Nyt kävi.

Televisiosta tuli tänään hiihtoa. J katsoi sitä ja minä kirjoitin tätä hänen kainalostaan. Juteltiin, että vaaleanpunainen näyttäisi väistyvän ja arki tulevan tilalle. Mutta hyvä arki. Pehmeän unenomaisen lempeä, arjen värejä täynnä. Aamulla teimme yhdessä lumityöt ja pelasimme lasten kanssa lautapelejä. Nyt hän lähti isomman kanssa katsomaan jääkiekkoa, minä jäin pienemmän kanssa leipomaan loput piparit.

Tottakai olen monesta asiasta peloissani. J asuu niin kaukana, että voimme nähdä vain viikonloppuisin. Etäsuhteessa vaaleanpunaiset pysyvät pidempään, kun arki yhdessä jää lyhyeksi. Mutta etäsuhteessa tulee toisenlaisia vaikeuksia. Tulee ikävä. Ei halua pilata yhteisiä hetkiä asioilla, jotka ehkä tulisivat vastaan, jos näkisi useammin. Toisen tavallinen arki jää etäälle; ei voi tuntea toista pohjiaan myöten, jos ei tunne toisen arkea. Toisaalta minulle sopii nyt etäsuhde. Arkipäivät rullaavat lasten kanssa omalla painollaan, ei minulla ole tarvetta sitä nyt sotkea. Ja kuitenkin, elämässäni on ihminen jakamassa asioita, niitä arjen värejä!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Katsotaan miten käy

Teen lisäpostauksen vaaleanpunaiseen viikonloppuun. Tänään mietin sitä, että sulkisin kommentoinnin. En saanut mitään sellaista kommenttia, josta olisin pahoittanut mieleni, vaan ajattelin sitä. Ajattelin, että en kestä nyt yhtään kommenttia, jossa kyseenalaistetaan toimintani. En halua kuulla niitä nyt. Ehkä suljen, ehkä en.

Lukijoille tiedoksi, että ymmärrän oikein hyvin, että tämä ei ehkä kestä. Ymmärrän oikein hyvin, paremmin kuin koskaan aiemmin, vaaleanpunaisen alun riskit. Kuinka järki sumentuu, totuus ei näy, kuinka luulee tietävänsä. Minulla ei ole enää yhtään harhakuvitelmaa siitä, että koskaan pystyisin muuttamaan ketään tai kuinka rakkaus korjaisi jotakin. Näen niin selvästi, kuinka keskeneräinen olen ja kuinka keskeneräisiä kaikki muutkin ovat.

Itse olen hirvittävän iloinen, että en ollutkaan kylmennyt, enkä käynyt kyyniseksi. En minä tilannut tätä miestä elämääni, eikä hän minua. Emme kumpikaan tiedä kuinka tässä käy ja haluan uskoa, että hetkenkin onni on parempi kuin pelkäävä ja epäonnistumista alati odottava mieli.

Onko sitten lapsille oikein nähdä äitinsä hetken onnellisena ja sitten ehkä onnettomana? Tai ehkä vain onnellisena? Tai vain onnettomana? Pitääkö lapsia suojella uusilta ihmisiltä elämässään vain siksi, että he eivät ehkä kulje rinnalla lopun ikää? Eihän isänsäkään kulje, vaikka niin olisi luullut?

Katsotaan miten käy.



Onnellinen nyt

Minulla oli vaaleanpunainen viikonloppu, josta en viikko sitten tiennyt mitään. Ihana. Vaaleanpunaiseen viikonloppuun kuului vaaleanpunaisten lisäksi ihan tavallisia asioita; kaupassakäyntiä, ruuanlaittoa, lumitöitä, lasten komentamista, puiden kantoa, uunin lämmitystä ja lisää niitä lumitöitä.

Kirjoitin viikolla blogin lukemisesta yhdessä minulle tärkeäksi muodostuneen ihmisen kanssa. Tuo tärkeä ihminen tuli luokseni, solahti perheeseemme kuin olisi aina siihen kuulunut ja on nyt sydämessäni. Kuulostaa hirvittävän vastuuttomalta lasten tunteiden kannalta ottaa tänne kylään yhtäkkiä joku mies. Siksi sovittiinkin, että lapsille esitellään ystävänä ja nukkumapaikka on sohvalla. Näin tehtiinkin, ainakin alkuun. Lapset kuitenkin ottivat uuden tulokkaan luontevasti vastaan. Pienempi käpertyi sohvalle hänen kainaloonsa lukemaan kirjaa kuin olisi siinä aina ollut. Kumpikaan ei kyseenalaistanut, että miksi hän on täällä. Ei yhtään kertaa.

Viikonlopussa melkein parasta oli kumppanuuden tunne. Se, että olikin vieressä ihminen, joka otti arjessa vastuuta. Teki pyytämättä lumityöt, kun lunta kerran satoi. Komensi lapsia, kun kerran tappelu oli tulossa. Kaatoi kahvia minunkin kuppiini. Luki kanssani aamun lehteä.

Olen onnellinen nyt.

torstai 28. marraskuuta 2013

Melkein ohi

Luin eilen blogin vanhoja tekstejä yhdessä minulle tärkeäksi viime aikoina tulleen ihmisen kanssa. Tai hän luki kotonaan ja minä omassani, välillä keskustelimme. Tulin lopuksi siihen tulokseen, että ei olisi pitänyt lukea. Vaikka se on ohi nyt, ei se juuri vähennä pahan olon määrää, joka lukemisesta syntyy. On kuin eläisi uudelleen niitä hetkiä. Kun keskustelin hänen kanssaan, näin hetkittäin omaa toimintaani ulkopuolisen silmin. Ja kyllä ihmettelin itseäni. Että miksi ihmeessä tämä eron tekeminen kesti niin kauan?!

Mietin sitä aamulla uudelleen. Että mikä siinä oli? Tietenkin oli sitä, että olin niin kykenemätön käsittelemään omia tai toisen tunteita, mutta ehkä jotenkin pohjalla perusvireenä oli ajatus ydinperheen pyhyydestä. Ajatus siitä, että saman katon alla asuvat äiti, isä ja lapset on se oikea malli. Vain se. Että muita oikeita mahdollisuuksia ei ole ja että minun pitää toimia niin, että ydinperhe voi elää. Lapsilla olisi oikeus elää sellaisessa perheessä, ei eroperheessä. Kai minä luulin, että se on miehellekin pyhä? Että siksi hän ei halua lähteä, koska hänkin haluaisi saada sen toimimaan. Minun vain pitäisi olla vahva ja auttaa.

Eilen päällimmäisenä kuitenkin oli helpotus siitä, että se on ohi. Tai siis melkein ohi, sopimuksethan on kesken. Juttelin viikolla erään eronneen työkaverin kanssa, joka sanoi, että heillä sopimusten tekeminen oli kamalan vaikeaa, kaksi korkeakoulutettua, näennäisen järkevää ihmistä ja he olivat käyneet lastenvalvojalla kolmesti, riidelleet asiasta sekä siellä, että väliaikoina. Miten minä suhtaudun, jos ex haluaakin tapaamisoikeuden lapsiinsa ja minusta näyttää, että hänestä ei siihen ole? Aika varmasti riitelen.




lauantai 23. marraskuuta 2013

Elämänlaatu

Edelliseen postaukseen kommentoitiin saavutetusta elämänlaadusta. Ja totta tosiaan: elämänlaatu on nyt parantunut niin huimasti! Tottakai on välillä väsynyt ja kireä, mutta perusvire elämässä on tyyni, lempeä, iloinen, onnellinen, seesteinen, kaunis, omannäköinen. Elämä on minun käsissäsi. Minä teen omilla valinnoillani asioita, joista tulee hyvä mieli.

Lyhennetty työaika oli hyvä idea. Elämänrytmi on rauhallisempi, jää enemmän aikaa lapsille ja kotitöille. Ei ole niin kiire. Miehen poistuminen oli tietysti hyvä idea. Elämä on rauhallisempaa, ennalta arvattavampaa, turvallisempaa ja vaikka luulisi, että kotitöitä on yksin enemmän, niin tosiasia on, että niitä on vähemmän. Ruokaa kuluu vähemmän, pyykkiä, tiskiä ja sotkua tulee huomattavasti vähemmän, kotitöistä ei tarvitse riidellä.

Lapset varmaan kaipaavat isäänsä. Molemmilla on ollut jonkun verran ongelmia käytöksensä kanssa tänä syksynä. Luulisin, että paha olo purskahtelee.Nyt näyttäisi olevan heilläkin seesteisempää. Pienemmällä oli isänpäivän molemmin puolin kovasti vaikeaa, mutta nyt taas paremmin.

Todellakin toivoisin, että exmies pysyy elämästämme pois. Kokonaan.




keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Yhteydenotto

Nyt on exällä rahat loppu ja hän palaa Suomeen. Sain kiertoteitse kuulla siitä rahojen loppumisesta, ex laittoi tänään tekstiviestin, että huomenna tulee Suomeen. Voisi kuulemma ensi viikolla tehdä elatus- ja tapaamissopimusta. Se huoltajuushan on jo käräjillä vireillä, jonne soitinkin heti tekstiviestin jälkeen. Kuulemma ihan näinä päivinä on päätös tulossa. Toivottavasti ennen exän tuloa. Yhtään en tiedä, että mihin hän aikoo asettua ja aikooko tavata lapsiaan. Ei ollut puhetta. Täytynee palata siihen.

Eilen mietin sitä, että miksi olen ollut niin haluton viemään elatusasiaa käräjille. Tulin tulokseen, että en halua minkään muistuttavan meistä. Että ex unohtaisi meidät. Pysyisi jossain. Ehkä ajattelen, että ex menettää oikeutensa lapsiin, kun ei maksa. Että minä maksan = minun lapseni, yksin. Jos hän kerran kuussa maksaa jotakin, hän muistaa koko ajan, että hänellä on jälkikasvua. Pitää omaisuutenaan.

Ja on niin hänelle tyypillistä, että kolmessa kuukaudessa hän laittaa sileäksi rahan, jota minä maksan pankille 5-6 vuotta, joka kuukausi.

Saa nähdä menetänkö taas yöuneni ja käynkö kireäksi?

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Puolisko

Olen pohtinut parisuhteen muodostumista ja kumppanin valintaa. Siis että millä perusteilla kumppani pitäisi valita ja mistä tietää, että pitäisikö parisuhteeseen ryhtyä? Olenkin nyt tullut tulokseen, että meille jokaiselle on puolisko. Sille omalle puoliskolleen kelpaa semmoisenaan. On sopiva. Ei tarvitse olla muuta kuin mitä on, koska on hyvä juuri niin. Ja että minullekin on jossakin puolisko, jolle minä kelpaan tämmöisenään. Itsenäni. Joskus puoliskot eivät ole pareja. Siis että minä kelpaan jollekulle tämmöisenään, mutta se joku ei kelpaa minulle semmoisenaan. Silloin se on väärä, eikä pidä ryhtyä enemmälle.

Siihenkin tulokseen olen tullut, että ihmistä ei voi muuttaa, eikä pidäkään. Jokainen on sellainen kuin on. Ja saa olla. Pitääkin olla! Koska toisen vuoksi muuttuminen ei ole kestävää. Se oma puolisko kelpuuttaa sellaisenaan.

Mistä sitten tietää, että sen on löytänyt? Tuntuu kuin olisi tullut kotiin. On vaivatonta olla. Voi sanoa miltä tuntuu ja olla oma itsensä.

Ja ei. En ole löytänyt sellaista. Mutta etsin?



maanantai 11. marraskuuta 2013

Seesteisyys vallalla

Isänpäivä saatiin ohi. Ukki (isänisä) vastaanotti lahjat ja söi kakkua. Ei sen niin väliä, vaikka pienet kätöset olivat kirjoittaneet korttiin "isi". Pienempi sanoi aamulla päiväkotiin mennessä, että iskä on kuollut. Sanoin, että ei ole. Pienempi vaan tuumasi, että on se. Kai se on niin kovin vaikea hyväksyä, että isää ei vaan kiinnosta. Ei vaan kiinnosta.

Minulle itselleni kuuluu hyvää. Olen nyt jaksanut paremmin. Hymyillyt. Ollut tyyni ja lempeä. Iloinen ja reipas. Saanut ideoita ja ollut luova. Kissallekin kuuluu hyvää, on saanut hiiriä kiinni ja tullut sillä lailla isoksi. Pitää meidän kodin hiiristä ojennuksessa, on tärkeä. Jotenkin nyt taas on seesteisyys vallalla. Hyvä näin.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Kahden yksinäisen kohtaaminen

Olen jo monessa tekstissä pohtinut sitä, kuinka ikävä minulla on hellyyttä ja miehen kosketusta. Ehkä itsellenikin yllätyksenä tein treffit ihan sitä varten. Olimme tämän miehen kanssa molemmat hellyyden, läheisyyden ja kainalon tarpeessa, kummatkin laastarin tarpeessa. Tulemme hyvin juttuun, mutta mitään hirmu kipinöintiä ei ole. Eikä kai tarvikaan? Sovimme etukäteen, että mitä aiomme tehdä.

Sain maata hänen kainalossaan, kuuntelin hänen sydänääniään, haistelin hänen tuoksuaan. Hän silitti hiuksiani, upotti nenänsä niihin. Olimme ihan lähekkäin. Ja rakastelimme sen jälkeen. Makasimme lähekkäin vielä hetken ja lähdimme sitten tahoillemme. Olemme olleet senkin jälkeen yhteydessä, ehkä teemme sen uudelleen myöhemmin. Tuntui hyvältä, ei kaduta. Mutta ei hänestä elämän mieheksi ole, eikä tarvitsekaan. En minäkään ole hänen elämänsä nainen. Kahden yksinäisen kohtaaminen.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Edestakaisin

Mielenkiinnolla olen taas seurannut tunteideni vuoristorataa. Jos tunteet pitää paketissa, niin siellähän ne pysyy. Mutta jos niitä päästää yhtään valloilleen, niin ne tosiaankin pääsevät valloilleen. Tänään olen sekä itkenyt että kulkenut lämmin hymy huulillani. Itkun syy oli esikoisen kouluuntulotarkastus terveydenhoitajalla. Tarkastukseen kuului normaalin pituuden, painon, näön, kuulo ja muun lisäksi keskustelu vanhemman kanssa. Onneksi ilman lasta, koska itkin terveydenhoitajalle sitä, että lapset ovat isättömiä. Että isänsä on mielenterveysongelmainen juoppo, joka on hylännyt pienet, jotka häntä kaipaavat. Tuntui terveydenhoitaja olevan huolissaan jo minun jaksamisestani. Itkin vielä matkalla töihinkin, mutta onneksi ei ollut niin kiire. Kävin kaupassa rauhoittumassa ennen töihin menoa.

Hymyn taas toi huulille eräs mies, mutta ei siitä nyt sen enempää.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Paha mieli

Eilinen oli jotenkin ahdistunut. Koko päivän oli paha mieli. Uskoisin, että se johtui siitä exän yhteydenotosta. Siitä, että hän ei aio olla lastensa kanssa tekemisissä. Oli paha mieli lasten puolesta ja mietin, että miten minä parhaiten tätä asiaa lasten kanssa käsittelisin. En ole kertonut lapsille mitään, enkä tietenkään kerrokaan, ennen kuin asia on niin täysin varma. Mietin sitäkin, että teinkö liiton aikana väärin, kun koitin tukea miehen ja lasten suhdetta? Että annoin miehen nukkua krapulansa ja olla lasten kanssa vain silloin, kun hän jaksoi. Että olisiko lapsilla nyt helpompaa, jos isästä olisi huonommat muistot? Oliko sekin väärin, että nyt isän poissaollessa olen koittanut puhua isästä vain kivoja juttuja ja selittänyt lapsille parhain päin, että miksi iskä lähti ja miksi iskä ei soita, eikä tule? Ei kai. Kai lapsi joka tapauksessa muistaisi ne hyvät hetket.

Mietin sitäkin, että miten exällä on minuun niin suuri vaikutus, että pahoitan mieleni perin juurin hänen tekemisistään ja tekemättä jättämisistään? Aivan kuin alitajuisesti yhä toivoisin, että hän kunnostautuisi, aivan kuin luottaisin häneen ja sitten petyn niin kovin, kun ei niin käykään? Eihän tämäkään ole yllätyksenä tullut, ollut tiedossa jo kuukausia, että todennäköisesti hän katoaa kokonaan. Tiesin jo ennen erohakemuksen jättämistä. Että miksi minun mieleni ei ole välittämättä hänestä? Olisin eilen niin tarvinnut jonkun kainaloa, olisin niin halunnut olla jotakuta lähellä ja turvassa. Tämmöisinä hetkinä taitaisin olla aika helppo tapaus kenelle tahansa? Onneksi kuitenkin olin kotona (kuten aina) ja otin lapset kainaloon. Kauankohan tätäkin jatkuu?

lauantai 2. marraskuuta 2013

Mitä kannattaa kertoa?

Mietin eilen sellaista juttua kuin että mitä tulevaisuudessa mahdolliselle uudelle kumppanille kannattaa kertoa ja nissä vaiheessa? Onko eletty elämä sellainen taakka, joka pitää vain jättää taakseen? Lopullisesti. Laittaa piste. Vai onko se sellainen asia, josta voi puhua?

Jos haluaa kokea vielä läheisyyttä ja lämpöä, pitääkö olla nainen, joka ei vaikuta riskiltä? Nythän olen ihan selkeä riski, itseasiassa iso sellainen. Sotkeentuuko kukaan mies vapaaehtoisesti toisen miehen aikaansaamaan sotkuun? Työntää kätensä sellaiseen, jota ilman elämä menee nätimmin? Ja ymmärrän kyllä ajatuksenjuoksun, jossa ajatellaan, että naisessa on jotain vikaa, eihän se muuten olisi tuollaiseen soppaan itseään saattanut.

Kun nyt kuitenkin oikeasti olen ihan kiva, niin voisinko esittää vain kivaa? Ja jos nyt heti alkuun ei kertoisikaan, niin miltäs se sitten vaikuttaa, kun jo tapailtu ja kaikkea ja sitten läväyttää tämän paskan siihen tiskiin? Että sorry, kun en heti kertonut, mutta olen pitkäaikaissairas yh-äiti, jonka ex on mielenterveys- ja päihdeongelmainen ja riitelee säännöllisin väliajoin. Ja että jostain syystä, jota en osaa selittää, en pelastanut itseäni ja lapsiani ennen kuin hommaa oli jatkunut ja jatkunut.

Tai jos se exmies tosiaankin häviää kokonaan elämästä, eikä aio enää palata, eikä tavata lapsia, eikä mitään, niin olisiko vain ihan hiljaa? Keksisin jonkun nätin tarinan siitä, että miksi olen lasten kanssa lasten kanssa keskenään. Jonkun hellyttävän. Kertoisin sitten sen, jos tulee puheeksi.

Ja kyllä: oikeasti olen sitä mieltä, että tosirakkaus kestää tietenkin kaiken. Menneisyys ei ole taakka, vaan tosiasia ja elämän käänteet otetaan vastaan niin kuin ne tulee. Uusi rakkaani tukee minua kaikessa, ymmärtää, rakastaa, suojelee. Paitsi että näin ei koskaan käy, koska kukaan ei pääse sinne saakka.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Rupesi suututtamaan

Elämä on ollut niin mallillaan, että ei tullut edes kirjoiteltua tänne. Niin mallillaan. Minun elämäni ainakin, lapsille ottaa vähän tiukkaa koulun ja päiväkodin isänpäiväaskartelut. Pienempi on kysellyt isäänsä koko viikon, itkenytkin. Päiväkodissa oli kertonut, että iskä soitti ja luki puhelimessa iltasadun. Juu, ei ole soittanut. Lapsiraukka selittää itselleen jo mielikuvituksellaan, että jos ei sitten kuitenkaan tullut elämänsä miehen hylkäämäksi.

Kunnes viime yönä exmies laittoi taas sähköpostia. Ei kuulemma aio palata lainkaan. Hän jää jonnekin ja tekee jotakin ja heippa vaan. Ei siinä mitään, minun puolesta hävitköön, mutta tämä välitila on saatava lapsilta päätökseen. On tultava selkeä ratkaisu, että iskä ei palaa. Tavaroitten on hävittävä autokatoksesta ja pihalta. Pois. Lasten pitää tietää, että nyt loppuu odottaminen, että milloin se iskä palaa. Ja jos aikoo tavata joskus lapsiaan, niin sekin on kerrottava. Että iskä asuu nyt tuolla ja tuolla, ei ole unohtanut teitä, tapaa teidät taas xx.

Exmies laittoi viestiinsä, että toivoo voivansa maksaa elatusmaksua vielä joskus. Ihan sama minulle. Vastasin miehelle, että huoltajuus- ja elatussopimus on tehtävä. Pakko. Että ei se ole vapaaehtoista. Kun saan edes nollasopimuksen, saan jotain Kelalta ja Kela keskustelkoot miehen kanssa. Nyt ei tule mitään mistään, kun ei ole sitä sopimusta.  Nyt kun huoltajuutta ei ole sovittu, on virallisesti huoltajuus yhteinen. Pyydänkö minä mieheltä allekirjoituksia lasten papereihin paikasta x? No en, kun en tiedä missä se on.

Sen verran rupesi taas suututtamaan, että kohta tulee jäteauto ja lähtee käräjille kirjeitä...



lauantai 26. lokakuuta 2013

Osaan ja pystyn

Ostin huonekalun. Tähän huonekaluun liittyy monta symbolista merkitystä. Se oli ensimmäinen, jonka valitsimme lasten kanssa meidän perheelle. Ehkä se tietysti oli niin, että minä valitsin, eikä lapsilla ollut mitään sitä vastaan. Ensimmäinen huonekalu täällä, jota mies ei ole nähnyt. Vain minun.

Toinen symbolinen merkitys liittyy sen kasaamiseen, niin ja ensinnäkin sen kuljettamiseen. Huonekalu ajan tavan mukaan annettiin huonekaluliikkeestä mukaan paketeissa. Neljässä painavassa paketissa. En oikein jaksanut nostaa yhtäkään niistä, mutta kärryn kanssa sain ne sisälle. Kokoamisohjeessa oli hirveän monta sivua. Jouduin ruuvaamaan uudellen monta ruuvia, kun en osannut tulkita ohjetta. Jouduin viime metreillä vähän purkamaankin, kun yksi ruuvi ei pitänytkään ja sitten sen kanssa oli enemmänkin ongelmia. Kahtena päivänä kokosin. Lapset jo kieppuivat ympärillä, kun ei valmista ruvennut tulemaan. Välillä piti laittaa kokoaminen sivuun ja huomata lapset. Mutta valmista tuli kuitenkin! Ehkä kaunein huonekaluni. Itse kokosin. Pärjäsin ja osasin!

Tämä huonekalu antoi minulle varmuutta siihen, että pärjään kyllä. Minä ja lapset pärjäämme hyvin näin. Osaan ja pystyn.


keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Kelpaan näin

Miten syvässä vanhat tavat ovatkaan! Kaikessa! Vaikka olisi tiedostanut, että missä menee vikaan ja vaikka kuinka olisi päättänyt toimia toisin, niin siltikin huomaa olevansa kiinni vanhassa. Uudelleen ja uudelleen.

Bonusmiehen kanssa on tultu tulokseen suhteen jatkosta. Jatketaan niinkuin ennenkin. Tulos ei yllätä yhtään. Bonusmies ei saa aikaiseksi muuta, vaikka ehkä haluaisikin ja minä olen tyytyväinen ja onnellinen siitä, että bonusmies varmistaa taas. Minulla ei ole kiire mihinkään. Ei tarvitse etsiä jotain puuttuvaa puoliskoa. Minulla on nyt taas bonusmies. Jonka kanssa siis ei ole seksiä, eikä mitään muutakaan sellaista. On taas ne lukemattomat viestit, on joku jolle kiukutella, on joku jolta kysyä neuvoa ja joku jonka kanssa jakaa ilot. Joku jolle toivottaa huomenta ja pohtia, että mitä ostaisi kaupasta. Bonusmies on varmaan paras ystäväni. Tietenkin elättelen yhä toiveita, että hän joskus haluaisi jotakin enemmän, mutta voi olla, että ei. Ehkä otamme vanhainkotiin vierekkäiset huoneet?

Olen päättänyt, että tällä kertaa en pahoita mieltäni siitä, että hän ei ole rakastunut minuun. Tiedän sen ja olen tietoisesti valinnut tämän tien. Ja sitten kuitenkin pahoitan, kun hän ei suhtaudu minuun kuin rakastajaan. Ei riennä apuun kuin ritari. Herran tähden, ei tietenkään. Antaa minun hoitaa omat soppani, niinkuin aina. Kuuntelee kyllä.

Tämä ratkaisu antaa mielelleni tilaa toipua. Saan olla oma itseni ja kelpaan näin.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Taikina on jo kohonnut

Mielessä tuntuu pyörivän taas hirveästi kaikenlaisia kysymyksiä. Huomaan, että blogipäivityksiä on melkein päivittäin, kun välillä mentiin jo melkein yksi per viikko -vauhtia. Postausten määrä lienee suoraan verrannollinen päässä pyörivien kysymysten määrään. Nyt olen huolissani enimmäkseen kahdesta asiasta.

Ensimmäinen koskee lapsia. Osaanko ja jaksanko olla hyvä äiti? Tuleeko lapsista onnellisia? Onko tästä erosta ja perhe-elämästä jäänyt lapsille loppuelämän traumoja? Kun en jaksa, mitä teen? Jaksan vain? Välillä tuntuu, että lasten näkökulmasta käyttäydyn aivan kaksijakoisesti: pidän kuria ja vaadin, olen tiukka, huudan väsyneenä, välillä sanon, että antaa olla ja sitten  ja sitten toisaalta hemmottelen, pidän kainalossa, ostan leluja, leivon pullaa ja paistan vohveleita. Tehdään kaikkia kivoja juttuja ja taas toisena päivänä en jaksa tehdä oikein mitään muuta kuin pakolliset. Miten lapset kokevat minun kipuiluni?

Toinen koskee minua naisena. Nyt tuntuu, että joka toinen päivä olen sitä mieltä, että näin on hyvä. Minä ja lapset olemme hyvä perhe. Elämä on hyvä ja täysi näin. Ja sitten joka toinen päivä kaipaan hirvittävästi aikuista seuraa. Läheisyyttä, lämpöä, kosketusta, kumppanuutta. Koen, että kun olen äiti, olen jotenkin niin täysin ja vain äiti. Että haluaisin olla myös nainen, en pelkkä aikuinen, vaan nainen.  Ja että ollakseni nainen, tarvitsen siihen miehen. Haluaisin niin koskettaa miestä, tuntea ihon käsieni alla, painaa pään kaulakuoppaan ja nuuskia miestä, olla lähellä. Ja nyt siis selvennyksenä, että en puhu ex-miehestä, vaan jostakin muusta miessukupuolen edustajasta.

Nyt kuitenkin olen taas se kiva äiti ja menen leipomaan korvapuusteja lasten kanssa. Taikina on jo kohonnut.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Lapsiperhe

Tänään olin melkein koko päivän lasten ja siskon kanssa. Teimme yhdessä kivoja juttuja ja olimme paikassa, jossa oli paljon tekemistä. Siinä samaisessa paikassa oli paljon lapsiperheitä. Äitejä ja isiä lapsineen. Mekin olemme käyneet siellä aiemminkin, silloin kun mies vielä oli mukana. Päivä oli siskon kanssa hieno, eivät lapset iskää kaivanneet. Pienempi oli kyllä huolissaan, ettei äiti vaan häviä, eikä hävinnytkään. Toisin kuin se iskä, joka lasten näkökulmasta on hävinnyt. Yhtäkkiä vaan. Aamulla oli, illalla ei ollut. Eikä sen jälkeen.

Mutta siellä niiden lapsiperheinen keskellä mietin taas sitä, että nyt tosiaankin on vain minä ja lapset. Se on se meidän perhe. Lapsiperhe yhdellä vanhemmalla. Riittääkö se?

lauantai 19. lokakuuta 2013

Hyvää elämää

Makasin tänään kylpyammeessa. Siellä vaahtojen keskellä. Välillä kävin saunassa. Mummu opetti lapsia virkkaamaan sillä aikaa. Olen lasten kanssa syyslomamatkalla ja kissa on mukana. Koko perhe. Ulkona on lunta ja pakkasta. On ihan talvinen olo.

Elämä tuntuu tänään hyvältä ja täydeltä.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Hyvä on näin

Niinhän siinä sitten kävi, että olin liikaa minä ritarille. Aivan ymmärrettävä ratkaisu. En kuitenkaan ole sitä mieltä, että pitäisi koittaa olla joku muu, että kelpaisi. Kyllä se minuus olisi sieltä paljastunut joka tapauksessa. Ymmärrän senkin, että en ole kenellekään nyt se "ihana nainen". Kenellekään. Ritarille toivoisin ihanaa naista, hän oli mukava mies.

Mielenkiintoista tässä seikkailussa oli seurata omia tunteita. Minussa heräsi taas jotakin sellaista, jonka olin luullut menettäneeni. Hetken aikaa koin olevani taas naisellinen nainen. Hetken aikaa sain taas tuntea vahvasti, ääripäitä kylläkin, mutta vahvasti. Jouduin miettimään, että mitä haluan ja mitä en halua. Millaisiin kompromisseihin olisin valmis? Mitä minulle merkitsee, että minulla olisi mies elämässäni?

Sekin oli mielenkiintoista, että kun ritari ei kestänyt keskustelua rajoista, ajattelin heti, että bonusmies kesti ja olisi kestänyt tämänkin. Minulla on häntä ikävä, mutta se suhde on nyt bonusmiehellä mietinnässä. Voi kestää pitkään. Toissapäivänä joimme kahvia samassa pöydässä, mutta muutoin emme nyt ole yhteyksissä.

Nyt olemme jälleen minä ja kissa ja isompi ja pienempi. Hyvä on näin.


keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Kuinka sydän annetaan tai ei anneta?

Edellisen postauksen kommentti sydämen antamisesta jäi mietityttämään. Että kuinka sydämen voi antaa tai olla antamatta? Onko siihen vaara aina, jos ylipäätään lähestyy toista ihmistä? Voinko minä päättää, et saa sydäntäni? Ja niinkuin laulussa sanotaan "Jos haluut saada, on pakko antaa." Että mihin asti mitään suhdetta voi viedä tietoisella päätöksellä, että ei avaa sydäntään ja näin välttää sen antaminen? Ja voiko koskaan olla varma toisesta ihmisestä, että ansaitseeko toinen sitä?

Ehkä todenmukaisempi on sanonta sydämen varastamisesta. Ehkä se käy niin vaivihkaa, hämärän hetkissä, pienin askelin, että sitä ei huomaa ajoissa, että voisi tehdä tietoisen päätöksen. Yhtäkkiä huomaa, että on menettänyt sydämensä tai että sen menettäminen on niin lähellä, että tekee äkkinäisiä, jopa paniikkisia liikkeitä. Ja onko sydämen menettämisen nopeudella tai hitaudella mitään tekemistä asian oikeellisuuden tai kestävyyden kanssa? En tiedä, kunhan pohdin.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Rajat

Ritarin kanssa tuli erimielisyys. Tai no ei ehkä erimielisyyskään, vaan näkemysero. Ritarin tapa toimia erässä asiassa, tai no ei edes tapa, vaan aie toimia, sai minut pahoille mielin. Vastasin ensin hänelle suunnilleen, että ok, vaikka minulla oli kyyneleet silmissä. Mietin sitten, että eihän hän voi tietää miltä minusta tuntuu, jos en sano. Kirjoitin sitten hänelle, että miltä minusta tuntuu, mitä tunteita heräsi. Mietin taas hetken ja tulin tulokseen, että minun on kerrottava hänelle, miksi ensin vastasin kuitenkin ok. Ja niin hän sai selvityksen siitä. Taas mietin hetken aikaa, että eihän hän voi arvaamalla päästä siihen tulokseen, johon haluaisin, vaan minun on se hänelle kerrottava. Ja niin hän sai jälleen uuden viestin, jossa kerroin, että missä minun rajani tässä asiassa menevät ja selityksen siitä, miksi ne menevät juuri siinä.

Näistä viesteistä seurasi hiljaisuus. Tiedän, että hän ei roiku iltakausia sähköpostillaan, joten hiljaisuus saattoi johtua siitäkin. Lähetin hänelle hyvänyönviestin tekstiviestillä, jossa kerroin myös, että sähköpostissa on erinäisiä viestejä. En saanut vastausta, mutta hyvin mahdollisesti hän oli jo nukkumassa. Mutta aamullakaan ei tullut viestiä, joten todennäköisesti hän jäi pohtimaan sekä syitä että seurauksia. Niitä minun rajojani. Vielä en tiedä kuinka käy. Mutta minulla on hyvä olo siitä, että näin alkuvaiheessa uskalsin sanoa miltä minusta tuntuu. Uskalsin olla minä, enkä myötäillyt häntä hyväksymisen toivossa. Jos hän päätyy siihen, että minun rajani olivat liikaa, en mahda sille mitään. Olisin valmis keskustelemaan hänen tunteistaan ja hänen rajoistaan, hakemaan kompromissiakin, mutta ilman puhetta en voi sitä tehdä.

Nyt on uskallettava heittäytyä tähän epävarmuuden tunteeseen ja odotettava.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Orastava verso

Kun nyt olen siinä onnellisessa tilanteessa, että aluillaan on suhde, olen joutunut miettimään sitä paljon. Mikä on tämän suhteeksi sanotun orastavan verson kasvatuksen ja vankistamisen kannalta oleellista? Mikä siihen antaa voimaa? Kuinka keskeneräinen saan olla? Kuinka paljon vanhaa pitää pystyä jättämään taakse, että uusi mahtuu kasvamaan?

Selvää on, että näillä taustoilla olen monesta asiasta epävarma, epäluuloinen, pelokaskin. En osaa luottaa, en osaa heittäytyä. Haluaisin, mutta en pysty. Tietenkin tämä tuli liian äkkiä eron jälkeen. Olisin tarvinnut aikaa kasvaa ja eheytyä, mutta nyt meni näin. En todellakaan jätä käyttämättä tätä mahdollisuutta, jonka kohtalo heitti eteeni. Mutta nyt tässä orastavassa versossa joudutaan käyttämään energiaa ja voimavaroja siihen, että minä uskaltaisin olla.

Minkä verran minun mustat muistoni vievät valoa suhteelta? Tukahdutanko sen käytökselläni? Tähän saakka ritarini on vastannut kaikkeen epävarmuuteeni, ahdistukseeni ja pelkooni lempeästi, kannustavasti, viisaasti. Ehkä nainen saa olla heikko, eikä suhde siihen kaadu? Mutta missä vaiheessa minun täytyy pystyä katsomaan vain eteeni, eikä taakse ja eteen, taakse ja eteen ja vielä vilkuillen sivuillekin?

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

On se ihana!

Voisiko tätä nyt sitten sanoa toivepostaukseksi? Kissan kuulumisia on kyselty ja kerronpa nyt sitten kissasta. Kissa on hirmuisen seurallinen. Kulkee meidän perässä koko ajan ja haluaa olla samoissa hommissa. Myös lapsivieraiden keskellä. Kissa ei ole moksiskaan sylissä roikottamisesta. Johonkin eristämisestä sen sijaan on. Maukuu kuin päätä leikattaisiin. Viikolla oli vesipumppuongelma, jota työmiehet kävivät korjaamassa. Kissan laitoin siksi aikaa saunaan. Kyllä kuului, että ei miellytä!

Öisin kissa nukkuu meidän sängyissämme. Jos lapset ovat omissaan, niin yleensä jommassakummassa tai jos olemme kaikki isossa sängyssä, niin on kyllä kissakin. Päivällä kissa nukkuu olohuoneen sohvalla omassa korissaan. Kun kissa huomaa, että hänet on huomattu sängyssä, alkaa hirmuinen kehräys. Yleensä se nukkuu jalkopäässä, mutta toisinaan kissa kiipeää pääpuoleen. Laittaa päänsä tyynylle isomman ja pienemmän väliin ja nukkuu siinä.

Tietenkin pienet kissat tekevät tuhmuuksia. Enimmäkseen tämä kissa syö kukkiani, makailee kukkaruukuissa ja levittelee multia. Toisinaan syöksyy varpaisiin kiinni. Etsii poltettavien roskien joukosta paperitolloja, joita silppuaa pitkin lattioita. Sotkee lasten leikit varastelemalla leikkirahoja, tiputtelemalla junia raiteiltaan ja viemällä ponit, pallot ja pikku-ravut omiin jemmoihin sängyn alle.

On se ihana!

lauantai 12. lokakuuta 2013

Keijukainen kuunteli

Töissä puhuttiin perjantaina ajan kulumisesta. Että kohta on lokakuun puoliväli ja siitä on vain askel marraskuuhun. Marraskuun loppu on pikemmin kuin huomaakaan ja sittenhän se on joulukuu. Että mihin tämä vuosi meni? Päiväkirjan hyvä puoli (monien muiden hyvien puolien lisäksi) on se, että siihen voi palata. Aiempiin teksteihin. Muistin nimittäin, että tein tällekin vuodelle jotakin toivelistaa ja kun vuosi on kohta paketissa, niin mitähän siellä olisi vielä työn alla?

Listassa oli päällimmäisenä toive onnesta, ilosta ja turvallisuudesta. Että ero menisi helposti ja kaikki olisi paremmin. Ero ei mennyt helposti, eikä vielä ole valmiskaan kaikilta osin, mutta nyt päällimmäisenä on onni ja ilo. Pienempi leikkii tuossa lattialla poneilla, käy välillä halaamassa. Kissa makaa nojatuolin selkämyksellä aivan pääni takana. Katsoo vuoroin ikkunasta ja vuoroin pienemmän leikkejä. Isompi katsoo lastenohjelmaa. Minulla on raidalliset villasukat jalassa ja kahvikuppi käden ulottuvilla. Olo on rauhallinen ja seesteinen. Illalla viimeiseksi sain tekstiviestillä hyvänyön toivotuksen ja aamulla melkein heti herättyä huomenen toivotukset.

Keijukainen taisi kuunnella minua vuodenvaihteessa?

torstai 10. lokakuuta 2013

Luulo ei ole tieto

On niin ihana huomata olleensa väärässä! Uljas ritari ei laukannutkaan pois. Jähmettyi paikoilleen väärinkäsitysten verkkoon! Amerikkalaiset sähköpostipalvelimet pimittivät meiltä toistemme viestejä; minä luulin ja sitten hän luuli ja sitten yhtäkkiä ikäänkuin ei ollutkaan tulevaisuutta. Löysin hänen tulematta jääneen viestinsä tänään roskapostista ja tajusin, että tässä on tapahtunut väärinkäsitys. Minä luulin, että en ole hänelle se oikea. Hän luuli, että ei ollut minulle se oikea. Ilmeisesti vieläkään se viesti, jonka luettuaan hän olisi ymmärtänyt olleensa, ei ole tavoittanut häntä.

Mutta nyt koitamme rakentaa keskustelukulttuuria, jossa ymmärtäisimme toisiamme. Ja toivottavasti treffaamme uudelleen.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Mukulakivisillä kaduilla

Soitin tänään Maistraattiin ja mies poistettiin ruokakunnasta. Se oli se virallinen termi. Viime viikolla ilmoitin sähköpostilla miehelle, että näin tehdään, jos hän ei itse siirrä kirjojaan pois. Ei ollut siirtänyt. Aikaa olisi ollut ja pankkitunnukset ovat mukana, joten olisi voinut sen tehdä. Ennen viimeviikkoista riitelyä mies pyysi, että ilmoitan ennen kuin teen mitään tämmöistä. En nyt sitten ilmoittanut, kun ystävällisetkin yhteydenotot johtavat uhkauksiin oikeuteen haastamisesta.

Tästä kuitenkin juontui mieleeni se, että milloin asiat ovat omissa käsissä ja milloin eivät. Siellä se mies maleksii mukulakivisiä katuja (oletan, että ulkomailla aina on sellaisia katuja), juo taukojuomaa katukahvilassa, kuvaa nähtävyyksiä, liehittelee naisia. Ja kotimaassa, tietämättään, on nyt koditon, asunnoton, valtion rekisterissä ilman osoitetta. Postit palautuvat lähettäjälleen. Yhteiskunnan silmissä hän on kadonnut.

Kun se, joka aina on huolehtinut, lakkasi nyt oikeasti huolehtimasta. Maksuhäiriömerkintä ja luottotietojen menetys, kohta suljettu puhelin. Kohta varmaan haastemiehenkin etsimä, kunhan ne elatusasiat laitan sinne käräjille. Ja kaikki tämä siellä mukulakivillä kävellessä ja vihellellessä.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Niin sitten kävi

Niin siinä sitten kävi, että uljas ritari ratsullaan laukkasi toiseen suuntaan. En ollut hänelle se oikea. En ole kovin pettynyt. Tietenkin ensin olin. Minä olisin halunnut treffata uudelleen. Sellaista ritaria! Mutta ymmärrän oikein hyvin hänen kantansa. Minun olisi pitänyt olla jotakin erityista ja speliaalia, jotta näiden kaikkien näkyvillä olevien vaikeuksien ohi hän olisi halunnut jatkaa. Ja onhan se paras juuri näin, että on tavattu ja minä olen reilusti kertonut odotettavissa olevat vaikeudet. Ritari ei arvioinut minua sen arvoiseksi, että olisi kannattanut taistella. Joten ei hänkään sitten ollut minulle se oikea.

Kun oikeasti en halunnut nettideittailusta ketään tavata ja tämä oli sellainen lipsahdus, niin katson parhaimmaksi poistaa profiilin. Markkina-arvo tuli testattua. Juttukavereita löytyy, treffeillekin pääsee. Kaikki siitä eteenpäin olisi jotain, joka ei taitaisi nyt mahtua tähän elämäntilanteeseen.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Suutelemisesta

Mietin tänään suutelemista. Suuteleminen on minulle erittäin intiimi tapahtuma. Lakkasin suutelemasta ex-miehen kanssa jo monta vuotta sitten. Sen jälkeen joskus oli vielä suukkoja tai pusuja, mutta nekin loppuivat kauan ennen kuin seksi. Seksi on minulle vähemmän intiimiä kuin suuteleminen. Luin jostain, että jotkut seksityöläiset eivät suutele koskaan asiakkaita suulle, kokevat liian intiimiksi. Kuten minä!

Mietin suutelemista siksi, että jos treffeille tulee jatkoa (mitä toivon), on väistämättä edessä jossakin vaiheessa myös suuteleminen. Millaista sen pitäisi olla? Millaista sen haluaisin olevan? Mitä minussa pitää tapahtua ennen kuin katson kykeneväni suuteluun? Ei varmaan voi olla todella läheinen, rakastettu, ennen kuin on suudellut, mutta entä jos ei pysty suutelemaan ennen sitä? Vai pystyykö?

Olen nelikymppinen kahden lapsen äiti, ja olo on kuin en olisi koskaan ollut miestä lähellä.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Uljas ritari ratsullaan

Eilinen surkea vuodatukseni sille eräälle, jonka aioin ehkä treffata, aiheutti sen, että treffasimme. Uljas ritari ratsullaan saapui minua lohduttamaan. Kun sattui olemaan lapsivapaa viikonloppu ja varmaankin tämän kesän viimeiset ajokelit moottoripyörälle. Ritari toi tullessaan viikolla leipomansa ruisleivän, korjasi käydessään oven, joka ei ole mennyt kiinni ainakaan vuoteen ja kiikutti pienimmäistä polvellaan.

Arvaatte varmaan, että aion treffata uudelleenkin.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Tyydyn vain itkemään

Riitelin tänään ex-miehen kanssa sähköpostilla. Aiheena oli lasten huoltajuus, elatukset, tapaamiset, hänen kirjansa tässä huushollissa, vanhat velat, ositus, minun käsitykseni hänestä juoppona ja sitä ja tätä ja tuota. Soitin nimittäin lastenvalvojalle, joka sanoi, että sopimuksia ei voi tehdä etänä. Miehen pitäisi tulla paikalle. Että jos mies ei aio tulla, niin sitten se tehdään käräjillä. Miehen mukaan minä olen ilkeä nainen, joka haluaa estää isän ja lasten tapaamiset. Ja kun kuitenkin olen haukkunut häntä juopoksi, niin hän haastaa oikeuteen kunnianloukkauksesta ja vaatii samaan syssyyn huoltajuudet ja kaikki. Kaikenlaisia solvauksia siihen kaupan päälle. Ei minua mies pelota. Uhotkoon siellä ulkomailla mitä haluaa. Varmaan on lastensuojelu taas kohta ovella. Puhelimeen minun ei tarvitse vastata, eikä sähköposteja lukea.

Mutta tästähän nyt siis seuraa se, että kun minä olin jo tuudittautunut ajatukseen, että ero on ohi, niin eihän se ole! Ei yhtään. Sehän on vasta alussa. Mies aikoo kiusata aina siihen saakka, kunnes lapset ovat täysi-ikäisiä. Aina ja aina vaan. Tästä syystä minun on keskityttävä tämän paskan lapioimiseen, eikä mihinkään uuden elämän rakentamiseen. Lapset on pidettävä pois jaloista, lapsia on suojeltava. Riitelyyn on oltava valmis ja väsymätön.

Tässä yksi päivä kirjoitin siitä yhdestä miehestä, jonka ehkä aioin treffata. Kirjoitin hänelle tänään lyhennetyn version tästä erosta, tämänpäiväisestä, omasta sairaudestani ja oletuksestani tulevaisuudesta. Että täällä on tarjolla kasa paskaa. Että kannattaisi mieluummin suunnata tarmonsa johonkin toiseen naiseen.

Tänään suoraan sanottuna vituttaa, mutta tyydyn nyt kuitenkin vain itkemään.

torstai 3. lokakuuta 2013

Eronnut

Tänään tuli eropäätös käräjäoikeudesta. Nyt olen virallisestikin eronnut. Kuten suunnittelinkin, julkistin asian facebookissa. Kyllähän lähimmät tietenkin tietävät. Ne jotka ovat olleet mukana, onnittelivat. Ja jotka eivät olleet, toivottivat jaksamista tai olivat pahoillaan.

Minä en ole pahoillani. En ollenkaan.

Ex-miehen kanssa olin sähköpostiyhteydessä. Ei tee elettäkään palatakseen, eikä elettäkään, että siirtäisi kirjansa pois. Ilmeisesti on löytänyt jonkun naisen, näin ainakin rivien välistä luin. Halusin, että lasten huollosta ja elatuksesta tehdään sopimus. Käski laittaa sähköpostilla, hän allekirjoittaa ja laittaa postissa takaisin. Jaa. No mitähän siihen kirjoittaisin? Näillä mennään.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Mihin elämä vie

Pitäisi olla varovainen. Tein nettideittipalveluun profiilin huvin vuoksi. En minä oikeasti mitään miestä tarvitse. Ihan hyvä on näin. Mukavahan siellä on ollut jutella ihmisten kanssa. Kaikki treffausyritykset olen torpannut heti, paitsi yhden.

Kirjoitin unelmamiehestä elokuussa kaksi vuotta sitten. Että millaisen ottaisin, jos saisin kenet vain. Olen yhä samaa mieltä. Kriteerit olivat hyvät. Nyt yllättäen näyttää, että olen ehkä löytänyt sellaisen. Tai siis minä en löytänyt, hän löysi minut. En tiedä. Arki menee näin ihan ok. Ei tähän mitään miestä mahdu. Tähän  kuvioon kahden lapsen isä, jonka luona lapset asuvat ja joka on vielä kovin kaukana, ei ole mikään järkiratkaisu. Mutta eihän asiat aina ole? Ehkä kuitenkin aiotaan treffata. Katsotaan mihin elämä vie.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Huomioita

Olen ollut eronneena yksinhuoltajana nyt kuukauden verran. Henkisesti eronnut olin jo paljon aiemmin, viimeistään varmaan tammi-helmikuusta, kun päätin erohakemuksen jättämisestä. En olisi jättänyt, jos en olisi ollut varma. Mutta siis fyysisesti olen ollut kuukauden. Käräjiltä ei ole tullut vielä mitään papereita, mutta ei sillä nyt niin väliä. Kela ilmoitti, että ei maksa minulle mitään ylimääräistä ennen kuin mies siirtää kirjansa pois tai ennen kuin maistraatti ne siirtää. Täytynee ilmoittaa miehelle, että joko hän itse siirtää ne johonkin tai maistraatti kirjaa, että "ei asuntoa kotimaassa" ja sittenhän se hankalaksi menee.

Olen tehnyt muutamia huomioita tässä kuukauden aikana. Ihanaa on ollut, että kun aamulla jätän kodin siistiksi, se yhä töistä tullessa on sellainen. Auton avaimet eivät ole olleet hukassa yhtään kertaa. Ruokalasku on pienentynyt huomattavasti, samoin pyykin määrä. Sen sijaan tiskikone tyhjenee yhä huonosti ja astioita kertyy tiskipöydälle. Lapset ovat molemmat olleet pikkuisen kipeitä tässä kuukauden aikana. Silloin olisi miehestä ollut apua, olisi voinut keskittyä siihen kipeään. Nyt pitää vain revetä ja koittaa saada asiat hoidetuksi. Lastenhoitoapuun nyt sinällään ei miespuolista tarvita, kuka vain aikuinen auttaisi siinä.

Olemmeko kaivanneet miestä? Emmepä juuri. Pienempi yksi ilta kyseli, että milloin se iskä oikein tulee takaisin, mutta eipä muuta. Itse en ole miestä kaivannut, tai siis en juuri tätä miestä, joka nyt on ex-aviomies. Eilen nimittäin teki mieli seksiä, ensimmäistä kertaa kuukausiin. Tai vuosiin? Mutta siis ei ollut mitään miestä, joten ohihan se meni sekin. Kyllä täällä pärjätään.


perjantai 27. syyskuuta 2013

Jotain pillereitä?

Nyt se kai sitten iskee, se eromasennus. Tai mikä lie iskee. Olen tällä viikolla ollut erittäin itkuherkkä. Jälki-istunnon aiheuttaman itkun jälkeen on olleet kyyneleet silmissä monta kertaa. Nytkin. Tämän päivän kyynelsilmien alkuaiheuttaja oli pieni tyttöni, joka jäi surkeasti itkien päiväkotiin. "Äiti, äiti, älä mene. Äiti, saanhan olla vielä sylissä? Äiti, jääthän tänne? Äiti, tulethan hakemaan heti ruuan jälkeen?" Tällä viikolla ajoin pienen peltikolarinkin, en pysty keskittymään yksinkertaisiin asioihin. Tai no onko autolla ajo yksinkertaista? Meinasin samana päivänä ajaa risteyskolarinkin, mutta onneksi en. Liikenne näyttäisi olevan liian vaativaa minulle. Haluaisin vain pitää lapset kainalossa ja linnoittautua sohvalle.

Äsken työkaverini sanoivat, että lähde kahville. En lähtenyt. Kun itkettää, niin ei viitsi lähteä, jos siellä vaikka sanotaan jotain poikkipuolista ja käyn itkemään siellä kaikkien nähden. Ei kiitos.

Pitäisiköhän soittaa työterveyteen? Antaisivat jotain pillereitä.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Jälki-istunto

Itkin tänään. Itkun aihe sinänsä ei maailmaa kaada, koululainen oli jälki-istunnossa. Monet taitavat olla, eikä tekokaan maailmaa kaatanut. Poikien välisiä kähinöitä. Mutta jotenkin jälki-istunto tuntui siltä, että olen epäonnistunut äitinä ja kasvattajana. Ja kun nyt olen vielä yh-äiti, olen epäonnistunut turvaamaan lapsen elinympäristön, tasapainoisen kodin, isän osallistumisen. Että minä äitinä en ole pystynyt olemaan hyvä äiti, jolla on kiltit ja kunnolliset lapset. Että kohta huostaanotto ja koulukoti vaanivat lastani, jota en pysty kasvattamaan.

Ymmärrän hyvin, että itku oli ylimitoitettu. Onneksi itkin vasta kotona. Lapset olivat hämmentyneitä ja pienempi paketoi pehmokoiransa minulle pakettiin lahjaksi. Isompikin halasi ja oli hyvin hiljaa ja kunnolla.

Viime viikon kannoin illat puita liiteriin, viikonloppuna oli vieraita, isompi oli kipeänä. Minä hoidin, leivoin, pyykkäsin ja passasin, kannoin halkoja, olin joka paikassa yhtä aikaa, heräsin yöllä, heräsin aamulla. Ehkä olin vain liian väsynyt? Jotenkin tuntui, että pakka hajoaa. Lapsikin jälki-istunnossa. Huomenna varmaan paremmin?

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Uusioperheet

Lapset olivat eilen ihan mahdottoman villejä. Sitten isompi nuupahti, nukkui päiväunet, oli kuumeessa ja oksensi. Tänään on ollut vähän lämpöä, mutta muutoin aika pirteä meininki. Päiväunet kyllä maistuivat, että ei ihan priima kuitenkaan. Näyttäisi näin iltaa kohti vähän lämpö nousevan. Huominen pitää varmaan jäädä kotiin. Ja kun asutaan täällä maalla, niin se tarkoittaa, että kaikki jäävät kotiin. Myös pienempi, jolla olisi ollut retkipäivä päiväkodissa. Toivottavasti ei muista koko juttua.

Mietin niitä villejä komentaessani ja sitten myöhemmin sitä oksennusta siivotessani, että kyllähän tämän kestää, kun lapset on omia. Että kuinka uusioperheissä tsemppaannutaan komentamaan sen toisen villejä lapsia? Kuinka tsemppaannutaan siivoamaan sen toisen lapsen oksennuksia? Että miten oikein uusioperheissä osataan toimia perheenä? Vai tuleeko se luonnostaan? Ja jos uusioperheen uusi jäsen on alkujaan lapseton, niin kuinka ihmeessä joku semmoinen voisi selvitä lapsiperheen yllättäen mukanaan tuomasta shokista? Kuinka voisi kiintyä kokonaiseen perheeseen, jossa on jonkun muun siittämät lapset?

perjantai 20. syyskuuta 2013

Elämän ehtoopuolella

Selvästikin nettideittailu oli hyvä ajatus. Siellä saan testattua ajatuksiani ja näen ihmisten reaktioita, voin tunnistaa omia ja muiden tunteita ja miettiä niitä. Eilen törmäsin tyyppiin, joka oli ihanan ylitsepursuavan hyväntuulinen ja etsi ihanaa naista rakastettavaksi. Siis ei minua, vaan sellaista naisellista, lempeää, lämmintä naista. Huomasin kuinka kyyninen ja negatiivinen itse olen. Toivotin vilpittömin mielin onnea etsintään. Todella toivon, että niin kävisi. Mies vastasi minulle, että täytyy pitää silmät avoinna, elämällä on yllätyksiä tarjottavana!

Minä olen kirjoitellut erään miehen kanssa nyt reilun viikon verran päivittäin. Olemme jo siinä vaiheessa, että kevyestä jutustelusta on päästy puhumaan jo jotakin asiaakin. Mies on minua muutaman vuoden vanhempi, mutta taitaa silti olla minulle liian nuori. Kohta on se hetki, kun sanon, että ei tästä mitään tule. Olen tainnut vanhentua tässä eroprosessissa henkisesti. Minulla on häneen verrattuna olo kuin olisin elämän ehtoopuolella. Hän vaikuttaa mieheltä, jota elämä on kohdellut lempeästi ja hän on poikamaisen innokas ja hyväuskoinen.

Toinen mies, jonka kanssa kirjoittelu on yltynyt päivittäiseksi on kaltaiseni kyyninen ja negatiivinen. Olemme jo tehneet päätelmän, että oikeastaan emme etsi ketään. Kunhan ajankuluksi pyörimme siellä ja juttelemme ihmisten kanssa. Pidämme kyllä monista samoista asioista, mutta olemme niin negatiivisia, että emme edes iloitse niistä.

En pysty edes kuvittelemaan, että siellä kukaan voisi tulla niin läheiseksi, että vaikkapa antaisin tämän blogin osoitteen. Että avaisin sieluni. Sydämestä nyt puhumattakaan.

torstai 19. syyskuuta 2013

Markkina-arvo

Minulla on hyvä olo näin eronneena. Arki asettuu uomiinsa, rutiinit lasten kanssa ovat hyviä. Mieskin on kai rauhoittunut siellä reissussaan ja herännyt ymmärtämään, että itse on asiansa hoidettava. Eilen ainakin sain häneltä hyvin ystävällisen viestin, että voisinko avata hänelle tulleet laskut, skannata ne töissä ja lähettää sähköpostiin. Voisinhan minä, eipä tuo maksuhäiriömerkintä taitaisi kenenkään elämää piristää.

Syystä tai toisesta tein itselleni profiilin treffipalveluun. Ehkä se oli uteliaisuutta, ehkä sellaista vapauden huumaa "kun voin, niin teen". Tai kuten eräs kirjoitti profiilitekstissään "Juuri eronneet markkina-arvon testaajat eivät kiinnosta." Että kai minä olen sellainen, juuri eronnut markkina-arvon testaaja.

En erityisesti etsi miestä, joka tulisi tänne, olisi läsnä ja lähellä. Nyt enemmänkin olen etsimässä miestä, jonka kanssa voin jutella. Päästä selville, että mitä miehet ajattelevat, miten miesten ajatuksenjuoksu kulkee? Millaisia naisia miehet etsivät ja miksi? Ehkä jotenkin oli nyt tarve tuon ex-miehen jälkeen saada huomiota joltakulta.

Markkina-arvon testaus sujuu aivan hyvin. Minusta kiinnostuvat sellaiset filosofiset tyypit. Alfa-urokset eivät. Tietenkin profiiliteksti ohjaa. Hyvien käytöstapojen puute ihmetyttää joillakin. Kun lakkaa kiinnostamasta, jotkut sanovat ystävällisesti, että "et ole etsimäni, onnea etsintään" ja jotkut vain vaikenevat. Jotkut ovat siellä avoimen vihaisia naisia kohtaan. Onkohan heillä liian aikaista olla koko palvelussa? 

Ketään en halua tavata nyt. Minkäänlaisista treffeistä en halua edes keskustella, onneksi ei ole ehdoteltukaan, ainakaan tosissaan.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Lusikat jakoon

Pakkasin tänään irtaimistoa. Vien sitä mukaa autokatokseen ja mies noutakoon sitten kun noutaa. Keittiössä tein perinteisen lusikoiden jaon. Onneksi suurinta osaa on niin paljon, että kristillinen tasajako onnistui ihan hyvin. Valkosipulipuristimia kaksi, juustohöyliä neljä, pullasuteja neljä (herää kysymys: miksi?). Lusikoita ainakin neljää sarjaa. Kaikkea muuta on runsain mitoin, paitsi kauhoja, joista katkeaa aina varret. Ostakoot mies kauhansa, kai ositusrahoista sen verran jää.

Suomustinrautoja oli yksi. Laitoin sen miehen laatikkoon. Mies oli haluton siivoamaan kalansaaliitaan ja minä periaatteesta yhtä haluton. Minusta kalamies siivoa saaliinsa. Tuo ehkä korkeintaan naiselleen paistettavaksi valmiit fileet, mutta mieluummin paistaa myös. Ajattelen, että jos saan kalaa, niin saan sen siivottuna (kaupasta yleensä kyllä). Että jos saan kalan, saan kalamiehenkin ja sellaisen, joka itse siivoaa. Siksi en tarvitse suomustinrautaa.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Isäntä ja emäntä

Minun ja lasten elämä sujuu arkisesti ja hyvin. Isää ei ole kaivattu, vaikka välillä kiukuttelut taitavat kuitenkin johtua juuri siitä. Mies on soitellut muutaman kerran. On ollut retkillään ongelmissa. Mitäs minä täältä niille mitään mahdan? Olkoot ongelmissa, jos ei osaa itse hoitaa. Isäni ja äitini ovat käymässä. Isä käytti ulkosaunan yhden ikkunaruudun lasiliikkeessä. Itseasiassa siinä ei meidän aikana ole koskaan ollut lasia. Isääni se on kai haitannut kaikki nämä vuodet.

Taitaa talossa olla paljon pientä korjattavaa. Ja onkin. Osa haittaa ja osa ei. Osa on tekemättä, kun ne on olleet miehen juttuja ja osa on ollut tekemättä, kun ei olla nähty tarpeellisena sijoituskohteena. Täytyy nyt miettiä, että missä järjestyksessä näihin pieniin puuttuu. Nyt kun ei tarvitse enää ajatella, että mies pahoittaa mielensä, jos teen.

Sitäkin mietin, että kun olen niin tottunut hoitamaan kaikki itse, muutunko miehekkääksi? Menetänkö naisellisuuteni, kun olen isäntä ja emäntä? Varmaan myös äiti ja isä? Onko sillä edes väliä? Mihin sitä naisellisuutta tarvitsisin?

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Talossa on kissa

Kissa on nyt osa perhettämme. Pikkuinen pentu, joka on niin hellyttävä. Ajoittain villiäkin villimpi ja sitten taas se väsymys tulee. Alkuun kissa pelkäsi hieman lapsia, vaikka lapsiperheestä tulikin. Aika tervettä. Varsinkin pienempi itki tuskaansa, kun kissa pakeni. "Kissa ei rakasta minua." Ei tahtonut uskoa, että kissaa pelottaa, kun lasten liikkeet on niin rajut. Nyt on kissa jo lapsiin tottunut ja pitää selvästi juuri pienemmästä. Pienempi on kärsivällinen ja lempeä. Silittää ja harjaa, leikkii, juttelee. Kehuu pikkukissaa hyvistä suorituksista, lohduttaa, kun ei onnistu.

Kissa tulee sänkyyn nukkumaan. Siinä sitä aamulla herättiin, isompi, pienempi, kissa ja minä samasta sängystä. Kissan kehräyksellä lähtee mikä tahansa aamu hyvin käyntiin. Varmaan me kaikki kolme tarvitsimme nyt tätä. Ainakin minusta tuntuu, että elämä on enemmän raiteillaan, kun talossa on kissa.

torstai 5. syyskuuta 2013

Mies soitti

Mies soitti. Omaan itsekkääseen tapaansa oli kiinnostunut vain itsestään. Ensimmäinen kiinnostuksenkohde olivat hänen pankkitunnuksensa, jotka kai eivät olleetkaan hänellä mukana. Pyysi etsimään. Sanoin, että ilmoitan, jos tulee vastaan, mutta ehkä kannattaisi lähestyä pankkia. Toinen kiinnostuksenkohde oli loput ositusrahat. Että joko kohta tulee. Sanoin, että huomenna on pankissa neuvottelut. Mies sanoi, että älä huolestu, on hänellä vielä rahaa. Kysymättä hän kertoi missä maassa on. Ja siinä se sitten oli.

En todellakaan huolestu miehen käteisestä. Aivan sama. Minä olen huolestuneempi omasta käteisestäni, varsinkin kun luottokortti on miehen takia tapissa. Eikä minua kiinnosta missä hän on. Häntäkään ei kiinnostanut missä hänen lapsensa ovat. Yhtään sanaa ei lapsista kysynyt, terveisiä ei lähettänyt. Lapsille en puhunut koko puhelusta mitään.

Kuulosti lisäksi humalaiselta. Hyvin humalaiselta. Taisi olla se Antabuskin pelkkää teatteria.

Olohuone

Olen suunnitellut olohuoneessa järjestyksenvaihtoa jo pidempään. Yksi syy on miehen siivoaminen sieltä pois ja nythän se on mahdollista. Ja toinen syys on olohuoneen toiminnallisuus. Miehelle olohuoneen tärkein huonekalu oli aina televisio. Olohuone järjestettiin television mukaan. Televisio sai parhaan paikan. Muut järjestettiin siten, että sohvalta miehen lempipaikalta oli optimaalinen näkyvyys ja kuuluvuus. Minulle televisio ei ole niin kovin tärkeä, en katso juuri muuta kuin lastenohjelmia. Lapsille television ei tarvitse olla kovin tärkeä, vaikka helposti he sitä liikaa haluaisivat katsoa.

Minulle tärkeämpää olohuoneessa on yhdessäolo. Olohuoneen sohva pitää olla siten, että siinä on kiva istua, kiva viihtyä. Lukea vaikka lehteä. Jalat voi nostaa rahille. Voi pötköttää, jos siltä tuntuu. Ikkunasta voi katsella lehtien liikettä, lintujen lentoa. Hyvähän siitä on televisiokin näkyä. Sitten olohuoneeseen tarvitaan suuri pöytä, jonka ääressä voi pelata lautapelejä, värittää värityskirjoja, leikkiä poneilla ja legoilla. Syödäkin tietenkin. Kattaa kauniisti, pyytää pöytään. Olohuoneessa tulee olla tyhjää lattiaa, johon voi levittää leikin. Istua tutkimaan jotakin. Ajaa pikkuautolla. Olohuoneen tulee olla väljä ja kaunis.

Siivosin eilen olohuoneesta pois miehen näkemyksen televisiosta. Televisio, digiboxi, Playstation, Xbox, joku pönttö joka tekee hyvät äänet, kaiuttimet, joku matalan äänen kaiutin. Miljoona johtoa. Kymmenkunta ohjainta. DVD-levyjä, pelikonsolien pelejä. Leveästi tilaa. Minulla ja lapsilla on ollut yläkerrassa toinen televisio. Perusvarustukset. Siirrän sen varmaan jossakin vaiheessa alakertaan, mutta nyt se voi olla vielä ylhäällä. Sen verran kun sitä tarvitsee katsoa, sen voi tehdä sielläkin. Olohuone on nyt sitten ensimmäinen huone, jossa miehen tarpeet eivät enää vaikuta.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Vahva ja hyvä olo

Viime viikon alussa mietin, että eron kannalta on ehkä tulossa toiminnan viikko. Ja tulikin. Mies on nyt pois. Pakkasi maanantaina rinkkansa, otti ensimmäisen erän ositusrahoja ja passin. Lähti aurinkolasit silmillään reteesti, eikä olla perään huudeltu. Isompi sanoi heti samana päivänä, että äiti nyt tarvitaan pahvilaatikoita, että saadaan iskän tavarat täältä pois. Eilen jo vähän pakattiin. Säilötään tavarat autokatokseen, hakekoot sieltä. Ja jos ei hae, niin kai joku jätefirma ne noutaa.

Ero eteni senkin suhteen, että ositus sovittiin. Maksoin miehelle jo osan (luottokortti tappiin) ja perjantaina on pankkiin lainaneuvottelut. Loputkin hoituu sillä. Auto jätettiinkin minulle, eipä tarvitse autokauppaankaan mennä. Haastemies esitteli miehelle minun käräjäoikeuteen jättämäni hakemukset ja mies kai sanoi, että ei vastusta mitään. Talolle tarvitaan vielä lainhuuto, niin fyysiset on selvät.

Lasten huoltajuus ja tapaamiset on vielä auki. Käräjäoikeus varmaan päättää minulle yksinhuoltajuuden, mutta onko päätös määräaikainen? Tapaamisista ei päästä sopimaan ennenkuin mies tulee ulkomailta ja ennenkuin miehellä on joku koti. Tulee ehkä loka-marraskuun vaihteessa? Miten lie lapset ehtivät jo unohtaa koko isän siihen mennessä? No, se on miehen valinta.

Minulla on vahva ja hyvä olo.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Ositus sovittu!

Nyt se sitten on keskusteltu. Ositus nimittäin. Vähän enemmän maksan kuin mitä olisin halunnut, mutta en pahimmasta päästä. Mies tuli vähän vastaan, kunhan saa rahat äkkiä. Rahalla tästä selviää, eipähän tarvitse riidellä. Mies lähtee varmaankin tiistaina. Hakee tavarat jahka ulkomailta kotiutuu. Siis ehkä kuukauden tai kahden päästä (siis joo, mies laittaa ositusrahat heti liikkeelle).

Toinen hyvä uutinen on kissa, joka tulee perjantaina. Asiat järjestyy! Nyt tuntuu onnelliselta!

Edit 20.35 Tuntuu niiiiiiiin hyvältä! Blogin yläotsikon kysymykseen, että onko ero ratkaisu, sanon nyt tänään, että ON!

lauantai 31. elokuuta 2013

Sormus

Yllättävän rauhallista on ollut. Ilmeisesti asioiden selviäminen on puhdistanut ilmaa. Vaikka ositus ei olekaan vielä valmis, on siitä keskustelu avattu. Miehen lähteminen on nyt selvää ja koti tuntuu enemmän minun kodiltani. Mies on ollut lapsille lempeä, kävi isomman kanssa pitkällä pyöräretkellä ja kivaa oli ollut. Jos se eron jälkeinen isyys menisi näin, olisin niin iloinen. Mies on minullekin ystävällinen. Kaverillinen. Nyt tuntuu, että voidaan yhdessä olla vanhempia, vaikka eri talouksissa asutaankin. Lupasi käydä katsomassa minulle autoakin, kun nykyinen menee osituksessa miehelle. Pienempi ja halvempi käy hyvin.

Otin tänään sormuksen pois. Jotenkin olin ajatellut, että niin kauan kun mies ei tunnusta eroa, olen silti henkisesti sidottu. Että sormuksen voi antaa olla sormessa. Näen minäkin sen joka päivä, että ei ole ohi vielä. Mutta tänään minulla on vapaa olo ja otin sen pois. Laitoin korulaatikkoon, jos vaikka tyttö joskus sen tahtoo. Onhan lapsi kuitenkin rakkaudesta syntynyt ja onhan se sormus silloin merkkinä ollut.

Olikohan se viimeinen ponnistus ja paha tässä? Onko se ohi nyt?

Loppuu vetelehtiminen?

Ehkä en kuitenkaan ollut väärässä siinä, että riitaan tarvitaan kaksi. Ja en kai sittenkään tuntenut miestä niin huonosti. Mies oli perjantaina soitellut puheluita ja ilmeisimmin myös mielenterveysammattilaista oli konsultoitu. Liekö haastemieskin jo lähestynyt? Miestä viisaammat olivat neuvoneet, että ositus kannattaa sopia ja mitä pikemmin sen parempi. Eilen illalla mies sitten sanoikin, että haluaa sopia. Ei vielä päästy summasta sopuun, mutta varmaan päästään. Mies tuntui nyt käsittävän minunkin kantani ja faktat olivat paremmin selvillä. Että ei se niin yksioikoista ole se puoliksi laittaminen. Mies aikoo ottaa rahat ja lähteä ulkomaille joksikin aikaa. Mitä pikemmin sen parempi. Kun palaa, aikoo käydä opinnot loppuun, hommata töitä ja asettua johonkin lähikaupunkiin. Aikoo olla isä lapsilleen.

En tiedä, että paljonko tässä on taas aikomusta. Niitä hetkellisiä tsemppaantumisen tunteita, joita on nähty jo niin monta kertaa. Ja paljonko tässä on aitoa heräämistä siihen, että minä en todellakaan aio enää elättää. Että itse se leipä pitää maailmalta nykiä, jos ei aio muutamien satasten sosiaalitukien varassa kitkutella. Että nyt vaan pitää lopettaa se ns. sairastaminen ja ryhtyä työhön. Onhan mies varmaankin sairas, mutta kuten jo keväällä totesin, ei niin sairas. Haki sairaslomaa pahaan mieleen ja koki olevansa sairaslomalla oikeutettu vetelehtimään.

Näissä alkoholismikuvioissa usein tarvitaan se mahdollistaja. Joku joka rahoittaa ja pitää arjen pyörimässä, että toinen voi olla vetelä ja juoda. Nyt kun mahdollistaja on saanut mittansa täyteen, loppuu kai vetelehtiminenkin?

torstai 29. elokuuta 2013

Riitaan tarvitaan kaksi?

Olin sitten väärässä. Olen aika usein ollut tämän eroprosessin aikana. Luulin, että saamme miehen kanssa sopimuksen aikaan lasten huoltajuudesta. Miten väärässä olinkaan! Emme todellakaan saa aikaan minkäänlaista sopimusta, koska mies kieltäytyy. Kieltäytyy ehdottomasti sopimasta yhtään mistään. Huoltajuudesta, osituksesta, asumisesta. Mistään. Että vaikka olen ollut sitä mieltä, että riitaan tarvitaan kaksi, niin nyt kai kuitenkin olen tahtomattani keskellä huoltajuusriitaa. Tai eroriitaa. Tai ositusriitaa. Tai jotain.

Eihän minulle nyt sitten paljon vaihtoehtoja jäänyt. Vein tänään käräjäoikeuteen sekä erohakemuksen että sen kylkiäisenä hakemuksen yhteiselämän lopettamiseksi ja huoltajuuden päättämiseksi. Minun esitykseni käräjäoikeudelle on, että minulle yksinhuoltajuus ja meille (siis minulle ja lapsille) oikeus asua tässä kotona. Miehelle häätö. Kanslisti sanoi, että yhteiselämän lopettamiset menevät kiireellisenä. Haastemies laitetaan asialle, mies saa hetken aikaa tehdä vastineen ja sitten se päätös jo tulee. Kai maksimissaan kolmisen viikkoa. En tiedä, että onko mitään riskiä, että hakemukseni ei menisi läpi. Mies on kuitenkin todistetusti mielenterveysongelmainen alkoholisti, jolla ei ole ammattia eikä työtä ja joka tekee humalassa aiheettomia lastensuojeluilmoituksia. Ei kai kukaan voi antaa huoltajuutta sellaiselle? Lapset varmaan saavat asua kotonaan, kun esikoisen koulupiirin alueella ei ole vuokra-asuntoja. Koulunkäynti siis estyisi, jos pitäisi muuttaa. Näin minä sinne perustelin. Joten nyt odotellaan. Saa nähdä, että pystytäänkö tässä päätökseen asti olemaan vai pitääkö mennä tilapäisesti hotelliin tai vastaavaan.

Nyt mies mököttää peiton alla.

tiistai 27. elokuuta 2013

Tosielämä ja elämä paperilla

Hetkellisen henkisen romahduksen jälkeen kokosin itseni. Lastenvalvojan asenne oli minusta pöyristyttävä. Olin naiivisti siinä luulossa, että lastenvalvoja on nimensä mukainen, "valvoo lapsia". Että yhteiskunnan pienimpien paras toteutuisi. Olisi joku ulkopuolinen, joka tekee parhaansa, että lapsilla on kaikki hyvin. Miten typerä olinkaan! Tietenkin lastenvalvoja on täyttämässä byrokratian tarpeita. Kun asiat on määrämuotoisesti ja pykäliä noudattaen paperilla, silloin ne ovat hyvin.

Tehdään sitten niin. Olin tässä lasten huolto- ja tapaamisasiassa ajatellut, että tehdään sellaiset sopimukset, jotka ovat hyviä ja joita noudatetaan. Että lapsille paras olisi paperilla ja muuttuisi siitä eletyksi elämäksi. Mutta eihän siitä ole laisinkaan kyse. On kyse siitä, että minä ja mieheni teemme yhteiskunnan näkökulmasta kelpoisen sopimuksen huollosta ja tapaamisesta. Varmaan saamme sellaisen tehtyä. Itseasiassa hankin jo sopimuspohjan, johon muuttelin nimet ja syntymäajat ja nyt standardi paperi on tehty. Joka toinen viikonloppu, kellonaikoineen, puolet lomista, isänpäivät ja äitienpäivät, joulut ja uudet vuodet, pääsiäispyhät, kaikki kellonaikoineen. Kuka kustantaa, kuka kuljettaa. Paljonko ja milloin suoritetaan elatusmaksut. Nimet alle ja yhteiskunta on tyytyväinen.

Sitten on se tosielämä. Mieheni tuntien mies ei noudata sopimusta. On muuta mielessä, omia menoja, väsyttää ja juomatuttaa, jos saa töitä, niin niitä on silloin. Oho. Olikos se jo minun viikonloppu, sorry sovin jo muuta. Sitten voi käydä, että mies on kykenemätön hoitamaan. Lapset tulevat itkun kanssa takaisin, mies lakkaa ottamasta. Mies sanoo, että on vähän huono olo, jos ei tänä viikonloppuna nyt sitten kuitenkaan. Sopimus on olemassa, yhteiskunta on tyytyväinen. Minä hoidan lapset. Tehdään sitten niin.

Mutta eikö reilumpaa olisi ollut tehdä sopimus, jota noudatetaan? Kuten juuri eräs julkkisisä. Kerran kuussa kaksi tuntia. That's it. Tulee varmaan noudatettua ja säännölliset tapaamiset isän ja lapsen välillä toteutuvat.

maanantai 26. elokuuta 2013

Itku oli tulla

Eipä ollut lastenvalvojasta apua. Ei muuta osannut kuin sanoa, että vanhemmat sopivat nämä asiat sovussa ja sitten hän vain vahvistaa. Että sopia pitäisi. Sanoin, että voinhan minä sopia, mutta en minä ole oikea ihminen arvioimaan, että riittääkö miehen terveys tapaamisiin. Lastenvalvoja vain sanoi, että kyllä sopia pitäisi. Vanhemmat yhdessä sopivat. Ainoat mahdollisuudet ovat, että minä en sovi mitään ja menen käräjille, jolloin oikeus saattaa määrätä asian selvitettäväksi tai sitten ei määrää ja päättää jotakin. Toinen mahdollisuus on, että tulee ongelmia ja sitten lastensuojelun kautta ryhdytään arvioimaan tapaamisten järkevyyttä. Juuri niin kuin arvelinkin. Ensin kokeillaan ja sitten vasta mietitään.

Lastenvalvoja vain toisteli, että ositus pitäisi tehdä ja saada mies ulos talosta. Ja että onhan minulla joku paikka johon paeta lasten kanssa, jos tulee vaikeuksia. Että tiedänhän mihin voin mennä.

Itku minulta meinasi tulla tämmöisestä puhelusta.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Saa nähdä

Ensi viikko on monella tapaa toiminnan viikko ja eron pitäisi edetä. Maanantaina keskustelen lastenvalvojan kanssa. Lastenvalvoja varmaan ehdottaa jotakin toimintatapaa huoltajuuden ja tapaamisten suhteen. Sitten pitäisi varmaan keskustella miehen kanssa. Keskiviikkona päättyy eron 1. vaiheen harkinta-aika ja lopulliset eropaperit voi laittaa liikkeelle. Toivon, että voitaisiin tehdä se miehen kanssa yhdessä. Toivon, että voitaisiin tehdä osituskin sovussa. Jos sovussa saataisiin sovittua, niin voisin ensi viikolla olla yhteydessä pankkiinkin. Katsoin jo lainavaihtoehtoja, eikä ongelmia pitäisi sen puoleen tulla. Maksaisin miehelle ja mies voisi etsiä uutta kotia. Aikanaan kannettaisiin huonekalut, jaettaisiin astiat ja lakanat. Toivon niin, että mies olisi jo kypsynyt eroajatukseen ja olisi asiallinen.

Jos mies haluaa olla hankala, niin mikään ei etene ensi viikolla. Lastenvalvojan ehdotus ei kelpaa ja huoltajuudesta ja tapaamisista mennään käräjille. Mies ei suostu allekirjoittamaan eropaperia, vaan täytyy laittaa haastemies asialle. Väistämätön vaan venyy. Mies ehkä alkaa riidellä osituksesta, haluaa tehdä kiusaa, käräjiltä pitää pyytää selvitysmiestä ja ositus aikanaan vahvistetaan siellä. Rahaa palaa. Jos mies haluaa olla hankala, hän ei muuta mihinkään ilman oikeuden päätöstä. Kiusaa tässä siihen asti. Kun viikko on paha, miehen tekisi mieli juoda. Ehkä kokeilee? Mies ehkä lopettaa Antabukset, riitelee ja mulkoilee.

Saa nähdä kuinka käy.

lauantai 24. elokuuta 2013

Kiikku vaahterassa

Kun kirjoitin sitä kirjelmää lastenvalvojalle, kerroin myös meidän väliaikaisesta muutosta kaupunkiin ja talon laittamisesta myyntiin. Ja kuinka takaisin muutettuamme lupasin lapsille, että enää ei muuteta. Että nytkään en aio muuttaa. Minä ja lapset jäämme tähän.

Kirjelmästä tuli mieleen kaupungissa asumisen aikana lasten ikävöimät asiat. Yksi ja ehkä tärkein oli oma kiikku, joka on kiinni vaahteran oksassa. Kiikku on sellainen yhden köyden varassa oleva pyöreä. Tavalliset kiikutkin on, mutta niitä ei niin ollut ikävä. Tätä pyöreää vaahterassa oli. Se oli silloin vielä isomman kiikku. Pienempi ei pysynyt siinä. Nyt jo pysyy. Isompi puhui usein siitä kiikusta. Piirsi paperille kaupunkikodin keittiössä kuvan siitä kiikusta. Ja kun muutimme takaisin kotiin, oli isompi silmät kyynelissä siinä kiikussaan ja sanoi "Äiti, eihän me enää muuteta tästä." Ja minä lupasin, että ei. Molemmat kiikkuvat siinä kiikussa nytkin joka päivä.

Luin yksi päivä vanhoja tekstejä siitä kuinka ikävä minullakin oli tähän taloon. Itkin tyhjissä huoneissa. Kaipasin raparperejäni. Tulia uuneissa. Enkä todellakaan aio muuttaa. Mies muuttaa. Ja sen minkä se maksaa, se maksaa.

perjantai 23. elokuuta 2013

Lastenvalvoja

Nyt on yhteys lastenvalvojaan saatu. Kun tämä ongelma on monisyinen ja pitkällinen, niin päätin kirjoittaa lastenvalvojalle viestin. Kirjoitinkin sitä monena päivänä. Välillä loivensin jotakin sanakäännettä, välillä tiukensin. Lisäsin asian ja toisenkin. Tänä aamuna tulin tulokseen, että nyt viesti on hyvä ja lähetin sen. Koitin kuvata rehellisesti tilanteen. Mitä tässä on tapahtunut ja mikä minua pelottaa. Koitin olla haukkumatta miestä aiheetta, kerroin hyviäkin puolia, mutta kuvasin myös niitä ikäviä puolia. Että miksi minä en ole oikea henkilö arvioimaan, että voiko mies hoitaa lapsia. Että miksi mies ehkä ei pysty lasten parhaaseen. Että mitä pitäisi tehdä?

Lastenvalvoja oli koittanut soittaa, kun olin kokouksessa. Lähetti sitten viestin, että soittaisin hänelle maanantaina. Kuten teenkin. Kai tämäkin tästä selviää.

tiistai 20. elokuuta 2013

Jaksan kyllä!

Huomaan, että suhtaudun nykyään asioihin huomattavasti suuremmalla lempeydellä kuin vielä jokin aika sitten. Miehen epämääräinen käytös ei niin ärsytä, kun tiedän etten joudu sitä loputtomiin katsomaan. Lasten sinkoilut ja riitelyt eivät saa niin hermostumaan, kun tiedän, että rauhallisempi arki odottaa minua pian. Kaikki hyvä on ihan kohta minun, kun jaksan vielä hetken ja kunhan rämmin viimeisten esteiden, ehkä pahojenkin, yli. Sitten se helpottaa. Ohi on. Palkinto odottaa. Minun ja lasten oma elämä. Se elämä, johon kuuluu rauhalliset hetket, paljon rakkautta, äidin kainalo aina haluaville. Meidän menot, meidän valinnat. Ja varmaankin myös se kissa, josta on ahkerasti taas keskusteltu.

Tiedänhän minä, että ei elämä muutu onneksi siitä, että mies muuttaa. Kiroilen vielä myöhemmin, että tässäkin olisi miehestä ollut apua. Sen turvaverkon puuttuessa olen täysin sidottu lapsiini. Tietenkin lempeästi ja pehmeästi, omasta halusta, mutta kuitenkin. Yksin kaikki on kuitenkin yksin kaikki. Mutta nyt en mieti sitä, vaan mietin vain tulevaa. Palkinto odottaa. Jaksan kyllä!

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Huoltajuus ja tapaamisoikeus

Eron harkinta-aika lähenee loppuaan. Olen ymmärtänyt, että mikäli kakkosvaiheeseen mennessä on sovittu alaikäisten lasten huoltajuus- ja tapaamisasiat valmiiksi, menee eron käsittely sutjakammin. Ja mikäli vanhemmat eivät pääse sopuun, käräjäoikeus ratkoo asian kunhan ennättää ja kuinka parhaaksi katsoo.

Minä olisin asian valmis sopimaan, mutta en uskalla edes puhua miehelle. Joka kerta, kun eron konkreettisista askeleista on puhuttu, mies on menettänyt itsehillintänsä täysin, uhkaillut itsemurhalla, aloittanut juomisputken, rikkonut tavaroita. Esikoisella on viikko koulua takana ja tähän ei todellakaan tarvita nyt mitään ylimääräistä draamaa. Mutta erokin pitäisi tehdä ja huoltajuusasiat sopia. Paperille.

Mies on aiemmin ainakin kahteen kolmeen otteeseen sanonut, että jos ero tulee, hän muuttaa kokonaan pois ja katkaisee välit lapsiinsa. En tiedä minkä verran siinä on pelkkää uhkailua minulle, että en eroa hakisi. En tiedä, että onko miehestä tositilanteessa välejä katkaisemaan. Kuitenkin hän omalla itsekeskeisellä tavallaan rakastaa lapsia. Ovathan he hänen omiaan.

Jos minä saisin päättää, haluaisin yksinhuoltajuuden. Jos (ja kun) mies heti eron jälkeen ratkeaa uudelleen juomaan, niin en todellakaan halua keskustella lasten asioista hänen kanssaan. Ja vaikka ei ratkeisikaan, on hän osoittanut käytöksellään monta kertaa, että ei ajattele lasten parasta, vaan omaansa. En millään jaksaisi vääntää hänen kanssaan arkisista päätöksistä. Itsestään selvästi haluan, että lapset asuvat luonani.

Miehen tapaamisoikeus onkin sitten jo kinkkisempi juttu. En tiedä miehen diagnooseja ja lääkityksiä tai ennustetta alkoholismissa. Uskaltaako miehelle lapsia antaa ja jos uskaltaa, niin uskaltaako yökylään ja jos uskaltaa, niin yhdeksi vai useammaksi yöksi kerrallaan? Mies selvänä ja levänneenä leikkii lasten kanssa mielellään, käy retkillä ja kalassa, osaa laittaa ruokaa, ymmärtää vaatettaa lapset. Mutta se levänneisyys ei kestä useinkaan kovin kauaa, mies väsyy ja ärtyy, alkaa riidellä lasten kanssa, lapset pelkäävät ja tilanne menee käsistä. Joskus mies jaksaa tunnin kaksi ja joskus koko päivän, joskus nukkumaanlaitotkin sujuu hyvin jos olen pois, yleensä ei.

Osaisikohan lastenvalvoja auttaa ja tehdä ehdotuksen? Saavatko he esim. terveystietoja? Onko lapsen etu tärkein vai ajaako oikeus tavata molempia vanhempia sen ohi, että toinen ei ehkä kykene huolehtimaan? Ja ilmeisesti ensin kokeillaan ja kun lapset saadaan traumatisoitua, vähennetään tapaamisia, jos todisteita on? Voihan se olla, että huoli on sikäli turha, että mies itse ymmärtää olla ottamatta lapsia, jos ei jaksa. Mutta jos miehellä on esim. viikonlopputapaamiset ja hän palauttaa lapsia kesken jatkuvasti, niin joudun olemaan varpaillaan aina, kun lapset ovat miehellä. Että miehen pillin mukaan tanssitaan sittenkin.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Tyttöjen retki ja koulun alku

Nyt se sitten tuli koululainen tähänkin taloon. Isompi aloitti koulutaipaleensa kyläkoulussa, juuri niinkuin minusta hyvä on. Koulutaksi vie, joten koulumatkaa ei tarvitse jännittää. Tuntui kivaa olevan, vaikka omalla luokalla ei muita poikia ollutkaan. Yhdistelmäluokka kun on, niin tokaluokalla sentään on poikiakin. Koulun kello oli jännittävä, opettajan sana kai jumalasta seuraava. Ihmetystä aiheutti, että ruokalassa oli niin kova meteli. Päiväkodissa piti syödä hiljaa. Läksyjä tuli jo heti ensimmäisenä päivänä.

Kävin pienimmäisen kanssa kaupungissa tänään, kun vielä vapaalla olen. Tyttöjen retkellä. Syötiin herkkuja ja ostettiin tytölle hajuvettä. Ei ihan oikeaa, mutta melkein. Sitten korjasin muutamat vaatteet. Omasta takistakin vetoketjun, joka on ollut rikki varmaan vuoden. Korjaamiseen meni puolisen tuntia. Kaikkea sitä lykkääkin.

Huomenna alkaa tavallinen arki. Isompi aamulla koulutaksiin, pienempi autoon ja päiväkotiin, sitten töihin. Iltapäivästä pienempi päiväkodista, isompi iltapäiväkerhosta ja kotiin ruuanlaittoon. Ei tässä mitään miehiä kaivata, muuttaisi pois nyt vaan. Loppukuusta päättyy harkinta-aika, mahdetaankohan saada molempien allekirjoituksella hakemus liikkeelle? Kyllä tämä tästä asettuu. Luin muuten tutkimuksesta, jossa sanottiin, että eronneet naiset kokivat olevansa keskimääräistä onnellisempia.

maanantai 12. elokuuta 2013

Testiä odotellessa

Mies on ollut kohta kolme viikoa Antabus-kuurilla. Mies on ollut tähän asti hyvin motivoitunut, ei ole yrittänyt juoda yhtään kertaa, ottaa lääkkeensä heti aamulla. Kun mies kuurille rupesi sanoi eräs päihdetyön ammattilainen, että kolme viikkoa se motivaatio yleensä kestää. Nyt olen huomannut merkkejä siitä, että juotavaa tekisi mieli.

Mies ostaa minulle saunaoluet, vaikka en ole pyytänyt. Ostaa jotain pienpanimon pienerää ja kehottaa minua juomaan ja kommentoimaan, että miltä maistuu, onko hyvää. Mies on iltaisin kireä lapsille. Juuri siihen aikaan, kun yleensä on muutama olut alla. Ilmeisesti kiristää hermoja. Mies ei oikein osaa asettua paikoilleen. Puuhailee niitä näitä, vähän tuota ja tätä. Haluaa lähteä lasten kanssa jonnekin. Aika ei kai kulu? Ennen mies kyllä sai sohvalla kulumaan koko päivän.

Kestääköhän viikkoakaan, kun mies testaa, että kuinka Antabus hänelle vaikuttaa. Meneekö vain naama punaiseksi vai onko pahin kuviteltavissa oleva krapula jo muutaman hörpyn jälkeen? Tuskin jättää testaamatta.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Elanto ja elintaso

Muutaman päivän vapaa. Esikoisen koulu alkaa ensi viikolla ja otin vapaata siihen. Onneksi työ mahdollistaa vapaitten ottamisen, ei ole joka päivä niin sidottu. Usein kun on muutaman päivän vapaa, mietin vapauden tuntua, jonka työstä poissaolo saa aikaan. Ehdin jo muutamassa päivässä unohtaa, että koskaan olen töissä ollutkaan. Työn ajatus tuntuu vieraalle. En hahmota, että mitä siellä olen niin ollut puuhailevinani.

Lempivuodenaikani syksy on kohta täällä. Aamulla makasin sängyssä ja ajattelin puolukkamättäitä. Syksyinen pikkuisen kirpakka ilma ja puolukkamättäät. Niitä on vaikea unohtaa. Saan kylmähkön syysilman hajunkin tuntumaan päässäni vain ajattelemalla. Miksi ihmisen elo ei voisi olla pelkkää syksyä? Ja vapaita? Ei kai vaan voi.

Tässä elämän löytämisen pohdinnassa olen miettinyt paljon työtä. Mitä työtä haluaisin tehdä, mistä nauttisin? Ja sitten se toinen kysymys: millä eläisi? Nykyinen työ tai sen edeltäjäkin ovat molemmat olleet siistejä sisätöitä, fyysisesti kevyitä, kohtuullisen hyvin palkattuja. Mutta onko pelkkä elanto tai sanotaanko elintaso syy pysyä työssä, josta ei sydämellä nauti? On kai. En ole vielä ainakaan valmis siihen hyppyyn, jota mieluisten asioiden tekeminen vaatisi. Koitan nyt mennä näin muutaman vuoden. Taloudellisesti kohtuullisen turvattuna. Tai eihän sitä tiedä. Elämä saattaa heittää kohti jonkun mahdolisuuden, kun pitää mielen avoimena ja silmät auki. Unelmoi.

lauantai 10. elokuuta 2013

Hyvää arkea

Oman paikan etsiminen on meneillään. Huomaan selvästi, että haluan tarkastella elämän kaikkia osa-alueita. Säilytänkö / luovunko? Mitä on ne asiat, joista minun elämäni koostuu? Missä on minun paikkani maailmassa?

Olen nyt ollut uusissa tehtävissä reilun viikon, mutta nyt jo vahvana on tuntu, että en palaa päälliköksi, ainakaan tähän organisaatioon. Ei se ollut se minun juttuni. Olihan siinä asioita, joista toisinaan nautin, mutta enimmäkseen se ei sopinut minulle. Olen varmaan vääräntyyppinen siihen hommaan, en ole johtaja-ainesta tuohon taloon. Asiantuntijatehtävät sen sijaan sopivat minulle hyvin. Ehkä jonkun pienemmän organisaation päälliköksi, jossa on enemmän vapautta tehdä asioita?

Miehestä luopumisen työ on jo henkisesti tehty. Vaikka mies nyt on ollut juomatta ja arki on ollut ihan hyvää, en enää lähde siihen epävarmuuteen. En voi luottaa enää mieheen, en pidä hänen kosketukseen, en nauti hänen läsnäöolostaan. Meillä ei ole mitään puhumista keskenämme, emme jaa samoja kiinnostuksen kohteita. En enää halua sellaista parisuhdetta, en vaikka lasten koti näin särkyy.

Sekä työkaverit että lapset ovat huomanneet minussa tapahtuneen muutoksen. En ole enää kireä ja vihainen, vaan rento ja iloinen. Enemmän minä. Haluan jatkossakin olla rento ja iloinen. En halua enää palata siihen harmauteen ja keskeneräisten asioiden suorittamiseen. Suorittamiseen ja suoriutumiseen. Haluan jotain ihan muuta. Elämään lämpöä ja lempeyttä. Aikaa ja kiireettömyyttä. Tavallisia asioita ja hyvää arkea.

tiistai 6. elokuuta 2013

Enemmän minä

Itse ei kai huomaa oman käytöksensä asteittaista muutosta, jos muutos ei mene ääripäihin. Sitä koittaa olla normaalisti, vaikka onkin paha mieli. Erokriiseissä olevat työkaverit käyttäytyvät kriisin ollessa pahimmillaan omituisesti, kiukkuisesti, töykeästi, itsekkäästi. Töissä puhutaan, että "Joo, sen ukko lähti. Koittais nyt kuitenkin käyttäytyä. Pakkoko on töihin tuoda kaikki ongelmat." Tilanteiden ollessa pahimmillaan osa hakee sairaslomaa. Syynä usein unettomuus. Ei voi jaksaa, jos ei pysty yhtään nukkumaan. Yrittävät silti parhaansa. Ajan kanssa tilanne rauhoittuu, käytös normalisoituu. Se oikea ihminen kuoriutuu taas esiin. Aurinko alkaa paistaa. Osa ei kerro kenellekään, että mitään on menossa. Työkaverit vain ihmettelee, että mikä silläkin nyt on. On se niin kireä. Ja sitten myöhemmin ehkä käykin ilmi, että erokriisiähän siinä käytiin läpi. Samanlaista voi aiheuttaa muukin vakava kriisi, sairastuminen, kuolema, taloudellinen kriisi.

Eilen minun omaa väkeäni palasi lomalta iso joukko. Sain palautetta, että olen taas aurinkoinen ja hymyilevä oma itseni. Että kylläpä olit keväällä kireä. Näyttää kuin taakka olisi pudonnut hartioilta. Tietenkin olin keväällä toisenlainen, mutta koitin olla kuitenkin asiallinen. En tiedä olinko? Mutta selvähän on, että pinna on lyhyempi, ei naurata, ei lennä huumori, kun oma elämä on ihan sykkyrällä. Työtä oli liikaa, koin olevani loukussa. Mies joi koko ajan, riiteli, ei suostunut keskustelemaan, eikä lähtemään. Usein valvoin öisin. Vaikka kuinka yritin olla, että kriisi ei paljon töissä näkyisi, niin tottakai on näkynyt. Ja nyt olen taas enemmän minä.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Pariutumismarkkinoilla

Luin yksi ilta Henry Laasasen ajatuksia pariutumisesta. En viitsi linkittää. Jotka ovat lukeneet, niin tietävät. Loput uteliaat voivat googlailla. Vaikka Laasasen monet ajatukset ovat mielestäni perin outoja ja vanhentuneita, niin jäin miettimään kuitenkin hänen teoriaansa vahvoista naisista. Vahvat naiset hänen mukaansa tarvitsisivat ja hiljaa mielessään kaipaisivat vahvempaa miestä. Alfaurokset kuitenkin ovat kiinnostuneita heikkoutta osoittavista kauniista naisista, joiden rinnalla alfauros näyttää entistä paremmalta. Vahvat naiset siis käytännön syistä ottavat rauhallisen, sopuisan miehen. Mies alkaa ehkä jossakin vaiheessa ärsyttää olemalla liian nössö, mutta homma saattaa toimiakin. Mies siis ei yritä vastustaa vahvaa naista, vaan antaa naisen olla omanlaisensa.

Rinnastan itseni vahvoihin naisiin. Laasasen mukaan nämä naiset ovat olevinaan riittäviä itsekseen, eivät keksi miehelle käyttöä. Ehkä jopa halveksivat miehiä? Täytyy kyllä sanoa, että arkisissa askareissa ei miehelle juuri pakkotarvetta ole. Kivahan se olisi, että joku tekisi raskaat työt ja hoitaisi auton huollot, mutta osaan ne itsekin. Pariutumismarkkinoilla en taida olla kuumaa kamaa alfauroksille. Joten jos vielä miestä haluan, jää vaihtoehdoksi sopuisa nössö. Vaan haluanko sellaista?

Laasasen mukaan vahvan naisen pitää olla heikko saadakseen miehen. Pitää olla kuin ei osaisikaan. Pitää olla olevinaan pikkuisen tyhmä, jotta mies voi olla viisaampi. Pitää tyytyä rooliinsa miehen palvelijana. Siinäkö ratkaisu? Miten tämäkään ei kuulosta hyvälle? Ei kai muuta voi olla kuin mitä on?

Yksi vaihtoehto olisi parantaa markkina-arvoaan alfaurosmarkkinoilla. Pitäisi pudottaa painoa, kuntoilla, kaunistautua, ostaa uusia vaatteita. Olla haluttavampi. Jotenkin ei tämäkään ole minua. Virttynyt villapaita ja kumpparit jos ei kelpaa, niin ei voi mitään. Sitähän se maalaisen arki on. Painoahan olisi hyvä pudottaa muutenkin, eikä kuntoilukaan pahaa tekisi, mutta että miestä varten? Eikö ennemmin itseään? Taitaa olla nykymaailman pariutuminen niin monimutkaista, että ehkä sitä on syytä vain todeta, että ohi on.

lauantai 3. elokuuta 2013

Kanto

Sähköyhtiön miehet kävivät kaatamassa pihasta neljä-viisi isoa koivua muistaakseni viisi vuotta sitten. Saattaa olla kuusikin. Olisivat voineet kaatua linjan päälle, joten yhtiön miehet kaatoivat. Miehen serkku tuli talkoisiin ja sahasi puut pienemmiksi. Myöhemmin samainen serkku tuli toisiin talkoisiin ja halkoi puut. Mies taisi niissä talkoissa enimmäkseen katsella. Poltin puut sitten uunissa myöhemmin.

Kannot kuitenkin jäivät. Ovat siinä tontin reunalla, melkein naapurin rajalla. Eivät haittaa normaalia eloa, eivät pistä meidän silmään. Ehkä naapurin? Kantojen viereen on kasvanut pihlajaa ja koivua, pajua ja lupiinia. Leikkaan nurmikon siitä vierestä, kantojen annan olla.

Nyt mies on käynyt yhden kannon kimppuun. Halusi varmaan näyttää olevansa kunnon työmies, hoitaa kannot ja kaikki. Kanto vaan tuntuu olevan omapäinen. Kova ja sitkeä. Miehelle kävi varmaan luonnon päälle ja nyt ei anna periksi. Koittelee kai miehuuttaan ja kun kanto vastustaa, se vain yllyttää. Mies on käyttänyt tämän viikon jokaisesta päivästä useamman tunnin sen kannon kanssa. Moottorisaha, kirves, tuli ja bensiini, rautakanki, tunkki, käsisaha, lapio. Mitähän muuta on kannon kanssa käytetty? Kanto se vaan pysyy. Vähän pienenee. Kun tulen töistä kotiin, minua odottaa hikinen vaatekasa, läpimärkä. Kannon kanssa on tapeltu. Iltapuhteella ehtii ottaa vielä toisen erän ja sitten saunaan lihaksia pehmittämään.

Luulisin, että miehelle tekee oikein hyvää kannon kanssa tappelu.

perjantai 2. elokuuta 2013

Hyvä tuuli

Olen saanut töissä hyväntahtoisia huomautuksia, että olen ällöttävän hyväntuulinen ja energinen. Ja olenkin. Olen ollut uudessa pestissäni kaksi päivää ja olen löytänyt taas työnilon ja innostuksen. Hyvään tuuleen vaikuttaa varmasti sekin, että kotona on ollut rauhallista. Aika etenee ja loppukuusta laitan eron kakkosvaiheen liikkeelle. Mies ei juo, on kohtuullisen työteliäs ja ystävällinen lapsille. Ehkä hänestä vielä isä saadaan lapsilleen?

Näin viime yönä taas unta miehen kosketuksesta. Istuin pirtinpenkillä hajareisin ja takanani istui joku mies, jonka kanssa ilmeisimmin olin hyvinkin lämpimissä väleissä. Mies istui aivan minussa kiinni, tunsin hänen hengityksensä. Hän piti unessa käsiään kylkiäni vasten. Oli lämmin hyvä olo. Turvallinen. Olimme unessa joidenkin muiden ihmisten seurassa. Tämä mies halusi olla lähelläni julkisesti, muiden nähden. En edes muista, että milloin oma mieheni olisi näyttänyt julkisia hellyydenosoituksia. Ihana uni ja kello herätti kesken, joten muistankin sen vielä. Alitajunta valmistelee minua siihen, että yksinäisyyteen ei ole pakko tyytyä?

tiistai 30. heinäkuuta 2013

Sulake

Miehen taito lykätä asioita myöhempään tai toisten tehtäväksi on hämmästyttävä. Mies lähti eilen asioille, kun olimme tulleet lasten kanssa töistä. Nukkuma-aikaan mies ei ollut tullut vielä takaisin. Aamulla huomasin, että mies oli käynyt naapurikaupungissa asti, viettänyt ilmeisesti kivan illan, ostellut vaatteita ja käynyt hampurilaisella.

Mutta se ei ollut asiani, vaan se, että tullessaan nukkumaan mies ilmoitti, että keittiöstä on palanut sulake. Ei kuulemma toimi mikro, eikä kahvinkeitin, eikä valotkaan syty. Hyvää yötä vaan. Minua ihmetyttää, että miksi mies ei vaihtanut sitä sulaketta? Miksi mies jättää sen minun tehtäväkseni? Että kun aamulla nousen lähteäkseni töihin, en saa kahvia ennenkuin se sulake on vaihdettu.

Aamulla sitten nousin, otin jakkaran ja katsoin tauluun. Aa. Kymppiamppeerin sulake on napsahtanut. Menin eteiseen, otin eteisen hyllystä rasiasta sulakkeen ja käänsin se paikoilleen. Laitoin jakkaran takaisin ja menin keittämään kahvit. Sulakkeet ovat olleet koko meidän yhteiselomme eli kaksitoista vuotta siinä samassa trio-jäätelörasiassa, jossa lukee päällä "sulakkeet". Rasia on ollut täällä asuessamme eli seitsemän vuotta aina samassa paikassa. Mies tietää ihan hyvin, että missä se on. Miksei sitä voinut vaihtaa, kun huomasi?

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Työnkiertoa

Tänään perehdytin tulevaa sijaistani. Hänellä oli ensimmäinen päivä loman jälkeen, joten ehkä hän oli kesäterässä. Hän ei oikein jaksanut keskittyä aiheeseen. Perehdytimme yhteistuumin uutta työntekijää, jolla oli visio. Uusi työntekijä kuvaili innostunein sanankääntein, että kuinka hänen mielestään olisi hyvä tehdä. Sijaiseni sanoi, että mikähän puu tuo tuossa ikkunan takana on. Saisikohan siitä pistokkaan.

En usko, että sijaiseni tarkoitti olla välinpitämätön tai että hän olisi väheksynyt visiota. Mutta siltä se vaikutti. Samoin kävi, kun kerroin omia, kesken jääneitä ajatuksiani. Sijaiseni vaikutti siltä, että joo, joo. Ihan sama. En usko, että hän oikeasti on, mutta eleet tekevät niin paljon. Pian käy, että ihmiset luulevat, että häntä ei kiinnosta, hän ei välitä. Lakkaavat puhumasta, lakkaavat ideoimasta.

Itse mietin, että miten häntä tukisin puuttumatta liikaa. Minun pitää oppia luopumaan. Vaikka itse tekisin toisin, ei se oikeuta puuttumaan. Oikeuttaa keskusteluun, dialogiin, ideointiin, mutta jos asia ei etene, niin ei etene. Hän on kohta esimieheni, hoitaa minun pestini. Ja minä hoidan hänen pestinsä. Luopumista molemmilla.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Antabus

Mies on viimeviikkoisen kriiseilyn jälkeen tarttunut itseään niskasta. Keskiviikkona hänellä oli jo aiemmin sovittu tapaaminen päihdelääkärin kanssa, joka sitten oli päätynyt antamaan miehelle Antabukset. Alkoholismin hoitoon. Mies näyttäisi juuri nyt olevan motivoitunut hoitoon, mutta sitä en tiedä, että kauanko motivaatio kestää. Eilen puhuimme miehen kanssa pitkään ja pyysin, että ei vetäisi meitäkin kurjuuteensa, vaan antaisi meidän mennä. Muuttaisi omaan asuntoon, hoitaisi itsensä kuntoon ja olisi isä lapsilleen. Antaisi minun rakentaa elämääni jonkun kanssa, johon pystyisin luottamaan. Mies tietenkin puolusteli tekosiaan ja oli sitä mieltä, että liioittelen, enkä niin pulmunen ole itsekään. Että oikeastaan syy on melkein minun ja yhteiskunnan, eikä miehen ollenkaan.

Mutta kai jotain jäi itämään, koska tänään töistä tullessamme täällä oli imuroitu, nurmikko oli leikattu ja ruoka oli tuloillaan. Nyt mies on käyttämässä lapsia uimassa. On tämä aaltoliikettä, täytyy sanoa!

Liekö kenelläkään kokemusta, että mitä sitten, kun se viinanhimo iskee, eikä Antabus anna ottaa? Kuinka kireä ja kiukkuinen mies on odotettavissa vai tasaako se halujakin? Miten tämän Antabus-miehen kanssa nyt ollaan?  Kauanko kireysvaihe kestää? Ehdinkö saada miehen muuttamaan? Miten raskas hoito tämä on läheisille? Olisiko meitäkin pitänyt kuulla?