sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Huomioita

Olen ollut eronneena yksinhuoltajana nyt kuukauden verran. Henkisesti eronnut olin jo paljon aiemmin, viimeistään varmaan tammi-helmikuusta, kun päätin erohakemuksen jättämisestä. En olisi jättänyt, jos en olisi ollut varma. Mutta siis fyysisesti olen ollut kuukauden. Käräjiltä ei ole tullut vielä mitään papereita, mutta ei sillä nyt niin väliä. Kela ilmoitti, että ei maksa minulle mitään ylimääräistä ennen kuin mies siirtää kirjansa pois tai ennen kuin maistraatti ne siirtää. Täytynee ilmoittaa miehelle, että joko hän itse siirtää ne johonkin tai maistraatti kirjaa, että "ei asuntoa kotimaassa" ja sittenhän se hankalaksi menee.

Olen tehnyt muutamia huomioita tässä kuukauden aikana. Ihanaa on ollut, että kun aamulla jätän kodin siistiksi, se yhä töistä tullessa on sellainen. Auton avaimet eivät ole olleet hukassa yhtään kertaa. Ruokalasku on pienentynyt huomattavasti, samoin pyykin määrä. Sen sijaan tiskikone tyhjenee yhä huonosti ja astioita kertyy tiskipöydälle. Lapset ovat molemmat olleet pikkuisen kipeitä tässä kuukauden aikana. Silloin olisi miehestä ollut apua, olisi voinut keskittyä siihen kipeään. Nyt pitää vain revetä ja koittaa saada asiat hoidetuksi. Lastenhoitoapuun nyt sinällään ei miespuolista tarvita, kuka vain aikuinen auttaisi siinä.

Olemmeko kaivanneet miestä? Emmepä juuri. Pienempi yksi ilta kyseli, että milloin se iskä oikein tulee takaisin, mutta eipä muuta. Itse en ole miestä kaivannut, tai siis en juuri tätä miestä, joka nyt on ex-aviomies. Eilen nimittäin teki mieli seksiä, ensimmäistä kertaa kuukausiin. Tai vuosiin? Mutta siis ei ollut mitään miestä, joten ohihan se meni sekin. Kyllä täällä pärjätään.


perjantai 27. syyskuuta 2013

Jotain pillereitä?

Nyt se kai sitten iskee, se eromasennus. Tai mikä lie iskee. Olen tällä viikolla ollut erittäin itkuherkkä. Jälki-istunnon aiheuttaman itkun jälkeen on olleet kyyneleet silmissä monta kertaa. Nytkin. Tämän päivän kyynelsilmien alkuaiheuttaja oli pieni tyttöni, joka jäi surkeasti itkien päiväkotiin. "Äiti, äiti, älä mene. Äiti, saanhan olla vielä sylissä? Äiti, jääthän tänne? Äiti, tulethan hakemaan heti ruuan jälkeen?" Tällä viikolla ajoin pienen peltikolarinkin, en pysty keskittymään yksinkertaisiin asioihin. Tai no onko autolla ajo yksinkertaista? Meinasin samana päivänä ajaa risteyskolarinkin, mutta onneksi en. Liikenne näyttäisi olevan liian vaativaa minulle. Haluaisin vain pitää lapset kainalossa ja linnoittautua sohvalle.

Äsken työkaverini sanoivat, että lähde kahville. En lähtenyt. Kun itkettää, niin ei viitsi lähteä, jos siellä vaikka sanotaan jotain poikkipuolista ja käyn itkemään siellä kaikkien nähden. Ei kiitos.

Pitäisiköhän soittaa työterveyteen? Antaisivat jotain pillereitä.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Jälki-istunto

Itkin tänään. Itkun aihe sinänsä ei maailmaa kaada, koululainen oli jälki-istunnossa. Monet taitavat olla, eikä tekokaan maailmaa kaatanut. Poikien välisiä kähinöitä. Mutta jotenkin jälki-istunto tuntui siltä, että olen epäonnistunut äitinä ja kasvattajana. Ja kun nyt olen vielä yh-äiti, olen epäonnistunut turvaamaan lapsen elinympäristön, tasapainoisen kodin, isän osallistumisen. Että minä äitinä en ole pystynyt olemaan hyvä äiti, jolla on kiltit ja kunnolliset lapset. Että kohta huostaanotto ja koulukoti vaanivat lastani, jota en pysty kasvattamaan.

Ymmärrän hyvin, että itku oli ylimitoitettu. Onneksi itkin vasta kotona. Lapset olivat hämmentyneitä ja pienempi paketoi pehmokoiransa minulle pakettiin lahjaksi. Isompikin halasi ja oli hyvin hiljaa ja kunnolla.

Viime viikon kannoin illat puita liiteriin, viikonloppuna oli vieraita, isompi oli kipeänä. Minä hoidin, leivoin, pyykkäsin ja passasin, kannoin halkoja, olin joka paikassa yhtä aikaa, heräsin yöllä, heräsin aamulla. Ehkä olin vain liian väsynyt? Jotenkin tuntui, että pakka hajoaa. Lapsikin jälki-istunnossa. Huomenna varmaan paremmin?

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Uusioperheet

Lapset olivat eilen ihan mahdottoman villejä. Sitten isompi nuupahti, nukkui päiväunet, oli kuumeessa ja oksensi. Tänään on ollut vähän lämpöä, mutta muutoin aika pirteä meininki. Päiväunet kyllä maistuivat, että ei ihan priima kuitenkaan. Näyttäisi näin iltaa kohti vähän lämpö nousevan. Huominen pitää varmaan jäädä kotiin. Ja kun asutaan täällä maalla, niin se tarkoittaa, että kaikki jäävät kotiin. Myös pienempi, jolla olisi ollut retkipäivä päiväkodissa. Toivottavasti ei muista koko juttua.

Mietin niitä villejä komentaessani ja sitten myöhemmin sitä oksennusta siivotessani, että kyllähän tämän kestää, kun lapset on omia. Että kuinka uusioperheissä tsemppaannutaan komentamaan sen toisen villejä lapsia? Kuinka tsemppaannutaan siivoamaan sen toisen lapsen oksennuksia? Että miten oikein uusioperheissä osataan toimia perheenä? Vai tuleeko se luonnostaan? Ja jos uusioperheen uusi jäsen on alkujaan lapseton, niin kuinka ihmeessä joku semmoinen voisi selvitä lapsiperheen yllättäen mukanaan tuomasta shokista? Kuinka voisi kiintyä kokonaiseen perheeseen, jossa on jonkun muun siittämät lapset?

perjantai 20. syyskuuta 2013

Elämän ehtoopuolella

Selvästikin nettideittailu oli hyvä ajatus. Siellä saan testattua ajatuksiani ja näen ihmisten reaktioita, voin tunnistaa omia ja muiden tunteita ja miettiä niitä. Eilen törmäsin tyyppiin, joka oli ihanan ylitsepursuavan hyväntuulinen ja etsi ihanaa naista rakastettavaksi. Siis ei minua, vaan sellaista naisellista, lempeää, lämmintä naista. Huomasin kuinka kyyninen ja negatiivinen itse olen. Toivotin vilpittömin mielin onnea etsintään. Todella toivon, että niin kävisi. Mies vastasi minulle, että täytyy pitää silmät avoinna, elämällä on yllätyksiä tarjottavana!

Minä olen kirjoitellut erään miehen kanssa nyt reilun viikon verran päivittäin. Olemme jo siinä vaiheessa, että kevyestä jutustelusta on päästy puhumaan jo jotakin asiaakin. Mies on minua muutaman vuoden vanhempi, mutta taitaa silti olla minulle liian nuori. Kohta on se hetki, kun sanon, että ei tästä mitään tule. Olen tainnut vanhentua tässä eroprosessissa henkisesti. Minulla on häneen verrattuna olo kuin olisin elämän ehtoopuolella. Hän vaikuttaa mieheltä, jota elämä on kohdellut lempeästi ja hän on poikamaisen innokas ja hyväuskoinen.

Toinen mies, jonka kanssa kirjoittelu on yltynyt päivittäiseksi on kaltaiseni kyyninen ja negatiivinen. Olemme jo tehneet päätelmän, että oikeastaan emme etsi ketään. Kunhan ajankuluksi pyörimme siellä ja juttelemme ihmisten kanssa. Pidämme kyllä monista samoista asioista, mutta olemme niin negatiivisia, että emme edes iloitse niistä.

En pysty edes kuvittelemaan, että siellä kukaan voisi tulla niin läheiseksi, että vaikkapa antaisin tämän blogin osoitteen. Että avaisin sieluni. Sydämestä nyt puhumattakaan.

torstai 19. syyskuuta 2013

Markkina-arvo

Minulla on hyvä olo näin eronneena. Arki asettuu uomiinsa, rutiinit lasten kanssa ovat hyviä. Mieskin on kai rauhoittunut siellä reissussaan ja herännyt ymmärtämään, että itse on asiansa hoidettava. Eilen ainakin sain häneltä hyvin ystävällisen viestin, että voisinko avata hänelle tulleet laskut, skannata ne töissä ja lähettää sähköpostiin. Voisinhan minä, eipä tuo maksuhäiriömerkintä taitaisi kenenkään elämää piristää.

Syystä tai toisesta tein itselleni profiilin treffipalveluun. Ehkä se oli uteliaisuutta, ehkä sellaista vapauden huumaa "kun voin, niin teen". Tai kuten eräs kirjoitti profiilitekstissään "Juuri eronneet markkina-arvon testaajat eivät kiinnosta." Että kai minä olen sellainen, juuri eronnut markkina-arvon testaaja.

En erityisesti etsi miestä, joka tulisi tänne, olisi läsnä ja lähellä. Nyt enemmänkin olen etsimässä miestä, jonka kanssa voin jutella. Päästä selville, että mitä miehet ajattelevat, miten miesten ajatuksenjuoksu kulkee? Millaisia naisia miehet etsivät ja miksi? Ehkä jotenkin oli nyt tarve tuon ex-miehen jälkeen saada huomiota joltakulta.

Markkina-arvon testaus sujuu aivan hyvin. Minusta kiinnostuvat sellaiset filosofiset tyypit. Alfa-urokset eivät. Tietenkin profiiliteksti ohjaa. Hyvien käytöstapojen puute ihmetyttää joillakin. Kun lakkaa kiinnostamasta, jotkut sanovat ystävällisesti, että "et ole etsimäni, onnea etsintään" ja jotkut vain vaikenevat. Jotkut ovat siellä avoimen vihaisia naisia kohtaan. Onkohan heillä liian aikaista olla koko palvelussa? 

Ketään en halua tavata nyt. Minkäänlaisista treffeistä en halua edes keskustella, onneksi ei ole ehdoteltukaan, ainakaan tosissaan.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Lusikat jakoon

Pakkasin tänään irtaimistoa. Vien sitä mukaa autokatokseen ja mies noutakoon sitten kun noutaa. Keittiössä tein perinteisen lusikoiden jaon. Onneksi suurinta osaa on niin paljon, että kristillinen tasajako onnistui ihan hyvin. Valkosipulipuristimia kaksi, juustohöyliä neljä, pullasuteja neljä (herää kysymys: miksi?). Lusikoita ainakin neljää sarjaa. Kaikkea muuta on runsain mitoin, paitsi kauhoja, joista katkeaa aina varret. Ostakoot mies kauhansa, kai ositusrahoista sen verran jää.

Suomustinrautoja oli yksi. Laitoin sen miehen laatikkoon. Mies oli haluton siivoamaan kalansaaliitaan ja minä periaatteesta yhtä haluton. Minusta kalamies siivoa saaliinsa. Tuo ehkä korkeintaan naiselleen paistettavaksi valmiit fileet, mutta mieluummin paistaa myös. Ajattelen, että jos saan kalaa, niin saan sen siivottuna (kaupasta yleensä kyllä). Että jos saan kalan, saan kalamiehenkin ja sellaisen, joka itse siivoaa. Siksi en tarvitse suomustinrautaa.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Isäntä ja emäntä

Minun ja lasten elämä sujuu arkisesti ja hyvin. Isää ei ole kaivattu, vaikka välillä kiukuttelut taitavat kuitenkin johtua juuri siitä. Mies on soitellut muutaman kerran. On ollut retkillään ongelmissa. Mitäs minä täältä niille mitään mahdan? Olkoot ongelmissa, jos ei osaa itse hoitaa. Isäni ja äitini ovat käymässä. Isä käytti ulkosaunan yhden ikkunaruudun lasiliikkeessä. Itseasiassa siinä ei meidän aikana ole koskaan ollut lasia. Isääni se on kai haitannut kaikki nämä vuodet.

Taitaa talossa olla paljon pientä korjattavaa. Ja onkin. Osa haittaa ja osa ei. Osa on tekemättä, kun ne on olleet miehen juttuja ja osa on ollut tekemättä, kun ei olla nähty tarpeellisena sijoituskohteena. Täytyy nyt miettiä, että missä järjestyksessä näihin pieniin puuttuu. Nyt kun ei tarvitse enää ajatella, että mies pahoittaa mielensä, jos teen.

Sitäkin mietin, että kun olen niin tottunut hoitamaan kaikki itse, muutunko miehekkääksi? Menetänkö naisellisuuteni, kun olen isäntä ja emäntä? Varmaan myös äiti ja isä? Onko sillä edes väliä? Mihin sitä naisellisuutta tarvitsisin?

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Talossa on kissa

Kissa on nyt osa perhettämme. Pikkuinen pentu, joka on niin hellyttävä. Ajoittain villiäkin villimpi ja sitten taas se väsymys tulee. Alkuun kissa pelkäsi hieman lapsia, vaikka lapsiperheestä tulikin. Aika tervettä. Varsinkin pienempi itki tuskaansa, kun kissa pakeni. "Kissa ei rakasta minua." Ei tahtonut uskoa, että kissaa pelottaa, kun lasten liikkeet on niin rajut. Nyt on kissa jo lapsiin tottunut ja pitää selvästi juuri pienemmästä. Pienempi on kärsivällinen ja lempeä. Silittää ja harjaa, leikkii, juttelee. Kehuu pikkukissaa hyvistä suorituksista, lohduttaa, kun ei onnistu.

Kissa tulee sänkyyn nukkumaan. Siinä sitä aamulla herättiin, isompi, pienempi, kissa ja minä samasta sängystä. Kissan kehräyksellä lähtee mikä tahansa aamu hyvin käyntiin. Varmaan me kaikki kolme tarvitsimme nyt tätä. Ainakin minusta tuntuu, että elämä on enemmän raiteillaan, kun talossa on kissa.

torstai 5. syyskuuta 2013

Mies soitti

Mies soitti. Omaan itsekkääseen tapaansa oli kiinnostunut vain itsestään. Ensimmäinen kiinnostuksenkohde olivat hänen pankkitunnuksensa, jotka kai eivät olleetkaan hänellä mukana. Pyysi etsimään. Sanoin, että ilmoitan, jos tulee vastaan, mutta ehkä kannattaisi lähestyä pankkia. Toinen kiinnostuksenkohde oli loput ositusrahat. Että joko kohta tulee. Sanoin, että huomenna on pankissa neuvottelut. Mies sanoi, että älä huolestu, on hänellä vielä rahaa. Kysymättä hän kertoi missä maassa on. Ja siinä se sitten oli.

En todellakaan huolestu miehen käteisestä. Aivan sama. Minä olen huolestuneempi omasta käteisestäni, varsinkin kun luottokortti on miehen takia tapissa. Eikä minua kiinnosta missä hän on. Häntäkään ei kiinnostanut missä hänen lapsensa ovat. Yhtään sanaa ei lapsista kysynyt, terveisiä ei lähettänyt. Lapsille en puhunut koko puhelusta mitään.

Kuulosti lisäksi humalaiselta. Hyvin humalaiselta. Taisi olla se Antabuskin pelkkää teatteria.

Olohuone

Olen suunnitellut olohuoneessa järjestyksenvaihtoa jo pidempään. Yksi syy on miehen siivoaminen sieltä pois ja nythän se on mahdollista. Ja toinen syys on olohuoneen toiminnallisuus. Miehelle olohuoneen tärkein huonekalu oli aina televisio. Olohuone järjestettiin television mukaan. Televisio sai parhaan paikan. Muut järjestettiin siten, että sohvalta miehen lempipaikalta oli optimaalinen näkyvyys ja kuuluvuus. Minulle televisio ei ole niin kovin tärkeä, en katso juuri muuta kuin lastenohjelmia. Lapsille television ei tarvitse olla kovin tärkeä, vaikka helposti he sitä liikaa haluaisivat katsoa.

Minulle tärkeämpää olohuoneessa on yhdessäolo. Olohuoneen sohva pitää olla siten, että siinä on kiva istua, kiva viihtyä. Lukea vaikka lehteä. Jalat voi nostaa rahille. Voi pötköttää, jos siltä tuntuu. Ikkunasta voi katsella lehtien liikettä, lintujen lentoa. Hyvähän siitä on televisiokin näkyä. Sitten olohuoneeseen tarvitaan suuri pöytä, jonka ääressä voi pelata lautapelejä, värittää värityskirjoja, leikkiä poneilla ja legoilla. Syödäkin tietenkin. Kattaa kauniisti, pyytää pöytään. Olohuoneessa tulee olla tyhjää lattiaa, johon voi levittää leikin. Istua tutkimaan jotakin. Ajaa pikkuautolla. Olohuoneen tulee olla väljä ja kaunis.

Siivosin eilen olohuoneesta pois miehen näkemyksen televisiosta. Televisio, digiboxi, Playstation, Xbox, joku pönttö joka tekee hyvät äänet, kaiuttimet, joku matalan äänen kaiutin. Miljoona johtoa. Kymmenkunta ohjainta. DVD-levyjä, pelikonsolien pelejä. Leveästi tilaa. Minulla ja lapsilla on ollut yläkerrassa toinen televisio. Perusvarustukset. Siirrän sen varmaan jossakin vaiheessa alakertaan, mutta nyt se voi olla vielä ylhäällä. Sen verran kun sitä tarvitsee katsoa, sen voi tehdä sielläkin. Olohuone on nyt sitten ensimmäinen huone, jossa miehen tarpeet eivät enää vaikuta.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Vahva ja hyvä olo

Viime viikon alussa mietin, että eron kannalta on ehkä tulossa toiminnan viikko. Ja tulikin. Mies on nyt pois. Pakkasi maanantaina rinkkansa, otti ensimmäisen erän ositusrahoja ja passin. Lähti aurinkolasit silmillään reteesti, eikä olla perään huudeltu. Isompi sanoi heti samana päivänä, että äiti nyt tarvitaan pahvilaatikoita, että saadaan iskän tavarat täältä pois. Eilen jo vähän pakattiin. Säilötään tavarat autokatokseen, hakekoot sieltä. Ja jos ei hae, niin kai joku jätefirma ne noutaa.

Ero eteni senkin suhteen, että ositus sovittiin. Maksoin miehelle jo osan (luottokortti tappiin) ja perjantaina on pankkiin lainaneuvottelut. Loputkin hoituu sillä. Auto jätettiinkin minulle, eipä tarvitse autokauppaankaan mennä. Haastemies esitteli miehelle minun käräjäoikeuteen jättämäni hakemukset ja mies kai sanoi, että ei vastusta mitään. Talolle tarvitaan vielä lainhuuto, niin fyysiset on selvät.

Lasten huoltajuus ja tapaamiset on vielä auki. Käräjäoikeus varmaan päättää minulle yksinhuoltajuuden, mutta onko päätös määräaikainen? Tapaamisista ei päästä sopimaan ennenkuin mies tulee ulkomailta ja ennenkuin miehellä on joku koti. Tulee ehkä loka-marraskuun vaihteessa? Miten lie lapset ehtivät jo unohtaa koko isän siihen mennessä? No, se on miehen valinta.

Minulla on vahva ja hyvä olo.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Ositus sovittu!

Nyt se sitten on keskusteltu. Ositus nimittäin. Vähän enemmän maksan kuin mitä olisin halunnut, mutta en pahimmasta päästä. Mies tuli vähän vastaan, kunhan saa rahat äkkiä. Rahalla tästä selviää, eipähän tarvitse riidellä. Mies lähtee varmaankin tiistaina. Hakee tavarat jahka ulkomailta kotiutuu. Siis ehkä kuukauden tai kahden päästä (siis joo, mies laittaa ositusrahat heti liikkeelle).

Toinen hyvä uutinen on kissa, joka tulee perjantaina. Asiat järjestyy! Nyt tuntuu onnelliselta!

Edit 20.35 Tuntuu niiiiiiiin hyvältä! Blogin yläotsikon kysymykseen, että onko ero ratkaisu, sanon nyt tänään, että ON!