Vilpittömiä ajatuksia

Kuten arvelinkin edellisen postauksen kommentissani, pulman julkiseksi tekeminen havahduttaa meitä molempia. Huolestuneille kommentoijille tiedoksi, että en aio katsoa J:n juomista. Olen sitä yhdessä suhteessa jo niin kauan tehnyt, että enää en tee. J:llä on ollut etsikkoaika tässä asiassa ja nyt se on käytetty. Minun pitkäpinnaisuuteni on käytetty loppuun ja tästä edetään suurinpiirtein kerrasta poikki-systeemillä.

Sanoin J:lle, että olen jo tehnyt surutyön suhteen loppumisesta, eikä se enää minua pelota. En ole valmis tähän millä ehdoilla hyvänsä, vaan pelkästään omillani. Ehkä J oli luullut, että anteeksipyynnöllä ne on kuitattu, aina tähän asti ja eteenpäinkin? Uudelleen ja uudelleen. Mutta joutui huomaamaan, että niin ei olekaan. Minullakin on rajani ja ne tuli vastaan.

Huomasin itsessäni uutta päättäväisyyttä sen jälkeen, kun olin kirjoituksen tehnyt ja kun tiesin J:n sen lukeneen. Että en ole enää yksin ja kanna häpeällistä salaisuutta, vaan uskallan sanoa ääneen missä mennään. J vaikutti olevan kirjoituksesta näreissään. Ehkä se ollut hänelle yksityisasia? Ehkä hän ei pidä siitä, että hänen toimiaan kyseenalaistetaan? Ehkä se näyttää kirjoitettuna pahemmalta? Avautuu enemmän silmien eteen?

Sain entiseltä sivusuhteeltani viestin maanantaina. Oli lukenut blogia ja sanoi, että ei minun tarvitse tehdä uudelleen samoja virheitä. Eikä tarvitsekaan. Ja hän tietää mistä puhuu, kun kannatteli minua niin kauan. Kerroin J:lle, että sain viestin. Haluaisin setviä suhteen kriisit J:n kanssa kahdestaan niin, että sovittu sana pitää. Mikä kahdestaan puhutaan, se meille jää ja todeksi elää. Ei niin, että minun pitää varmistella selustaani.

Uskon vilpittömästi, että J rakastaa minua. Uskon siihenkin vilpittömästi, että hän todellakin tulee tekemään parhaansa, että minäkin voin rakastaa häntä. Nyt ja myöhemmin. En usko, että tämä tarina päättyy vielä aikoihin.

Kelpaan näin

Miten syvässä vanhat tavat ovatkaan! Kaikessa! Vaikka olisi tiedostanut, että missä menee vikaan ja vaikka kuinka olisi päättänyt toimia toisin, niin siltikin huomaa olevansa kiinni vanhassa. Uudelleen ja uudelleen.

Bonusmiehen kanssa on tultu tulokseen suhteen jatkosta. Jatketaan niinkuin ennenkin. Tulos ei yllätä yhtään. Bonusmies ei saa aikaiseksi muuta, vaikka ehkä haluaisikin ja minä olen tyytyväinen ja onnellinen siitä, että bonusmies varmistaa taas. Minulla ei ole kiire mihinkään. Ei tarvitse etsiä jotain puuttuvaa puoliskoa. Minulla on nyt taas bonusmies. Jonka kanssa siis ei ole seksiä, eikä mitään muutakaan sellaista. On taas ne lukemattomat viestit, on joku jolle kiukutella, on joku jolta kysyä neuvoa ja joku jonka kanssa jakaa ilot. Joku jolle toivottaa huomenta ja pohtia, että mitä ostaisi kaupasta. Bonusmies on varmaan paras ystäväni. Tietenkin elättelen yhä toiveita, että hän joskus haluaisi jotakin enemmän, mutta voi olla, että ei. Ehkä otamme vanhainkotiin vierekkäiset huoneet?

Olen päättänyt, että tällä kertaa en pahoita mieltäni siitä, että hän ei ole rakastunut minuun. Tiedän sen ja olen tietoisesti valinnut tämän tien. Ja sitten kuitenkin pahoitan, kun hän ei suhtaudu minuun kuin rakastajaan. Ei riennä apuun kuin ritari. Herran tähden, ei tietenkään. Antaa minun hoitaa omat soppani, niinkuin aina. Kuuntelee kyllä.

Tämä ratkaisu antaa mielelleni tilaa toipua. Saan olla oma itseni ja kelpaan näin.

Hyvä on näin

Niinhän siinä sitten kävi, että olin liikaa minä ritarille. Aivan ymmärrettävä ratkaisu. En kuitenkaan ole sitä mieltä, että pitäisi koittaa olla joku muu, että kelpaisi. Kyllä se minuus olisi sieltä paljastunut joka tapauksessa. Ymmärrän senkin, että en ole kenellekään nyt se "ihana nainen". Kenellekään. Ritarille toivoisin ihanaa naista, hän oli mukava mies.

Mielenkiintoista tässä seikkailussa oli seurata omia tunteita. Minussa heräsi taas jotakin sellaista, jonka olin luullut menettäneeni. Hetken aikaa koin olevani taas naisellinen nainen. Hetken aikaa sain taas tuntea vahvasti, ääripäitä kylläkin, mutta vahvasti. Jouduin miettimään, että mitä haluan ja mitä en halua. Millaisiin kompromisseihin olisin valmis? Mitä minulle merkitsee, että minulla olisi mies elämässäni?

Sekin oli mielenkiintoista, että kun ritari ei kestänyt keskustelua rajoista, ajattelin heti, että bonusmies kesti ja olisi kestänyt tämänkin. Minulla on häntä ikävä, mutta se suhde on nyt bonusmiehellä mietinnässä. Voi kestää pitkään. Toissapäivänä joimme kahvia samassa pöydässä, mutta muutoin emme nyt ole yhteyksissä.

Nyt olemme jälleen minä ja kissa ja isompi ja pienempi. Hyvä on näin.

Tulevaisuus näyttää

En olekaan pitkään aikaan kirjoittanut mitään bonusmiehestä. Tilanne on periaattessa ennallaan. Ei muutoksia suuntaan tai toiseen. Saan häneltä lähes joka ilta hyvänyön viestin ja lörpöttelen hänelle päivieni pohdinnoista, ahdistuksista, iloista. Joskus autamme toisiamme puolin ja toisin, kuten kun hän kävi kastelemassa ulkokukkani ja kasvimaani kesälomamatkan aikana. Aika ajoin herkistyn tivaamaan häneltä suhteemme tulevaisuudesta ja lähes poikkeuksetta hän ei siihen juuri ota kantaa. Antaa minun kiukutella aikani ja on sitten taas niinkuin ennenkin. Ainoa mitä olen hänestä saanut irti on, että "tulevaisuus näyttää".  Jos ajattelisin ei-kyllä -vaihtoehtoja viisiportaisella asteikolla niin, että "ehkä" on keskellä numerolla 3, sijoittaisin meidän yhteisen tulevaisuuden hänen näkökulmastaan numerolle 2. Siis että ei "ei", mutta ei "ehkä". Siis hyvin, hyvin varovainen ehkä. Mutta saatan olla väärässäkin.

Omaa näkökulmaani jatkoon olen pohtinut. Ehkä suhdetta on suojellut se, että olemme olleet varattuja, eikä kumpikaan ole halunnut viedä mitään sen pidemmälle tosissaan.  Olemme rauhassa tutustuneet toisiimme. Näyttäneet itsestämme sekä hyvät että huonot puolet. Hakeneet etäisyyttä ja läheisyyttä. Suhde on kestänyt nyt jo kaksi ja puoli vuotta. Välillä on ollut aikoja, että suhteemme on ollut katkolla, mutta yleensä ei. Olen viime aikoina miettinyt, että mitä tapahtuu, kun en olekaan enää naimisissa. Siirryn ns. vapaille markkinoille. Muuttuuko jotain? Ehkä muuttuu. Aika näyttää. En tiedä, miten suhtautuisin, jos hän yhtäkkiä haluaisin kiihkeästi jotakin enemmän. Todennäköisesti pelästyisin ja pakittaisin. Mutta jos ajan kanssa hän haluaisi jotakin enemmän, niin entäs sitten?

Bonusmiehellä on monia hyviä puolia. Jos etsii luotettavaa, turvallista miestä, joka on käsistään kätevä ja avulias, hän on oiva valinta. Mutta myös jos etsii miestä, joka jahkailee, ei halua olla näkyvästi eri mieltä, ei antaudu väittelyyn, on jäärä. Minullakin on monia hyviä puolia, mutta melkoinen määrä niitä huonojakin. Osuisivatko meidän hyvät ja huonot puolet yhteen? Tulisiko meistä yhdessä jotain enemmän vai jotain vähemmän kuin yksin?

Sitäkin olen miettinyt, että jos yksin jäätyäni sattumalta tapaankin jonkun unelmieni miehen, joka yllättäen haluaakin kanssani jotain. Miten siihen sijoittuu bonusmies? Koenko olevani hänelle varattu vai enkö koe? Kokeeko hän, että olen hänelle varattu vai eikö koe? Toivottaako hän minulle onnea vilpittömin mielin, vai kokeeko tulleensa petetyksi? Vai enkö koskaa etsi, enkä löydä ketään muuta, kun koen olevani jo varattu, vaikka en edes tiedä, että olenko? En tiedä. Tulevaisuus näyttää.

Sekavia öisiä ajatuksia

Sellainen yö sitten taas tällä kertaa. Miehellä oli eilen hänen mittapuullaan huono päivä. Miehelle liikaa asioita, joista hän ei pidä. Siitä syystä tietenkin hän tarvitsi alkoholia. Siitä syystä lasten olisi pitänyt olla kuuliaisia hänelle ja kun eivät olleet, hän koki oikeudekseen saattaa molemmat hysteerisen huudon tilaan. Kasvatustarkoituksissa. Tottakai sain molemmat rauhoitettua ja nopeastikin ja episodi, jossa mies koitti saada isomman nöyrtymään siinä onnistumatta ja pienempi itkien puolusti isompaa, saatiin ohitettua. Kuitenkin ja tietenkin tästä seurasi kaksi asiaa: mies kuorsaa, kun on humalassa ja lapset ovat levottomia ja heräilevät, jos ovat olleet hysteerisiä. Nukuin lasten kanssa yhtä aikaa ja varmaankin neljän herätyksen jälkeen yhden aikaan miehen kuorsatessa en saanut enää unta. Nousin sitten ylös jossakin vaiheessa.

Olen viettänyt yötäni lukemalla blogeja ja tekemällä itse apu -testejä. Yhden mukaan en ole riippuvainen laisinkaan, sen sijaan haen niin kipeästi hyväksyntää ja rakkautta, että käyttäydyn itselleni huonolla tavalla. Ilokseni luin yhtä blogia, jota olin lukenut viimeksi kesällä ja blogin kirjoittaja oli syksyn aikan löytänyt onnen. Kuvaili monissa postauksissa monin sanankääntein miehen ihanuutta. Läheisyyttä ja lämpöä. Miehen tuntua ja tuoksua. Yhteenkuuluvuuden tunnetta. Olen niin kateellinen, vaikka tietenkin myös iloinen hänen puolestaan. Mutta silti niin kateellinen.

Taas olen kai riidellyt bonusmiehenkin kanssa. En tiedä riitelinkö. Ensin sanoin hänelle, mitä hänen pitäisi tehdä asiassa, josta hän ei pyytänyt neuvoa, vaan tukea. Sitten pyysin anteeksi. Sitten olin sitä mieltä, että meidän suhteessamme on ongelmia, joiden ratkaisuun ei voi päästä niistä puhumatta. Jota bonusmies ei halua tehdä. Näin ollen kai taas minä yhtä aikaa koitan vetää häntä lähelleni saadakseni tuntea itseni hyväksytyksi ja samalla työnnän häntä pois, koska luulen, että hän ei minua kuitenkaan hyväksy. Koitan ratkaista bonusmiehen ongelmat, joita hän ei minun halua ratkaisevan, jotta hän pitäisi minua merkityksellisenä. Tekojeni takia, ei minun itseni takia.

Viime aikoina olen taas joka päivä miettinyt eroa. Avioerohakemuslomake on jo hyvinkin tutun näköinen. Silti en saa sitä aikaan. Pelkään kai yksinäisyyttä, vaikka viihdyn yksin ja olen kantanut vastuun lähes yksin tähänkin asti. Silti jostakin syystä yksin jääminen pelottaa. En tiedä miksi.

Tänään on kuitenkin perjantai. Työpäivä. Kohta keitän kahvit ja lähden työpaikalle ratkomaan niitä ongelmia. Koitan tehdä hyviä ja merkityksellisiä päätöksiä, jotta asiat menisivät töissä paremmin kuin ennen ja setvin muutamat kriisinpoikaset, että väki voi viettää viikonloppunsa työasioita murehtimatta. Joskus mietin, että vaadinko itseltäni liikaa?

Varmistus

Niinhän siinä kävi kuin oletettua oli. Bonusmies on jälleen bonusmies, eikä joku vaan mies. Kuten joskus aiemmin olen kirjoittanut, tämä meidän "suhde" on kestänyt nyt suunnillen kaksi vuotta. Yleensä en tiedä, että mikä suhteen laatu on. Sen tiedän, että voin luottaa häneen aina. Hän on taustallani, valmiina tukemaan, vaikka mitä tapahtuisi. Sen tiedän. Jotenkin minua ei ole enää aikoihin arveluttanut suhteemme tulevaisuus. Siinä käy niinkuin käy, sitten kun aika on. Tietenkin naisena koen usein, että en kelpaa. Että en ole riittävä. Mutta silti tiedän, että sillä ei ole merkitystä.

Tänä aikana, kun bonusmiestä tilapäisesti ei ollutkaan, arvelin lähestyväni miestäni. Oletukseni oli, että kun minulla ei muitakaan ole, käperryn mieheni kainaloon ja parisuhteemme lähtee uuteen nousuun. Että kun keskityn vain mieheeni, asiat paranevat. Mutta kävi kyllä aika päinvastoin. Huomasin hyväksyväni mieheltä jälleen käytöstä, josta olen kirjoittanut usein. Juomista, valehtelua, laiskottelua. Olin monina päivinä niin yksin, että teki pahaa. En kääntynyt miehen puoleen, koska niinä kertoina kun sen tein, mies käytti sitä heti hyväkseen tekemällä jotain, josta olimme usein puhuneet. Kuten joi ja jätti tekemättä sovittuja asioita. Sinä aikana minulla oli turvaverkko kadoksissa. Koin olevani nuoralla ilman varmistusta.

Nyt se varmistus on taas siellä.

Ikävä

Toissapäivänä näin bonusmieheni. Tai siis sen entisen. B lähetti minulle sähköpostin työasiaan liittyen. Tiedusteli siinä aivan asiallisesti aivan asiallista asiaa. Ja kysyi, että mitä kuuluu. Kun satuin olemaan siinä lähellä, lähdin selvittämään sen asiallisen asian ihan kasvotusten. Minulle normaali toimintapa. Usein selvitän asiani kasvotusten, jos vain pystyn. Nyt se taisi olla virhe. Asiakin selvisi, mutta samala tuli juteltua suunnilleen kaikki sitten viime näkemän. Huomasin, kuinka kamalan ikävä olikaan ollut. Ikävä sitä, että on joku joka puhuu samaa kieltä. Ikävä sitä, että joku on samaa mieltä. Ikävä sitä, että tuntee olevansa joku. Ikävä toisen ihmisen lähelle.

Pakenin paikalta pienen tekosyyn varjolla suunnillen kesken lauseen. Olisin niin mielelläni parkkeerannut itseni sinne loppupäiväksi. Nyt olen koittanut taas saada asioita mielessäni ojennukseen. Että näin on parempi.

Strategia ja ajatuksenjuoksu

Tänään oli hieman hankala päivä ajatusten kasassa pysymisen kannalta. Päivään sisältyi melkein kuusi tuntia strategian viilausta tyyliin, että pitäisikö tästä lauseesta poistaa sana enimmäkseen ja pitäisikö tämän lauseen kehittäminen-sana muuttaa joksikin kuvaavammaksi. Olisi siis ollut syytä keskittyä jokaiseen sanaan joka lausuttiin. Olla sanoista ja niiden merkityksistä jotakin mieltä. Pohtia sitä, että mihin tällä sanavalinnalla sitoudutaan tulevaisuuden kannalta. Ja pohdinhan minä, ei siinä mitään, mutta aina vähän päästä ajatus karkasi bonusmieheen. Että jos kuitenkin tulisi viesti? (ei tullut) Jos olisi jotakin tärkeää asiaa hänen yksikköönsä? (ei ollut) Monenkohan aikaan olisi potentiaalisinta törmätä käytävällä? (en törmännyt) Sitten kun näistä pohdinnoista tulin tulokseen, että itse halusin ja näin on paras, niin jäin muistelemaan menneitä. Sitten pohdin, että jos kuitenkin vielä. Samalla kun siis keskustelin siitä strategiatekstistä.

Kotimatkalla autossa mietin, että mitähän kaikkia ajatuksia mieleeni mahtuu siinä vaiheessa, kun sinne ei enää mahdu bonusmies? Ja kenen kanssa jatkossa pohdin elämän murheet? Onko ylipäätään elämän murheita pohdittava kenenkään kanssa? Pienenevätkö murheet, jos niitä ei vatvo? Vai pohtiessako ne juuri pienenevät, kun on jaettu jonkun kanssa? Kai tässä on elämänmuutoksesta kyse. Mutta mihin suuntaan, aika näyttää.

Kaikkien paras?

Pitkällisen (?) pohdinnan jälkeen, päätin laittaa suhteeni bonusmieheen jäähylle. Etukäteen itkin asiaa monta iltaa hiljaa peiton alla. Bonusmies, tukeni ja turvani maailman karikoissa. Syy moiseen on se, että tiedän bonusmieheni haluavan mieluummin vaimonsa.  Ainakin luulen niin. Hän on pohjattoman pettynyt siihen, että vaimo ei arvosta hänen ponnistelujaan. Yrittää parhaansa, mutta ei kelpaa. Tiedän tunteen turhankin hyvin, kun olen tyrkyttänyt itseäni bonusmiehelle kohta kaksi vuotta, enkä kuitenkaan ole kelvannut. Tai no olkapääksi olen kelvannut, mutta en muuhun. Kohtuuden nimissä on sanottava, että bonusmies on ollut paras olkapää, joka minua koskaan on kohdannut. Ihana mies. Mutta siis en kelpaa hänelle muutoin.

Jos kaikki olisi mennyt kuin elokuvissa, olisi bonusmies reagoinut ilmoitukseeni sanoen, että olen suurin häntä kohdannut ilo. Kertakaikkinen onni, jota ilman hän ei halua olla hetkeäkään. Ja minä olisin painautunut hänen voimakkaaseen syleilyynsä. Mutta ei oltu elokuvissa. Bonusmies sanoi, että "Ihan miten haluat." Ihan miten haluat. Todellakaan ei olla niinkuin minä haluan, vaan juuri niissä rajoissa, joissa bonusmies meidän haluaa olevan.

Nyt ei olla siis missään tekemisissä. En tiedä kauanko tätä kestää. Loppuelämä? Vai lyhempi aika? Minulla on tekemistä siinä, että en ota yhteyttä, mutta kun tämä nyt vain on kaikkien parhaaksi. Kahden avioliiton, kahden perheen lapsien ja kai meidän kahdenkin parhaaksi. Vaikka nyt tuntuu kyllä aika vaikealta.

Aviomies ja bonusmiehet

Toisinaan näkee juttuja uusioperheistä, joissa niistä toisista vanhemmista puhutaan bonusvanhempina. Näissä perheissä ilmeisimmin kaikki on hyvin. Erolapsilla on monet hyvät vanhemmat lähellään. Omat biologiset ja ne bonusvanhemmat. Minusta se on kaunis ajatus.

Tästä tuli mieleeni parisuhde. Miksi ollaan niin luutuneita siihen ajatukseen, että yksi mies olisi naiselle hyvä ja riittävä? Että yhden miehen pitäisi pystyä täyttämään naisen kaikki toiveet ja tarpeet sen lisäksi, että olisi oman elämänsäkin sankari. Miksi ei voida ajatella, että naisellakin voisi hyvinkin olla aviomies ja bonusmiehiä? Tai pelkkiä bonusmiehiä? Ja toisaalta, miksi yhden naisen pitäisi olla kaikki, mitä mies parisuhteessaan haluaa? Kaunis, viisas, haluttava, hyvä äiti, hyvä vaimo? Taitaa siis olla, että ajatukseni ovat lähes moniavioisuuden kannalla.

Ehkä näistä ajatuksista kumpuaa se, että en näe omaa bonusmiestäni ongelmana. Olen aiemminkin asiasta kirjoittanut ja se on monia kommentoijia hermostuttanut. Että avioliittoni ei voi tulla kuntoon, ennen kuin minä sitoudun siihen  kunnolla. Mielestäni olen sitoutunut. Tehnyt monia asioita parisuhteen eteen. Enempään en mielestäni pysty, tai en halua. En ole enempään velvollinen. Aviomiehellänikin olisi oma osansa tehtävänä, enkä  minä sitä hänen puolestaan voi tehdä. Siksi koen, että minulla on oikeus bonusmieheeni.

Minulla ja bonusmiehellä on ollut jonkinlainen suhde kohta kaksi vuotta. On sitä puolin ja toisin koitettu välillä lopettaa, mutta se ei tunnu olevan kummallekaan ongelma, niin palaamme aina yhteen. Hyvät puolet voittavat huonot. Yhäkään meillä ei ole seksiä, ei varmaan aio ollakaan lähivuosina. Ei ole poissuljettua, etteikö joskus voisi olla. Bonusmieheni on se, jolle kerron kaikki tunteeni peittelemättöminä. Hän on se, joka vastaanottaa kiukutteluni. Hän on se, joka ymmärtää minua tai jos ei ymmärräkään, niin ainakin seisoo rinnallani. Kai minä olen hänen bonusnaisensa. Ei hänellä ole aietta erota vaimostaan, vaikka kertookin asiansa mieluummin minulle. Bonusmiehestä huolimatta valitsin avioliiton jatkamisen mieheni kanssa. Bonusmiehestäni se oli minun ratkaisuni, hän ymmärtää, hän tukee.

Voiko tämmöinen nyt olla niin väärin?

Ei vain unelmissa, vaan elämässä.

Eilisen hyvän tuulen yksi syitä on useita. Yksi syy on loma. Vaikka loma miehen kanssa onkin rasittava, niin onneksi sain olla välillä lastenkin kanssa keskenään ja välillä jopa yksin. Loma huipentui  ihanaan viikonloppuun ilman miestä vain lasten kanssa. Vaikka pidän paljon töistäni, niin kyllä sitä ihminen välillä tarvitse irtiottoa niistä rutiineista. Toinen syy hyvälle tuulelle oli se minulle läheinen ihminen, joka siellä töissä on. Oli mukava nähdä viikon jälkeen. Ylipäätään on hyvä olla niiden ihmisten lähellä, joiden luona on hyvä olla.

Kolmas syy eiliseen hyvään tuuleen löytyy varmaankin viime viikolla käymistäni keskusteluista erään ihmisen kanssa (terveiset vaan sinulle, kun kuitenkin luet). Olen käynyt rakentavaa keskustelua parisuhteista, elämästä, olemisesta, toiveista ja tarpeista ja niiden oikeutuksesta, unelmista. Siitä, mitä ihmisten elämään kuuluu ja pitäisi kuulua. Ja miten kaikki ottaa aikansa. Minulle on tullut toivottomuuden sijaan olo siitä, että vaikeatkin asiat selviävät. Tilanteet muuttuvat toisiksi. Ei vain unelmissa, vaan elämässä. Ehkä tämä siis tästä kuitenkin selviää.

Mitä sitoutuminen on ja miten sen voi tehdä?

Kirjoituksiini on usein kommentoitu, että parisuhteeni ei voi mennä paremmaksi, jos minä en sitoudu siihen. Pohdituttaa, että mitä se sitoutuminen on ja miten sen voi tehdä? Onko sitoutuminen pelkkiä tekoja? Onko parisuhteeseen sitoutuminen sitä, että ei riitele miehen kanssa, käy perheterapeutilla, kestää miehen toilailut, herättää aamulla, pesee pyykit, antaa rahaa? Antaa miehelle omaa aikaa? Tukee miehen pyrkimyksiä elämässä? Ei eroa? Onko se sitoutumista? Jos on, niin se on tehty. Sitouduttu on.

Onko sitoutumista se, että lopetan kaiken oman elämäni, johon mies ei suoranaisesti liity? Että teen asioita vain ja ainoastaan mieheni kanssa? En käy ystävieni luona? En harrasta mitään omaa? Jos tämä on sitoutumista, niin yritys on kova. En käy ystävilläni, koska parisuhteen myötä ystävyydet ovat hävinneet. Mies ei halua mennä mihinkään, eikä halua, että meille tulee ketään. Mies ei pidä siitä, että menen yksin kenenkään ystäväksi luokiteltavan luo. Jos tämä on sitoutumista, niin sitouduttu on. Harrastukseni liittyvät jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen hyväntekeväisyyteen, eikä siellä juuri koskaan ole ikäisiäni. Onko se sitoutumista, että harrastan vanhemman väen kanssa? Ettei mikään ajatukseni vain harhaannu pois mehen luota?

Se mitä teen ilman miestä, on töissä käyminen. Olen esimiesasemassa, monipuolisesti ja korkeasti kouluttautunut. Työ on henkireikäni. Pidän työstäni. Työni on minulle tärkeä. Sen lisäksi elätän koko perheen. Sitoudun siis perheen, myös miehen, elättämiseen. Jos elättäminen on sitoutumista, niin tehty on. Sitouduttu on.

Jos sitoutuminen on sitä, että rakastaa, on onnellinen. Ei ajattele mitään, eikä ketään muuta. Ei harkitse eroa. Ei mieti elämää ilman miestä. Ei mieti, mitä elämä voisi olla jonkun toisen rinnalla. Että ei olisi paha olla. Jos sitoutuminen on sitä, niin sitten en ole sitoutunut. Ja se mihin en sitoudu, on että hylkäisin läheisyyteni sen ihmisen kanssa, joka on minua auttanut, kuunnellut murheeni, ottanut vastaan kiukutteluni, ollut tukenani vaatimatta mitään vastineeksi. Astumatta koskaan rajan yli, vaikka olisin usein ollut valmis vaikka mihin. Siihen en sitoudu.

Rehellisyydestä, valehtelusta ja kaksoiselämästä

Olen pitänyt itseäni aina rehellisenä. Siihen kuuluu mielestäni, että ei valehdella, ei tahallaan vääristellä, ei jätetä kertomatta. Että sanaan voi luottaa, että on toden puhuja. Sellaisena olen itseäni pitänyt ja pidän rehellisyyttä arvossa. Mieluummin itsekin kuulen ne huonot uutiset kuin kaunistellun version. Mutta mielestäni rehellisellä ihmisellä pitää olla tilannetajua. Rehellisyys ei saa olla huonoa käytöstä ja toisten mielten tahallista pahoittamista. Joskus rehellisen on parempi olla hiljaa, jos toden puhumisesta tulee pahempi mieli kuin puhumatta jättämisestä. Ei hyödytä mitään sanoa jollekulle "totuuksia", joista tietämättömänäkin voi hyvin elää. Tähän liittyy, ettää olen erittäin huono valehtelemaan. En pysty pitämään salaisuuksia, jos joku niitä haluaa urkkia. Ainakaan omiani. Usein liiankin avoimesti kerron omista asioistani, jos joku niistä suoraan kysyy. Kun en osaa valehdellakaan. Suoraan kysymykseen on kovin vaikea valehdella. Ei vain pysty.

Mutta tässä rehellisyydessä on sokea piste. Yksi asia, jota rehellisyys jotenkin ei kosketa. Olen valehdellut asiasta monta kertaa, jättänyt kertomatta, kaunistellut. Aivan kirkkain silmin. Yhtään häpeilemättä. Jotenkin kaikki arvoni unohtaneena. Viimeksi tämä sokea piste tuli esille perheneuvojalla, jossa korteista valittiin parisuhteeseen omasta mielestä kuuluvia asioita. Valitsin tietenkin kortin "rehellisyys". En siedä, kun mieheni valehtelee minulle. Se on aikojen saatossa hävittänyt luottamuksen väliltämme ja kun mies yhä tekee sitä kaikenlaisissa pienissä asioissa, ei luottamus voi varmaan palautuakaan. Suurista tai ainakin minulle suurista asioista on mies valehdellut myös, miksi ei yhä?

Mutta se sokea piste. Miten valitsen rehellisyyden arvoksi, kun itse valehtelen ja jätän kertomatta? Miten meidän parisuhteemme voi oikeasti parantua koskaan, kun itse valehtelen? Miten voin odottaa toiselta rehellisyyttä, kun en itsekään ole? Sokea piste on tietenkin sivusuhteeni ja tunteeni häntä kohtaan. Jotenkin vain tämä asia ei mielestäni kuulu kenellekään. Ei ole kenenkään asia. Se on minun asiani. Aivan kuin minulla olisi kaksi elämää. Toinen, jota elän mieheni kanssa. Siihen elämään kuuluu perheen arkea ja parisuhteen parantamisen yritystä perheneuvojalla. Laskuja ja kauppareissuja. Räkäisiä neniä. Lapasia ja toppahaalareita. Tiskejä. Ja sitten on se toinen elämä täysin tästä irrallaan. Nämä elämät eivät kohtaa, joten mieheni ei tarvitse tästä toisesta elämästä tietää. Tämä toinen elämä ei ole todellinen. Se on joku haavemaailma, pelkkä uni. Ei tosi. Siihen kuuluu henkistä yhteyttä, läheisyyden tunnetta, tukea. Päivästä toiseen. Mitä se hyödyttäisi miehen mieltä pahoittaa jollakin, joka ei tästä mihinkään enempään muutu, mutta auttaa minua?

Yhtälö ei taida toimia?

Rakkauspohdintoja

Luin tänään yhdestä blogista määritelmiä erilaisille rakkauksille, joita on olemassa. Blogi pohti enimmäkseen lähimmäisenrakkauteen kuuluvia rakkauksia, mutta kyllä mukana oli sellainen miehen ja naisen välinen rakkauskin. Niin. Rakkautta on monenlaista ja saakin olla. Ei vain yhdenlainen ole oikein ja tosi. Monellalailla voi rakastaa. Ja saa rakastaa. Niin, siis ennen kaikkea saa rakastaa. Että on lähellä ihmisiä, joita kohtaan voi tuntea rakkautta. Rakkaus vahvistaa ja antaa voimaa. Auttaa jaksamaan vaikeissakin tilanteissa.

Tärkein minulle on tietenkin äidinrakkaus omiin lapsiini. Ei ole mitään tärkeämpää, ei mitään mikä enemmän olisi mielessäni kuin omat lapseni. Vaikka en tietenkään aina jaksa ja pysty toimimaan oikein, siltikin ajattelen lasteni parasta. Kai minä miestänikin jollakin tavalla rakastan. En kai minä muuten tässä olisi? Mutta nyt olen jotenkin hyväksynyt senkin, että omalla tavallani rakastan sitä sivusuhdettani ja sekin saa olla niin. Vaikka ikäänkuin otettiin sitä etäisyyttä ja oltiinkin etäällä ainakin viikko, niin jotenkin sitä vaan palautuu siihen lähelle. Ei mitenkään tarkoituksella ja laskelmoiden, vaan jotenkin luonnollisesti. Kai se vaan sekin on nyt sitten niin. Ja olkoon.

Ei ole miehestä laastariksi

Tässä yksi päivä luulin, että sivusuhteen katkettua palaan mieheni kainaloon jo aivan laastarisyistä. Että etsin jotakuta lähelle ja mieskin kelpaisi paremman puutteessa. Mutta ei taida kelvata. Mies on ärsyttänyt aivan tavallista enemmän. Ehkä hän on tehnytkin monenlaista ärsyttävää, mutta vaikka ei tekisikään, ärsyttää silti. Sekä minua että lapsia.

Kaikeksi onneksi anoppi ei tullutkaan kylään. Oli ollut hieman sairas. Ehkä oli, ehkä ei, mutta onneksi ei tullut. Appi sen sijaan tuli ja hän onkin mukava. Sydämestään sivistynyt, vaikka ehkä muutoin ei olekaan. Tänään mentiin koko porukka vanhaan kotiin hieman lämmittämään. Mies ja isänsä hieman aiemmin toisella autolla ja minä lasten kanssa perässä toisella. Mies oli siellä tekevinään jotakin. Lähinnä sotki. Appi hoiti kaikki oikeat työt. Minua ärsytti. Tyhjensin lasten kanssa ulkosaunan vesiastiat ja padan, laitoin kuivatustulet, syötiin eväsbanaanit ja sanoin, että eiköhän me lasten kanssa jo mennä. Ja mentiinkin.

Joinakin hyvinä päivinä jo ajattelin, että ehkä miehen kanssa voisi yrittää. Että ehkä asiat muuttuvat. Että ehkä jopa joku päivä voisin harkita omakotitaloa uudelleenkin miehen kanssa. Mutta ei taida minulla riittää kärsivällisyys odottaa sitä ihmettä. Ei taida ihmeitä tapahtua, enkä minä taida uudelleen mieheeni rakastua. Eli tämän päivän lopputulos taas vaihteeksi: ei tästä mitään tule.

Avioliiton rikkoja

Eilistä kirjoitusta kommentoitiin, että enkö voisi ajatella arvostavani tätä sivusuhteena ollutta henkilöä, koska hänhän ei halunnut olla avioliittoni rikkoja. Että en voi häntä siitä syyttää. Korjaan nyt siis, jotta ei jää kenellekään epäselväksi: kunnioitan ja arvostan tätä ihmistä erittäin paljon. Monestakin syystä. Hän ei ole missään vaiheessa luvannut minulle mitään, mitä hän ei olisi pitänyt. Hän on ollut tukenani koko vuoden. Kuunnellut kiukutteluni. Ollut läsnä ja ymmärtänyt. Se, että suhteesta ei mitään sen enempää tullut, ei ole kenenkään syy, enkä ketään siitä syytä. Asiat vain menevät, niinkuin menevät. Mutta kyllä mielensä saa silti pahoittaa.

Toinen asia sen sijaan on, että kuka ylipäätään on avioliiton rikkoja? Minusta kukaan kolmas ei se voi olla. Kahden väliin ei kolmas mahdu, jos nämä kaksi eivät niin halua. Kolmas ei siis koskaan mielestäni voi olla avioliiton rikkoja. Puolisot itse sitä voivat olla. Meidän tapauksessamme minusta suurin avioliiton rikkoja on mieheni, joka ei ole käyttäytynyt avioliiton arvoisesti. Avioliiton rikkoja olen itsekin, kun olen sydämeeni antanut kolmannen tulla. Mutta että joku ulkopuolinen voisi rikkoa avioliiton: mielestäni mahdoton ajatus.

Erään tarinan päätös

Työpaikalla käynnissä ollut eräänlainen suhde on tullut päätökseensä. Viime viikolla aloitettu etäisyyskeskustelu on johtanut siihen, että on päädytty etäälle. Mitään ei ole enää käynnissä. Keskusteluissa kävi ilmi, kuten jo kauan sitten olen tiennyt, että tämän toisen osalta mitään kovin syvällistä ei missään vaiheessa ollut käynnissäkään. Katsoin omia vanhoja tekstejäni ja jo heti helmikuussa kirjoitin, että tällä ei ole tulevaisuutta. Eikä ollutkaan. Ehkä vain takerruin häneen kuin laastariin pahimmissa parisuhteen koukeroissa.

Vaikka tiesin, että kuinka tämä tulee päättymään, silti pahoitin mieleni. Jossain vaiheessa luulin, että olen tärkeä, erityinen, että kelpaan. Nyt kun käy ilmi, että en kelvannutkaan, pahoitan mieleni. Vaikka siis tiesinkin sen. Yhteinen lopputulema oli, että ystävinä säilytään. Mutta mitä on olla ystävä, jos oli olevinaan ennenkin ystävä ja nyt on mitä? Ei kai sitten mitään? Miten olla ystävä sellaisen kanssa, jonka kanssa on monta kuukautta jakanut ajatuksensa ja sitten ei enää olekaan tärkeä. Mitä on ystävyys sitten? Joulukortti? Sattumalta samassa pöydässä syöty lounas?

Erään tarinan päätös oli siis alkua sille, että eräs toinen tarina ei pääty. Nyt varmaankin tarraudun mieheeni kuin laastariin. Luulen, että olen hänelle tärkeä. Että kelpaan. Että olisin jollekulle tärkeä ja kelpaisin. Mies mahtaa hämmästyä. Taitaa olla turha siellä perheneuvojallakaan enää käydä. Minä jatkan avioliittoani, muutan unelmani arkisemmiksi, lapset saavat ehjän perheen ja mies vaimon. Kaikki voittivat. Vai?

Etäisyys ja läheisyys

Edellisessä kirjoituksessa olin sitä mieltä, että kaikkea ei voi saada. Eikä voikaan. Mielen täytyisi olla kirkas ja selkeä, että osaisi tehdä valintoja. Jos pääsisi vähän etäälle, voisi ehkä nähdä kirkkaammin, että mitä oikeasti haluaa. Edellisen parisuhteen lopetukseen vaikutti vahvasti kuukausi kaukana kotoa, jolloin asiat kirkastuivat, selkenivät ja päätöksenteko tuli vahvaksi. Nytkin tarvitsisin jotain sellaista, mutta ei sitä kyllä ole näköpiirissä. Arkea vaan.

Kuitenkin asioiden helpottamiseksi käynnistin etäisyyskeskustelun työpaikan sivusuhteen kanssa. Että jos otettaisiin etäisyyttä, oltaisiin kauempana toisistaan. Voisin jotenkin paremmin nähdä asiat. Ei tämä ensimmäinen etäisyyskeskustelu ollut, eikä varmaan viimeinenkään. Etäisyys nimittäin käytännössä ei toteudu kovin helpolta. On vain niin vaivatonta olla lähellä, yhdessä. Ja niin vaikea olla etäällä.

Voiko se olla niin, että asiat jotka tuntuvat hyviltä, ovat kuitenkin väärin? Ja asiat, jotka tuntuvat pahoilta, olisivat sittenkin oikein?

Kaikkea ei voi saada, elämä on valintoja

 Elämän tosiasia kai suurimman osan kohdalla on, että kaikkea ei voi saada. Jotain voi saada, kun ponnistelee riittävästi. Jotain saa ilman ponnistelujakin ja jotkut asiat ovat valintoja. Kun yhden valitset, valitset toisen pois. Minulla tuntuu nyt elämässä olevan aika, jolloin täytyy päättää, että mitä haluaa, kun kaikkea ei voi saada.

Perheneuvojalla käyntien tuloksena mies on kovastikin parantanut tapojaa. On useimmiten läsnäoleva isä ja huomioiva aviomies. Kysyy mielipidettäni ja kuuntelee sitä, haluaa tehdä asioita, joista minun tulee hyvä mieli. Yrittää todellakin parhaansa lasten kanssa. En tiedä, kauanko tämä aikoo jatkua, vai onko muutos pysyvä. Hankala sanoa, ennenkuin näkee. Tämän johdosta olen jo välillä kallistumassa siihen valintaan, että sitoudun jatkamaan avioliittoa ja tekemään siinä parhaani. En koe, että rakastaisin miestäni, mutta onko se peruste särkeä lapsilta perhe? Jos kaikki saadaan rullaamaan, elämä riidattomaksi ja jonkunlaista läheisyyttäkin aikuisten välille? Minua itketti jo pelkkä ajatuskin, että joutuisin luopumaan lapsista edes osaksi viikkoa. Että lapset eivät olisi lähelläni aina. Tämän takia jo kannattaa ponnistella. Minun ja mieheni suhde on tietenkin pitkän tien takana, kun luottamus minulla mieheen on mitä on ja kaikkea on tapahtunut. Minun täytyykin pohtia, että uskonko sen olevan mahdollista?

Nyt jos olen tekemässä tämän valinnan, on minun luovuttava siitä ihmisestä, joka on minua tämän vuoden kannatellut. Kuunnellut murheeni, ollut tukenani. Lähelläni. Valintaa helpottaa se tosiseikka, että tämä suhde ei ole menossa mihinkään. Luullakseni se on nyt siinä, mihin se on päätymässä koskaan, koska tämä toinen ei halua. Minä haluaisin, mutta kaikkea ei voi saada.

Molempia en voi saada. Lapsille onnellista lapsuutta ehjässä perheessä ja itselleni eri miehen. Sellaista ei tapahdu. Sellainen kaksoiselämä ei vain toimi, eikä siinä ole kenenkään osallisen kannalta mieltä. Eikä onnellisen parisuhteen tavoittelu ole mahdollista, jos sydän on jossain muualla. Elämä on valintoja, kaikkea ei voi saada.

Jatkoa toinen nainen-teemaan

Sain edelliseen kirjoitukseeni sekä kannustavia että tuomitsevia kommentteja. Erityisesti jäi mieleen kommentti, että teen väärin kaikkia kohtaan. Ketä kaikkia? Itseäni? Tätä toista miestä? Se on selvää, että tilanne on väärin omaa miestäni ja oletettavasti myös toisen miehen vaimoa kohtaan. Mutta että kaikkia kohtaan? Jos minun epätoivoiselta vaikuttavassa arjessani on jotain, joka pitää minut tolpillani, niin onko se väärin minuakin kohtaan? Onko väärin tarjota lapsille joskus iloinen ja onnellisen oloinen äiti? Jos minä ja toinen mies tiedämme missä mennään, niin onko se häntäkin kohtaan väärin. Tarjota hänellekin joskus hetki, jolloin kokee tulleensa ymmärretyksi ja hyväksytyksi?

Ei asiat ole aina niin musta-valkoisia. On helppoa sanoa, että on oikein olla uskollinen aina, hengessä ja ruumiissa. Mutta mitä se uskollisuus on? Että rakastaa myötä ja vastamäessä? Että molemmat tekevät niin? Vai että toinen tekee niin? Vai että toinen aiheuttaa niitä vastamäkiä ja toinen käyttää energiansa, aikansa ja rahansa siihen, että olisi joskus myötämäkiäkin?

Ymmärrän minä, että väärin teen. Siis yleiseltä moraaliselta kannalta. Kuuluisi olla onnellinen siinä omassa kodissaan ja kaikki siitä pois on väärin. Mutta jos ei ole onnellinen? Ja jos on koittanut saada miestä jo monia kertoja ymmärtämään, että etsikkoajat jo olivat ja menivät? Onko sittenkin ihan todellakin paheksuttavaa, että ystävänä on ihminen, josta mieheni ei tiedä?