maanantai 31. joulukuuta 2012

Onnellista uutta vuotta?

Perinteisesti joulukorteissa oli ainakin aiemmin toivotus "Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!" Mietin tänään tuota jälkimmäistä, kun istuin saunan lauteilla ja ulkona paukkuivat uudenvuodenraketit. Miksi on vuosikaudet toivotettu nimenomaan onnellista uutta vuotta? Miksi ei ole onnellista joulua ja hauskaa uutta vuotta? Menestystä seuraavaan vuoteen? Iloa? Rikkautta? Vaan nimenomaan onnellisuutta.

Googlasin toivotuksen ja jopa monet kuntien ja valtion virastot toivottivat asiakkailleen onnellista uutta vuotta. Onko oikeasti valtiovallan suojeluksessa ihmisten onni? Epäilenpä. Olisihan se varmasti ilo ja menestys valtionkin näkökulmasta, jos kansalaiset olisivat onnellisia.

Että onnellista vuotta 2013 kaikille. Minullekin.

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Keijukaiselle toiveita

Alkaa olla vuosi paketissa. Luin blogista vuosi sitten kirjoittamiani toiveita tälle vuodelle ja koontia edellisestä. Eipä näytä paljon vuoden aikana muuttuneen. Silloin olin vielä toiveikas perheneuvojalla käymisestä. Että oikeasti joku muuttuisi. Eipä muuttunut, ei. Asuttiin siellä vuokrakodissa ja tämä oli myynnissä. Se harmitti. No eipä harmitä enää, kun ollaan taas kotona. Enkä täältä enää ihan heti lähde. Lapset ovat murusia tietenkin yhä. Nukkuvat milloin omassa sängyssä ja milloin vieressä. Työkuvio kai on edennyt. Ura korkeammalla. Onko se sitten plussaa vai ei?

Jos keijukainen toteuttaisi kaikki toiveeni vuonna 2013, toivoisin seuraavaa:

  • Onnea! Että tuntuisi onnelliselta. Hymyilyttäisi. Kokisi olevansa hyväksytty ja tekevänsä asioita jotka hyväksyy ja joista nauttii. 
  • Lasten elämään iloa ja turvallista arkea. Että olisi hyvä olla. Luotettavia aikuisia ympärillä ja kivoja kavereita vierellä. Että ei tarvitsisi nähdä alkoholin kanssa läträämistä, että lasten tarpeet olisivat etusijalla. Että aikuiset siinä lähellä eivät purkaisi omaa pahaa oloaan ja omaa epävarmuuttaan lapsiin. Isompi menee syksyllä kouluun, joten toivon siihen hyviä lähtöjä ja turvallisia aamuja ja iltapäiviä.
  • Kun en enää usko miehen muutokseen, niin jotta edelliset voivat toteutua miehestä pitää erota. Toivon eron menevän sutjakasti. Että mies ei uhkaili itsemurhalla, eikä riitelisi lapsista. Ottaisi vain rahat (jotka pankki toivottavasti minulle lainaa) ja asettuisi elämään omaa elämäänsä. Hoitaisi lapsia vuorollaan ja selvänä. Olisi isänä.
  • Terveyttä itselle ja läheisille. Selviäisimme arjen vaatimuksista hyvissä voimin, saisimme nukuttua ja vastoinkäymiset terveyden saralla jäisivät pieniksi.
Semmoisia toiveita. Vuoden päästä taas summataan.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Lahjakatsaus

Sisko miehineen on kylässä. Sisko oli neulonut meille kaikille lämpimät kaulurit ja pienimmälle ihanat vaaleapunaiset villasukat. Isomman villasukat on vielä hetken verran kesken ja valmistuvat ennen kuin sisko miehineen lähtee kotiin.  Sisko on ajatellut meitä monta monituista tuntia neuloessaan. Joskus itsetehtyjen lahjojen kanssa nolostuu. Jos lahjantekijä on käyttänyt paljon aikaa, mutta lopputulos ei syystä tai toisesta miellytä, pelkää pahoittavansa lahjanantajan mielen. Vaikka ei haluaisi, eikä tarkoittaisi. Tai sitten pahoittaa oman mielensä pitämällä esillä jotain, josta ei pidä. Sisko onneksi tietää makuni ja oli taas neulonut minulle mieluista.

Jotkut arvottavat lahjoja hinnan mukaan. Mitä kalliimpi, sen parempi lahja. Mieheni on näitä. Mielellään mies haluaisi jotakin elektroniikkaa, viimeisintä. Minä ja siskoni arvostamme itsetehtyjä tai jollakin tapaa eettisiä lahjoja. Hinnalla on sikäli väliä, että jos halvalla saa hienoa ja kestävän kehityksen mukaista, niin hyvä.  Vanhemmilleni ostin pienet paikallisten käsityöläisten tuotteet. Isälleni käytännöllisen, äidilleni kauniin.

Sopivan lahjan löytäminen on joskus työlästä. Pitää pohtia monelta kannalta, eikä kiireessä ennätä, eikä jaksa. Pitäisikö siis ensi joulun lahjoja ryhtyä pohtimaan nyt?

perjantai 28. joulukuuta 2012

Välinpitämättömyys

Olen huomannut itsestäni välinpitämättömyyden. Miehen tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät jaksa enää kiinnostaa. Miehen valehtelu ei suututa minua. Se ei tule yllätyksenä ja yleensä tiedän kyllä milloin ja mistä mies valehtelee. Meidän keskustelumme ovat siis näennäisiä, mies on puhuvinaan ja minä olen kuuntelevinani. Emme juuri riitele, minä en aloita ja mies ei jatka, jos jostakin sanonkin. Mitä se hyödyttää mistään sanoa? Saa vastaukseksi jotain, jota ei ole tarkoituskaan pitää.

Olen ollut tästä omasta välinpitämättömyydestäni hieman huolissani, mutta toisaalta olen ajatellut, että se on alitajuntani tapa auttaa minua selviytymään. Eilen luin kuitenkin Iltalehdestä artikkelin. Ikäänkuin ymmärsin, että välinpitämättömyys ei ole normaalia, eikä hyväksyttävää. Että se on vakava merkki minulle itselleni siitä, että asioiden pitää muuttua.

Heräämisiä tapahtuu?

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Rakkaus?

Katsoin eilen televisiosta rakkausdraamaa. Vaikeissa oloissa toisen kunnioitus ja ihailu löytyivät ja sitä myötä rakkaus. Ikävä kyllä loppu oli onneton, mies kuoli, rakkaus jäi elämään. Olisiko lie kestänyt pyykinpesua, kurarukkasia ja pois vietäviä roskapusseja? Ei ollut siinä elokuvassa mistään niin maallisesta puhetta.

Mitä se rakkaus edes on? Muistan sen lämpimän tunteen, joka on puistellut koko vartaloa, kun vain ajatteleekin toista. Muistan sen, kun toisen koskettaminen saa sähkövirran kulkemaan. Sitä en ole kokenut, että aamuisin olisi hyvä herätä toisen vierestä vielä vuosienkin jälkeen. Että joku sipaisisi hiukset pois silmiltä ja antaisi minun vielä nukkua hetken. Mutta mistä edes rakkauden tunnistaa? Minä taidan erehtyä luulemaan rakkaudeksi ystävällistä puhetta. Sitä, että joku on minulle ystävällinen. Huomaa, että olen olemassa. Rakastun. Tai luulen rakastuvani. Toinenkin luulee rakastavansa, lähtee mukaan minun tunteeseeni?

Sen tiedän, että miestäni en rakasta. En millään enää. Mutta jos nyt saan itsestäni sen verran itsekunnioitusta esiin, että saan eron aikaan, niin uskallanko enää koskaan edes puhua miesten kanssa? Siinä pelossa nimittäin, että luulen ystävällisyyttä rakkaudeksi? Että kohta minulla on taas vaivoinani joku, joka oli minulle hetken ystävällinen ja lakkasi sitten olemasta? Miltä rakkaus tuntuu? Kun vuosien jälkeen rinnalla on sama ihminen ja yhä sanoo, että rakastaa. Miltä se tuntuu?

tiistai 25. joulukuuta 2012

Väärin ja väärin

Joulupäivä vaikuttaa perin pitkältä päivältä. Jouluvieraat lähtivät heti aamupalan jälkeen. Tiskit koneeseen, vierassängyistä lakanat, saunalta pyyhkeet. Hetkessä näytti kuin ketään ei olisi ollutkaan. Oli jotenkin olo, että haluan pestä itsestäni koko joulun. Lämmitin saunan. Saunottiin heti lounaan jälkeen. Lähinnä minä ja lapset, kävi siellä mieskin. Enimmäkseen oli puhelin kädessä vilvoittelemassa. Nyt on leikitty sekalaisia leikkejä. Päivän rytmi on mennyt sekaisin ja alkoivat heti hämärryttyä kyselemään, että joko mennään nukkumaan.

Kun tänään lisäsin joulukuuselle vettä tuli mieleeni, että äitini ei lisäillyt kuuselle vettä. Isä lisäsi aina. Äiti ei myöskään koskaan kantanut saunalle puita, saati lämmittänyt saunaa. Isä lämmitti, kunnes minä ja siskoni ryhdyimme lämmittämään. Äiti hyvin harvoin kävi ruokakaupassakaan. Isä kävi. Isä myös hoiti kaikki laskut. Isä tekee nämä yhä. Vertasin tänään miestäni isääni. Mieskään ei lisää kuuselle vettä, eikä hoida laskuja. Saunaa lämmittää, jos sattuu huvittamaan ja jos oleellisesti hänellä saunanlämmitykseen liittyvää olutta on. Mies käy kyllä ruokakaupassa, joskin tuo sieltä mielestäni usein jotain väärin. Niin, kenen mittapuulla väärin? Minun kai? Mutta jos tuo usein jotain, jota ei tarvita, jotain joka on meille liian kallista ja jättää tuomatta jotain, joka lapsiperheessä on oleellista?

Ei se mies minua voi miellyttää. Tekee asioita väärin. Aina vaan. Koko ajan. Parempi hänen olisi jonkun muun kanssa.

Vähään kun tyytyy

Huomaa selvästi, että mieheni on äitinsä poika. Anoppi nimittäin vuoden poissaolon jälkeen ilmaantui meille joulunviettoon. Osa ajasta on mennyt mököttäessä, kun asiat eivät ole sujuneet juuri mielen mukaan. Aattoaamuna keitin riisipuuroa ja syystä tai toisesta ennen puuron valmistumista anoppi otti auton alleen ja lähti johonkin. Palasi parin tunnin päästä ja oli käynyt puurolla huoltamolla. Onko se kyvyttömyyttä olla vieraan osassa vai tahallinen mielenilmaus miniää kohtaan? Mene ja tiedä. Viime kerralla äidin ja pojan riita koski mm. lastenkasvatusta. Anopin mielestä lapsia ei saa komentaa. Olin miehen kanssa aattoiltana saunassa ja isovanhemmat katsoivat lapsia. Mies kävi tarkastamassa kesken saunomisen tilanteen ja anoppi oli mököttämässä, kun isompi ei ollut enkeli. Lapsen pitäisi luontaisesti aattoillan lahjahässäkän jälkeen olla rauhallinen ja hyväkäytöksinen ja mikäli näin ei ole, se lienee henkilökohtainen loukkaus anoppia kohtaan. Varmaan miniältä.

Muistan monia hetkiä minun ja miehen matkan varrelta, kun mies on ollut kyvytön asettumaan toisen asemaan. Ihmettelee suuresti, että miten olen pahoittanut mieleni jostakin. Kuten silloin, kun olisin tarvinnut tukea soittaessani sairaalan pihalta saatuani diagnoosin parantumattomasta sairaudesta. Silloin mies sanoi jaa, käy kaupassa. Kun myöhemmin siitä puhuin mies sanoi, että eihän hän voi tapahtunutta muuttaa, joten turha siitä on puhua. Kaupasta sen sijaan hänellä oli tarpeita. Tai kun olimme lähes ensimmäisillä treffeillämme viikonlopun vietossa eräällä mökillä ja minä kävin kaupassa ennen menoamme. Mies pyysi ostamaan cocacolaa. Ostinkin, mutta mies ei juonut sitä, kun se oli väärää merkkiä tai jotain. Miehen mielestä minun ei olisi pitänyt pahoittaa siitä mieltäni, koska kysehän ei ollut minusta, vaan juomasta. Minulle se taas oli selkeä viesti, että minä en kelpaa, minun tapani ovat väärät, minä en pysty häntä miellyttämään. Nyttemmin olen moisista päässyt. Mies ei vain ajattele muita kuin itseään. Kuten ei anoppikaan.

Yllättävän hyvin tämä joulunseutu on mennyt. Minä olen ollut paljon lasten kanssa tai keittiössä ja vältellyt kohtaamisia yhtään kenenkään kanssa. Anoppi on ollut jossakin mököttämässä osan aikaa ristikkonsa kanssa. Juomisesta sanoin miehelle aattoa edeltävänä iltana aika tiukkaan sävyyn ja näyttää mies nyt pitävän juomat pois silmistäni. Nukkumaan olen mennyt lasten kanssa yhtä aikaa, joten ovat varmaan juoneet illemmalla enemmän. Vähään sitä tyytyy juhlapyhissäkin, kun aikansa kohtelua kestää...

maanantai 24. joulukuuta 2012

Joulu

Jouluaatto. Otin kinkun uunista heti herättyä ja keitin kahvit. Yhdet pyykit nostin kuivausrumpuun, toiset laitoin koneeseen. Lapset heräsivät. Kylässä olevat appivanhemmatkin heräsivät. Pienempi kävi herättämässä isänsä. Ei kai olisi jaksanut nousta, mutta nousi kuitenkin. Parkkeerasin itseni pienemmän kanssa yläkertaan ja nyt mies on koittanut jo kolmesti mennä takaisin sänkyyn. Hoitakoot vanhempansa. Minulle riittää seurustelu hieman myöhemminkin. Alakerrasta kuuluu kuitenkin tasainen kina, kun isompi ja isänsä keskustelevat. Kai sinne on mentävä.

Aamun lehdessä päätoimittaja toivoi, että aikuiset jaksaisivat laittaa omat tarpeensa syrjään jouluksi ja antaa lapsille hyviä muistoja. Yritetään sitä tänään.

lauantai 22. joulukuuta 2012

Anna lapselle raitis joulu

Anna lapselle raitis joulu. Näinhän meitä valistetaan joka vuosi. Taaskaan en siihen pysty. Mies päättää meidän lasten joulusta käymällä Alkossa ja ostamalla itselleen ja vieraisilla olevalle isälleen oikein jouluiset ja runsaat juotavat. Niin ja eilenhän sitä juomista oli myös. Niin ja toissapäivänä. Niin ja sitä edellisenä. Ainiin, koko viikkohan se on taas miehellä mennyt juodessa. Ei niin ihan kamalasti yhtenäkään iltana, mutta jokaisena enemmän kuin mitä minusta olisi hyvä.

Kyllä minäkin olen jo sen ymmärtänyt, että minä en voi miestä pelastaa. Minä en voi miestä raitistaa. Kun mies ei itse halua. Uhkailtu on ja kiristetty. Lahjottu on ja maaniteltu. On koitettu puhua kuin aikuiselle ja on koitettu puhua kuin lapselle. Eipä auta, ei. Ja kun kerran mies on valintansa tehnyt, niin kai minunkin on tehtävä. Muuten tulee alkoholisteja vielä meistä molemmista ja lapsista alkoholistien lapsia. Ei sillä, että itse joisin ongelmaksi asti, mutta tiedän kyllä, että alttius alkoholismiin asuu sisälläni. Odottaa, että väsyn vastustamaan. Siksi on parempi, että juomia ei ole tarjolla.

Olisiko se seuraava jo raitis meidän lapsille?

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Vanha ja viisas ja innostuksen palo

Olin tässä yksi päivä joululounaalla vanhan ja viisaan kanssa. Jo eläkkeellä oleva arvostamani ammattilainen, joka on selvinnyt vuosia, jos ei vuosikymmeniä tiukoista paikoista. Pyysin häneltä neuvoa ja sainkin. Tarjosin siitä kiitokseksi lounaan. Sain häneltä lahjaksi pitkiä tulitikkuja. "Ettei innostuksen palo sammuisi", sanoi hän.

Julkisuudessa on ollut puheissa ajatus siitä, että iäkkäiden palkkoja pitäisi voida laskea. Niin ja nuorten myös. Niin ja sairaslomista ei haluttaisi maksaa ja lapsentekokin on niin kallista. Kuka olisi se tehokas työläinen, joka ansaitsisi koko palkan? Aina töissä oleva? Pelkkä työajan mittaaminen on ihan harhaista, jos samalla ei katsota, mitä saa aikaan. Pelkkä iän katsominen on ihan harhaista, jos ei samalla katsota, että mitä maailmasta ymmärtää ja kuinka sillä tietämyksellään työyhteisöä hyödyttää. Nuoret osaavat monia asioita, joita vanhemmat eivät ja vanhemmilla on kokemusplakkarissaan niin monta aallon harjaa ja pohjaa, että he osaavat suhtautua tapahtumiin suhteellisesti.

Miten kaikessa on nykyään vain yksi totuus?

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Kohtuullisestihan tämä taas sujuu?

Perhe-elämän kannalta muutamat viime päivät ovat olleet ihan ok. Mies on osallistunut aika hyvin lasten kanssa touhuiluihin. Oltiin pikkuisten joulujuhlassa, ihan perheenä ja riitelemättä. Eilen käytiin markkinoilla ja muuallakin, perheenä ja riitelemättä. Lumitöitä on tehty, yhdessä ja erikseen. Halkoja kannettu ja taloa lämmitetty, yhdessä ja erikseen. Jos elämä olisi näin, ja vain näin, niin se voisi olla.

Vaikka perheen elämä on kulkenut rataansa suotuisasti, ei parisuhde ole sitä tehnyt. Mies haluaisi helliä huomionosoituksia, kun muuten on kohtuullisen kivaa. Minä vain en niihin pysty. Mies haluaisi ottaa muutaman lasillisen viiniä, kun on hyvä fiilis. Ja sinne katoaa se minun hyvä fiilikseni, siihen samaan, kun sovitun viinipullon sijaan mies tuokin viinipänikän ja olutta. Mies haluaa käyttää hyvää tuultani hyväkseen ja on vailla rahaa tai lahjoja, maksattaakseen minulla jotakin, johon minulla ei olisi varaa tai jonka rahan käyttäisin mieluummin muuhun. Mies huitaisee kädellään kaikille keskusteluyrityksilleni, että ei nyt, kun on niin mukavaa. Ja niin se arki taas pian palaa samaan kuin ennenkin.

Mikään ei ole nyt kovin huonosti. Pärjään kyllä miehen kanssa. Jos jaksan pitää asiat hallinnassa, ne pysyvät siinä kyllä. Rahaa miehelle voi antaa varoen, vain suunnillen sovittujen ostosten verran, koska muuten mies ostaa juotavaa. Miehen ei voisi antaa sooloilla, koska hänen sooloiluyrityksensä pääsääntöisesti tulevat kalliiksi. Tiedän jo milloin mies valehtelee, joten minulle sillä ei ole merkitystä. On kuin mies sanoisi asiat vain toisilla sanoilla. Jos arjeksi riittää, että päivästä toiseen selvitään kohtuullisen kunnialla, eikä niitä juhlahetkiä odotella, niin kohtuullisestihan tämä taas sujuu.

Mutta onko tässä mitään järkeä?

lauantai 15. joulukuuta 2012

Joulumuisteloita

Jouluvalmistelut ovat juuri sopivassa vaiheessa. Ulkosauna on pesty, ulkokynttiläiset kiertävät puuta ja lapset ovat levitelleet kuusenkoristeita ovenkahvoihin ja kaapinnuppeihin. Joulueinesmyyntiin on tehty ennakkotilaus. Joulupukin kirje on kirjoitettu ja talteen otettu (tonttu vei). Tänään on suunnitteilla retki käsityöläismarkkinoille, josta saadaan lahjat vanhemmalle väelle.  Huomenna joulukalenterin luukussa lukee pipareiden leivonta.

Jouluun liittyy monia perinteitä, kullakin perheellä omansa. Meidän perheen joulut ovat olleet vähän mitä sattuu, aika useat jommassakummassa mummulassa. Niissä, joissa alkoholi näyttelee liian suurta osaa. Yhtenä jouluna oltiin mummulan lähellä mökissä ja käytiin retkiä siellä mummulassa. Täällä meilläkin on joskus ollut sukulaisia. Tänä jouluna olemme kotona, appiukko eli lasten ukki kai tulee. Ehkä. Emme ole vielä varmoja. Yhden joulunseudun olin kovassa kuumeessa, aattona nousi, heti sen jälkeen kun olin sulattanut jäätyneen keittiön vesiputken. Uskoin lujasti, että tauti on henkinen, kun anoppi oli sen joulun meillä. Että elimistöni haluaa pelastaa minut anopin joululta. Lopulta tauti paljastui myyräkuumeeksi ja vaati sairaalahoitoa. Kaksi joulua ennen lasten tuloa olimme miehen kanssa ulkomailla.

Miehen kanssa paras joulu oli varmaankin se, kun tämä talo oli juuri ostettu. Vielä ei oltu muutettu. Toisessa päässä pakattiin, muutto tehtiin välipäivinä. Mutta aattona olimme uudessa kodissa, takkatulen loisteessa, pelkät patjat lattialla. Astioita oli tuotu sen verran, että syötyä saatiin. Lanttulaatikkoa ainakin oli, sen muistan. Esikoinen oli mahassa. Oltiin niin toiveita ja unelmia täynnä. Tulevaisuudenusko vahva.

Minkähänlaiset muistot meidän lapsille jouluista jää? Lahjoja aina saa, kuusikin on, itsetehtyjä pipareita, joulukinkku. Aattona aina saunotaan ja yleensä sillä aikaa kiireinen pukki oli käynyt tuomassa lahjat kuusen alle. Yhtenä vuonna isompi halusi, että pukille kirjoitetaan, että tontut voi lahjat tuoda. Taisi olla pelästynyt jotakin kaupan pukkia. Pulkkamäessä on joulunseutuna aina käyty, milloin milläkin kumpareella.

Rauhaisaa joulunodotusta itse kullekin!

perjantai 14. joulukuuta 2012

Pikkuisten joulujuhlista

Eilen illalla minulla oli joku ajatus, josta ajattelin tänne kirjoittaa. Nukuin koko yön suunnilleen heräämättä ja heräsin vasta kellonsoittoon. Nyt se ajatus on kadonnut. En millään muista sitä.

Sen sijaan muistan, että eilen oli lasten päiväkodin joulujuhlat. Ulkona koko väki ja ihania esityksiä pikkuisilta. Monenlaisia laululeikkejä oli harjoiteltu. Lapset esittivät omansa vielä uusintana kotona juhlan jälkeen. Juhlasta otin muistoksi muutaman valokuvan. Omassa albumissani on oma lapsuudenkuvani päiväkodin juhlasta. Muistona. Juhlaruokana oli kuumaa mehua ja lasten leipomia pipareita. Pienestä ne syntyy hienot juhlat, kun sydämellä tehdään.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Väsymys

Hurja väsymys. Neljän päivän reissu vanhempieni luokse, matkaa lasten kanssa viitisen tuntia. Hermo on piukalla, kun kuulee sadannen kerran "joko ollaan kohta perillä" ja "tuo aloitti". Vieressä etupenkillä istuu mies, jonka kanssa ei ole mitään puhuttavaa. Ja perillä. Juovuksissa lähes koko ajan olevat mummu ja ukki. Ja mies. Kun saa arvostavaa seuraa, on juominen niin helppoa. Isäni oikein tyrkyttää. Ota nyt hyvä mies, suuta jo kuivaa! Eipä kuiva kauaa. Olihan meillä kivojakin hetkiä, vierailu siskon luo ja siskon kissat, uusia leikkipuistoja tutkittavaksi, mummulan oikea aikuisten kylpyamme. Lapset ovat niin tyytyväisiä, kun on kivojakin juttuja. Iso perhepeti vierashuoneessa, äidin kainalossa molemmat joka yö.

Viime yönä pienempi heräsi yskimään kahden aikaan ja minä en saanut enää unta. Makasin siinä sitten valveilla ja mietin elämää. Nousin tekemään yhden toimenpideohjelman neljän jälkeen. Siitä se tämäkin päivä käynnistyi.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Omenateoria

"...rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä, kunnes kuolema meidät erottaa..." Näinhän se sanotaan. Mietin illalla, että mihin kaikkeen se oikein velvoittaa. Onko ne vastoinkäymiset sellaisia, jotka ulkopuolelta uhkaavat parisuhdetta? Kuten vaikka työttömyys, vähävaraisuus, sairaudet ja kuolema? Että lupaa rinnalla rakastaa, vaikka elämä koettelee. Yhdessä käsikädessä vastoinkäymisiä päin, toinen toistaan tukien? Vai onko ne vastoinkäymiset sellaisia, että mies ei kanna vastuutaan, juo, jättää yksin niiden vastoinkäymisten kohdatessa? Kun rahat ei riitä, kun on sairas. Jos silloin jää yksin, niin onko se niitä vastoinkäymisiä, joiden kohdatessa on luvannut rakastaa?

Mieleeni tuli teoria omenasta. Kun omena kulkee kulkuaan puusta välikäsien kautta kauppaan ja siitä meille kotiin, omena saattaa kokea monenlaisia kolhuja. Usein sitä pidetään sievästi ja se on kaupassa sileä ja kuhmuton. Jotkut lajikkeet tosin ovat herkempiä. Mutta kun niitä kolhuja tulee, ei koko omena siitä yleensä pilaannu syömäkelvottomaksi. Onpahan vähän kolhuinen. Kun omenan syö, on vielä sisin hyvä, siemenet käyttökelpoisia istutettavaksi.

Toisinaan se omenan pilaantuminen alkaa sieltä sisältä. Siemenet lähtee mätänemään. Saattaa näyttää päältä hyvältäkin, mutta ei ole pelastettavissa. Kompostiin vain koko paketti.

Näinkö se on parisuhteessakin? Kun ulkoa koetellaan, niin hyvässä lykyssä ei käy kuinkaan, mutta jos se sisältä parisuhteesta lähtee se mätä, niin se on menoa? Olen nimittäin taas perinjuurin väsynyt juomiseen, ajattelemattomuuteen, oman edun ensisijaiseksi laittamiseen.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Kylmää ja kylmempää

Perusasioiden äärellä tuntuu moni asia pieneltä. Tänään perusasiana oli lämpö. En tiedä miten siinä niin kävikin, mutta talo oli päivän aikana kylmennyt kuuteen-seitsemääntoista asteeseen. Vaikka eilen oli tulet uuneissa ja vaikka lisäsin mattoja lattialle ja vaikka viritin kellarin oven eteen verhon estämään vetoa. Niin ja vaikka eteisen väliovikin oli kiinni koko päivän. Ilmeisesti vähäisen lumimäärän takia kylmä pääsee lattian kautta sisään. Lattianrajassa on nimittäin vain kymmenkunta astetta.

Lapset olivat aivan kylmissään. Molemmilla oli villasukat jalassa ja collegetakkeja kaivettiin lisävaatteeksi. Ei ehtinyt lämpöä järjestellessään miettiä sen kummempia murheita. Että puolensa kullakin ja positiivisen voi löytää asiasta kuin asiasta...

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Luonto lähellä, liiankin

Pakkanen on tullut ja lumi peittää maan. Luonnon eläimilläkin näyttäisi olevan kylmä ja nälkä. Ainakin pikkulinnut ovat yhden talipötkylän jo syöneet ja siemeniä saa lisätä jo useamman kerran viikossa, vaikka säiliö on iso. Lintujen lisäksi kylmissään näyttävät olevan hiiret. Ainakin näyttävät työntyvän sisälle. Eilen lapsilla oli suuri kiljumisen aihe, kun hiiri juoksi olohuoneessa heti aamulla. Tänä aamuna heräsin ennen muita ja eiköhän hiiri juossut heti ensi töiksi keittiön lattialla. Jääkaapin alta kaapin alle. Tuli vielä kanssani olohuoneeseen peräti kahteen kertaan. Meillä on ollut perinteisenä hiirenloukkupaikkana hellan alaosa, sieltä kulkivat ennen. Nyt näyttää kaappi saaneen paremman suosion. Viritin siis loukun sen alle ja juuri kuului napsaus. Hei vaan sille hiirelle.

Maaseutuelämä vaatii toisenlaisia taitoja kuin kaupunkielämä, vaikka ei elanto maaseudusta tulisikaan. Hiiret nyt tietysti tulevat kaupunkikotiinkin, jos vain pääsevät. Monien mielestä maalla pelottavinta on pimeys. Kaupunkilaiset ovat tottuneet ainaisiin valoihin. Maalla voi tehdä sen päätöksen, että sammuttaa valot, mutta monta kertaa järkevä päätös on ottaa taskulamppu mukaan. Joskus ihmiset kyselevät, että enkö pelkää postinhakumatkalla karhuja. Karhuja! En kyllä pelkää. Onkohan nykyihmiselle käynyt niin, että uskotaan mieluummin sensaatiojuttuja ja elokuvia kuin tosiasioita? Sitten pelätään kaikenlaista mitä ei pitäisi ja ei osata varoa sellaista mitä pitäisi pelätä?

perjantai 30. marraskuuta 2012

Tulet ja energiansäästölamput

Tuiskua ja viimaa. Kova tuuli tulee meidän vanhassa talossamme sisälle asti. Liekö tuulensuojalevyt unohtuneet välistä? Tulet on uuneissa, silti on kylmä. Jopa lapset menevät villasukat jalassa. Kun lumi tulee ja tuuli tyyntyy, on talo paljon lämpimämpi. Kynttilöissäkin on tulet. Tänään kaipaa kupillista teetä, saunan lempeitä löylyjä ja pehmeää valoa. Energiansäästölamput eivät sovi tälle päivälle.

Lisäksi olen perin juurin väsynyt, kun en saanut yöllä nukuttua.

torstai 29. marraskuuta 2012

Työn tekemisen ongelmat

Viikon kohokohta oli selkeästi eilinen esimiesvalmennus. Kun toisten esimiesten kanssa pohtii arjen johtamisen ongelmatilanteita, silloin vasta huomaa kuinka yksin on. Valmentaja oli sitä mieltä, että jokainen esimies tarvitsisi tunnin viikossa sellaista aikaa, jolloin saisi jonkun kanssa pohtia omia ratkaisujaan esimiehenä. Mielellään oman esimiehensä, jotta ratkaisut olisivat firman linjan mukaisia, mutta ulkopuolinen sparraajakin käy.

Eilisen herääminen oli se, että henkilöstön työn tekemisen ongelmat ovat pääsääntöisesti esimiehen vika. Joko esimies on aiheuttanut ongelmat tekemällä huonoja päätöksiä, viestimällä epäselvästi tai jättämällä viestimättä tai sitten esimies on sallinut ongelmien jatkua, jos ei niitä itse ole suoranaisesti aiheuttanutkaan. Miten helppoa se onkaan sanoa, että kun tuokin on niin hankala, eikä suostu siihen eikä tähän. Ja sitten itse antaa sen jatkua. Korjaava palaute kun on niin vaikeaa antaa. Siitä puhuttiin pitkään ja sitä harjoiteltiin. Minullakin on tapauksia, joihin varmaan olisi ollut syytä puuttua napakammin, mutta sitä toivoo, että ongelma poistuisi, jäisi kertaluonteiseksi, ei olisikaan niin kovin vakavaa. Joskus se vaikuttaa vain luonteenpiirteeltä, mutta jos se vaikeuttaa toisten työn tekemistä, niin onhan siihen puututtava. Ja samalla kun ongelmaan ei puutu, sen antaa jatkua.

En minä mielestäni huonoimmasta päästä esimies ole, mutta parempikin voisi olla. Pitäisi olla itsellä kirkkaana mielessä tavoite ja keinot. Ja ne samat pitäisi osata viestiä henkilöstöllekin. Tänään koitetaan taas.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Arki ja satunnaisuus

Ei ollut minulla miestä ikävä, kun mies oli pois. Lapsilla vähän oli, mutta ei heilläkään ylitsepääsemättömästi. Kun mies tuli, ei tuntunut sydämessä lämmintä läikähdystä. Ei tuntunut miltään. Halattiin kuin vieraat. Seuraavaksi mies kaivoi kassistaan oluen.

Nyt on tässä pari päivää oltu taas yhteistuumin. Arki on sekavaa ja hämmentävää minun näkökulmastani. Puuttuu logiikka. Puuttuu jatkumo; syy ja seuraukset. Asiat tapahtuvat tai ovat tapahtumatta jotenkin satunnaisesti.

Lapsia miehellä kai oli ikävä. Pelaa nytkin lasten kanssa lautapeliä. Kai miehestä on hyväksi isäksi, jos ei läträä juomisilla. Mutta onko minun pidettävä aviomiehenä, vaikka en millään jaksaisi?

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Laihdutuskuuri

Itselleni on julkisesti luvatut asiat sellaisia, jotka on pakko hoitaa. Omissa asioissa itsekuri ei aina pidä, mutta jos olen luvannut ääneen, niin asia on toinen. Joten olkoot nyt sitten tiettävä, että rydyin laihdutuskuurille. Ja ei ole ensimmäinen kerta ja kyllä tiedän, että laihdutus"kuurit" on turhia, vaan täytyy hakea elämäntapamuutosta. Mutta kuurilla on aloitettu ja elämäntapa tulkoot myöhemmin.

Laihdutuksen tavoite on voittaa kilpailijat. Kilomäärää en tiedä, kun en tiedä kuinka tosissaan kilpakumppanit ovat. Toinen kisaa jouluun saakka, toinen yhteensä 10 viikkoa. Minä tietenkin voitan molemmat. Pudotusprosenttia lasketaan, punnitus sunnuntaiaamuisin. Viikkovoittaja saa kehuja, loppuvoittajien palkinnot vielä hieman auki. Joten jos seuraavina viikkoina on kiukkuisia postauksia, johtuu se vain nälän tuomasta kurjuudesta.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Kahvia ja kulkijoita

Käytiin tänään pienemmän päiväkotikaverin synttäreillä. Siellä oli tuttuja kavereita päiväkodista vanhempineen, naapureita, sukulaisia ja muuta väkeä. Kivat synttärit, ei turhaa stressiä. Pahvilautasia siinä vaiheessa, kun varsinaiset olivat jo kaikki käytössä. Ihmisiä ovesta tulossa ja menossa. Saman kahvipöydän ääressä toisilleen tuntemattomia juttelemassa. Jäi hirmuisen hyvä mieli.

Mietin kotimatkalla, että kuka oikein olen? Millainen olisin, jos en olisi tällainen? Siis jos riisuisin kaikki naamiot, heittäisin itsestäni julkikuvan, unohtaisin tittelit ja asemat, en ajattelisi niin paljon toisten toiveita, vaan omiani, niin kuka olisin? Olisiko minunkin kotini avoin kulkeville, kakkua tarjolla pahvilautasilta? Naapureita ja kylänmiehiä ohikulkumatkalla? Muistan, kun joskus nuorempana niin oli. Sanoin tulijoille, että ottakaa vaan kuppia kaapista, etsikää istuinta. Ja nyt kaikkien kanssa sovitaan jokainen kulkeminen etukäteen. Keksitään tekosyitä, että miksi ei voida tavata. Ollaan väsyneitä. Olenko minä muuttunut? Vai maailma? Vai elänkö jonkun toisen elämää, enkä omaani?

perjantai 23. marraskuuta 2012

Pieni yhteenveto

Mies ilmoitti, että tulee sunnuntaina kotiin. En tiedä mihin aikaan, enkä tiedä, että pitääkö hakea jostakin. Mutta tulossa on. Nämä vajaat pari viikkoa lasten kanssa ovat olleet rauhallisempia kuin tavallisesti. Tietenkin isompi ensin alkoi aivan villin käytöksen niinkuin hän aina tekee arkeen tulleiden muutosten kohdalla, mutta rauhoittui sitten. Meille on tullut uusi, rauhallisempi rytmi, jossa asiat ennakoidaan paremmin, hoidetaan kerralla loppuun ja jossa asioista voidaan sopia. On pärjätty hyvin.


Etukäteen vähän jännitti, että jaksanko. Kahden lapsen kanssa koko ajan, yhdessä kaikkialle, ei omaa hetkeä ollenkaan. Puitten kantaminen, ostosten kantaminen. Riittääkö voimat? Mutta ei minulla jaksamisessa ollut ongelmia. Kauppaostokset saa kannettua pienemmissäkin erissä sisälle, samoin puut. Omaa aikaa saa hetken näin aamulla, kun lapset vielä nukkuvat ja illalla, kun itse istuu saunan lämmössä ja lapset kiljuvat kylpyhuoneessa. Mitään hommaa en ole tarkoituksellisesti siirtänyt, että tehdään kun mies tulee. Osaan, pystyn ja kykenen tekemään sen kaiken, jota täällä täytyy tehdä. Tietenkin, kun olen monet vuodet lähes kaiken hoitanut.

Toinen asia, jota mietin oli, että ikävöivätkö lapset isäänsä. Eivätpä juuri. Pienempi itki yhtenä iltana kaikenlaisten vastoinkäymisten (mm. säännöistä kiinni pitävä äiti) jälkeen, että isi tarvitaan. Isompaa kiinnosti alkuvaiheessa, että eihän isi vielä tule. Nyt molemmat ovat sillä mielellä, että ok kun tulee, mutta ok kun on poissa. Ikäänkuin statisti perheessä?

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Keskiarvossa ja sen ohi

Heräsin tähän aamuun puoli viiden aikaan. Molemmat lapset nukkuvat yhä ja minä olen saanut juoda aamukahviani hiljaisuudessa. Kello tikittää seinällä ja patterin termostaatti naksuu. Täytin päiväkotiin isomman lapsen papereita. Mikä on meille kasvattajina tärkeää huomioida myös päiväkodissa? Mitkä ovat meidän lapsen vahvuudet? Missä tarvitsee tukea?

Elämä on yhtä analysointia kehdosta hautaan. Aina on joku paperi täytettävä ja kehityskeskustelu käytävänä. Millainen olen? Millainen olen suhteessa toisiin? Olenko samanlainen vai erilainen? Olenko keskiarvosta huonompaan vai parempaan suuntaan? Kuinka voisin kehittyä heikoilla osa-alueilla? Kuinka hyödyntäisin vahvuuteni? Ihmisestä on tullut kauppatavaraa, jolla on arvo ja sen arvon maksimointiin kannustetaan.

Miksi ei sanota, että olet hiljainen rassukka. Ole vaan, saat olla, kelpaat kyllä. Analysoidaan, että orastavaa mielenterveysongelmaa, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, vetäytyvä. Annetaan pilleri. Miksi ei sanota, että senkin öykkäri. Älä öykkäröi, vaan ole ihmisiksi. Analysoidaan, että selvä johtajatyyppi, vahva ja omatahtoinen. Suunnannäyttäjä. Voitaisiinko vain elää sovussa ja huomioida kanssakulkijat ihmisinä? Mitä sillä on väliä, että ei olla keskiarvossa? Eiköhän täällä kaikenlaisia tarvita, huonompi ei ole kukaan toista, erilainen vain.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Paljon kaikkea kaunista

Tänä aamuna tuli mieleeni, että muuttuuko elämä paremmaksi, jos sulkee mielestään pois epämiellyttävät asiat ja keräilee ympärilleen vain kivoja juttuja? Luin nimittäin illalla kyyneleet valuen erästä blogia, jota kirjoitti lapsensa menettänyt äiti. Tunsin tietenkin vahvaa kiitollisuutta omista eläväisistä lapsistani, mutta jotenkin sydämeen jäi ahdistava olo. Päätinkin, että tänään katson vain iloisia, onnellisia blogeja sillä aikaa, kun lapset katsovat pikkukakkosensa. Näin teinkin. Löysin minulle uusia, aivan ihania sisustus- ja leivontablogeja. Niin kauniita kuvia, paljon värejä, pehmeää valoa, ilon täyttämiä postauksia.

Itselleni tuli niin hyvä olo. Elämässä on niin paljon kaunista! Pitäisiköhän minunkin vähän vaihtaa järjestystä? Olisiko uudet verhot hyvä idea? Hyllytkin ovat niin perin sotkuiset ja täynnä tavaraa, että muutama kaunis kori tai kirkasvärinen laatikko saisi ne näyttämään aivan toiselta. Mihinkäs minä muutossa laitoinkaan sen yhden kivan räsymaton?  Näin pimeän aikana tarvitaan sitä paitsi valoa, paljon valoa! Missäs ne pienikynttiläiset jouluvalot ovatkaan?

Kun nyt tänään taas tarkastelee elämäänsä, on kaikki ihan hyvin. Keltainen talo maalla, kaksi ihanaa lasta, vakituinen mukava työpaikka, terveyttä omiksi tarpeiksi. Mitäs minä tässä valitan? (niin ja myöhempää ihmettelyäni varten muistiin, että mies on ollut nyt siellä reissussaan viisi päivää)

lauantai 17. marraskuuta 2012

Fyysinen ilman tunnetta?

Luin tänään blogia, jota ilmeisimmin piti suunnilleen ikäiseni nainen. Lapsia hänellä ei ilmeisesti ollut, miehiä sen sijaan useampi. Vakipano, halikaveri, kulloinenkin kierroksessa oleva tapailtava herra ja vielä joitakin satunnaisuuksia baarissa. Ilmeisesti hän harrasti seksiä näiden kaikkien kanssa. Ei kokenut suhdeviidakkoaan muutoin ongelmallisena, mutta kaipasi ihmistä lähelle. Ilmeisimmin henkisen lähelle, koska seksillä mitä todennäköisimmin ollaan fyysisen lähellä.

Tein tästä päätelmän, että fyysinen läheisyys ei korvaa henkisen läheisyyden tarvetta. Ei ainakaan hänellä. Minulla ei fyysistä läheisyyttä juurikaan ole, ja toisina päivinä olen siihen olotilaan tyytyväinen. Toisina päivinä kaipaan kovasti läheisyyttä. Mahtaako tämä olla sidoksissa kulloinkin kokemaani henkisen läheisyyden määrään? Toisina päivinä tunnen olevani tärkeä ja lähellä ihmistä, silloin olen tyytyväinen olooni, enkä kaipaa ketään. Toisina päivinä koen olevani niin yksin, että mikä tahansa läheisyys kelpaisi. Jopa fyysinen ilman tunnetta.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Varmistus

Niinhän siinä kävi kuin oletettua oli. Bonusmies on jälleen bonusmies, eikä joku vaan mies. Kuten joskus aiemmin olen kirjoittanut, tämä meidän "suhde" on kestänyt nyt suunnillen kaksi vuotta. Yleensä en tiedä, että mikä suhteen laatu on. Sen tiedän, että voin luottaa häneen aina. Hän on taustallani, valmiina tukemaan, vaikka mitä tapahtuisi. Sen tiedän. Jotenkin minua ei ole enää aikoihin arveluttanut suhteemme tulevaisuus. Siinä käy niinkuin käy, sitten kun aika on. Tietenkin naisena koen usein, että en kelpaa. Että en ole riittävä. Mutta silti tiedän, että sillä ei ole merkitystä.

Tänä aikana, kun bonusmiestä tilapäisesti ei ollutkaan, arvelin lähestyväni miestäni. Oletukseni oli, että kun minulla ei muitakaan ole, käperryn mieheni kainaloon ja parisuhteemme lähtee uuteen nousuun. Että kun keskityn vain mieheeni, asiat paranevat. Mutta kävi kyllä aika päinvastoin. Huomasin hyväksyväni mieheltä jälleen käytöstä, josta olen kirjoittanut usein. Juomista, valehtelua, laiskottelua. Olin monina päivinä niin yksin, että teki pahaa. En kääntynyt miehen puoleen, koska niinä kertoina kun sen tein, mies käytti sitä heti hyväkseen tekemällä jotain, josta olimme usein puhuneet. Kuten joi ja jätti tekemättä sovittuja asioita. Sinä aikana minulla oli turvaverkko kadoksissa. Koin olevani nuoralla ilman varmistusta.

Nyt se varmistus on taas siellä.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Kohtaamisia

Olin tänään nuoremman vasu-keskustelussa (varhaiskasvatuksen suunnitelma, eräänlainen kehityskeskustelu siis) päiväkodissa. Arvioitiin siinä lastentarhanopettajan kanssa tytön kehittymistä eri osa-alueilla ja pohdittiin kehitystavoitteita. Täytettiin asiaankuuluvat lomakkeet ja keskusteltiin kasvatuskumppanuudesta. Kun paperit oli täytetty ja laitettu jo pois, sanoin siinä vähän ohimennen, että lapsen isä on kaksi viikkoa reissussa. Että siitä johtuu, jos näyttää tyttö kaipailevan.

Lastentarhanopettaja kysyi, että onko kotona nyt rauhallisempaa? En koskaan sanallakaan ole miestä päiväkodin kuullen moittinut, olen ollut siitä erityisen tarkka. Mutta ilmeisimmin puhekykyiset lapset ovat jotakin puhuneet. Vähän kierrellen kaarrellen vastasin. Lastentarhanopettaja oli jo sellainen iäkkäämpi, hänellä oli varmaankin minun lasteni ikäiset lastenlapset. Hän alkoi muistella omien lastensa pikkulapsiaikoja. Kuinka mies oli pelkkä huuhentaali ja kuinka he olivat erittäin lähellä eroa. Kuinka hän aina huokaisi helpotuksesta, kun mies lähti pidemmille työreissuille, koska silloin rauha palasi kotiin. Sitten hän lohdutti minua, että tyttöni on aina niin iloinen ja onnellisen oloinen. Hieno tyttö.

Lähdin takaisin töihin aika mietteissäni.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Onnellinen pikapostaus

Illan päätteeksi pikapostaus: mies lähtee huomenna kahdeksi viikoksi ulkomaan reissulle. Minä ja lapset jäämme arkeen. Ihan mahtavuutta!

Mielensä pahoittajia

Yksi tuttavani niin mielensä pahoitti. Ei ollut ensin kansan suosiossa kuntavaaleissa, ei päässyt valtuustoon. Oli kai kovin varma läpimenostaan ilmeisesti. Tämän takaiskun jälkeen vielä jäi ulos yhdistyksen hallituksesta, jossa olisi halunnut olla. Ei saanut kannatusta syyskokouksessa, vaikka meidän hallituslaisten mielestä ihan hyvin oli pestinsä hoitanut. Ja nyt siis on pahoilla mielin. Käy läpi kokemaansa kohtelua. Miksi? Miksi?

Näinhän voi käydä hyvinkin, kun asettaa itsensä ehdolle. Kun vahvasti lausuu ja on mieltä, niin toisia miellyttää ja toisia ei. Tai jos ei ole oikein mitään mieltä, niin ei oikein ihmiset tiedä, että mitä ajattelisivat. Vahvasti sanomisessa pitää tietää, että missä seurassa on. Joskus sanomista pitää vähän loiventaa, olla vähemmän näkyvä ja esillä ja sitten taas toisella hetkellä näyttää vahvuutensa.

Itsensä alttiiksi laittamisen myötä pitäisi aina ajatella myös se vaihtoehto, että ei kelpaakaan. Ei löydä samanmielisiä. Jää yksin sanomistensa kanssa. Onko siihen valmis? Ei siitä niin mieltään kannata pahoittaa. Toisella kertaa sitten.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Yksinkertaisempaa

Onpas ollut kiireinen viikko. Iltamenoja ja yön yli kestänyt työreissu. Kotona huomaa heti, että en ole ollut paikalla. Pyykit kasautuvat vuoriksi, muruset ovat pitkin lattioita. Lapset levottomia. Istun juuri olohuoneessa ja huomaan kuinka paljon täällä on pölyäkin. Kai se on siivouspäivän vuoro tänään? Leipoakin pitäisi, kun isänpäivä kuitenkin on tulossa ja lapset odottavat sitä. Molemmat ovat tehneet päiväkodissa lahjat.

Tällaisina viikkoina huomaa, että kaipaisi elämäänsä yksinkertaisuutta. Yksinkertaista kotia, yksinkertaisia menoja. Yksinkertaisia ihmissuhteita. Vähemmän kiirettä. Elämän kaaos näyttäytyisi vähemmän hallitsevana. Viikko on ollut mukava. Kivoja juttuja on tapahtunut, mutta silti kivat jutut hautautuvat kiireen ja sotkun alle. Itsestähän se on kiinni, että miten elämänsä rakentaa. Täytyisi rakentaa se jotenkin toisin.

Usein kun tätä elämän yksinkertaistamista pohdin huomaan, että yksinkertaisempaan elämään kuuluisi vähemmän työtä. Kaikinpuolista työtä. Sekä kotityötä että palkkatyötä. Millähän täyttäisin sen ajan, joka työltä jäisi? Ja mikä on kotityötä? Jos minulla olisi vähemmän pyykättävää, siivottavaa, lämmitettävää, vähemmän ruokaa laitettavana, niin tekisinkö joutoajan käsitöitä. Onko se työtä? Miksi minun ajatusmaailmassani ajan täyttäminen siivoamisella on vähemmän arvokasta kuin ajan täyttäminen vaikka ompelulla? Miksi puiden kantaminen ja tulen sytyttäminen on kotityötä, silloin kun teen sen lämmityksen vuoksi ja vapaa-ajan hupia, kun laitan tulet paistaakseni makkarat?

sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Parisuhde ja seksi

Luin Pyhäinpäivän Hesaria aamukahvilla. Lehdessä oli juttu parisuhteista tai no ehkä paremminkin parisuhteiden parantamisesta, "oikeasta" parisuhteesta ja siinä tehtävistä asioista. Toimittaja oli ollut parisuhdeammattilaisille tarkoitetussa koulutuspäivässä ja oli perin hämmentynyt jo siitä kielestä, jota parisuhteista puhuessa käytettiin. Että millainen on nykyään parisuhde? Millainen sen pitäisi olla? Mikä on "oikeaa" toimintaa parisuhteessa? Kuinka kuuluu olla?

Mieleen jäi toimittajan ihmettely seksistä parisuhteessa. Onko oikein ja normaalia olla haluamatta seksiä? Onko parisuhde silti hyvä ja oikea, vaikka siihen sisältyvä seksi puuttuisi tai olisi kovin vähäistä? Mietin tätä usein itsekin. Onko seksillä väliä? Onko seksittömyys syy vai seuraus? Onko sillä mitään väliä? Vai onko sillä nimenomaan väliä? Kai lämpö ja läheisyys usein johtaa seksiin ja niiden puuttuminen taas johtaa seksinkin puuttumiseen? Vai? Mitä kaikkea parisuhteesta puuttuu ilman seksiä? Vai puuttuuko mitään olennaista?

lauantai 3. marraskuuta 2012

Hyviä hetkiä

Olipa erikoinen ilta. Oltiin miehen kanssa ulkosaunassa ihan kahden kesken varmaan ainakin kaksi tuntia. Ukki hoiti lapsia ja lapset kävivät kanssani saunassa jo ensin. Ei riidelty yhtään. Puhuttiin niinkuin ihmiset. Aika ajoin juteltiin ihan mukavia. Muisteltiin vanhoja. Siis ei niitä huonoja hetkiä, vaan mukavia menneitä. Kivasti menneitä asioita. Muistui mieleen, että miksi sitä joskus oli naimisiin menty. Suunniteltiin tulevia. Siitä onkin aikaa vaikka kuinka kauan, kun viimeksi on puhuttu mitään tulevasta. On eletty päivä kerrallaan jo monta vuotta. Kaiken lisäksi sade ropisi peltikattoon, kun istuttiin siinä ulkona vilvoittelemassa. Hieno hetki.

Sadepäivä

Sadepäivä. Leivoin kylään tulleen appeni kunniaksi juustokakun. Appelsiininmakuista tuorejuustoa, lemon curdia ja kuohukermaa. Appea emme näe isänpäivänä, joten hiukan nyt sitten sillä mielellä. Lapset eivät oikein pitäneet mausta, mutta minusta se oli varsin raikasta, mutta silti pehmeää. Sadepäivät ovat omiaan leppoisille kotitöille. Pyykkiä olen pessyt. Villasukkia olisi parsittavana. Eteisen kaaosta olen selvitellyt, kun välikausivaatteet ja talvivaatteet yhtä aikaa eivät tahdo mahtua. Nuorimmaiselle sain kaksi kassia käytettyjä vaatteita, joita olen viikkaillut. Lasten vesiväreihin täytyisi etsiä täydennystä. Toinen oma talvikenkä olisi kiva löytää. Toisin sanoen sivuvintti pitäisi siivota.

Tänään on jotenkin kohtuullinen päivä. Tavallisen arkinen päivä. Elämä on tänään uomissaan kohtuullisesti. Jos kaikki päivät olisivat tällaisia? Olisiko se hyvä? Ehkä. Mies lämmittää pihasaunaa. Lapset leikkivät yläkerrassa.

Kohta mies todennäköisesti aloittaa juomisen.

torstai 1. marraskuuta 2012

Ikävä

Toissapäivänä näin bonusmieheni. Tai siis sen entisen. B lähetti minulle sähköpostin työasiaan liittyen. Tiedusteli siinä aivan asiallisesti aivan asiallista asiaa. Ja kysyi, että mitä kuuluu. Kun satuin olemaan siinä lähellä, lähdin selvittämään sen asiallisen asian ihan kasvotusten. Minulle normaali toimintapa. Usein selvitän asiani kasvotusten, jos vain pystyn. Nyt se taisi olla virhe. Asiakin selvisi, mutta samala tuli juteltua suunnilleen kaikki sitten viime näkemän. Huomasin, kuinka kamalan ikävä olikaan ollut. Ikävä sitä, että on joku joka puhuu samaa kieltä. Ikävä sitä, että joku on samaa mieltä. Ikävä sitä, että tuntee olevansa joku. Ikävä toisen ihmisen lähelle.

Pakenin paikalta pienen tekosyyn varjolla suunnillen kesken lauseen. Olisin niin mielelläni parkkeerannut itseni sinne loppupäiväksi. Nyt olen koittanut taas saada asioita mielessäni ojennukseen. Että näin on parempi.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Kansalaistoiminta

Olin eilen kokouksessa, jossa puhuttiin kansalaistoiminnasta. Siitä, että miten ihmisten vapaaehtoinen työ seuroissa ja järjestöissä pitää pyörimässä monta toimintaa, jotka muutoin jäisivät hoitamatta. Kuntien talous on tiukoilla, ei ole yhteiskunnalla varaa. Hyvin pienillä panostuksilla kansalaistoiminnan tukemiseen saadaan aikaan sellaista, johon ei kunnan työnä koskaan olisi varaa. Silti nämä vähäiset rahat ovat taaskin niitä joista aiotaan karsia. Jotenkin minun ymmärrykseeni ei mahdu tämä hölmöläislogiikka, että säästämällä satasen jostakin, jää tuhannen euron työ tekemättä, joka olisi kuitenkin pitänyt hoitaa tai sen hoitaminen olisi lisännyt hyvinvointia määrällä, jota on hankala mitata. Työ urheiluseuroissa, kyläyhdistyksissä, sosiaali- ja terveysalan järjestöissä, eläkeläisyhdistyksissä, ympäristön- ja eläintensuojeluyhdistyksissä. Vähäisellä panostuksella iso työ kunnan näkökulmasta, mutta niistäkin pitää taistella joka vuosi uudelleen ja uudelleen.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Väsynyt ja yksin

Tänään olen jotenkin perinjuurin väsynyt. Ilmeisimmin sekä henkisesti että fyysisesti. Kellonkääntö kai sotkee, vaikka noin periaatteessa olen sitä mieltä, että tunti sinne tai tänne, ihan sama. Illalla vielä liian myöhään katsoin vaalien tuloksia, kun utelias olin. Hyviä ehdokkaita pääsi läpi, hyviä jäi rannallekin. Sellaisiakin meni läpi, joiden hyvyyydestä en niin olisi varma. Kovin on paljon keski-iän ylittäneitä miehiä, mutta äänestäjien valintaan on tyytyminen. Henkistä väsymystä aiheuttavat kai työkiireet ja tämä onneton parisuhde. Ja oma saamattomuus sen suhteen. Se kai se eniten väsyttää.

Sen lisäksi, että olen väsynyt, tunnun jotenkin olevan yksin. Kaikessa. Voisinhan tässä taas luetella niitä hetkiä tästä päivästä, joissa koin olevani perinjuurin yksin, mutta mitäpä se hyödyttää. Yksin mikä yksin. Tuskinpa huominen on sen kummempi.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Vaalit

Kävin äänestämässä. Tänä vuonna tunsinkin monta ehdokasta henkilökohtaisesti. Tai ehkä sitä pikkukaupungeissa väistämättä tuntee. Valinta oli jokseenkin vaikea, en ole puolueuskollinen kenellekään ja äänestelen vähän miten sattuu. Niin tänäkin vuonna. Henkilöä äänestin, en puoluetta. Mutta yksi toinen tuntemani ehdokas, viisas ja hyvä, jäi äänestämättä puolueen vuoksi. Että joitakuita taas tulee valituksi ja neljä vuotta sitten ihmetellään näitä valintoja.

Mielestäni on tärkeää, että valituiksi tulee monenlaisia ihmisiä. Tulee monet näkökulmat huomioitua. Toivottavasti pystyvät sitten kompromisseista sopimaan ja kaikki menee parhain päin tässäkin kaupungissa.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Alkoholia ja terapiaa

Minkähän takia mies ei ymmärrä, että minä en jaksa hänen juomistaan? Taaskaan en ole jaksanut pitää kuria tiukkana, en marmattaa jokaisesta kauppareissusta ja jopa antanut miehelle rahaa, kun en ole jaksanut lähteä itse kauppaan. Virheitä virheiden perään minulta ja nyt on taas lopputulos käsissä. Tai no tällä hetkellä alakerrassa. Mies on ollut lomalla koko viikon, mikä onkin mainio tekosyy joka päivän juomiselle. Tänään se alkoi taas jo tuossa kolmen maissa yltyäkseen siihen, että oltiin jo jankutusvaiheessa ennen kuin lapset nukkuivat. "Iskä kyllä rakastaa." Niin varmaan ja justiinsa.

Voi miten väsynyt olen tähän. Niin kovin väsynyt. Onneksi mies lähtee parin viikon päästä ulkomaanreissulle. Lähtö ja paluu ovat vielä hieman hämärän peitossa, ainakin minulle. Samoin oletan, että viime tingan rahapyyntö on tulossa. Mutta mitäpä ei taas maksaisi siitä ilosta, että saa olla pari viikkoa lasten kanssa keskenään. Iloa ei himmennä edes se, että firman pikkujoulut osuvat siihen ja näin ollen jäävät välistä.

Milloinkahan sitä on itse kypsä toimimaan niinkuin haluaa? Esimiesvalmennuksen valmentaja muuten sanoi, että itsensä voi terapoida 2-4 vuoteen, kun aktiivisesti yrittää. Että terapeuttia ei välttämättä tarvitse, vaikka muutoin olisikin sen tarpeessa. Käyköhän blogi terapiasta? Jokohan kohta olisi sinut itsensä ja maailman kanssa?

torstai 25. lokakuuta 2012

Strategia ja ajatuksenjuoksu

Tänään oli hieman hankala päivä ajatusten kasassa pysymisen kannalta. Päivään sisältyi melkein kuusi tuntia strategian viilausta tyyliin, että pitäisikö tästä lauseesta poistaa sana enimmäkseen ja pitäisikö tämän lauseen kehittäminen-sana muuttaa joksikin kuvaavammaksi. Olisi siis ollut syytä keskittyä jokaiseen sanaan joka lausuttiin. Olla sanoista ja niiden merkityksistä jotakin mieltä. Pohtia sitä, että mihin tällä sanavalinnalla sitoudutaan tulevaisuuden kannalta. Ja pohdinhan minä, ei siinä mitään, mutta aina vähän päästä ajatus karkasi bonusmieheen. Että jos kuitenkin tulisi viesti? (ei tullut) Jos olisi jotakin tärkeää asiaa hänen yksikköönsä? (ei ollut) Monenkohan aikaan olisi potentiaalisinta törmätä käytävällä? (en törmännyt) Sitten kun näistä pohdinnoista tulin tulokseen, että itse halusin ja näin on paras, niin jäin muistelemaan menneitä. Sitten pohdin, että jos kuitenkin vielä. Samalla kun siis keskustelin siitä strategiatekstistä.

Kotimatkalla autossa mietin, että mitähän kaikkia ajatuksia mieleeni mahtuu siinä vaiheessa, kun sinne ei enää mahdu bonusmies? Ja kenen kanssa jatkossa pohdin elämän murheet? Onko ylipäätään elämän murheita pohdittava kenenkään kanssa? Pienenevätkö murheet, jos niitä ei vatvo? Vai pohtiessako ne juuri pienenevät, kun on jaettu jonkun kanssa? Kai tässä on elämänmuutoksesta kyse. Mutta mihin suuntaan, aika näyttää.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kaikkien paras?

Pitkällisen (?) pohdinnan jälkeen, päätin laittaa suhteeni bonusmieheen jäähylle. Etukäteen itkin asiaa monta iltaa hiljaa peiton alla. Bonusmies, tukeni ja turvani maailman karikoissa. Syy moiseen on se, että tiedän bonusmieheni haluavan mieluummin vaimonsa.  Ainakin luulen niin. Hän on pohjattoman pettynyt siihen, että vaimo ei arvosta hänen ponnistelujaan. Yrittää parhaansa, mutta ei kelpaa. Tiedän tunteen turhankin hyvin, kun olen tyrkyttänyt itseäni bonusmiehelle kohta kaksi vuotta, enkä kuitenkaan ole kelvannut. Tai no olkapääksi olen kelvannut, mutta en muuhun. Kohtuuden nimissä on sanottava, että bonusmies on ollut paras olkapää, joka minua koskaan on kohdannut. Ihana mies. Mutta siis en kelpaa hänelle muutoin.

Jos kaikki olisi mennyt kuin elokuvissa, olisi bonusmies reagoinut ilmoitukseeni sanoen, että olen suurin häntä kohdannut ilo. Kertakaikkinen onni, jota ilman hän ei halua olla hetkeäkään. Ja minä olisin painautunut hänen voimakkaaseen syleilyynsä. Mutta ei oltu elokuvissa. Bonusmies sanoi, että "Ihan miten haluat." Ihan miten haluat. Todellakaan ei olla niinkuin minä haluan, vaan juuri niissä rajoissa, joissa bonusmies meidän haluaa olevan.

Nyt ei olla siis missään tekemisissä. En tiedä kauanko tätä kestää. Loppuelämä? Vai lyhempi aika? Minulla on tekemistä siinä, että en ota yhteyttä, mutta kun tämä nyt vain on kaikkien parhaaksi. Kahden avioliiton, kahden perheen lapsien ja kai meidän kahdenkin parhaaksi. Vaikka nyt tuntuu kyllä aika vaikealta.

Siivousta talossa, blogissa ja elämässä?

Minulla on tänään viimeinen syyslomapäivä. Huomenna on jo taas työpäivä. Tänään siivoan, ensin yksin ja sitten loppuun perheen kanssa. Perhe on nyt kaupassa käymässä. Ensin vein matot ulos, sitten avasin koneen. Siivosinkin ensin hetken tätä blogia. Vanhat tekstit kun siirtyivät osin asettelunsa menettäneenä ja ilman tunnisteita. Samalla, kun siivosin blogia, tietenkin luin sitä. Pääsin jonnekin huhtikuulle asti. Silloin oli vielä ero aivan selvä asia. Ero. Ei vaihtoehtoja. Mies joi enemmän kuin tarpeeksi. Arki ahdisti ihan kympillä. Vanhaan kotiin oli kova ikävä.

Nyt ollaan taas siellä vanhassa kodissa uudelleen, väliaikakoti on mennyt muisto vain. Mies juo kyllä, ja se ahdistaa, mutta ehkä täällä väljemmissä tiloissa minun on helpompi olla näkemättä sitä? Kuten ennenkin kävi. Minä ja lapset: taas sellainen porukka, joka herää aamulla, tekee aamutoimet, katsoo lastenohjelmat, pukee ulkovaatteet päälleen ja menee ulkohommiin. Mies: nukkuu. Näin on tälläkin lomalla käynyt jo monta kertaa. Näin kävi meille vuosien aikana tässä vaikka kuinka monta monituista kertaa. Ja kuten silloinkin, niin nytkin: minusta tämä on parempi näin. Mies hermostuttaa meidät kaikki. Tai ehkä mies hermostuttaa minut ja minä lapset?

Talon ja blogin siivouksen lisäksi haluaisin jotenkin siivota elämääni. Saattaa asioita raiteilleen. Paremmin. Ehkä siellä esimiesvalmennuksessa annetut ajatuksensiemenet itävät? Ehkä minun pitää katsoa peiliin. Suureen peiliin ja puhtailla silmälaseilla. Mitä on nyt ja mitä on tulevaisuudessa? Näkyy vissiinkin sieltä peilistä se, joka asioihin voi vaikuttaa. Minä siis itse. Mikä on minun visioni tulevasta? Blogia lukiessa löysin monta hienoa ajatusta, joita olin pohtinut. Pitäisiköhän katsoa siihenkin peiliin, kirjoitettuun? Mitä olin mieltä ja mitä halusin? Miksi?

tiistai 23. lokakuuta 2012

Logiikkaa, joka ei avaudu

Joidenkin ihmisten kanssa ajatus menee yksiin. On jotenkin samansuuntainen tapa toimia. Lähtökohtaisesti logiikka on sama ja sellaisen ihmisen kanssa toimiminen on helppoa. Jos ei ennätäkään kaikesta keskustella, voi luottaa siihen, että toinen olisi toiminut suurinpiirtein samalla lailla itsekin. Ei tietenkään aina ja kaikessa, mutta suurinpiirtein. Ja sitten on niitä, joiden kanssa ajatus vain ei osu. Toisen logiikka ei avaudu. Teot näyttäytyvät järjettöminä. Selitykset ovat outoja. Ei vain ymmärrä. Ajatukset menevät eri rataa, eivätkä kohtaa. Tällaisen ihmisen kanssa samassa tilanteessa näkee aivan eri asioita. Kun jälkeenpäin juttelee, luulee olleensa eri paikassa, niin erilaisena se toiselle näyttäytyi. Nyt en siis ota mitään kantaa siihen, että mikä on oikein tai väärin, mikä on huonommin tai paremmin. On vain eri lailla.

Olen tullut siihen tulokseen, että mieheni on juuri näitä ihmisiä, joiden ajatuksenjuoksua en ymmärrä. Aiemmin se ei kai tullut niin selvästi esille, kun ei juuri puhuttu, eikä juuri asioita yhdessä tehty. Muistan kyllä ajalta ennen lapsia usein ihmetelleeni mieheni logiikkaa. Nyt tämä ongelma on alkanut näyttäytyä useammin. Vuosi kaupungissa ja ravaaminen perheneuvojalla ovat aiheuttaneet sen, että mies aika ajoin yllättää ja on omatoiminen. Tekee jotakin ihan ilman eri sanomista tai ottaa yllättävää kokonaisvastuuta jostakin. Yleensä vain ne hetket minusta menevät päin prinkkalaa. Miehen logiikka ei avaudu, minun mielestäni asiat menivät huonompaan. Kuten vaikka miehen laho rankakasa, joka oli mädännyt paikoilleen viitisen vuotta. Olin sanonut kasasta miehelle lukemattomia kertoja silloin, kun siitä vielä polttopuuta olisi saanut, kuten miehen aie alunperin oli. Nyt kun kasa oli jo laho, olkoot minun puolestani paikoillaan. Kasa oli tontilla sellaisella paikalla, että se ei ollut kulkuväylällä, ei häirinnyt ketään. Näkyi kyllä, mutta ei häirinnyt. Mies sitten yksi päivä oli tehnyt lujasti töitä ja hikipäässä siirtänyt kasan. Siirtänyt sen saunan taakse tukkimaan koko saunan takusen. Ei pääse nyt kompostille ollenkaan, ei pääse katolle nuohooja, lumet tippuvat rankakasan päälle. Miehen logiikalla se on parempi nyt.

Jotenkin tuntuu arki takkuiselta. Isompia ja pienempiä ajatusten kohtaamattomuuksia tulee tämän tästä. Kun sanon jotain, mies suuttuu. En arvosta hänen ponnistuksiaan. Vähemmän vaivaa olisi, kun ei tekisi...

lauantai 20. lokakuuta 2012

Perustarpeita: kosketus ja läheisyys?

Torstain tapaaminen, sanotaanko nyt valmentajan kanssa, antoi minulle monia miettimisen aiheita. Se kai se oli tarkoituskin. Yhtä juttua mietin eilen, kun odottelin unta. Tai no ehkä enemmänkin nuorimmaisen unta. Mutta siis valmentaja puhui tarpeiden tyydyttymisestä. Siitä miten ihmisten perustarpeet jäävät tyydyttymättä ja siksi haetaan asioilta jotain aivan muutakuin mitä pitäisi. Kuinka moni esimerkiksi juo janoonsa? Juo siksi, että on janoinen? Juomisella täytetään jotakin aivan muuta tarvetta ja siksi itse juominen on sivuseikka. Vaikka minä juon kahvia päivän mittaan monta kupillista, mutta en siksi, että olisin janoinen, vaan siksi, että haluan tauon, haluan jutella ihmisten kanssa, haluan olla hetken rennosti, mitä milloinkin. Ja tarpeet vain muuttuvat, kun juoman koostumus vaihtuu. Mitkä varsinaiset tarpeet jäivät tyydyttymättä? Mitä tarpeita oikeasti yritetäänkään täyttää?

Valmentaja puhui perustarpeena läheisyydestä, lämmöstä, kosketuksesta ja seksistä. Ihminen, jolla jää nämä tarpeet tyydyttymättä, koittaa täyttää niitä sijaistoiminnoilla. Tunnistin itseni valmentajan puheesta. Haen töistä ja työkavereilta kumppanuuden tunnetta, jota ilman olen muuten. En pysty pitämään aina asioita asioina, vaan otan niitä henkilökohtaisesti. Juuri siitä syystä, että olen töissä täysin muista syistä kuin saadakseni rahaa elämiseen. Harrastuksenikin osittain ovat tällaisia, yhteiskunnallista vastuunkantoa siksi, että joku ehkä minulle tuntematon saisi lämpöä ja läheisyyden kokemusta. Välittämisen tunnetta. Kun itse olen ilman. Millainen ihminen olisin, jos nämä perustarpeet olisivat paremmin hallinnassa? Millaista elämä olisi, jos siinä olisi läheisyyttä, lämpöä, kosketusta ja seksiä?

perjantai 19. lokakuuta 2012

Vähän kipeä

Tällä viikolla olen ollut töissä hieman puolikuntoisena. Flunssa se vain, kurkku kipeä, räkää, yskää ja äänen käheyttä. Tänään alkoi tuntua, että ei jaksaisi enää. Ajatus ei tahtonut kulkea ja vastaansanominen ärsytti tavallista enemmän. Ehkä jotain tekemistä on silläkin, että heräsin neljältä. Heräsin, en saanut unta ja ryhdyin töihin.

Tapana kai aika monella on tehdä töitä vähän kipeänä. Jos ei ole kuumettakaan, niin jos sitä tänään vain? Julkinen keskustelu siitä, että ensimmäisen sairaspäivän pitäisi olla palkaton, ei helpota tunnollisia. Mikähän päivä se sitten olisi, jolloin olisi riittävän kipeä olemaan kotona sairastamassa?

Tällä viikolla vielä sain tiedon sukulaismiehen kuolemasta. Hetken verran minua vanhempi. Vähän kipeä. Vähän kipeänä töissä. Ja sitten kuollut.

torstai 18. lokakuuta 2012

Läsnäolo

Olin tänään esimiesvalmennuksessa. Konsulttifirman konsultti, valmentaja, puhumassa pään sisäisistä ajatuksista. Tai ei vain puhumassa, vaan sparraamassa meitä ajattelemaan. Olenko läsnä hetkessä? Tunnenko itseni? Mikä minua estää olemasta sellainen kuin haluaisin? Ei voi olla hyvä esimies, jos elämä on sekaisin. Voi olla jonkinlainen, voi olla kohtuullinenkin, mutta ennenkuin on sinut itsensä ja elämänsä kanssa, läsnä tässä hetkessä, nyt, ei voi olla hyvä.

Päivän aikana puhuttiin paljon läsnäolosta. Ei vain fyysisestä, vaan henkisestä. Kun ihminen puhuu minulle, olenko minä kuulemassa? Haluanko olla? Kun lapsi tahtoo näyttää minulle maan matosia, katsonko? Olenko läsnä edes itselleni? Kuulenko itseäni? Olenko tässä hetkessä nyt? En menneessä, en tulevassa? Nyt. Kuuntelenko pääni sisällä pyörivää levyä, joka soittaa minulle kasvatuksen tuloksena tulleita malleja ja sanoja? Vai kuuntelenko itseäni? Tiedänkö edes, kuka olen?

Tietävätkö alaiseni sen enempää, ketä ovat ja mitä haluavat?

maanantai 15. lokakuuta 2012

Hitaita päiviä

Päiviä on monenlaisia. Tänään on ollut jotenkin hitaan oloinen päivä. Aamulla heräsin kellonsoittoon kurkku kipeänä. Lieneekö siinä syy? Töissä ei ollut sen enempää kiire kuin yleensäkään, ehkä jopa hieman vähemmän. Yksi sovittu palaveri, yksi tilaisuus, jossa toivotin osalliset tervetulleiksi, yksi kehityskeskustelu. Muutama spontaani palaveri siinä ohimennen. Vähän paperitöitä. Omaa tietokonettani en avannut, lainasin kahta ja hoidin muutaman sähköpostin tabletilla. Join kahdet kahvit, söin ruokaa, pääsin lähtemään ajallaan.

Kotona saman hitaus jatkui. Maksoin laskut, mutta muuten en tainnut olla hyödyksi. No yhden pesukoneellisen laitoin pyörimään. Mies nukuttaa lapset tänään. Ulkona sataa vettä. Syksyn vetiset, pimeät, vetämättömät illat ovat näköjään täällä. Nämä on niitä hyviä hetkiä kaivaa kirja esille tai ryhtyä tuumimaan jotakin pientä koulutusta. Torstaina aloitan yhden.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Perheidylliä ja "perheidylliä"

Tänä viikonloppuna minulla on taas ollut vaikeuksia suhtautua mieheeni ymmärtäväisesti. Syy siihen on perjantai-illan oluen juominen ja siitä seurannut riitely lasten kanssa. Mies oli nukkunut viikolla huonosti, ilmeisesti tosi huonosti ja oli väsynyt. Väsynyt ja hieman humalassa, kuten niin usein ennenkin. Ja tässä tilassaan ei kestä lainkaan lasten ääniä, ei lasten riehakkuutta, ei normaalia vänkäilyä iltatoimissa, eikä varsinkaan sitä, että lapset roikkuvat minussa kiinni. Huutohan siitä tuli ja iso. Lopputulemana molemmat lapset itkivät hysteerisesti, minä pidin kumpaakin sylissä ja rauhoittelin samalla kun koitin saada miehen lähtemään alakertaan. Mikähän siinäkin on, että näissä tilanteussa mies jääräpäisesti haluaa, että asiat menevät hänen haluamallaan tavalla, vaikka siihen ei ole mitään realistisia mahdollisuuksia? No tilanne saatiin rauhoitettua, mies pyytämään anteeksi ja lapset nukkumaan.

Tästä kuitenkin seurasi se, että lauantaina mies halusi kaiken menevän täydellisesti, niin kuin vain perheidyllissä voi. Yhteinen päiväretki, lounas ravintolassa, lasten kanssa kivaa tekemistä, ulkosaunan lämmitys. Yhtä onnea ja autuutta. Mies jopa halusi nukuttaa lapset. Lapset sen sijaan eivät pysy näin nopeiden käänteiden perässä, alkoivat itkeä ja halusivat vain ja ainoastaan äidin. Mies siitä tietenkin mököttämään. Hän tekee parhaansa, mikään ei kelpaa. Kiittämättömät lapset ja kiittämätön vaimo.

Sunnuntai onkin sitten mennyt vähän ontuen. Mies jaksaa yrittää perhe-elämää, lastenhoitoa ja kotitöitä aina hetken kerrallaan. Kohta on jo taas asettunut jonnekin tutkimaan puhelintaan ja viis veisaa mistään. Ei oma-aloitteisesti tartu työhön, pyydettäessä tekee, mutta kun mielenkiinto lopahtaa, niin jättää kesken. Ja minun vaihtoehtoni ovat joko tehdä keskeneräinen itse tai sanoa samoista asioista uudelleen ja uudelleen. Alkaa olla minullakin jo pinna vähän tiukalla. Tule pian maanantai!

tiistai 9. lokakuuta 2012

Uusi koti

Täällä sitä nyt ihmetellään raparperien kasvua uudessa kodissa. Vanhoja tekstejä näytti siirtyvän 429 kappaletta, kommentteja ei yhtään. Kategoriatkin näyttävät jääneen entiseen. Ehkä joskus jollain tapaa järjestän vanhat tekstini, että itse löytäisin jotain.

Ensin ajattelin, että jos poistaisin kommentointimahdollisuuden kokonaan, mutta ehkä se sitten kuitenkaan ole tarpeen. Olkoon tämäkin päiväkirja muille altis. Ulkoasu on vielä vähän hakusassa, mutta katsellaan nyt vähän aikaa näin.

Ulkopuolinen konsultti


Viime aikoina minulla on syystä tai toisesta ollut töissä ulkopuolisuuden tunne. Olen ollut samalla työnantajalla vähemmän tai enemmän töissä vuodesta 2003, siis jo aika kauan. Olen ollut vahvasti sitoutunut työnantajaani vastoinkäymistenkin aikana. Vahvasti sitounut työyhteisööni. Minulla on pääsääntöisesti hyvä olla töissä. Aamulla on mukava mennä. Osaan työni ainakin useimpina päivinä ja niinä päivinä, kun en osaa, se haastaa minut ajattelemaan. Pahin kiirekin on taas hellittänyt ja saan työni suurinpiirtein työaikana tehdyksi. Mutta jotenkin minulla on nyt olo, kuin olisin ulkopuolinen.

Aloitin uusissa työtehtävissä toukokuussa. Olen kotiutunut töihini suurinpiirtein. Työhuoneet on järjestelty mieleisiksi, päiviin on tullut rytmi. Kuitenkin aamulla töihin mennessä olo on kuin konsultilla. En tiedä mistä se johtuu. Tuntuu, että katson työtäni ja työyhteisöäni ulkopuolisen silmin. Mitä pitää muuttaa, mikä on hyvää? Kuka on muutoksessa kumppani? Kuka olisi paras missäkin tehtävissä? Kuinka saan homman pyörimään parhaalla mahdollisella tavalla - voidakseni jättää sen eteenpäin. Siis aivan kuin minun tehtäväni olisi olla"oikeiden johtajien" väliin otettu siivoaja?

maanantai 8. lokakuuta 2012

Mitä milloinkin?


Joskus on vaikeaa tietää, että mitä haluaa. Joskus luulee haluavansa jotakin, mutta sitten ei ehkä oikeasti halunnutkaan. Varsinkin jos sattui sen jonkin saamaan. Joskus työntää sivuun tunteensa haluta jotakin. Ehkä siksi, että kokee asian olevan "väärä" jollakin mittapuulla. Tai kokee, että aika ei ole kypsä. Tai pelkää seurauksia, jos toteuttaa haluamansa. Joskus tietää varmaksi mitä haluaa, mutta syystä tai toisesta ei voi tehdä asialle mitään. Aina asiat ole omissa käsissä. Joskus taas on, ja se saattaa pelottaa.

Miksi moni asia on niin vaikea? Vaikka ehkä kuitenkaan ei haluaisi selvää ja selkeää elämää. Vastoinkäymiset ja ongelmat haastavat ajattelemaan. Mikä onkaan elämän tarkoitus? Kuka tietää? Ja onko sillä edes väliä?

Tämän päivän tarkoitus on hoitaa kahta kipeää lasta. Se ainakin on selvää, että haluaa omilleen terveyttä ja hyvää mieltä.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Pyörätuoli ja asennevamma


Tänään selvittelin töissä erään asiakkaan ongelmaa, joka oli aiheutunut hänen liikuntaesteisyydestään. Ongelma ei ollut fyysinen, olimme jo aiemmin saaneet järjestymään hänen liikkumisensa tiloissamme. Tietenkin pieniä vaikeuksia oli, mutta kaikki kuitenkin toimi kohtuullisesti. Nyt ongelmaksi kuitenkin oli noussut henkilöstön asenteet. Kai pyörätuoli pelottaa? Asiakkaalle ei haluta tarjota sitä, mitä hän haluaa. Henkilöstö puhuu asiakkaan yli ja ohi. Henkilöstö tekee valintoja asiakkaan puolesta. Puhuin asiasta tiimivastaavan kanssa, jonka asenne oli, että "menisi pois, jonkun toisen vaivoiksi". Huomenna otan koko porukan keskusteluun. En kerta kaikkisesti hyväksy asennetta.

Oma suhtautumiseni johtuu varmaan omasta sairaudestani. Vaikka olen hyvässä kunnossa, mahdollista olisi sekin, että minä olisin pyörätuolissa. Miten minä haluaisin itseäni silloin kohdeltavan? Muuttuisinko minä jotenkin vajaavaltaiseksi siksi, että jalkani eivät toimisi? Tulisiko älyyn ja ymmärrykseen vikaa? Joutuisinko taistelemaan oikeudestani olla ja tehdä työtä? Kohdeltaisiinko minua kuin ongelmaa?

sunnuntai 30. syyskuuta 2012


Olen saanut tässä muutamana päivänä kiihkeitä kommentteja vanhaan kirjoitukseeni nalkutuksesta. Kommentoija puolustaa miestäni ja on sitä mieltä, että minä olen pahasuinen hirviö, jolle on aivan oikein, että mieheni ei tee mitään. Mitäs olen tällainen vaimo. Kommentoijan mielestä parisuhteet ja perheet toimisivat paremmin, kun kaikkien kukkien annettaisiin kukkia ja jokainen saisi tehdä mitä vain, miten vain haluaa. Tai jotain sinnepäin, Ja voihan se olla niinkin. Tämähän tietenkin toimii, jos pariskunta noin perusarvoiltaan ja lähtökohdiltaan on samaa mieltä, ajattelee ainakin suurimmasta osasta asioita jotenkin samaan suuntaan. Ja pakkoko sitä on mennä naimisiin, jos näin ei ole? Kommentoijan neuvo oli, että erota kannattaa nalkuttavista vaimoista!

Tähän asti suunnileen samaa mieltä, mutta sitten kommentoija arveli, että mieheni juomisen syy olenkin minä. Että minä en anna miehelleni mahdollisuutta raitistua, koska nalkutan hänelle silloinkin, kun on juomatta. Tämä osoittaa, että kommentoijalla ei ole mitään hajua alkoholiongelmasta. Ei mitään. Minun tekemiseni tai tekemättä jättämiseni eivät vaikuta mieheni juomiseen tai juomattomuuteen. Jos olen ystävällinen ja kannustava, iloinen hyvä vaimo: mies juo hyvään mieleensä. Jos nalkutan hänelle, kaadan jänen juomansa viemäriin, uhkaan erolla: hän juo murheeseen. Jos olen aivan neutraali, tavallinen vaimo: hän juo jostain syystä, joka johtuu jostakin ulkopuolisesta asiasta, mitä joku muu on tehnyt tai jättänyt tekemättä, jotain mitä joku on sanonut tai ollut sanomatta: siis joko iloon tai murheeseen. Jos järjestäjän pikku palkintoetappeja hänen juomattomille kausilleen: hän juo palkinnoksi. Jos hän ei saa tehtyä sovittuja asioita: hän juo koska oli huono. Jos hän sen sijaan saa tehtyä sovitut asiat: hän juo koska oli hyvä. Ja jos mitään syytä ei ole, hän juo ihan vain siksi, koska on aikuinen mies, joka voi niin tehdä ja häntähän ei vaimot määräile.

Tällä kertaa hän oli juomatta viisi päivää.

torstai 27. syyskuuta 2012

Sauna ja hämärä


Vaihteeksi taas parempi jakso elämässä. Mies on ollut sunnuntaista saakka juomatta ja perhe-elämä on parantunut huomattavasti. Niinkuin aina ennenkin näinä hetkellisinä juomattomina kausina. Miksi sen miehen pitää pilata kaikki juomalla?

Tänään lämmitin ulkosaunan. Istuin siellä lauteilla ensin miehen ja pienimmän kanssa ja sitten yksin. Ulkona jo hämärsi. Kiukaan tuli toi valoa. Miksi elämä ei voisi olla yksinkertaista ja selvää? Saunan lämpimät löylyt, oma pehmeä sänky ja rauhalliset yöt? Aamu aamun perään rauhallista elämää?

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Aamun hetki


Aamu alkoi tänään taas kovin aikaisin. Tällä kertaa syynä eivät olleet työt, vaan lapset. Molemmat halusivat kainaloon kohta neljän jälkeen. Hetken aikaa sängyssä oli neljä henkeä. Jonkin ajan päästä mies katsoi parhaimmaksi siirtyä väljemmille vesille. Minä sen sijaan en saanut enää unta.

Aikainen aamu ei ole minulle ongelma. Käyn nukkumaan yhdeksän aikaan, joten neljältä on jo ihan hyvä hetki herätä. Syksy on edennyt niin pitkälle, että aamuisin on aivan pimeää. Aamuinen hetki, vain minä ja kahvikuppini, antaa päivälle rauhallisen aloituksen. Saa hetken käpertyä itseensä ennen kuin alkaa taas antaa muille huomionsa, aikansa, joskus ajatuksensakin. Eilen käytin aamuhetkeni sunnuntain Hesarin lukemiseen. Tänään oma hetkeni on jo mennyt, kun esikoinen heräsi jo seurakseni.

Rauhallisia hetkiä päiviinne!

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Samaa taas ja taas ja taas...


Sain tänään kommentin, joka oli niin totta. En pysty tätä tilannetta onnellisemmaksi muuttamaan, ennen kuin olen siihen valmis. Siihen saakka kipuilen. Ymmärrän nyt jotenkin kirkkaan selkeästi, että mieheni ei tule muuttumaan. Ei minun vuokseni, ei lastemme vuoksi. Jos hän muuttuu, se johtuu hänestä itsestään, enkä minä voi siihen vaikuttaa.

Pohdinta johtuu nyt taas kerran käydystä alkoholikeskustelusta. Juominen on mennyt taas pitkälti yli sen rajan, jota jaksan katsoa. Taas kerran käytiin keskustelu siitä, että minä en sitä juomista katso. Mies kertoo jälleen syyn toisensa perään juomiselleen. Tämä keskustelu on käyty jo niin usein, että osaan vuorosanat ulkoa. Keskustelussa ei tule mitään uutta esille. Yritän tehdä miehelle selväksi, että minun puolestani juokoon niin paljon kuin haluaa, mutta tehköön sen jossakin muualla kuin meidän lastemme kodissa. Tällä kertaa mies ei tee lupauksia. En usko, että mikään muuttuu.

Mutta tällä kertaa minä en muuta mihinkään, jos sinne asti mennään. 

lauantai 22. syyskuuta 2012

Ystävä


Meillä on tänä viikonloppuna vieraisilla ystävä. Miespuolinen sellainen ja hän ei tavallaan ole meidän perhetuttumme, vaan kummankin ystävä erikseen. Siis minun ja mieheni. Vuodatin hänelle eilen murheeni tästä parisuhteen tilasta saunaa lämmittäessämme. Minä sain hänet siksi aikaa. Mies omikin sitten loppuillaksi. Ihmisen, joka tuntee meidän molempien huonot ja hyvät puolet, on helpompi ottaa kantaa. Hän näki realistisesti, että miksi näin on käynyt, ei uskonut miehen muuttuvan, uskoi minun jaksavan silti. Näki aika selkeästi, että millainen mies minulle ei sopisi. Ymmärsi minua, kun sanoin haluavani olla lähinnä yksin.

Tänään piti tehdä hieman hommia. Kantaa puita, esimerkiksi. Ystävä kantoi ilman eri pyytämistä. Käviköhän hänellä sääliksi?

tiistai 18. syyskuuta 2012

Riippuvainen


Riippuvuudet ovat mielenkiintoisia. Siis ihan kamalia yleensä, kun riippuvuudet harvoin ensinnäkään ovat mihinkään elämälle hienoon asiaan, mutta sen lisäksi riippuvuudet usein menevät yli kohtuudesta. Tänään asia on mielessäni, kun miehelläni näyttäisi taas lähtevän putken alku liikkeelle juomisen kanssa. Jos tänäänkin juominen jatkuu, lienee jo ainakin kuudes ilta peräkkäin. Määrät ovat taas pikkuhiljaa nousseet. Ensin pari saunaolutta, kolmosta, sitten jo kolme-neljä. Siitä sitten neloseen. Määrä nousee viiteen-kuuteen. Sitten on vuorossa pari tuplapukkia ja muutamat kolmoset. Sitten pienet väkevät ja parit tuplapukit ja muutamat kolmoset. Ja niin edelleen. Mies huijaa itseään ostamalla kutakin merkkiä vain pari. Kunnes kohta taas ostetaan jo laatikossa, ensin pienessä ja sitten isommassa. Tämä on niin monesti nähty, että en välittäisi enää nähdä. Mutta niinpä vain taidan nähdä.

Mies ymmärtää olla olematta häiriöksi lapsille. Lasten nähden määrät ovat hyvin maltillisia. Minä menen lasten kanssa nukkumaan samaan aikaan, joten myös minun nähteni määrät jäävät maltillisiksi.

Onhan minullakin riippuvuuteni. Ei kylläkään aineisiin. Tai no kahviin on. Minä olen riippuvainen tunteista ja fiiliksistä. Hyvää oloa haluaa lisää. Olen kärsimätön ja kiukkuinen, kun olo on huono. Ja välillä on aika usein.



lauantai 15. syyskuuta 2012

Halkokuorma


On ollut juhlaviikot menossa. Syntymäpäiviä, firman juhlia, virkistyspäiviä, avajaisia. Juhlavaatetusta on pitänyt silittää jo useamman kerran, lahjoja kääriä paketteihin. Puheita on pidetty, kuohujuomaa juotu. Ja vaikka juhliminen on mukavaa, niin aika aikaansa kutakin. Nyt haluaisi jo rauhoittua tavalliseen arkeen. Sellaiseen, jossa päivän kohokohta on kuppi kuumaa kahvia ja puhtaat pyykit kuivumassa.

Yllätyksetön, tavallinen arki on rauhoittavaa. Tänä aamuna tuli halkokuorma. Halkokuorma on tavallisen arjen rakennusaineita. Talven pakkaspäivien lämmitys on tavallista arkea. Saunan lämmitys on tavallista arkea. Halkokuorman juhlat ovat sitten kevättalvella, kun grilli kaivetaan hangen keskeltä esiin ja auringon paistaessa grillataan makkarat. Näillä tänään tuoduilla haloilla.

Mukavaa päivää itse kullekin.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Rima: ylityksiä ja alituksia


Tekemättömien töiden tekeminen saa hyvälle tuulelle. Rästityöt ahdistavat ja kun ne on selvitetty, näyttää elämä jotenkin kirkkaammalta. Ei rästitöiden isoja tarvitse olla; purkamattomat muuttolaatikot, pois vietävien lastenvaatteiden pino, keittämättömät omenahillot, pesemättömät lattiat. Kun tekemättömät ovat muuttuneet tehdyiksi, on mieli hetken aikaa keveä ja vapaa.

Itse kai sitä itselleen rakentaa niitä tekemättömien töiden ahdistuksia. Niitä, jotka puristavat, vaikka ihan pikkuisenkin, niin puristavat. Voisi kai sitä olla pahvilaatikoidenkin kanssa? Pakkoko niistä omenoista on mitään keittää, kompostiin vaan? Mutta jotenkin kai sitä ei voi itselleen mitään. Pitää jotain oman elämänsä rimaa jossakin ja sitten koittaa sitä saavuttaa.

Olisiko onni riman laskussa?

lauantai 8. syyskuuta 2012

Organisointia


Päivän suunnitelmana on suursiivous (muuttolaatikoita on vielä siellä ja täällä ja polttopuita varten pitäisi järjestää tilaa) ja jotakin hyvää ja helppoa ruokaa. Jopa saattaisimme tänään sortua noutopitsaan. Tämmöisinä päivinä, kun olisi urakka tiedossa, täytyy asennoitua vahvasti työnjohtajan rooliin. Tee tämä, tee tuo. Seuraavaksi tuosta. Mies ei pysty organisoimaan edes omaa työtään, saatikka jotakin yhteistä projektia. Sen lisäksi, että asennoituu työnjohtajan rooliin, täytyy asennoitua lastentarhanopettajan rooliin. Kolme lasta vahdittavana, joista yksi täysi-ikäinen. Riitaa tulee heti, jos ei ole jokaiselle ikäkehitykseen sopivaa mielekästä tekemistä. Miehelle myös. Ruoka-, juoma- ja pissatauot täytyy muistaa pitää, muuteen tulee aivan turhaa huutoa. Miehellä myös.

Saattaapa illalla olla väsynyt olo. Henkisesti ja fyysisesti.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Unettomia öitä


Töissä on tilapäinen (toivottavasti) henkinen ja fyysinen kiire. Siinä kiireessä vain koittaa tehdä oikeita päätöksiä sen suhteen, että mikä on tärkeää ja mikä voi odottaa. Kun kiire kasvaa liian suureksi, alkaa väistämättä jäädä tekemättä myös sellaista, joka olisi ollut välttämätöntä. Kun vielä uskon, että tilanne on tilapäinen, käy aika helposti niin, että kannan töitä kotiin. Että vain tänään teen nämä rästit pois. Että ihan vain pikkuisen otan tilannetta hallintaan. Saattaahan se niinkin olla, mutta saattaahan se olla niinkin, että tilapäisestä tulee pysyvää. Päivät seuraavat toisiaan, tilapäinen muuttuu rutiiniksi.

Se että työt ruuhkautuvat ja se, että kannan niitä kotiin aiheuttavat sen, että heräilen öisin neljältä enkä saa unta. Nousen tekemään niitä vuorokauden puuttuvia tunteja. Pidemmällä tähtäimellä tästä ei taida näin tulla mitään?

tiistai 28. elokuuta 2012

Aviomies ja bonusmiehet


Toisinaan näkee juttuja uusioperheistä, joissa niistä toisista vanhemmista puhutaan bonusvanhempina. Näissä perheissä ilmeisimmin kaikki on hyvin. Erolapsilla on monet hyvät vanhemmat lähellään. Omat biologiset ja ne bonusvanhemmat. Minusta se on kaunis ajatus.

Tästä tuli mieleeni parisuhde. Miksi ollaan niin luutuneita siihen ajatukseen, että yksi mies olisi naiselle hyvä ja riittävä? Että yhden miehen pitäisi pystyä täyttämään naisen kaikki toiveet ja tarpeet sen lisäksi, että olisi oman elämänsäkin sankari. Miksi ei voida ajatella, että naisellakin voisi hyvinkin olla aviomies ja bonusmiehiä? Tai pelkkiä bonusmiehiä? Ja toisaalta, miksi yhden naisen pitäisi olla kaikki, mitä mies parisuhteessaan haluaa? Kaunis, viisas, haluttava, hyvä äiti, hyvä vaimo? Taitaa siis olla, että ajatukseni ovat lähes moniavioisuuden kannalla.

Ehkä näistä ajatuksista kumpuaa se, että en näe omaa bonusmiestäni ongelmana. Olen aiemminkin asiasta kirjoittanut ja se on monia kommentoijia hermostuttanut. Että avioliittoni ei voi tulla kuntoon, ennen kuin minä sitoudun siihen  kunnolla. Mielestäni olen sitoutunut. Tehnyt monia asioita parisuhteen eteen. Enempään en mielestäni pysty, tai en halua. En ole enempään velvollinen. Aviomiehellänikin olisi oma osansa tehtävänä, enkä  minä sitä hänen puolestaan voi tehdä. Siksi koen, että minulla on oikeus bonusmieheeni.

Minulla ja bonusmiehellä on ollut jonkinlainen suhde kohta kaksi vuotta. On sitä puolin ja toisin koitettu välillä lopettaa, mutta se ei tunnu olevan kummallekaan ongelma, niin palaamme aina yhteen. Hyvät puolet voittavat huonot. Yhäkään meillä ei ole seksiä, ei varmaan aio ollakaan lähivuosina. Ei ole poissuljettua, etteikö joskus voisi olla. Bonusmieheni on se, jolle kerron kaikki tunteeni peittelemättöminä. Hän on se, joka vastaanottaa kiukutteluni. Hän on se, joka ymmärtää minua tai jos ei ymmärräkään, niin ainakin seisoo rinnallani. Kai minä olen hänen bonusnaisensa. Ei hänellä ole aietta erota vaimostaan, vaikka kertookin asiansa mieluummin minulle. Bonusmiehestä huolimatta valitsin avioliiton jatkamisen mieheni kanssa. Bonusmiehestäni se oli minun ratkaisuni, hän ymmärtää, hän tukee.

Voiko tämmöinen nyt olla niin väärin?



sunnuntai 26. elokuuta 2012

Löydettyjä muistoja


Olin eilen siivoamassa viimeisiä tavaroita väliaikaiskodissa. Paperipinojen äärellä unohtuu niitä lukemaan. Ajatushan oli hyvä, että heitän pois ne, joita ei enää tarvitse. Heitinkin, mutta samalla unohduin lukemaan. Osa oli jo vanhempia, kuljetettu jo siihen kotiin, osa oli viime talven papereita. Löytyi lähes kymmenen vuoden takaa ulkomaan vaihtojakson raportti ja eräiden väliopintojen päättötyön palautteet. Niistä tuli mieleeni monia kivoja muistoja, silloin elämään asetettuja haaveita, tavattuja ihmisiä, nähtyjä paikkoja. Ei sitä silloin tiennyt, että missä on tänään. Mitähän olisin silloin tuumannut, jos olisin tiennyt?

Tänään kirjoitan tämän päivän fiiliksistä, pohdin tulevaa. Missähän minä olen kymmenen vuoden kuluttua? Millaiset ovat haaveeni, toiveeni? Mihin joudun? Mihin pääsen? Mitkä ovat tunnelmat silloin, jos vahingossa palaan näihin teksteihin?  Löydän ajatukseni uudelleen? Vai pidänkö nämä tekstit mielessä sinne asti, en unohda?

torstai 23. elokuuta 2012

Elämä on aaltoja


Olen tullut siihen tulokseen, että elämä on aaltoja. Ainakin minun elämäni. Välillä on vaihe, että tuntee olevansa myrskyssä ja välillä on suvantovaihe. Useimmiten käy pieni aallokko, jonka kanssa pärjää, kun ei ole kasvot vasten aaltoja ja suu auki. Jos siis muistaa olla varuillaan ja skarppina. Harvemmin on niin tyyntä, että voisi kellua veden päällä vailla huolen häivää.

Tuntuu, että olen taas kelluskellut viime aikoina. Aallot ovat olleet pieniä. Kerrassaan pieniä tänä kesänä. Melkein tyyntä. Näyttäisi kuitenkin, että syksyn tullen allot ovat voimistumaan päin. Kohta täytyy muistaa kääntää katse pois ja varoa, ettei vesi mene nenään. Kuvaannollisesti siis. Oikeasti en ole uinut koko kesänä.

Olin tuossa alkukuusta jo kovasti sitä mieltä, että parisuhdekriisi on ohi. Ehkä on laantunut rauhaisaan vaiheeseen, mutta ohi ei ole. Ei mitään niin vakavaa, mutta pieniä merkkejä siellä ja täällä, että vaikka minä kuinka yrittäisin, vaikka kuinka tekisin osani, vaikka kuinka keskustelisin, niin mies ei ole halukas tekemään sitä kaikkea omaa osaansa, joka hänen kuuluisi. Ei parisuhteen hoidosta, ei kotitöistä, ei elämän järjestelyistä, ei omista opinnoistaan. Toisina päivinä on hyvinkin kelpo mies. Toisina päivinä vanha elämä näyttäytyy: monen päivän tissuttelu peräkkäin, luvatut asiat, joita ei pidetä, tekemättömät työt, vastuunkantamattomuus, holtiton rahankäyttö. Kerta toisensa jälkeen käydään taas keskusteluja, että mitä on sovittu, mihin ollaan pyrkimässä, mutta sitten taas. Tuntuu, että päivä päivältä on taas lähempänä se hetki, kun minä en enää jaksa ottaa yksin vastuuta. Mitäs sitten?

lauantai 18. elokuuta 2012

Luopumisen tuskaa


Mikähän siinä on, että on niin vaikeaa luopua? Oikeastaan yhtään mistään. Saavutetuista eduista, tavaroista, ihmisistä elämässä, tavoista, toiveista. Haluaisi aina uutta ja lisää tai jos ei lisää, niin ainakin entiset. Ja vaikka tietää, että kaikki entinen ei ole hyväksi, siltikin luopuminen on vaikeaa. Tätä mietin tänään, kun ihan konkreettisesti mietin luopumista tavarasta. Keittiöni on pieni. Riittävä, mutta pieni. Siksi sinne ei voisi kasata ylenmäärin tavaraa. Kuppia ja kippoa. Paripuolia lautasia. Varrestaan katkenneita kauhoja. Kuitenkin haluaa säilyttää kaiken sen johon on tottunut ja joka on olevinaan niin hyvää, vaikka ei pystyisi. Korvaton kahvikuppi: aivan hyvä kynien säilytykseen. Yksinäinen lautanen: sopiva tarjoiluastiaksi.

Keittiö on pieni ongelma muun luopumisen rinnalla. Raahaa mukanaan ihmisiä ja tapoja, joista ei nauti yhtään. Tekee samalla tavoin, kuin on tottunut, kun on niin vaikeaa luopua. Ei tietysti aina luopuminen ole ratkaisu, joskus asiat voivat muuttua. Mutta joskus luopuminen voisi olla parempi ratkaisu.

perjantai 17. elokuuta 2012

Terävähampainen hai


Lasten kanssa on aamuisilla automatkoilla kuunneltu Fröbelin Palikoita. Terävähampainen hai jää usein soimaan päähän koko päiväksi ja mietin, että onkohan tuokin hai? Ja tuokin? Onko ihmisten niin pakko olla terävähampaisia toisilleen? Olisiko se nyt ihan mahdoton vaatimus olla ihmisiksi?

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Iloisuudesta


Töissä suunnitellaan juhlia. Meidän näköisiä. Iloisia, välittömiä, rentoja juhlia, joissa pääasia on yhdessä olo ja olemisesta iloitseminen. On juhlilla toki aihekin, pyöreitä vuosia tulee täyteen. Juhlia on suunniteltu yhdessä. On naurettu monet kerrat, jokainen on halunnut osallistua. On vapaaehtoisesti tarjouduttu ottamaan vastuuta, tekemään yli oman osan.

Juhlien järjestelystä näyttäisi kuitenkin joillekin osattomille tulevan ongelma. Asiaan kuulumattomilta ei ole pyydetty apua ja sekös harmittaa. Ei ole haluttu tehdä samanlaisia juhlia, kuin tapana on ollut ja sekös harmittaa. Ei ole valitettu työtaakkaa ja ikävää ja sekös harmittaa. Niitä osattomia.

Mikä se on, että ei osata olla iloisia siitä, että ollaan iloisia?

lauantai 11. elokuuta 2012

Kirjoista ja kirjoituksesta


Tänään on eteinen ja olohuone täynnä laatikoita. Mies toi perjantain kuorman väliaikaiskodista, joka pitäisi kuun loppuun mennessä saada tyhjäksi. Minulle niin rakkaat kirjat olivat tällä kertaa kyydissä. Joskus vuosia, vuosia sitten muista kirjoja olleen niin vähän, että oli aikalailla se ja sama kuinka ne hyllyyn laittoi. Nyt täytyy miettiä, jos aikoo joskus jotain löytää. Järjestän kirjani teemoittain, vähän kuin kirjastossa. Käsityöhon, kädentaitoihin ja taiteeseen liittyviä kirjoja on eniten. Osa on hankittu työn takia, aika moni kauneuden takia. Seuraavaksi eniten lienee puutarha- ja luontokirjoja. Tai ehkä sittenkin kevyttä kaunokirjallisuutta. Osa kirjoista on ihan selkeästi vain hypistelyä, katselua ja fiilistelyä varten, kun taas osa on keltaisia tarralappuja täynnä.

Vaikka kuinka maailma muuttuu, ei minusta tietokoneen näyttö voi korvata kirjaa. Tämä tuli mieleeni, kun luin aamulla Hesarin kuukausiliitteestä juttua kaunokirjoituksesta. Että miten ihmisen aivot käsittelevät eri tavalla asioita, jos niistä kirjoittaa kynällä. Aivojen eri osat aktivoituvat. Koneella kirjoitettaessa jotkut toiset ja puhuessa jotkut muut. Johtuuko ylipäätään moni asia nykyään siitä, että ajattelu koneiden myötä muuttuu? Ajatellaan eri lailla. Olisinko minäkin eri ihminen, jos pitäisin päiväkirjaani käsin?

tiistai 7. elokuuta 2012

Omat marjat ja elämisen arki


Kai se uskottava on, että parisuhdekriisi on ohi. Elämä on asettunut tavallisen lapsiperheen arkeen. Eihän tämä kivuttomasti ole mennyt. Monta kertaa on jouduttu keskustelemaan miehen kanssa siitä, että mikä meille on tärkeää ja missä minun rajani menevät. Takaisin kotiin muutettuamme näytti jo ensin, että olemme palaamassa takaisin samoihin käyttäymismalleihin, joita oli ennen täältä kaupunkiin muuttoa. Mutta keskustelujen kautta tilanne saatiin uudeksi aika pian. Tottakai täällä on monta tapaa, jotka ovat samoja kuin ennenkin, mutta ei hyviä ole syytä hävittää. Minä ymmärrän enemmän siitä, mihin mies pystyy ja kykenee ja mies ymmärtää enemmän siitä, että mitä minä haluaisin. Lapsetkin ovat asettuneet ja rauhoittuneet kotiin muuton myötä. Oma piha, omat leikit, samat vanhat. Sänky omalla paikallaan, leikkikalut hyllyillä. Kaikki niinkuin pitää.

Aivan todellinen arki koittaa tällä viikolla. Minä olen jo palannut lomalta töihin, mutta mies ja lapset ovat vielä lomailleet. Tällä viikolla kuitenkin mies palaa kouluunsa ja lapset hoitoon. Aamuherätys tulee lapsillekin aiemmin kuin kaupungissa, kun matkaa on kuitenkin. Päivän leikeistä väsyneet lapset pitäisi vielä saada kotiin asti päivän jälkeen. Arvaan, että kiukuttelua tulee. Toivottavasti syksyn pimeät sateet eivät meidän arkeamme lannista.

Takaisin kotiin muuton jälkeen on osannut iloita monesta vanhasta asiasta taas uudella tavalla. Yksi on se, että pyykkikoneen voi laittaa päälle milloin haluaa. Kerrostalossa kuitenkin piti katsoa kelloa ja nyt koneen voi laittaa yötä vasten käymään ja aamulla ottaa puhtaat pyykit pois. Toinen ilon asia on omat marjapensaat. Vaikka niitä ei paljoa olekaan ja vaikka sato ei päätä huimaa, niin kuitenkin omat marjat antavat tunteen elämän hallinnasta. Minä olen ollut kykenevä marjoja kasvattamaan, en ole riippuvainen kaikista muista. Kunhan lämmityskausi alkaa, niin tiedän jo  nyt, että iloitsen tulesta uunissa. Lämpimästä liekistä, joka palaa. Puukiuas on jo nyt antanut muistutuksen siitä, että mitä tuli on ja mitä se minulle merkitsee.

Vaikka minä ja lapset olemme selkeästi tyytyväisempiä täällä kotona, niin huomaan kyllä, että mies välillä kaipaa kaupunkiin. Mies ei ole muuttunut omakotitaloihmiseksi tässä vuoden aikana. Yhä mies mieluummin teettäisi pihatyöt jollakulla muulla ja antaisi huoltomiehen hoitaa pienet korjaukset. Yhä mies kaipaa sitä ajatusta, että voisi halutessaan mennä elokuviin kävellen, vaikka ei kaupungissa ollessamme niin tehnytkään. Jotenkin miehelle asumisen arvot on toiset kuin minulle, mutta mies ymmärtää, että minä tarvitsen tätä. Minunkin on siis ymmärrettävä, että mies tarvitsee jotakin muutakin kuin tätä. Vaikka minulle raparperin vieressä asuminen on elämää parhaimmlllaan, ei se miehelle sitä ole. Kompromisseja siis haetaan yhä. 

perjantai 3. elokuuta 2012

Pulla vaihtuu raparperiin

Jotenkin tämä pakollisen blogitauon jälkeinen elämä käynnistyy hitaasti. En oikein tiedä, että mitä kirjoittaisin. Blogi on jumittunut siihen valituksen kierteeseen, vaikka elämä on nyt paljon parempaa.

Uuden alun toivossa vaihdoin blogin nimeä. Tervetuloa siis raparperin viereen! Muokkaan ulkoasun, kunhan oikealla koneella ehdin. Niin ja kirjoitan ne kuulumisetkin.

lauantai 28. heinäkuuta 2012

Vanhoista tavoista uusiin


Vuodatuksen aiheuttaman kirjoitustauon aikana on suurin osa tavarasta siirretty vanhaan kotiin. On ihmetelty sitä, että kuinka kiva koti meillä onkaan. Lapset ovat juosseet sisälle ja ulos, vettäkin satoi monta päivää. Miehen kanssa on ollut parempia ja huonompia päiviä. Enemmän niitä parempia. On opeteltu uutta elämisen rytmiä tässä talossa, jossa entinen rytmi oli niin kovin surkea. Samaan aamukahvipöytään on mahduttu. Nukkumisetkin järjestettiin nyt siten, että miehellä ei ole juuri mahdollisuuksia väistää velvollisuuksiaan isänä yölläkään.

Vanhat tavat toimia tutussa ympäristössä ovat yllättävän tiukassa. Meillä uusiin tapoihin on auttanut se, että olimme melkein vuoden pois. Osa kaikesta huonosta on unohtunut ja on tullut uusia tapoja toimia täällä perheenä. Näin varmasti ei olisi käynyt, jos olisimme olleet tässä koko ajan. Olisi ollut huomattavasti vaikeampaa löytää uusia toimintatapoja. Nyt on mietitty, että miten mikäkin pitäisi tehdä, ettei vanha toistuisi.

Kaikella on tarkoituksensa.



torstai 26. heinäkuuta 2012

Jälleen täällä

Kaikkeen sitä tottuukin. Kuten Vuodatukseen. Pidin Vuodatuksen kaatumisen aikana blogia muualla, mutta ei se tuntunut samalta. Aivan kuin päiväkirja olisi ollut väärällä viivoituksella tai terapeutti kesälomalla ja sijainen paikalla. Olen siis iloinen Vuodatuksen "heräämisestä" ja palaan tänne iloisin mielin. Kunhan kokoan ajatukseni, niin kirjoitan kuulumiseni.

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Onnea on...


Eilen ja tänään onnea oli:
  • puukiukaan pehmeät löylyt
  • paljaat varpaat nurmikolla
  • aamukahvi terassilla
  • lasten riemu saippuakuplista
  • hyvin onnistunut kompostimulta
  • pitkät unet vinon katon alla
  • savun haju koivuhaloista
  • grillimakkara ja uudet perunat
Kyllä jotain vähemmän onneakin oli, mutta nämä nyt päällimmäisenä. Kyllä tästä jonkun hinnan on valmis maksamaan. Ei mitään saa ilmaiseksi. Ihanaa päivää kaikille!

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Tunteet herkällä


Eilen oli tunteet pinnassa. Lähdettiinkin aika ex tempore vanhaan ja siis kohta taas ainoaan kotiin yöretkelle. Patjat lattialle ja evästä mukaan. Lapset juoksentelivat pihalle ja sisään. Puhalsivat saippuakuplia ja kiikkuivat. Istuin terassilla katsomassa menoa ja mietin, että on minulla täytynyt olla paha olo, että vapaaehtoisesti olen tästä kodista luopunut. En kai enää muistakaan, että kuinka paha.

Lämmitettiin sauna ja saunassa sitten tuli itku. Saunaremontti valmistui muutama päivä ennen nuorimmaisen syntymää. Silloin otin ensilöylyt siinä saunassa ison mahani kanssa. Mieleen muistui kaikkia muitakin juttuja. Varmaan olisivat unohtuneet, jos ei välillä olisi oltu kotoa pois. Hyviä ja huonoja juttuja. Lasten syntymät. Remontit. Juhlat. Ja sitten se kaikki paha olo mikä oli.

Olen sitä mieltä, että kaikella on tarkoituksensa. Ehkä on.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Sairauspostaus


Joskus blogin alkuvaiheissa kirjoitin siitä, että olen sairas. Yleensä tauti ei vaivaa arjessa, useimmat päivät ovat aivan "terveitä". Mutta onhan se olemassa. Itselläni on jokapäiväinen pistoslääkitys. Jonkinverran pahenemisvaiheita on ollut, mutta niistä on selvitty. Ne ovat olleet yleensä raajojen hallintaan liittyviä; käden ja jalan toiminta ei ole sitä, mitä haluaisi. Näkökin oli yhdessä vaiheessa toisesta silmästä hyvin sumea, mutta kyllä sekin siitä parani. Jonkinverran on tuntomuutoksia ja -puutoksia, mutta ei siten, että elämä siitä häiriintyisi. Väsymys on yleisin oire, mutta toistaiseksi sekin on lepäämällä mennyt.

Sen sijaan minua usein mietityttää taudin vaikutus psyykkiseen puoleen. Kuinka paljon tekemiini päätöksiin vaikuttaa se, että en ole terve? Pelkäänkö tulevaisuutta enemmän? Vai vähemmän? Elänkö tässä päivässä enemmän vai vähemmän siksi, että olen sairas? Joinakin päivinä tuntuu, että olen kyvytön tuntemaan. Toisinaan tuntuu, että tunnen vahvasti. Teenkö päätöksiä niinä päivinä ja onko ne silloin minun päätösiäni vai taudin? Väsynenä ja stressaantuneena huomaan olevani keskittymiskyvytön ja äreä. En pysty pitämään mielessäni asioita siten kuin haluaisin. Toisina päivinä olen ahdistunut. Olenko minä oikeasti vai luulenko olevani? On vaikea myöntää itselleen olevansa kuitenkin sairas. Voi mennä vielä monta vuotta ennen kuin myönnän, että elämä nyt vain meni näin. Silloin ehkä niitä sairaita päiviä on enemmän kuin terveitä. Kuinka paljon tulevaisuuden suunnitteluun vaikuttaa sekin, että ehkä sittenkin on hyvä, että rinnalla on joku joka tuntee minut näiltä kaikilta puolilta? Että ei tarvitse jollekin uudelle ihmiselle kertoa, että elämä ei sitten jatku näin, vaan se muuttuu. Vai ottaako riskin olla yksin?

lauantai 30. kesäkuuta 2012

Komposti


Tänään oli se päivä, kun levitin kompostin marjapensaiden ja omenapuiden juurelle. Komposti oli jo edellisenkin kesän hautunut ja sitten vielä talven päälle. Multa oli siis hyvää ja muhevaa, isoja matojakin oli monta. Komposti oli yksi niistä asioista, jotka eivät viime kesänä kiinnostaneet. Eikä syksylläkään. Oman mullan tekeminen tuntui niin sivuseikalta. En silloin edellisenä keväänä vaihtanut yhteenkään kukkaankaan multia. Nekin olivat sivuseikka. Tänä keväänä vaihdoin sekä mullat, että levitin kompostin. Tai no kesähän nyt jo on, mutta vuodenkierrossa kevättä lähellä, jos kompostin kerran vuodessa levittää.

Muistan erään tuttavani kerran sanoneen, että hän päättelee jaksamisensa kukistaan. Jos niitä jaksaa hoitaa ja huolehtia, silloin on voimavarat hyvät. Siinä vaiheessa, kun ei jaksa kiinnostaa, täytyy vähän huolestua. Ja jos kukat alkavat kuolla, silloin on todellakin tauon paikka. Ehkä se on minullakin niin. Muutamaan vuoteen en ole jaksanut kasvattaa siemenistä mitään. Paitsi kasvimaahan olen jotain tuikannut. Nyt alkavat siemenetkin jo kiinnostaa. Ehkä ensi keväänä vaihdan mullat, levitän kompostin ja kylvän kesäkukat, kaikki samana keväänä.

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Liikenneympyrästä poistuminen


Aloitin tämän blogin melkein puolitoista vuotta sitten elämän pahasti stressaamana. Parisuhde oli ihan syvältä, mies oli ihan kamala, kotielämä näyttäytyi helvetin esikartanona, eikä mistään meinannut tulla mitään. Kirjoitin blogin kuvaukseen, että koen olevani risteyksessä, enkä tiedä minkä suunnan valitsisin. Olen blogin aikana usein ollut risteyksissä. Tehnyt ratkaisuja, joihin en ole ollut sitten kuitenkaan tyytyväinen ja olen tehnyt ratkaisuja, joista olen kokenut olevan apua. Blogin alkuvaiheessa halusin vain eroon miehestä. Uuden alun, uuden kodin. En mitään muuta. Sittemmin muutimme, kävimme perheneuvojalla, teimme neuvojan tehtäviä, elimme arkea, riitelimme, olimme erota taas, teimme sovun, riitelimme, teimme sovun ja taas välillä kävimme siellä perheneuvojalla. Monessa asiassa olemme olleet kovin kaukana toisistamme. Ja olemme vieläkin. Miehessä on monta asiaa, jotka ärsyttävät minua. Mies on saamaton vätys, jolla ei ole ollenkaan oma-aloitteisuutta. Miehen tapa käsitellä kriisejä ja vaikeita tilanteita on kestämätön. Mies ei ota vastuuta yhteisestä elämästä, eikä juuri itsestäänkään. Nämä eivät kamalasti ole muuttuneet. Sen sijaan miehen alkoholinkäyttö on suunnilleen hallinnassa, mies ottaa osaa lasten elämään ja lapset selvästikin pitävät isästään, mies tekee kotitöitä, kun niillä on selkeät ohjeistukset tai ne ovat jo rutiinia. Mies ottaa huomioon myös minua. Mies yrittää, että meillä olisi parempi olla ja useimmiten arki näyttäytyykin aivan hyvänä. Aivan tavallisena lapsiperheen arkena.

Olen seurannut useampaakin blogia, joissa kerrotaan eroperheistä. Muutamissa uusioperheistä. Vaikka näissä blogeissa on aivan kunnollisia aikuisia, jotka pystyvät useimmiten ajattelemaan lasten parasta, näyttäisi silti lasten osa olevan jollain lailla onneton. Kodista toiseen kulkemista, vaihtuvia sääntöjä, surkeana olevia vanhempia. Vanhempien uusia puolisoita ja heidän omia lapsiaan. Perheiden arjen yhteensovittamista kompromisseja hakien. En usko, että me miehen kanssa olisimme päässeet kovin hyvään lopputulokseen lasten elämän järjestämisessä eron jälkeen. Mies ei olisi pystynyt hoitamaan omia vuorojaan tai jos olisikin, niin säännöt olisivat olleet aivan toiset kuin ennen. Minä olisi ollut kohtuuttoman huolissani lapsista aina niinä hetkinä, kun he eivät olisi kanssani. Kuten varmaan tekstistä voi jo päätellä, eroa ei tulekaan.

Olo on nyt kuin olisin ollut, en vain risteyksessä, vaan liikenneympyrässä viimeisen vuoden pari ja nyt olen löytänyt sen suunnan, johon liikenneympyrästä tulee lähteä. Se suunta on selvä: ehjä koti lapsille. Minä aikuisena teen kaikkeni, että lapsilla on hyvä koti. Pidän huolen, että onnenpäiviä riittää. Jos tarvis on, pidän miehenkin kasassa. Ymmärrän, että hinta tästä on maksettava ja sen olen valmis maksamaan. Lapset olen maailmaan tahtonut ja sillä tavalla minun on elettävä, että lasten parasta ajattelen. En siis omaani. Kestän kyllä miehen törttöilyt, kun mies kuitenkin pohjimmiltaan on ihan kunnollinen. Mieskin tuntuu jotain oppineen. Toivottavasti niitä oikeita asioita.

Meidän vielä myymätön koti otettiin tänään myynnistä ja me muutamme sinne takaisin. Saan omat parsapenkkini ja mansikkamaani takaisin, ne itse valitut kaakelit ja itse maalatut seinät. Saan myös ne loputtomat halkojen kantamiset, jäätyvät putket ja lumityöt. Lapset saavat oman pihan ja tulevaisuudessa kyläkoulun. Metsät vieressä ja isot huoneet. Ja isän ja äidin samaan aamukahvipöytään. Elämä on hyvä näin.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Kestävä kehitys


Juhannus vietettiin Kainuun mummulassa. Meni yllättävän hyvinkin, vaikka hyttyset eivät antaneet öisinkään nukkua. Metsän keskellä korostuu luonto ja luonnon kunnioitus. Miehen mielestä sen sijaan voi elää omalla laillaan. Ehkä siksi taas kerran kuilu näyttäytyi kovin suurena ja sain tehdä töitä, että olisin jaksanut olla ystävällinen.

Mies elää harhassa, että on luontoihmisiä. On varmaan pikkupoikana paljon kalastellut, mutta tuntuu, että joku muu on silloin huolehtinut puitteet. Tavarat jäävät käsistä myös luontoon. Miehen piti päästä kesken mökkiloman kaupunkiin suihkuun, kun vatipesulla ei kuulemma puhdistu. Ulkovessasta tuskin tarvitsee kertoa, miehellä ainakaan ei siitä ehtinyt paljon kokemuksia tulla. Kaupunki kutsui silloinkin. Sitten hän vielä kehua retostelee, että pärjäisi viikon metsässä pelkät tulitikut mukanaan.

Joskus tuntuu, että monissa asioissa maalainen ja kaupunkilainen kohtaavat. Luonnon säästämisen ajatus, vähempään tyytyminen ja omastaan antaminen ovat miehelle vieraita. Kestävän kehityksen henki ei ole miehelle tärkeä.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Sauna


Hetket illalla ennen saunaa ovat kaikkineen rauhoittavia. On selvä ajallinen tavoite eli se saunan lämpeneminen, ei kiire kuitenkaan mihinkään. Hetki aikaa lorvailtavaksi. Ei mitään niin minuutin päälle. Odotus rentouttavasta lämmöstä, yöpaidasta ja pehmeistä lakanoista. Odotus siitä, että saa painaa päänsä lasten puhtaisiin hiuksiin, kun lapset vielä melkein hetken tuoksuvat vauvoilta. Onko ihme, että melkein joka ilta on sauna-ilta?

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Tyytyväisyys


Mitähän olisi tänään mielen päällä? Jotenkin on arki taas solahtanut jonkinlaisiin uomiinsa. Kaikenlaista harmia on, niinkuin kai jokaisella, mutta jotenkin suuret linjat ovat taas asettuneet siihen, että ei koko ajan ärsytä. Joskus aiemmin olen näinä hetkinä toivonut jotakin pientä kriisiä, että asettuisi maailma johonkin muualle. Tyytyväisyys on pelottava olotila. Tai siis ei tyytyväisyys ole pelottavaa, vaan se, että on ensin perin tyytymätön kaikkeen ja mitään oleellista parannusta ei synny ja sitten yhtäkkiä onkin tyytyväinen. Tyytyykö silloin taas johonkin, johon ei tarvitsisi tyytyä? Vai onko se elämä vain tämmöistä, ylämäkeä ja alamäkeä ja sillä selvä? Aiemmin minulle on näinä hetkinä kommentoitu, että olen itse muuttunut ja että se on hyvä. Onko se? 

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Prinsessa


Katsoin pienen neitini kanssa prinsessaelokuvaa. Siinä elokuvassa tavallisesta tarjoilijasta tuli prinsessa. Elokuvan sanoma oli, että kuka tahansa voi olla prinsessa, koska aidon prinsessan voi tunnistaa hyvästä sydämestä.

Siinä istui pikkuiseni muovitiara pääsään ja sanoi, että "sinäkin äiti olet prinsessa". Niin kai sitten. Aina ei kyllä siltä tunnu. Onneksi pikkuisesta tuntuu.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Heräämisiä


Nukuin huonosti. Oli kuuma ja molemmat lapset olivat vieressä koko yön. Lapsetkin olivat kuumia. Pieniä hikisiä paketteja aivan kiinni ihossa. Aamuneljältä tuli hyttynen. Herätti sekä minut että pienemmän. Lenteli sinne ja tänne ja inisi äänekkäästi mennessään. Sitten se hiljeni, liekö syönyt itsensä kylläiseksi? Pienempi nukahti, minä en. Nousin ylös ja keitin kahvit. Tilipäivän kunniaksi maksoin laskut. Näillä aineksilla tähän päivään, joka töissä alkaa heti muutamalla henkilöstötapaamisella. Jospa en haukottelisi ja näyttäisi siltä, että minua ei kiinnosta.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät


Vuodatus on blogipalvelun nimi ja siihen tarkoitukseen olen sitä käyttänyt. Vuodattanut tänne kaikki ne murheet, joille ei löydy muuta paikkaa. Itkenyt huonot hetkeni, surkeuteni, pahan oloni. Iloisiin asioihin on muitakin foorumeita. Blogista on siis saattanut saada kuvan, että elämäni on yhtä suurta virhettä. Kokonaan mätä ja onneton. Että elämäni on kamppailua päivästä toiseen ja että lastenkin elämä on. Että olen asettanut lapset suureen vaaraan ja heidän elämänsä on menossa hyvää vauhtia kohti katastrofia. Näin ainakin näyttäisi viime päivien kommentoijien mielestä olevan tilanne.

Mutta huoli pois. Iloisia hetkiä on meidänkin elämässä paljon. Suurin osa päivistä on aivan tavallista lapsiperheen elämää. Kukaan ei juopottele, kukaan ei huuda ja riitele. Lapsilla on ruokaa mahassa ja puhtaita vaatteita päällä. Lapsia pidetään sylissä ja nukutetaan vieressä. Leikitään leikkejä. Kenelläkään ei ole hätää. Vaikka kulisseja pidetään yllä parisuhteen tilasta, on silti haettu apua. Perheneuvojalla on käyty syksystä asti. Isomman lapsen käytösoireet on tutkittu psykologin toimesta ja diagnosoitu. Päiväkodissa on järjestetty erityislastentarhanopettajan johdolla tukitoimia. Isomman ongelmat eivät johdu kotioloista. Pienempi on aivan normaali, ikätasoisen lailla toimiva lapsi. Käyn töissä joka päivä ja tienaan perheelle elannon. Vaikka talousvaikeuksia ajoittain onkin, ei ole maksuhäiriömerkintöjä, eikä pikavippejä.

Se kuva, jonka täällä olen antanut, on elämäni yksi puoli. Se puoli, joka minua ahdistaa. Se toinen puoli on aivan tavallinen lapsiperhe-elämä, jossa sunnuntai-iltaisin syödään pannaria ja lauantaiaamuisin katsotaan pikkukakkosta. Asiat eivät ole aina sitä miltä ne näyttävät. Ei tältä toiselta puoleltakaan.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Jotain kun valitsee, niin jotain on pois.


Jotenkin olen alkanut tottua ajatukseen ja kai jollakin tapaa hyväksymäänkin sen, että pitää itse valita ne hetket, joissa on valmis kompromisseihin. Että aina ei ole pakko, aina ei tarvitse edes harkita. Mutta silloin täytyy olla valmis niihin seurauksiin, joita tulee. Tämä liittyy huomioon, jonka tein miehistä. Olen aina ollut itsellinen. Siis itsenäinen ihminen, jolla on oma koti ja joka elättää itsenä (ja perheensä). Päättää itse omista asioistaan. Kantaa vastuunsa.Tekee päätöksiä yksin.  Niistä en varmastikaan olisi kovin helposti valmis kompromisseihin. Jos haluaisin miehen, joka on samanlainen, niin tulisiko siitä törmäys? Jos kumpikin päättäisi itse omista asioistaan, tulisiko yhteistä?

Jos ja kun joku päivä perheeni lähipiiri on minä ja lapset, vain me kolme. Niin ei silloin siihen helpolla neljättä mahtuisi. Ja jos jostain syystä mahtuisikin, en omasta kodista luopuisi. Jos rinnalla olevakaan ei omastaan luopuisi, ei tuli yhteistä. Jos taas rinnalla olisi joku, joka omastaan luopuisi, niin voisinko häntä kunnioittaa? Pitäisinkö heikkona? Ohjailtavana? Tahdottomana?