lauantai 30. kesäkuuta 2012

Komposti


Tänään oli se päivä, kun levitin kompostin marjapensaiden ja omenapuiden juurelle. Komposti oli jo edellisenkin kesän hautunut ja sitten vielä talven päälle. Multa oli siis hyvää ja muhevaa, isoja matojakin oli monta. Komposti oli yksi niistä asioista, jotka eivät viime kesänä kiinnostaneet. Eikä syksylläkään. Oman mullan tekeminen tuntui niin sivuseikalta. En silloin edellisenä keväänä vaihtanut yhteenkään kukkaankaan multia. Nekin olivat sivuseikka. Tänä keväänä vaihdoin sekä mullat, että levitin kompostin. Tai no kesähän nyt jo on, mutta vuodenkierrossa kevättä lähellä, jos kompostin kerran vuodessa levittää.

Muistan erään tuttavani kerran sanoneen, että hän päättelee jaksamisensa kukistaan. Jos niitä jaksaa hoitaa ja huolehtia, silloin on voimavarat hyvät. Siinä vaiheessa, kun ei jaksa kiinnostaa, täytyy vähän huolestua. Ja jos kukat alkavat kuolla, silloin on todellakin tauon paikka. Ehkä se on minullakin niin. Muutamaan vuoteen en ole jaksanut kasvattaa siemenistä mitään. Paitsi kasvimaahan olen jotain tuikannut. Nyt alkavat siemenetkin jo kiinnostaa. Ehkä ensi keväänä vaihdan mullat, levitän kompostin ja kylvän kesäkukat, kaikki samana keväänä.

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Liikenneympyrästä poistuminen


Aloitin tämän blogin melkein puolitoista vuotta sitten elämän pahasti stressaamana. Parisuhde oli ihan syvältä, mies oli ihan kamala, kotielämä näyttäytyi helvetin esikartanona, eikä mistään meinannut tulla mitään. Kirjoitin blogin kuvaukseen, että koen olevani risteyksessä, enkä tiedä minkä suunnan valitsisin. Olen blogin aikana usein ollut risteyksissä. Tehnyt ratkaisuja, joihin en ole ollut sitten kuitenkaan tyytyväinen ja olen tehnyt ratkaisuja, joista olen kokenut olevan apua. Blogin alkuvaiheessa halusin vain eroon miehestä. Uuden alun, uuden kodin. En mitään muuta. Sittemmin muutimme, kävimme perheneuvojalla, teimme neuvojan tehtäviä, elimme arkea, riitelimme, olimme erota taas, teimme sovun, riitelimme, teimme sovun ja taas välillä kävimme siellä perheneuvojalla. Monessa asiassa olemme olleet kovin kaukana toisistamme. Ja olemme vieläkin. Miehessä on monta asiaa, jotka ärsyttävät minua. Mies on saamaton vätys, jolla ei ole ollenkaan oma-aloitteisuutta. Miehen tapa käsitellä kriisejä ja vaikeita tilanteita on kestämätön. Mies ei ota vastuuta yhteisestä elämästä, eikä juuri itsestäänkään. Nämä eivät kamalasti ole muuttuneet. Sen sijaan miehen alkoholinkäyttö on suunnilleen hallinnassa, mies ottaa osaa lasten elämään ja lapset selvästikin pitävät isästään, mies tekee kotitöitä, kun niillä on selkeät ohjeistukset tai ne ovat jo rutiinia. Mies ottaa huomioon myös minua. Mies yrittää, että meillä olisi parempi olla ja useimmiten arki näyttäytyykin aivan hyvänä. Aivan tavallisena lapsiperheen arkena.

Olen seurannut useampaakin blogia, joissa kerrotaan eroperheistä. Muutamissa uusioperheistä. Vaikka näissä blogeissa on aivan kunnollisia aikuisia, jotka pystyvät useimmiten ajattelemaan lasten parasta, näyttäisi silti lasten osa olevan jollain lailla onneton. Kodista toiseen kulkemista, vaihtuvia sääntöjä, surkeana olevia vanhempia. Vanhempien uusia puolisoita ja heidän omia lapsiaan. Perheiden arjen yhteensovittamista kompromisseja hakien. En usko, että me miehen kanssa olisimme päässeet kovin hyvään lopputulokseen lasten elämän järjestämisessä eron jälkeen. Mies ei olisi pystynyt hoitamaan omia vuorojaan tai jos olisikin, niin säännöt olisivat olleet aivan toiset kuin ennen. Minä olisi ollut kohtuuttoman huolissani lapsista aina niinä hetkinä, kun he eivät olisi kanssani. Kuten varmaan tekstistä voi jo päätellä, eroa ei tulekaan.

Olo on nyt kuin olisin ollut, en vain risteyksessä, vaan liikenneympyrässä viimeisen vuoden pari ja nyt olen löytänyt sen suunnan, johon liikenneympyrästä tulee lähteä. Se suunta on selvä: ehjä koti lapsille. Minä aikuisena teen kaikkeni, että lapsilla on hyvä koti. Pidän huolen, että onnenpäiviä riittää. Jos tarvis on, pidän miehenkin kasassa. Ymmärrän, että hinta tästä on maksettava ja sen olen valmis maksamaan. Lapset olen maailmaan tahtonut ja sillä tavalla minun on elettävä, että lasten parasta ajattelen. En siis omaani. Kestän kyllä miehen törttöilyt, kun mies kuitenkin pohjimmiltaan on ihan kunnollinen. Mieskin tuntuu jotain oppineen. Toivottavasti niitä oikeita asioita.

Meidän vielä myymätön koti otettiin tänään myynnistä ja me muutamme sinne takaisin. Saan omat parsapenkkini ja mansikkamaani takaisin, ne itse valitut kaakelit ja itse maalatut seinät. Saan myös ne loputtomat halkojen kantamiset, jäätyvät putket ja lumityöt. Lapset saavat oman pihan ja tulevaisuudessa kyläkoulun. Metsät vieressä ja isot huoneet. Ja isän ja äidin samaan aamukahvipöytään. Elämä on hyvä näin.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Kestävä kehitys


Juhannus vietettiin Kainuun mummulassa. Meni yllättävän hyvinkin, vaikka hyttyset eivät antaneet öisinkään nukkua. Metsän keskellä korostuu luonto ja luonnon kunnioitus. Miehen mielestä sen sijaan voi elää omalla laillaan. Ehkä siksi taas kerran kuilu näyttäytyi kovin suurena ja sain tehdä töitä, että olisin jaksanut olla ystävällinen.

Mies elää harhassa, että on luontoihmisiä. On varmaan pikkupoikana paljon kalastellut, mutta tuntuu, että joku muu on silloin huolehtinut puitteet. Tavarat jäävät käsistä myös luontoon. Miehen piti päästä kesken mökkiloman kaupunkiin suihkuun, kun vatipesulla ei kuulemma puhdistu. Ulkovessasta tuskin tarvitsee kertoa, miehellä ainakaan ei siitä ehtinyt paljon kokemuksia tulla. Kaupunki kutsui silloinkin. Sitten hän vielä kehua retostelee, että pärjäisi viikon metsässä pelkät tulitikut mukanaan.

Joskus tuntuu, että monissa asioissa maalainen ja kaupunkilainen kohtaavat. Luonnon säästämisen ajatus, vähempään tyytyminen ja omastaan antaminen ovat miehelle vieraita. Kestävän kehityksen henki ei ole miehelle tärkeä.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Sauna


Hetket illalla ennen saunaa ovat kaikkineen rauhoittavia. On selvä ajallinen tavoite eli se saunan lämpeneminen, ei kiire kuitenkaan mihinkään. Hetki aikaa lorvailtavaksi. Ei mitään niin minuutin päälle. Odotus rentouttavasta lämmöstä, yöpaidasta ja pehmeistä lakanoista. Odotus siitä, että saa painaa päänsä lasten puhtaisiin hiuksiin, kun lapset vielä melkein hetken tuoksuvat vauvoilta. Onko ihme, että melkein joka ilta on sauna-ilta?

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Tyytyväisyys


Mitähän olisi tänään mielen päällä? Jotenkin on arki taas solahtanut jonkinlaisiin uomiinsa. Kaikenlaista harmia on, niinkuin kai jokaisella, mutta jotenkin suuret linjat ovat taas asettuneet siihen, että ei koko ajan ärsytä. Joskus aiemmin olen näinä hetkinä toivonut jotakin pientä kriisiä, että asettuisi maailma johonkin muualle. Tyytyväisyys on pelottava olotila. Tai siis ei tyytyväisyys ole pelottavaa, vaan se, että on ensin perin tyytymätön kaikkeen ja mitään oleellista parannusta ei synny ja sitten yhtäkkiä onkin tyytyväinen. Tyytyykö silloin taas johonkin, johon ei tarvitsisi tyytyä? Vai onko se elämä vain tämmöistä, ylämäkeä ja alamäkeä ja sillä selvä? Aiemmin minulle on näinä hetkinä kommentoitu, että olen itse muuttunut ja että se on hyvä. Onko se? 

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Prinsessa


Katsoin pienen neitini kanssa prinsessaelokuvaa. Siinä elokuvassa tavallisesta tarjoilijasta tuli prinsessa. Elokuvan sanoma oli, että kuka tahansa voi olla prinsessa, koska aidon prinsessan voi tunnistaa hyvästä sydämestä.

Siinä istui pikkuiseni muovitiara pääsään ja sanoi, että "sinäkin äiti olet prinsessa". Niin kai sitten. Aina ei kyllä siltä tunnu. Onneksi pikkuisesta tuntuu.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Heräämisiä


Nukuin huonosti. Oli kuuma ja molemmat lapset olivat vieressä koko yön. Lapsetkin olivat kuumia. Pieniä hikisiä paketteja aivan kiinni ihossa. Aamuneljältä tuli hyttynen. Herätti sekä minut että pienemmän. Lenteli sinne ja tänne ja inisi äänekkäästi mennessään. Sitten se hiljeni, liekö syönyt itsensä kylläiseksi? Pienempi nukahti, minä en. Nousin ylös ja keitin kahvit. Tilipäivän kunniaksi maksoin laskut. Näillä aineksilla tähän päivään, joka töissä alkaa heti muutamalla henkilöstötapaamisella. Jospa en haukottelisi ja näyttäisi siltä, että minua ei kiinnosta.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät


Vuodatus on blogipalvelun nimi ja siihen tarkoitukseen olen sitä käyttänyt. Vuodattanut tänne kaikki ne murheet, joille ei löydy muuta paikkaa. Itkenyt huonot hetkeni, surkeuteni, pahan oloni. Iloisiin asioihin on muitakin foorumeita. Blogista on siis saattanut saada kuvan, että elämäni on yhtä suurta virhettä. Kokonaan mätä ja onneton. Että elämäni on kamppailua päivästä toiseen ja että lastenkin elämä on. Että olen asettanut lapset suureen vaaraan ja heidän elämänsä on menossa hyvää vauhtia kohti katastrofia. Näin ainakin näyttäisi viime päivien kommentoijien mielestä olevan tilanne.

Mutta huoli pois. Iloisia hetkiä on meidänkin elämässä paljon. Suurin osa päivistä on aivan tavallista lapsiperheen elämää. Kukaan ei juopottele, kukaan ei huuda ja riitele. Lapsilla on ruokaa mahassa ja puhtaita vaatteita päällä. Lapsia pidetään sylissä ja nukutetaan vieressä. Leikitään leikkejä. Kenelläkään ei ole hätää. Vaikka kulisseja pidetään yllä parisuhteen tilasta, on silti haettu apua. Perheneuvojalla on käyty syksystä asti. Isomman lapsen käytösoireet on tutkittu psykologin toimesta ja diagnosoitu. Päiväkodissa on järjestetty erityislastentarhanopettajan johdolla tukitoimia. Isomman ongelmat eivät johdu kotioloista. Pienempi on aivan normaali, ikätasoisen lailla toimiva lapsi. Käyn töissä joka päivä ja tienaan perheelle elannon. Vaikka talousvaikeuksia ajoittain onkin, ei ole maksuhäiriömerkintöjä, eikä pikavippejä.

Se kuva, jonka täällä olen antanut, on elämäni yksi puoli. Se puoli, joka minua ahdistaa. Se toinen puoli on aivan tavallinen lapsiperhe-elämä, jossa sunnuntai-iltaisin syödään pannaria ja lauantaiaamuisin katsotaan pikkukakkosta. Asiat eivät ole aina sitä miltä ne näyttävät. Ei tältä toiselta puoleltakaan.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Jotain kun valitsee, niin jotain on pois.


Jotenkin olen alkanut tottua ajatukseen ja kai jollakin tapaa hyväksymäänkin sen, että pitää itse valita ne hetket, joissa on valmis kompromisseihin. Että aina ei ole pakko, aina ei tarvitse edes harkita. Mutta silloin täytyy olla valmis niihin seurauksiin, joita tulee. Tämä liittyy huomioon, jonka tein miehistä. Olen aina ollut itsellinen. Siis itsenäinen ihminen, jolla on oma koti ja joka elättää itsenä (ja perheensä). Päättää itse omista asioistaan. Kantaa vastuunsa.Tekee päätöksiä yksin.  Niistä en varmastikaan olisi kovin helposti valmis kompromisseihin. Jos haluaisin miehen, joka on samanlainen, niin tulisiko siitä törmäys? Jos kumpikin päättäisi itse omista asioistaan, tulisiko yhteistä?

Jos ja kun joku päivä perheeni lähipiiri on minä ja lapset, vain me kolme. Niin ei silloin siihen helpolla neljättä mahtuisi. Ja jos jostain syystä mahtuisikin, en omasta kodista luopuisi. Jos rinnalla olevakaan ei omastaan luopuisi, ei tuli yhteistä. Jos taas rinnalla olisi joku, joka omastaan luopuisi, niin voisinko häntä kunnioittaa? Pitäisinkö heikkona? Ohjailtavana? Tahdottomana?

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Siat pellossa?


Tässä yhtenä päivänä olin kovin väsynyt kulissien ylläpitoon. Kirjoitin siitä täällä blogissa ja puhuin ystävänikin kanssa. Hänelläkin on kulissit, eri syistä vain. Hänkin on väsynyt kulisseihinsa. Arveli, että meille ehkä tekisi hyvää, kun nostaisimme vain kaikki pöydälle ja katsoisimme mitä tapahtuisi. Miksi sitten pidän näitä kulisseja? Miksi yritän näyttää joltakin muulta kuin mitä olen? Miksi koitan saada perhe-elämäni näyttämään joltakin muulta kuin mitä se on?

Mietin tätä eräänä iltana ja löysin montakin syytä. Yksi syy on varmaankin jo lapsuudesta juurensa juontava kasvatus. Myös lapsuudenkodissani oli kulissit. Meitä lapsia opetettiin, että likapyykki pestään aina kotona. Ulkopuolisille ei saa puhua kodin ongelmista. Ei. Eikä siis puhuttu. Kulissinpitoon on siis jo pitkät perinteet. Toinen syy on varmasti ammattini. Haluan pitää yllä sitä mielikuvaa, että minulla on asiat hallinnassa. Niin oma elämäni kuin työasiatkin ovat hallinnassa. Kaikki on hallinnassa. Ettei tule epäilyksiä siitä, ettenkö suoriutuisi työstäni. Lisäksi virkamieheltä edellytetään nuhteetonta käytöstä, myös vapaa-ajalla. Virkamies on virkamies. Äitinikin oli. Lieneekö siinä yksi syy lapsuudenkin kulisseihin? Ei voi olla kuin siat pellossa, pitää olla kunnolla. Ja jos onkin kuin siat pellossa, niin ainakin pitää näyttää siltä kuin olisi kunnolla.

Yksi syy kulisseihin on myös haluni säästää miestä. Ei ehkä tarvitsisi säästää, eihän mieskään säästä minua. Mutta tavaksi on tullut, että ei tarkoituksella saata toista tilanteisiin, joihin hän ei haluaisi. Hän ei halua puhua ongelmistamme kenellekään, ja siksi minäkään en puhu kenellekään sellaiselle, jonka hän tuntee. Muutoin kyllä puhunkin. Ystäväni tietävät, monet työkavereistanikin. Kulissit siis eivät ole kaikilta osin ehjät, eikä se haittaa minua yhtään. Haittaisikohan loppujenkaan kaatuminen?

torstai 7. kesäkuuta 2012

Asuntoasiaa


Vanhassa kodissa on alkanut käydä kuhina. Siis ei mikään muurahaiskuhina, vaan näyttöjen kuhina. Kai se totta on, että kun kesä alkaa vihertää, alkaa ostajien mieli kääntyä asunnonvaihtoon. Meidän vanha koti on ihanteellinen lapsiperheelle; iso aidattu piha, riittävästi tilaa, kuitenkin sijainniltaan sellainen, että hinta pysyy alhaalla. Kylällä oma koulu ja kauppa. Hyvät kulkuyhteydet, myös julkiset. Isot remontit jo tehty. Nuorelle perheelle hyvä valinta. Varsinkin, jos nuoressa perheessä on toimeliasta väkeä, joka jaksaa tehdä lumityöt ja hoitaa lämmitykset.

Tällä viikolla on ollut jo yksi näyttö ja lauantaina on toinen. Tästä jo käyneestä sanoi kiinteistönvälittäjä, että olivat olleet erittäin kiinnostuneita. Että ei ihmettelisi, vaikka tulisi tarjouskin. Täytyykö sitä kohta alkaa valmistautua lopullisille hyvästeille? 

Kulissia


Mieli pahoittuu ja menee mailleen joskus aika vähistäkin asioista. Tai no mikä nyt vähää on? Jos mielensä pahoittaa, niin ei kai se niin vähää ollut. Eilen oltiin isomman kanssa neuvolasa. Olosuhteisiin nähden meni hyvin. Ensin meinattiin miehen takia myöhästyä, mutta juuri ehdittiin kuitenkin. Neuvola meni aika hyvin, rokotuskin saatiin laitettua ilman kamalaa huutoa. Käyrillä ei oikein pysytty, mutta sellaistahan se on. Se vain rasitti, kun siellä näyteltiin onnellista perhettä, vaikka pojalla on käytöshäiriöitä Että hymyillään ja ollaan ihmeissään, että mitenkähän se noin.

Illalla sen sijaan soitti äitini. Äiti oli jo aiemmin kysynyt, että mikä meillä on rahatilanne. Olin kertonut, että ajoittain tekee tiukkaa. Olivat siellä sitten isän kanssa asiaa pohtineet ja tulleet siihen tulokseen, että kyllä pitäisi yhden palkan riittää. Heidän nuoruudessaan oli riittänyt. Että mieheni pitäisi mennä töihin, hekin olivat aikoinaan menneet. Ja että minun pitäisi olla tarkempi rahankäytössä. Tuhlaan kuulemma. Ja kun kulissi on pystyssä, niin koitin vain puolustella, että kyllä mieskin ihan hyvä on ja kyllä minäkin ihan parhaani yritän. Että ihan ollaan kunnon ihmisiä. Mieleni teki sanoa, että joskus mennään jaksamisen äärirajoilla. Mies on juonut ja pelannut kaikki säästöt ja kahden asunnon pitäminen ei vain tahdo onnistua. Mutta sanoin vain, että älkää huoliko. Koitetaan olla tarkempia.

Tänään taas uusi päivä. Hymyilevänä töihin hoitamaan niitä velvollisuuksia. 

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Minä ja lapset


Tänään taas vaihteeksi kokonainen ilta, yö ja aamu lasten kanssa keskenään! Mies lähti käymään yöreissussa ja minä sain samalla lomaa. En töistä, vaan miehestä. Kohta mennään saunaan ja otetaan iltapalalla raparperipiirakkaa. Minä ja lapset. Oi autuutta!

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Minkä hinnan on valmis maksamaan?


Käytiin tänään taas vanhalla kodilla. Keräsin raparperia pakkaseen asti ja juuri otin raparperipiirakan uunista. Mansikat olivat kukassa. Toinen omenapuun taimista oli kai talvella kuollut, ainakaan yhtään lehteä ei ollut. Vadelmat kasvoivat jo aivan ulos rautalankatuestaan. Lapset kiikkuivat ja pelasivat palloa. Sitten makasivat terassilla ihmettelemässä muurahaisia. Minulle tuli vahvana olo, että haluan takaisin kotiin. Siis sinne vanhaan kotiin. Omaan kotiin.

Viimeksi perheneuvojalla puhuttiin asuntoasioista. Että tämä nykyinen on tarkoitettu väliaikaiseksi. Minähän alunperin otin tämän itselleni ja lapsille. Meidän kodiksi pahimman kriisin ohi pääsemiseksi. Ja sitten vaiheiden jälkeen tänne muutettiinkin kaikki. Vanha koti on ollut nyt myynnissä melkein 10 kuukautta. Eikä yhtään tarjousta. Kerroin perheneuvojalle, että katson usein myytäviä asuntoja. Kerrostaloja, rivitaloja ja omakotitaloja. Kaikkia. Että katsoessani mietin kovasti sitä, että kykeneekö mies omakotitaloon. Onko miehestä tekemään kodin töitä? Onko se kerrostalossa asuminen se hinta, jonka joutuu maksamaan, jos haluaa pitää perheen ehjänä? Perheneuvoja kehotti miettimään sitä, minkä hinnan on valmis maksamaan perheestä.

Tänään minusta tuntui, että olen valmis maksamaan sen hinnan, että teen kaikki kotityöt. Että kannan puut ja sulatan jäätyneet putket ja kolaan lumet ja leikkaan nurmikot. Pieni hinta siitä, että pääsisi kotiin. Mutta sitä hintaa en olisi valmis maksamaan, että joutuisin olemaan kerrostalossa aina. Mihinkähän tämäkin taas johtaa? Sentään ymmärsin olla aivan hiljaa, enkä puhunut miehelle mitään.

Siistiä


Säätiedotus lupasi eiliselle sadetta koko päiväksi. Hieman harmitti päättäjäisjuhliaan viettävien puolesta, mutta nuorten juhlintaahan se taisi hillitä. Minulle eilinen sadepäivä oli osuva siivouspäivä. Mies lähti lasten kanssa sisäleikkipuistoon heti aamupalan jälkeen, jotta saisin ottaa enimmät ilman pieniä avustajia. Avustajat ehtivät sitten auttaa myöhemminkin. Siivosinkin oikein kunnolla. Vaihdoin vähän järjestystäkin. Talvikengät saivat mennä varastoon, samoin talvitakit. Siisti ja puhdas koti on ihana.

Sen kunniaksi tein mansikkakakunkin.