tiistai 28. elokuuta 2012

Aviomies ja bonusmiehet


Toisinaan näkee juttuja uusioperheistä, joissa niistä toisista vanhemmista puhutaan bonusvanhempina. Näissä perheissä ilmeisimmin kaikki on hyvin. Erolapsilla on monet hyvät vanhemmat lähellään. Omat biologiset ja ne bonusvanhemmat. Minusta se on kaunis ajatus.

Tästä tuli mieleeni parisuhde. Miksi ollaan niin luutuneita siihen ajatukseen, että yksi mies olisi naiselle hyvä ja riittävä? Että yhden miehen pitäisi pystyä täyttämään naisen kaikki toiveet ja tarpeet sen lisäksi, että olisi oman elämänsäkin sankari. Miksi ei voida ajatella, että naisellakin voisi hyvinkin olla aviomies ja bonusmiehiä? Tai pelkkiä bonusmiehiä? Ja toisaalta, miksi yhden naisen pitäisi olla kaikki, mitä mies parisuhteessaan haluaa? Kaunis, viisas, haluttava, hyvä äiti, hyvä vaimo? Taitaa siis olla, että ajatukseni ovat lähes moniavioisuuden kannalla.

Ehkä näistä ajatuksista kumpuaa se, että en näe omaa bonusmiestäni ongelmana. Olen aiemminkin asiasta kirjoittanut ja se on monia kommentoijia hermostuttanut. Että avioliittoni ei voi tulla kuntoon, ennen kuin minä sitoudun siihen  kunnolla. Mielestäni olen sitoutunut. Tehnyt monia asioita parisuhteen eteen. Enempään en mielestäni pysty, tai en halua. En ole enempään velvollinen. Aviomiehellänikin olisi oma osansa tehtävänä, enkä  minä sitä hänen puolestaan voi tehdä. Siksi koen, että minulla on oikeus bonusmieheeni.

Minulla ja bonusmiehellä on ollut jonkinlainen suhde kohta kaksi vuotta. On sitä puolin ja toisin koitettu välillä lopettaa, mutta se ei tunnu olevan kummallekaan ongelma, niin palaamme aina yhteen. Hyvät puolet voittavat huonot. Yhäkään meillä ei ole seksiä, ei varmaan aio ollakaan lähivuosina. Ei ole poissuljettua, etteikö joskus voisi olla. Bonusmieheni on se, jolle kerron kaikki tunteeni peittelemättöminä. Hän on se, joka vastaanottaa kiukutteluni. Hän on se, joka ymmärtää minua tai jos ei ymmärräkään, niin ainakin seisoo rinnallani. Kai minä olen hänen bonusnaisensa. Ei hänellä ole aietta erota vaimostaan, vaikka kertookin asiansa mieluummin minulle. Bonusmiehestä huolimatta valitsin avioliiton jatkamisen mieheni kanssa. Bonusmiehestäni se oli minun ratkaisuni, hän ymmärtää, hän tukee.

Voiko tämmöinen nyt olla niin väärin?



sunnuntai 26. elokuuta 2012

Löydettyjä muistoja


Olin eilen siivoamassa viimeisiä tavaroita väliaikaiskodissa. Paperipinojen äärellä unohtuu niitä lukemaan. Ajatushan oli hyvä, että heitän pois ne, joita ei enää tarvitse. Heitinkin, mutta samalla unohduin lukemaan. Osa oli jo vanhempia, kuljetettu jo siihen kotiin, osa oli viime talven papereita. Löytyi lähes kymmenen vuoden takaa ulkomaan vaihtojakson raportti ja eräiden väliopintojen päättötyön palautteet. Niistä tuli mieleeni monia kivoja muistoja, silloin elämään asetettuja haaveita, tavattuja ihmisiä, nähtyjä paikkoja. Ei sitä silloin tiennyt, että missä on tänään. Mitähän olisin silloin tuumannut, jos olisin tiennyt?

Tänään kirjoitan tämän päivän fiiliksistä, pohdin tulevaa. Missähän minä olen kymmenen vuoden kuluttua? Millaiset ovat haaveeni, toiveeni? Mihin joudun? Mihin pääsen? Mitkä ovat tunnelmat silloin, jos vahingossa palaan näihin teksteihin?  Löydän ajatukseni uudelleen? Vai pidänkö nämä tekstit mielessä sinne asti, en unohda?

torstai 23. elokuuta 2012

Elämä on aaltoja


Olen tullut siihen tulokseen, että elämä on aaltoja. Ainakin minun elämäni. Välillä on vaihe, että tuntee olevansa myrskyssä ja välillä on suvantovaihe. Useimmiten käy pieni aallokko, jonka kanssa pärjää, kun ei ole kasvot vasten aaltoja ja suu auki. Jos siis muistaa olla varuillaan ja skarppina. Harvemmin on niin tyyntä, että voisi kellua veden päällä vailla huolen häivää.

Tuntuu, että olen taas kelluskellut viime aikoina. Aallot ovat olleet pieniä. Kerrassaan pieniä tänä kesänä. Melkein tyyntä. Näyttäisi kuitenkin, että syksyn tullen allot ovat voimistumaan päin. Kohta täytyy muistaa kääntää katse pois ja varoa, ettei vesi mene nenään. Kuvaannollisesti siis. Oikeasti en ole uinut koko kesänä.

Olin tuossa alkukuusta jo kovasti sitä mieltä, että parisuhdekriisi on ohi. Ehkä on laantunut rauhaisaan vaiheeseen, mutta ohi ei ole. Ei mitään niin vakavaa, mutta pieniä merkkejä siellä ja täällä, että vaikka minä kuinka yrittäisin, vaikka kuinka tekisin osani, vaikka kuinka keskustelisin, niin mies ei ole halukas tekemään sitä kaikkea omaa osaansa, joka hänen kuuluisi. Ei parisuhteen hoidosta, ei kotitöistä, ei elämän järjestelyistä, ei omista opinnoistaan. Toisina päivinä on hyvinkin kelpo mies. Toisina päivinä vanha elämä näyttäytyy: monen päivän tissuttelu peräkkäin, luvatut asiat, joita ei pidetä, tekemättömät työt, vastuunkantamattomuus, holtiton rahankäyttö. Kerta toisensa jälkeen käydään taas keskusteluja, että mitä on sovittu, mihin ollaan pyrkimässä, mutta sitten taas. Tuntuu, että päivä päivältä on taas lähempänä se hetki, kun minä en enää jaksa ottaa yksin vastuuta. Mitäs sitten?

lauantai 18. elokuuta 2012

Luopumisen tuskaa


Mikähän siinä on, että on niin vaikeaa luopua? Oikeastaan yhtään mistään. Saavutetuista eduista, tavaroista, ihmisistä elämässä, tavoista, toiveista. Haluaisi aina uutta ja lisää tai jos ei lisää, niin ainakin entiset. Ja vaikka tietää, että kaikki entinen ei ole hyväksi, siltikin luopuminen on vaikeaa. Tätä mietin tänään, kun ihan konkreettisesti mietin luopumista tavarasta. Keittiöni on pieni. Riittävä, mutta pieni. Siksi sinne ei voisi kasata ylenmäärin tavaraa. Kuppia ja kippoa. Paripuolia lautasia. Varrestaan katkenneita kauhoja. Kuitenkin haluaa säilyttää kaiken sen johon on tottunut ja joka on olevinaan niin hyvää, vaikka ei pystyisi. Korvaton kahvikuppi: aivan hyvä kynien säilytykseen. Yksinäinen lautanen: sopiva tarjoiluastiaksi.

Keittiö on pieni ongelma muun luopumisen rinnalla. Raahaa mukanaan ihmisiä ja tapoja, joista ei nauti yhtään. Tekee samalla tavoin, kuin on tottunut, kun on niin vaikeaa luopua. Ei tietysti aina luopuminen ole ratkaisu, joskus asiat voivat muuttua. Mutta joskus luopuminen voisi olla parempi ratkaisu.

perjantai 17. elokuuta 2012

Terävähampainen hai


Lasten kanssa on aamuisilla automatkoilla kuunneltu Fröbelin Palikoita. Terävähampainen hai jää usein soimaan päähän koko päiväksi ja mietin, että onkohan tuokin hai? Ja tuokin? Onko ihmisten niin pakko olla terävähampaisia toisilleen? Olisiko se nyt ihan mahdoton vaatimus olla ihmisiksi?

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Iloisuudesta


Töissä suunnitellaan juhlia. Meidän näköisiä. Iloisia, välittömiä, rentoja juhlia, joissa pääasia on yhdessä olo ja olemisesta iloitseminen. On juhlilla toki aihekin, pyöreitä vuosia tulee täyteen. Juhlia on suunniteltu yhdessä. On naurettu monet kerrat, jokainen on halunnut osallistua. On vapaaehtoisesti tarjouduttu ottamaan vastuuta, tekemään yli oman osan.

Juhlien järjestelystä näyttäisi kuitenkin joillekin osattomille tulevan ongelma. Asiaan kuulumattomilta ei ole pyydetty apua ja sekös harmittaa. Ei ole haluttu tehdä samanlaisia juhlia, kuin tapana on ollut ja sekös harmittaa. Ei ole valitettu työtaakkaa ja ikävää ja sekös harmittaa. Niitä osattomia.

Mikä se on, että ei osata olla iloisia siitä, että ollaan iloisia?

lauantai 11. elokuuta 2012

Kirjoista ja kirjoituksesta


Tänään on eteinen ja olohuone täynnä laatikoita. Mies toi perjantain kuorman väliaikaiskodista, joka pitäisi kuun loppuun mennessä saada tyhjäksi. Minulle niin rakkaat kirjat olivat tällä kertaa kyydissä. Joskus vuosia, vuosia sitten muista kirjoja olleen niin vähän, että oli aikalailla se ja sama kuinka ne hyllyyn laittoi. Nyt täytyy miettiä, jos aikoo joskus jotain löytää. Järjestän kirjani teemoittain, vähän kuin kirjastossa. Käsityöhon, kädentaitoihin ja taiteeseen liittyviä kirjoja on eniten. Osa on hankittu työn takia, aika moni kauneuden takia. Seuraavaksi eniten lienee puutarha- ja luontokirjoja. Tai ehkä sittenkin kevyttä kaunokirjallisuutta. Osa kirjoista on ihan selkeästi vain hypistelyä, katselua ja fiilistelyä varten, kun taas osa on keltaisia tarralappuja täynnä.

Vaikka kuinka maailma muuttuu, ei minusta tietokoneen näyttö voi korvata kirjaa. Tämä tuli mieleeni, kun luin aamulla Hesarin kuukausiliitteestä juttua kaunokirjoituksesta. Että miten ihmisen aivot käsittelevät eri tavalla asioita, jos niistä kirjoittaa kynällä. Aivojen eri osat aktivoituvat. Koneella kirjoitettaessa jotkut toiset ja puhuessa jotkut muut. Johtuuko ylipäätään moni asia nykyään siitä, että ajattelu koneiden myötä muuttuu? Ajatellaan eri lailla. Olisinko minäkin eri ihminen, jos pitäisin päiväkirjaani käsin?

tiistai 7. elokuuta 2012

Omat marjat ja elämisen arki


Kai se uskottava on, että parisuhdekriisi on ohi. Elämä on asettunut tavallisen lapsiperheen arkeen. Eihän tämä kivuttomasti ole mennyt. Monta kertaa on jouduttu keskustelemaan miehen kanssa siitä, että mikä meille on tärkeää ja missä minun rajani menevät. Takaisin kotiin muutettuamme näytti jo ensin, että olemme palaamassa takaisin samoihin käyttäymismalleihin, joita oli ennen täältä kaupunkiin muuttoa. Mutta keskustelujen kautta tilanne saatiin uudeksi aika pian. Tottakai täällä on monta tapaa, jotka ovat samoja kuin ennenkin, mutta ei hyviä ole syytä hävittää. Minä ymmärrän enemmän siitä, mihin mies pystyy ja kykenee ja mies ymmärtää enemmän siitä, että mitä minä haluaisin. Lapsetkin ovat asettuneet ja rauhoittuneet kotiin muuton myötä. Oma piha, omat leikit, samat vanhat. Sänky omalla paikallaan, leikkikalut hyllyillä. Kaikki niinkuin pitää.

Aivan todellinen arki koittaa tällä viikolla. Minä olen jo palannut lomalta töihin, mutta mies ja lapset ovat vielä lomailleet. Tällä viikolla kuitenkin mies palaa kouluunsa ja lapset hoitoon. Aamuherätys tulee lapsillekin aiemmin kuin kaupungissa, kun matkaa on kuitenkin. Päivän leikeistä väsyneet lapset pitäisi vielä saada kotiin asti päivän jälkeen. Arvaan, että kiukuttelua tulee. Toivottavasti syksyn pimeät sateet eivät meidän arkeamme lannista.

Takaisin kotiin muuton jälkeen on osannut iloita monesta vanhasta asiasta taas uudella tavalla. Yksi on se, että pyykkikoneen voi laittaa päälle milloin haluaa. Kerrostalossa kuitenkin piti katsoa kelloa ja nyt koneen voi laittaa yötä vasten käymään ja aamulla ottaa puhtaat pyykit pois. Toinen ilon asia on omat marjapensaat. Vaikka niitä ei paljoa olekaan ja vaikka sato ei päätä huimaa, niin kuitenkin omat marjat antavat tunteen elämän hallinnasta. Minä olen ollut kykenevä marjoja kasvattamaan, en ole riippuvainen kaikista muista. Kunhan lämmityskausi alkaa, niin tiedän jo  nyt, että iloitsen tulesta uunissa. Lämpimästä liekistä, joka palaa. Puukiuas on jo nyt antanut muistutuksen siitä, että mitä tuli on ja mitä se minulle merkitsee.

Vaikka minä ja lapset olemme selkeästi tyytyväisempiä täällä kotona, niin huomaan kyllä, että mies välillä kaipaa kaupunkiin. Mies ei ole muuttunut omakotitaloihmiseksi tässä vuoden aikana. Yhä mies mieluummin teettäisi pihatyöt jollakulla muulla ja antaisi huoltomiehen hoitaa pienet korjaukset. Yhä mies kaipaa sitä ajatusta, että voisi halutessaan mennä elokuviin kävellen, vaikka ei kaupungissa ollessamme niin tehnytkään. Jotenkin miehelle asumisen arvot on toiset kuin minulle, mutta mies ymmärtää, että minä tarvitsen tätä. Minunkin on siis ymmärrettävä, että mies tarvitsee jotakin muutakin kuin tätä. Vaikka minulle raparperin vieressä asuminen on elämää parhaimmlllaan, ei se miehelle sitä ole. Kompromisseja siis haetaan yhä. 

perjantai 3. elokuuta 2012

Pulla vaihtuu raparperiin

Jotenkin tämä pakollisen blogitauon jälkeinen elämä käynnistyy hitaasti. En oikein tiedä, että mitä kirjoittaisin. Blogi on jumittunut siihen valituksen kierteeseen, vaikka elämä on nyt paljon parempaa.

Uuden alun toivossa vaihdoin blogin nimeä. Tervetuloa siis raparperin viereen! Muokkaan ulkoasun, kunhan oikealla koneella ehdin. Niin ja kirjoitan ne kuulumisetkin.