tiistai 27. toukokuuta 2014

Vähän hämmentynyt

Töissä ilmoitukseni siirtymisestä toisiin tehtäviin on otettu vastaan yllättävän tunteella. Kuten joskus kirjoitin, vaikeuksia töissä on. Johtaminen on huonoa, henkilöstöä ei ajatella. Mietin, että onko tämä minun taisteluni. Ilmeisesti väkenikin oli ajatellut, että on. Henkilöstöltä on tullut voimakkaita reaktioita, ollaan aidosti ja tosi paljon pahoillaan, että lähden. Ja yhtä aikaa kuitenkin iloisia puolestani. Jään kaipaamaan heitä.

J sen sijaan koittaa tehdä parhaansa, että kaikki menisi jouhevasti ja hyvin. Että sopeutuisin uuteen kotiin ja kotikaupunkiin. Että lapsetkin sopeutuisivat. Miettii, että kenellä on samanikäisiä lapsia, että löytyy leikkikavereita. Että mitä reittiä minun pitää mennä töihin. Miten saadaan minunkin huonekalujani mahtumaan, että näyttää meillekin tutulta. Olemme yhdessä kartasta katsoneet, että tässä on koti ja tässä on tori, kauppa, koulu, päiväkoti, uimaranta. Tästä mennään, näin. Et kulta eksy.

Olen lähtenyt elämäni aikana monta kertaa uudelle paikkakunnalle. Asunut syntymäkuntani lisäksi kuudella paikkakunnalla, joista yksi ulkomailla, ja käynyt töissä muutamalla lisää. Mennyt kaupunkeihin, joissa en tunne ketään, enkä tiedä mitään. Nyt olen lähdössä paikkaan, jossa on jo kaikki, vaikka en vielä tiedäkään. Minun ei tarvitse selvittää, että missä on posti. J tietää. Ei tarvitse etsiä reittiä terveyskeskukseen. J tietää. Ei ole niin, ettei olisi ketään kenen luona pistääntyy päiväkahvilla, kuten ennen on alkuun ollut. Sukulaisia ja ystäviä on valmiiksi. Sain J:n äidiltä viestin, että on niin mukavaa, kun muutamme. Että lämpimästi tervetuloa.

Ja jotenkin olen vähän hämmentynyt tästä kaikesta.