lauantai 30. huhtikuuta 2011

Äh ja päh, samaa, samaa


Olen ollut hetken kirjoittamatta. Kaikki vaan jotenkin toistaa samaa kuviota; mies juo ja riitelee, syyttää minua syylliseksi kaikkeen, töissä olen ahkera ja arvostettu työntekijä ja kotona koitan hoitaa kotityöt ja lapset mahdollisimman vähällä riitelyllä. Eilen mies lähti asioille aamusta. Ryhdyin äkkkiä lasten kanssa siivoamaan. Kiire, kiire. Ja niinpä ehdittiin siivota, ennenkuin mies tuli takaisin. Siivouksesta ei puhuttu mitään, koska riitahan se olisi tullut siitä, kuinka huono äiti olen, enkä leiki lasten kanssa, vaan puuhastelen joutavia kotitöitä. Sairasta?!


Vanhempi lapsista on ollut flunssassa. Hänellä on taipumusta kurkunpäätulehduksiin ja muutenkin tuntuu olen kurkku ahdas ja altis häiriöille. Niin kävi nytkin. Alkoi mennä henki ahtaalle, minä viemään lasta päivystykseen. Koko ilta siellä meni, lääkettä annettiin suoraan henkeen pariinkin otteeseen, otettiin kokeita ja keuhkokuvia. Päästettiin sitten kuitenkin yöksi kotiin. Mies sillä aikaa hoiti kaksivuotiasta. Vaikka lähtiessä piilotin kaikki löytyneet juomat, niin olipa sillä silti jemmoja ollut. Päissään oli kuin käki, kun tultiin esikoisen kanssa takaisin. Ja taas riitaa haastamaan. Kuulema en vaivautunut hänelle edes informoimaan, että miten sairaalassa menee. Joten hän laittoi puhelimensa kiinni. Mitenkä siinä sitten informoit. Kaikkiaan laitoin sairaalasta hänelle 4 tekstiviestiä ja päivitin facebookiin tutkimusten etenemisestä varmaankin kolme neljä kertaa. Kuinka paljon viiden tunnin reissulta pitää informoida?!


Miten se mies ei tajua mitään? Miten minä en tajua, että tämän TÄYTYY LOPPUA NYT HETI! Kaikkien parhaaksi, lasten erityisesti.



Tähän päivitys 3.5.2011


Minähän sitten tajusin, että loppua pitää ja sanoin miehelle, että nyt tämä on loppu. Että minä haluan eron. Ja ensin näyttikin, että kaikkihan menee niinkuin eroissa kuuluisi mennä; ensin vähän suututaan, sitten itketään puolin ja toisin ja sitten puhutaan, että löytyisikö vaihtoehtoja ja itketään lisää ja päädytään johonkin. Meillä vaan näytetään nyt päätyvän johonkin minne en halunnut: mies syytti minua kaikesta, miten olen huono vaimo ja huono läheinen kenelle hyvänsä, uhkasi itsemurhalla ja kun en siihen reagoinut oikein, uhkasi, että vaatii lastensuojelulta lasten huostaanottoa, että minä olen huono äiti ja riitauttaa viimeisen päälle koko asian. Ja on puhunut nyt useampaan kertaan niin sekavia ja pelottavia, että miehellähän taitaa olla enemmänkin mielenterveysongelmia. Hulluja ei kannata ärsyttää, joten olen matalalla profiililla, kunnes saan lapsille uuden hoitopaikan ja meille uuden kodin ja sitten mentiin. Sellaista täällä.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Kevät keikkuen tulevi ja äänetkin laskettiin


Kevät sieltä tulee, aurinkoiset päivät sulattavat lumet kovaa vauhtia. Lätäköt pihalla laajenevat, kunnes taas häviävät maan uumeniin. Kevätmieli valtaa, pian on kesä! Kaikki on kepeämpää. Vaan ei ollut vaali-iltana, kun ääntenlaskun jännityksestä (?, vai oliko sittenkin alkoholilla osuutta asiaan) humaltunut mieheni kävi haastamaan riitaa siitä, että ylipäätään katsoin tuloslähetystä. Kas kun yleensä nukahdan lasten kanssa ja nyt hyvin nukutun yön jälkeen otin riskin seuraavan päivän väsymyksestä ja katsoin vaaleja. Ei olisi pitänyt. Riitahan siitä tuli. Syy siis oli se, että pidin vaaleja niin tärkeänä, että katsoin tulokset. Sen sijaan en pidä tärkeänä valvoa mieheni kanssa tyhjänpäiväisiä elokuvia katsellen. Ja jos olisin kunnon vaimo (mitä epäilemättä en ole), niin tietenkin katsoisin kaiket illat ja yöt mieheni kainalossa elokuvia ja sitten töissä olisin silmät puolitangossa mieheni nukkuessa päiväuniaan.


Tästä juontuukin mieleeni oman ja mieheni logiikan vastakkaisuus tai siis se, että emme ymmärrä toisiamme ja toistemme perusteluja. Ilmeisimmin tämä on luonteesta johtuva tosiasia, jota ei aika voi auttaa. Ja nyt kun vielä puuttuu halukin, niin tuskin siitä sen kummempaa tulee...

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Vaikeita valintoja


Nyt sitten yllättäen, aiemmin kuin olin osannut odottaa, on tullut puheeksi päällikköpaikka. Kyse olisi sijaisuudesta, oman esimieheni sijaistuksesta, mutta ehkä aika pitkästä sellaisesta. Eihän siinä mitään. Kyllähän minua uralla eteneminen kiinnostaa ja oman yksikön esimiestehtävät olisivat juuri sellaisia, joita haluaisin tehdä. Ja varmasti osaisinkin. Nyt minua kuitenkin mietityttää se, että kuinka pärjäisin uudessa tilanteessa lasten kanssa keskenään ja uutena päällikönä? Miten voi osallistua iltakokouksiin, käydä työmatkoilla, joustaa kiireessä, kun lapset saa hoitoon klo 8 ja heidät täytyy noutaa klo 16? Turvaverkkoja ei ole. Siis sukulaisia. Ystäviä kyllä, mutta ei punnittuja vaikeuksissa. Siis onko ystävistä apua todellisessa hädässä, vai ovatko ystäviä vain kun aurinko paistaa? Pitääkö minun jäädä roikkumaan onnettomaan liittooni, jos haluan edetä uralla?


Kumpaan on hinku suurempaa; uraan vai onnelliseen elämään? Toivoisin, että onnelliseen elämään. Toivoisin, että saisin molemmat. Toivoisin, että elämässä kävisi onni, kaikki järjestyisi ja menisi hyvin. Ei taida...

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Flow


Töissä oli perjantaina ns. flow. Hillitön kiire ja härdelli, mutta selvisin siitä. Sain aikaan enemmän kuin luulinkaan. Viikonlopuksi en joutunutkaan ottamaan töitä kotiin. Olin jopa lähes tyytyväinen tekemisiini. Sain kuin lahjaksi pienen hetken myös maanantaiaamuksi. Siis töitä on siihenkin, mutta eri töitä. Sellaisia, joiden tekemättömyys on jo ahdistanut. Ja nyt sainkin hetken niitä varten, koska olin perjantaina nopea kuin salama! Että olin tyytyväinen. Sain toisenkin tyytyväisyyden aiheen; minua kehuttiin valtakunnan tasolla tekemästäni asiasta ja pelkkien kehujen sijaan annetaan myös rahaa. Ei huono päivä ollenkaan. Anoppi kylässä ei sekään saanut minun hyvää mieltäni sammumaan (paitsi nyt sunnuntaihin mennessä jo hieman...).


Tuli taas sellainen vahva olo. Minä pärjään! Minä!

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Sairastamista taas


Silmään tuli silmätulehdus. Kävin lääkärissä, sain tipat, tulehdus eikun paheni vain. Selvästikään eivät tipat sopineet. Menin uudelleen lääkäriin ja sain toisenlaista töhnää. Tuntuu auttavan, mutta tulehdus ennätti jo levitä toiseen silmään. Ja samalla tuli flunssa; kuumetta, kurkku kipeä ja räkä valuu. Eipä siinä mitään. Joskus pitää sairastaa ja kyllähän näistä ajallaan tokenee. Töistä olin pois tänään ja olen huomennakin. Ei ongelmaa.


Mutta ongelma on nyt siinä, että ajatuksiini hiipi tosiasia. Sitten kun olen lasten kanssa ilman miestä, niin kuinka sujuu sairaspäivät? Silloinhan sitä joutuu hoitamaan kodin ja lapset ja itsenä, vaikka olisi sairaskin. Että onko huonokin mies sairastilanteissa parempi kuin ei miestä laisinkaan? Kun nyt siis turvaverkot ovat kovin kaukana, eivät joka tautiin ehdi paikalle. Miten muut naiset lastensa kanssa pärjäävät sairaspäivät? Vai ovatko vaan sitkeitä luonteita? Olenko minä?