lauantai 31. toukokuuta 2014

Marjapaikka ja muuta

Lapset lähtivät isälleen. Ovat kaksi yötä, nyt kun koulun lomakin alkoi. Palautuvat maanantai-iltana. Pikkuisen sopimisen kanssa oli ongelmia ja jäi viikolla epäselväksi, että tulevatko hakemaan ja montako yötä sovittiin. Ex ei vastannut puhelimeen koko aamuna, joten varmistaakaan ei voinut. Mutta siis tulivat kuitenkin ja kaikki meni ok lähdössä. Yllättäen exälle ei tietenkään tullut mieleenkään, että olen järjestänyt lapsille hoitopaikan koulun loputtua ennen oman lomani alkamista ja että sinne hoitopaikkaankin pitää ilmoittaa, että tullaanko vai ei, koska jos ei ilmoiteta, niin sitten maksetaan tyhjästä. Lisäksi ex yritti, että minä hakisin lapset. En suostunut. Eiköhän nyt sen verran voi isäkin vaivautua.

Minä ja kissa lähdimme J:n luo. Vein jo tavaraa, kukkiakin. Siivosin. Mittailtiin mittanauhalla ja suunniteltiin. Käytiin katsomassa isomman uusi koulureitti, pienemmän päiväkoti, minun uusi työmatkani ja työpaikkani. Uimaranta ja marjapaikka. Kauppa ja posti. Istuttiin hetken aikaa kesäisessä vesisateessa nuotiopaikalla. Käki kukkui. Tulimme takaisin kotiin ja saunoimme. Kissa makasi nojatuolin selkämyksellä ja katseli ikkunasta ulos.

Ei ole mitään hätää, kaikki on niin hyvin.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Vähän hämmentynyt

Töissä ilmoitukseni siirtymisestä toisiin tehtäviin on otettu vastaan yllättävän tunteella. Kuten joskus kirjoitin, vaikeuksia töissä on. Johtaminen on huonoa, henkilöstöä ei ajatella. Mietin, että onko tämä minun taisteluni. Ilmeisesti väkenikin oli ajatellut, että on. Henkilöstöltä on tullut voimakkaita reaktioita, ollaan aidosti ja tosi paljon pahoillaan, että lähden. Ja yhtä aikaa kuitenkin iloisia puolestani. Jään kaipaamaan heitä.

J sen sijaan koittaa tehdä parhaansa, että kaikki menisi jouhevasti ja hyvin. Että sopeutuisin uuteen kotiin ja kotikaupunkiin. Että lapsetkin sopeutuisivat. Miettii, että kenellä on samanikäisiä lapsia, että löytyy leikkikavereita. Että mitä reittiä minun pitää mennä töihin. Miten saadaan minunkin huonekalujani mahtumaan, että näyttää meillekin tutulta. Olemme yhdessä kartasta katsoneet, että tässä on koti ja tässä on tori, kauppa, koulu, päiväkoti, uimaranta. Tästä mennään, näin. Et kulta eksy.

Olen lähtenyt elämäni aikana monta kertaa uudelle paikkakunnalle. Asunut syntymäkuntani lisäksi kuudella paikkakunnalla, joista yksi ulkomailla, ja käynyt töissä muutamalla lisää. Mennyt kaupunkeihin, joissa en tunne ketään, enkä tiedä mitään. Nyt olen lähdössä paikkaan, jossa on jo kaikki, vaikka en vielä tiedäkään. Minun ei tarvitse selvittää, että missä on posti. J tietää. Ei tarvitse etsiä reittiä terveyskeskukseen. J tietää. Ei ole niin, ettei olisi ketään kenen luona pistääntyy päiväkahvilla, kuten ennen on alkuun ollut. Sukulaisia ja ystäviä on valmiiksi. Sain J:n äidiltä viestin, että on niin mukavaa, kun muutamme. Että lämpimästi tervetuloa.

Ja jotenkin olen vähän hämmentynyt tästä kaikesta.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Jännän äärellä

Yllättäen, yhtäkkiä, minulle tarjoutui työtilaisuus J:n kaupungista. Sama työnantaja, eri yksikkö. Näyttää melko varmalta, että siirryn siihen lomien jälkeen. Asia varmistuu viimeistään viikon sisällä. Näyttäisi siltä, että kerään pesueeni ja muutamme. Paikka on ensin vuodeksi, ehkä jatkuu toistaiseksi, jos kaikki ovat tyytyväisiä. Tästä syystä en myy vielä taloani.

Tänään J selvitti minulle työmatkan pituuden, isomman koulun ja koulumatkan turvallisuuden, pienemmälle sopivan päiväkodin, sairaalan palvelut, kunnallisveroprosentin. Kaikkia mikä askarrutti. Nyt olemme suunnitelleet, että mitä huonekaluja mihinkin. Mitä täältä viedään. Mitä tarvitaan.

Jännän äärellä näyttää mieli askaroivan konkretiassa. Ei kai uskalla oikein ajatella, että mitä oikeasti tapahtuu. Vaikka yhtä aikaa uskaltaakin. Olemme puhuneet tästä jo monta kertaa. Hän tänne tai me sinne. Kun töitä vain järjestyisi. Nyt yhtäkkiä ja yllättäen, parissa päivässä, näyttää kaikki järjestyvän. Samassa kahvipöydässä joka aamu. Yhteinen kauppalista joka kerta. Hyvän yön suukko aina oikea, eikä viestinä milloinkaan. Miten tässä näin kävi? Minulle?

torstai 15. toukokuuta 2014

Isänsä piirteitä?

Isompi oli tänään koulun kanssa kevätretkellä. Retki meni hyvin, kivaa oli ollut. Hurjan kivaa! Kivaa päivää varjosti vain suuttunut äiti, jollaisen hän sai, kun huomasin, että repussa ei ollutkaan hattua ja toista hanskaa. Rahallisesti tappio oli varmaan kympin luokkaa. Normimeininkiä lapsiperheessä, hukkuu tai menee rikki. Valitettavaksi menetyksen tekee se, että kyseessä oli kaikkein lempisin hattu. Ihan ehdottomasti. Ja nyt siis hävinnyt.

Mutta siihen suuttumiseen. Sen aiheutti itse hatun häviämisen lisäksi pojan asenne. Olkien kohautus ja tyyni toteamus "Jäi jonnekin." Niin selvästi mieleeni nousi kuva hänen isästään, jolla meni aina tavarat hukkaan. Puhelimet, puhelimen laturit, sateenvarjot, lompakot, silmälasit, hatut, hanskat, takit. Kaikki minkä saattoi käsistä päästä. Sitten olkien kohautus "Jäi jonnekin." Voi miten sellainen asenne suututti aina. "Mitä väliä?" Ja kuka maksoi? Keneltä ensin lainattiin ja sitten hukattiin?

Suutuin varmaan pojalle vähän kohtuuttomasti. Sanoin, että maksaa omista rahoistaan uuden, eikä valita yhtään kertaa, että hattu on huono, kun kerran jättää lempihattunsa maailmalle. Että yhtään valitusta mistään hatusta en kuuntele. Ikinä.

Poika meni omaan huoneeseensa. Tuli jonkun ajan päästä takaisin silmät kyynelissä ja kysyi, että tehdäänkö sopu. Tehtiin tietysti. Halasin pitkään ja pörrötin tukkaa. Lupasin soittaa retkipaikkaan, että löytyisikö hattu vielä. Ehkä me molemmat opimme jotakin tänään. Poika pitämään huolta tavaroistaan ja minä olemaan syyttämättä lasta hänen isänsä virheistä.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Reviiri

Olimme lasten ja kissan kanssa viikonlopun J:n luona. Olemme olleet siellä joitakin kertoja. Meidän tavarakuormamme on vain niin paljon suurempi, että J:n on helpompi tulla yleensä meille. Lapset ovat uudessa paikassa aina hieman levottomia ja tekemistä ei oikein keksi. Kunnes sitten keksiikin. J:n talo on samankaltainen kuin minunkin, rintamamiestalo. Minulla on avain siihen taloon; lapset sanoivat, että nyt meillä on kaksi kotia.

Minulle on tärkeää olla osa J:n elämää. Nähdä J:lle tärkeitä paikkoja, tavata J:n sukulaisia, tietää missä J päivänsä viettää, mistä kaupasta ruokansa ostaa. Minulle on tärkeää nukkua J:n vieressä hänen sängyssään. Juoda kahvia hänen kupistaan.

Olen auttanut häntä käydessäni niissä asioissa, joissa hän ei ole niin hyvä. Siivouksessa, verhojen laitossa, semmoisissa. Ei J ole sotkuinen, tavarat menevät paikoilleen ja tiskit puhtaiksi, mutta kai hänen silmänsä ei niin huomaa kaikkea. Tänä viikonloppuna sovittiin, että pestään ikkunat. Kuten tehtiinkin. Samalla vaihdoin yhdet verhot ja toiseen ikkunaan laitoin, kun niissä ei ollut. Meiltä on viety joitakin mattoja jo aiemmin ja muutama huonekalu on nyt J:n luona, kun meille tuli ahdasta uuden pöydän myötä.

J sanoo, että teen reviiriä. Merkkaan huoneita. Jokaiseen vähän minun näköäni ja oloani. J:tä se hymyilytti. Ehkä teen juuri niin. Meidän toiseen kotiimme.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Turva?

Olen ollut alkuviikon kireä. Lapset ovat olleet levottomia. Molemmat ovat heräilleen öisin. Pienempi on itkenyt monta kertaa ilman näennäistä syytä tai mitättömästä syystä. Minäkin olen nukkunut huonosti. Viime yönäkin heräsin varmaan neljästi ja väliajat torkuin koiranunta, ilman näkyvää syytä.

Tulkitsen nämä meidän oireiluksi exästä. Meidän rauha on järkkynyt. Rakennettu elämä on sekaantumassa. Ex haluaisi, että lapset tulisivat heille viikonloppukylään. Hän on nyt siellä kolmen lapsen isäpuolena. Että asuu kolmen lapsen luona, eikä pidä omiinsa yhteyttä. Sitä minä ihmettelen kovasti. Miltä hän luulee lapsista tuntuvan, kun ymmärtävät, että joillekin toisille lapsille on aikaa ja kiinnostusta riittänyt, näille kahdelle ei? Että joillekin on isänä, näille ei?

Keskustelin tästä yökyläasiasta lasten kanssa. Pienempi ilmoitti jyrkästi, että hän nukkuu äidin kanssa. Jos ei äitiä, ei nukkumista. Isompi ensin sanoi, että joo yökylään, kyllä. Mutta sitten hänkin alkoi miettiä, että ei ehkä sittenkään. Ilmoitin exälle, että ei yökylään, vieraisille kyllä. Ex vastasi:"Kaikki käy." Missä lie se entinen riita ja uho?

Tällä viikolla olen kaivannut J:n kainaloon erityisesti. Olisin halunnut, että juuri tällä viikolla hän on minun miehenäni täällä. On minun lapsilleni aikuisena miehenä täällä. Ottaa pienemmän syliin ja silittää, näyttää että välittää. Säpsähtelen taas ääniä. Kuuntelen, että tuliko joku. Kuka? Pidän oven koko ajan lukossa. Niinkuin syksyllä. Olisin tarvinnut J:n tänne olemaan ne korvat olemattomille äänille, jotta minun ei tarvitse. Kun hän ei kuule, ei minunkaan tarvitsisi huolehtia. Olen oikein iloinen, että ensi viikonloppuna menemme J:n luo. Turvaan.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Kerro miltä tuntuu

Kerro miltä tuntuu, sanoi J minulle. Tunteet on monella tapaa ristiriitaiset.
  • Olen lasten puolesta iloinen, että heidän isänsä tuli. Otti syliin, silitti tukkaa.
  • Olen lasten puolesta vihainen, että heidän isänsä hylkäsi heidät kahdeksaksi kuukaudeksi. Katsoi parhaimmaksi tehdä jotain muuta. Ei ajatellut lasten ikävää, huolta, epätietoisuutta, hylätyksi tulemisen tunnetta. 
  • Olen kovin hämmästynyt, että ex tuli ja käyttäytyi kuin ei olisi tehnyt mitään väärää. 
  • Tunnen olevani huono äiti, kun en haluaisi puhua exän kanssa. Minun pitäisi ajatella lasten hyvää, jos olisin hyvä äiti. 
  • Pelkään olevani huono äiti, enkä riittävästi tulkitse merkkejä siitä, että onko lapsilla exän kanssa hyvä. Pelkään, että jatkossa ummistan silmiäni, että lapset menisivät myös isälleen. Että minä saisin itsekkäästi olla hetken ilman lapsia. 
  • Olen kateellinen, jos lapsilla onkin aidosti kivaa exän ja hänen rouvansa luona. Pelkään, että en kateuksissani jaksakaan puhua exästä ystävällisesti lapsille. 
  • Pahoitin mieleni, kun pienempi sanoi aamulla "tämä on paras päivä" kuultuaan, että näkee tänään isänsä. Lapselle hymyilin ja sanoin, että niin on. Sisälläni olin vihainen, että ex saa kaiken rakkauden lapsiltaan, vaikka ei ole välittänyt heistä yhtään. 
  • Mietin, että paljonko huonoa käytöstä kestän nyt exältä? Hän ei oma-aloitteisesti ilmoittanut, että tulee myöhässä ja piti lapsia puoli tuntia yli sovitun. Ensimmäisellä kerralla. Mihin ne rajat venyvät toisella ja kolmannella, jos sellaisia tulee? Miten osaan asettaa rajat? 
  • Olin itsestäni ylpeä, että olen sanonut lapsille, että iskä tulee vielä. Nyt sain sanoa, että siinäs näitte. Äiti oli oikeassa. Iskä tuli. 
  • Olin ylpeä itsestäni, että olen puhunut lapsille isästään hyvää, vaikka hän olikin meille ja minulle erityisesti niin kelvoton. Että lapset saivat pitää lapsenuskonsa, että isä rakastaa. Ja varmaan omalla tavallaan rakastaakin. 
  • Minua pelottaa, että jos lapset alkavatkin viettää aikaa isänsä kanssa, niin minun ja J:n täytyy määritellä yhdessäoloamme uudelleen. Emme me ole olleet kahden kuin satunnaisia hetkiä. Osaammeko olla? Osaanko olla nainen? Olenko pelkkä äiti? Millainen nainen olen? Pitääkö J siitä naisesta?
  • Minun kävi sääliksi exän uutta rouvaa. Ex oli ihan itsensä. Vaikutti kyllä sillätavalla freesiltä, että ei ehkä juo nyt, mutta muuten ihan samalta kuin ennenkin. Rouva vaikutti mukavalta. Minun teki mieli kuiskata hänelle, että mene kauas tuosta miehestä. En tietenkään sanonut, eihän hän olisi uskonut. 
  • Mietin, että onko lasten tapaaminen jatkossa kaupankäyntiä? Ja kumpi siinä on vahvemmilla? Jos minä haluan, että lapset tapaavat myös isäänsä, niin millä ex minua kiristää? Jos nostan puheeksi elatusmaksuja, lasten kohtelua, exän kuntoa, niin uhkaako ex minua jollakin? Että minä riitelen, eikä hän ota lapsia? Entä jos minä en halua, että lapset tapaavat isäänsä, jos jotain sellaista aihetta tulee. Uhkaako ex heti oikeudella? Tekeekö perättömiä lastensuojeluilmoituksia? Vaatiiko huoltajuutta?  Miten selviän siitä todistelusta, että osaan ja pystyn hoitamaan lapseni?
Toisaalta olen iloinen ja ylpeä, toisaalta pelottaa ja suututtaa. Hämmentää. Siltä tuntuu nyt.

Lapset isällään

Nyt on lapset isällään. Kolmisen tuntia sovittiin ajaksi.

Ex ei ollut kiinnostunut varmistelemaan etukäteen, että onko kaikki ok. Laitoin aamulla viestin ja myöhemmin toisenkin, että onko tulossa, pitääkö aikataulu. Vastasi kaksi tuntia ennen sovittua aikaa, että tulossa ovat, vähän myöhästyvät. Kerroin vasta silloin lapsille. Eivätpä ehtineet turhia pohtia ja hermoilla.

Exän uusi rouva vaikutti mukavalta. Rouva pääasiassa hoiti keskustelun. Lapset olivat aika hiljaisia, pienempi kiipesi syliini, että jännittää. Molemmat kuitenkin olivat innoissaan ja hyvillä mielin, että iskä tuli. Molemmat lähtivät ilman sen kummempaa isänsä mukaan. Kahdeksan kuukautta on pienten elämässä kuitenkin pitkä aika, yllättävän reippaasti lapset olivat. Ex aikoo ottaa pihalla venyviä tavaroitaan samalla mukaansa.

Ihan hyvin siis meni. Katsotaanpa yhäkö olen samaa mieltä, kun lapset palautuvat.

torstai 1. toukokuuta 2014

Likainen ja joustamaton

Nyt on exän kanssa sovittu, että hän tulee tapaamaan lapsia sunnuntaina. En tiedä tuleeko. En ole vielä puhunut lapsille mitään. Varmistan lauantai-iltana, että onko suunnitelma yhä voimassa ja sitten ehkä kerron. Tai sunnuntaiaamuna. Ex tulee avovaimonsa kanssa. Kysyi kohteliaasti, että sopiiko se. Ilmeisesti siis yhteiseloa jonkun naisihmisen kanssa asutaan. Menevät lasten kanssa makkaranpaistoretkelle. Muutama tunti. Se on hyvä aika näin ensimmäisellä kerralla. Saattahan sekin olla liian pitkästi osapuolille, mutta kun eivät mene kovin kauas, niin voihan lapset palauttaa.

Koitan olla provosoitumatta. Koitan olla ystävällinen ja kohtelias. Vaikka ex onkin mielestäni liero paska, ei välitä muista kuin itsestään, ei ole maksanut yhtäkään elatusmaksua, eikä ole hakenut loppuja tavaroitaan, joista osa on pihan tukkeena ja ärsyttävät minua harva se päivä. Viimeksi exän kanssa olen asioinut tammikuussa, jolloin riideltiin irtaimistosta. Ei siis siitä, mitä ex olisi halunnut mukaansa, vaan siitä, että hakisi omansakaan. Hänhän olisi halunnut irtaimiston rahana ja minä olisin antanut tavarana. Riita siis päättyi ratkaisemattomana, mutta hän nouti sen läjän, jonka autokatokseen olin kantanut. En tiedä, että aikooko hän jotain irtaimistoa jossakin vaiheessa olla vailla ja kauanko tämä välitila taas kestää. Siis se, että hän pitää jalkaa tontillani tavaroillaan, eikä selkeästi sano, että irtaimisto on nyt jaettu tai että haluan vielä nämä.

Huomaan miettiväni tätä tilannetta, lasten suhtautumista, exää, avioeroa ja sitä avioliittoakin vähän päästä. Vanhat valtaavat mieleni. Tulevaisuus pelottaa. Eihän siinä mitään, jos kaikki sujuisi hyvin, mutta ellei ihmettä ole tapahtunut, juuri mikään ei suju hyvin. Ei ole koskaan sujunut. Jos ex aikoo ikäänkuin säännöllisesti tavata lapsiaan, tarjolla on petettyjä lupauksia, myöhästyneitä ja siirtyneitä aikatauluja, peruttuja suunnitelmia, unohdettuja tavaroita, itkeviä ja kiukkuisia lapsia, riitelyä milloin mistäkin, rahankerjuuta "lasten tarpeisiin, kun lapsilla kuitenkin olisi oikeus isäänkin", vaikka isä olisikin käyttänyt viikonloppuun tarvittavat rahat johonkin muuhun. En millään haluaisi.

Tunnen itsenikin näiden mietteiden keskellä huonoksi. En yhtään ihanaksi. Tunnen olevani jotenkin likainen. Likainen ja ruma. Se tekee minut äreäksi, tai no ei ehkä äreäksi, vaan joustamattomaksi. Mieleni tekisi mököttää, vaikka eihän mikään tästä ole läsnäolijoiden vika. Se saa minut tuntemaan itseni vieläkin huonommaksi. Olen äreä viattomille. Mitenkähän tästä pääsisi ohi?