Samaa taas ja taas ja taas...

Sain tänään kommentin, joka oli niin totta. En pysty tätä tilannetta onnellisemmaksi muuttamaan, ennen kuin olen siihen valmis. Siihen saakka kipuilen. Ymmärrän nyt jotenkin kirkkaan selkeästi, että mieheni ei tule muuttumaan. Ei minun vuokseni, ei lastemme vuoksi. Jos hän muuttuu, se johtuu hänestä itsestään, enkä minä voi siihen vaikuttaa.

Pohdinta johtuu nyt taas kerran käydystä alkoholikeskustelusta. Juominen on mennyt taas pitkälti yli sen rajan, jota jaksan katsoa. Taas kerran käytiin keskustelu siitä, että minä en sitä juomista katso. Mies kertoo jälleen syyn toisensa perään juomiselleen. Tämä keskustelu on käyty jo niin usein, että osaan vuorosanat ulkoa. Keskustelussa ei tule mitään uutta esille. Yritän tehdä miehelle selväksi, että minun puolestani juokoon niin paljon kuin haluaa, mutta tehköön sen jossakin muualla kuin meidän lastemme kodissa. Tällä kertaa mies ei tee lupauksia. En usko, että mikään muuttuu.

Mutta tällä kertaa minä en muuta mihinkään, jos sinne asti mennään.