keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Kori käsivarrella ja muita tarinoita

Kerron lapsille yleensä illalla sadun. Lapset saavat itse päättää aiheen ja sitten keksin juonen omasta päästäni. Joskus ei juonta tule ja lapset auttavat. Aloitan aina sadun "Olipa kerran, kauan kauan sitten, kaukana kaukana täältä..." Satu loppuu aina onnellisesti ja päättyy sanoihin "Sen pituinen se."  Satuja on mukava keksiä, kun on ilmeisesti aikansa niitä riittävästi kuunnellut ja sittemmin myös lukenut. Sadussa kuka vain voi olla mikä vain. Tehdä urotekoja, vaikka on pieni ja erilainen. Jos lapset eivät anna aihetta, silloin usein kerron jonkun tarinan hiirestä, jolla on keltaiset housut tai sitten perhosesta. Ne ovat minun suosikkiaiheeni.

En kerro koskaan kahta kertaa samaa satua siitä yksinkertaisesta syystä, että en muista niitä. Samat aiheet kyllä toistuvat ja ympäristön kuvaukset. Metsässä on pieni mökki. Laitetaan kori käsivarrelle. Mennään mustikkaan. Metsässä on pieni lampi, joka on aivan tyyni. Niityllä kasvaa monenvärisiä kukkia. Käy hiljainen tuulenvire ja aurinko paistaa niin lämpimästi ja kissa venyttelee. Yleensä minun saduissani on kesä, toppavaatteet eivät jotenkin ole minunlaiseni satuaihe. Poika haluaa usein pelottavan sadun, jossa on kummitus ja tyrmä tai pimeä luola. Ja jonkun pitää jäädä vangiksi. Kun olen näitä satujani kertonut, lapset ovat niihin tottuneet ja osaavat itsekin kertoa samanlaisia.  Pitäisköhän joskus kirjoittaa joku paperille asti?

Tarpeet vs. tarpeet

Usein huomaan ajattelevani toisten tarpeita ennen omiani. Se lienee luonnollista käytöstä normaalille ihmiselle. Halutaan toiselle hyvää. Toisten hyvän mielen kautta itsellekin tulee hyvä mieli. Lapset on tästä varsin mainio esimerkki. Lapset haluavat pulkkamäkeen, itse ei jaksaisi millään. Lähtee kuitenkin ja lasten riemua katsellessa tulee itsellekin hyvä mieli. Mutta missä kulkee se raja, kun aikuiset ajattelevat ennemmin toisten aikuisten tarpeita ennen omiaan? Riittääkö aina se toisen hyvä mieli peittämään sen oman pahan mielen? Tai sen, että omat tarpeet jäävät huomiotta?

Parisuhteessa, perheessä ja työelämässä mukana oleva ei miloinkaan saa kaikkia tarpeitaan tyydytetyksi. Aina joutuu joustamaan toisten vuoksi tai yhteisen hyvän vuoksi. Joskus kukaan ei saa mitä haluaa, mutta kaikki saavan vähän ja syntyy hyvä kompromissi. Tietenkin parisuhteessa voisi toivoa, että tarpeiden tyydyttämiseen löytyisi keskitie.

Tänään tämä tuli mieleeni siitä, kun haluaisin puhua eräästä asiasta ihmiselle, jolla on ehkä huono hetki kuunnella. Hänellä on omiakin mietittäviään, eikä minun asiani ehkä auta. Mutta hänellä on usein omia mietittäviä, usein huono hetki kuunnella. En tiedä, että paraaneko asia odottamalla, tuleeko sellaista hetkeä ylipäätään, joka olisi otollinen ja hänelle hyvä. Pitäänkö minun laittaa omat tarpeeni sivuun ja huomioida hänen tarpeensa vai pitää omiani tärkeämpinä?

tiistai 28. helmikuuta 2012

Sivuvinttejä

Katsoin aamulla isomman kanssa koneelta myytäviä taloja. Näyttää talojen sesonki alkavan, kun uutta myytävää tulee koko ajan. Kiinteistönvälittäjä sanoi meille, että huhtikuussa sesonkin käynnistyy, mutta ilmeisesti aurinkoiset päivät aiemminkin saavan kevään tunnun liikkeelle. Odotan siis innolla, että meidänkin koti saadaan myytyä. Onhan siinä talven yli ollutkin yksi riippakivi lisää. Joskin on siinä ollut myös paikka, missä välillä olla erillään...

Taloista kuitenkin olin kirjoittamassa. Isomman mielestä samanlaiset talot ovat tietenkin kauneimpia kuin entinenkin. Siis rintamamiestalot. Eräskin talo oli peruskuntoinen, isoa remonttia vaille. Keittiökin vaaleanpunainen. Mutta siinä oli yläkerrassa pieni sivuvintti, johon oli oikea ovi. Arvaan kyllä, että se olisi pienen pojan suosikkipaikka. Se talo oli ihan paras pojan mielestä. Minä sanoin, että ei äiti jaksa noin paljon remonttia tehdä, johon poika luottavaisena, että tietenkin jaksat. Kyllä äiti jaksaa. Lapset on ihan parhaita.

maanantai 27. helmikuuta 2012

Pitkiä päiviä

Ollaan koko perhe lomalla. Koko viikko. Ei taida viikko mennä vauhdilla, sen sijaan päiväkin tuntuu viikolta. Näitä tunteita on ollut ennenkin. Viikonloputkin ovat tuntuneet viikoilta. En millään taas jaksaisi olla miehen kanssa samassa talossa. Ja nyt talo on vielä niin kovin pieni. Meillä oli tänään monta hetkeä miehen kanssa, jolloin oltaisiin voitu puhua jotakin. Niinkuin aikuiset. Ei puhuttu. Mitään. Ei meillä näytä miehen kanssa mitään puhumista olevan. Olemme taas kuin vieraita. No sen verran tuttuja, että voidaan hoitaa samaa työtä eli perhettä. Työkavereita ikäänkuin. Minä työnjohtaja ja mies sellainen hieman heikosti suoriutuva työmies, joka pitää vähän vahtia. Huomenna uusi päivä.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Terapeutin tarpeessa?

Toista ei voi muuttaa, vain itseään voi. Se lienee se totuus. Omaa käytöstä ja omia toimintamallejaan voi muuttaa, toista ei muutokseen voi pakottaa. Toinenkin saattaa muuttua siinä samalla, mutta sen toisen käytöksen muuttumista ei voi alkusysäykseksi odottaa. Näin lienee tosi, mutta minä ainakin toimin jotenkin toisin.

Lienee aiemminkin ollut puheena, että pidän itseäni läheisriippuvaisenaToinen ääripää läheisriippuvuuden ilmenemismuodoissa on vahvuuteen sairastuminen, jolloin ihminen on kontrolloiva, vakava, hallitseva ja aina järkevä. Hän vaatii itseltään täydellisyyttä. Hän huolehtii ja auttaa pakonomaisesti, kantaa vastuuta toisista ihmisistä, mutta ei omasta hyvinvoinnistaan. Hän uhraa elämänsä toisille. Kuulostaa tutulle, vaikka en nyt ehkä aivan pahimmasta päästä olekaan. Muiden tarpeet menevät usein omieni edelle, vaadin itseltäni paljon, mutta en mieheltäni. 

Läheisriippuvuuden kehittymisen taustalla voi olla lapsuudenaikaisia kokemuksia hylätyksi tulemisesta, turvattomuudesta, tuen ja rohkaisun puutteesta, vanhempien liiallisista vaatimuksista tai sitomisesta tai toisaalta liiallisesta sallimisesta. Läheisriippuvainen voi olla päihdeongelmaisen lapsi tai puoliso. Jos kesällä luitte postauksia, niin lienee muisteluissa riittävästi tähän sarjaan. Ja nyt olen sekä päihdeongelmaisen lapsi että puoliso.

Tämä on todettu, mutta miten eteenpäin? Jos minä milloinkaan aion tästä tilanteesta toiseen päästä, on minun ensin muutettava itseäni ja päästävä tästä viheliäisesi vaivasta eroon. Täytyyköhän minun etsiä perheterapeutin lisäksi terapeutti itselleni?








lauantai 25. helmikuuta 2012

Harkittu on (lyhyesti)

Niin. Ei nyt sitten tainnut muutamaa päivää mennä, ehkä yksi? Olen vahvasti tunteella elävä ihminen. Ainakin otan tunteet vakavasti. Teen päätöksiä usein tunteen pohjalta. Harvoin harkitsen yhtään, edes yhtä päivää. Muutamasta nyt puhumattakaan. Mutta nyt siis blogin kohtalo on harkittu. Jatkan entiseen malliin. Ainakin suunnilleen. Ymmärrän minä, että ei kommentoijat ole pahaa tarkoittaneet. Tai ehkä jotkut ovatkin, mutta ei varmaankaan vakilukijat. Vakilukijat eivät halua jahkaamista ja surkeutta, mikä tietysti inhimilliseltä kannalta on ymmärrettävää. Hyvää tarkoittavat neuvoillaan. Tarkoitinkin edellisen postauksen kommenteilla osin niitä, joita tupsahtaa aina johonkin vanhaan kirjoitukseen. Selvästikin kyseessä on silloin joku, joka on eksynyt blogiin.

Joinakin päivinä on raskasta saada mitään negatiivista. Tai mitään, mikä ei edistä olotilaani. Haluaisin, että kaikki olisivat kannustavia. Sanoisivat, että hyvä sinä, osaat kyllä tehdä oikeat ratkaisut. Kyllä aika näyttää sinulle tien. Älä murehdi, kaikki selviää. Joskus haluan vain sitä, enkä muuta. Joinakin päivinä oikeasti olen eksyksissä ja haluaisin jonkun näyttävän minulle valoa. Näyttävän minulle uuden suunnan, jota en osannut ajatella. Saisin ajatuksen siemenen, joka lähtisi kasvamaan.

Onneksi oman bloginsa kanssa saa tehdä mitä haluaa. Nyt haluan jatkaa.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Aikalisä vai loppu?

Himpun verran vuosi takaperin aloitin blogin. Ajatuksenani oli selkiinnyttää omia ajatuksiani kirjoittamalla, saada joku tolkku silloin kovinkin sekavaan tilanteeseen. Kai se vähän on selvinnytkin, vaikka ei ehkä mainittavasti. Blogin ajatuksena oli sekä kirjoittaa itselle, mutta ehkä myös saada vertaistukea. Että samoin kokevat tsemppaisivat selviämään päivästä toiseen. Tulisi olo, että ei ole yksin. Voimaantuisi toisten tuesta. Yksi syy aloittaa blogi oli myös se, että ei ystävät jaksa kuunnella samaa ja samaa, murhetta ja valitusta päivästä toiseen. Eikä se heidän asiansa olekaan. Ei pelkällä valituksessa ystävyys tule ruokituksi. Valittaisin blogiin ja jaksaisin ystävien kanssa puhua muustakin.

Nyt kuitenkin selvästi blogiin on tullut lukijakunta, joka ei myöskään jaksa valitusta kuunnella. Jatkuvaa miettimistä ja pohtimista. Sitä, että en osaa tai pysty tekemään päätöksiä tai laittamaan niitä toimeen. Lukijakunta, joka on tottunut television kiihkeisiin juonenkäänteisiin, joissa tapahtuu paljon ja loppu on onnellinen. Mutta onko elämässä aina? Tuskin. Ja jos niin monen lukijan suosittelema ero olisi lapsille lähtökohtaisesti aina parempi ratkaisu, niin eikö Suomi olisi jo täynnä onnellisia erolapsia? Jos kerran puolet liitoista eroon jo päätyy. Miten minä luulen, että ei se ero aina se parempi vaihtoehto ole, vaikka osallisilla paha mieli olisikin. Ei se onni erossakaan aina piileksi. Missä lie piileksii? Jos lukijat haluavat lukea vain iloisia kakku- ja sisustuspostauksia, niin miksi eivät mene niihin blogeihin? Onhan näitä blogeja maailmassa. Pakkoko minun blogiani on lukea, jos kerran ei tyyli miellytä?

Olen kirjoittanut blogiin koko ajan hyvin avoimesti kaikkia niitä tunteita joita minulla on. En kuitenkaan jaksa sitä, että minun tunteitani vähätellään, pidetään väärinä. Sanotaan, että tunteiden pitäisi muuttua, olla toisia. Ennen katsoin iloisena saapuneet kommentit. Nyt ahdistaa, kun huomaan kommentteja tulleen. Että mitä taas. Mikä ei kelvannut? Mikä oli väärin? Missä en taaskaan onnistunut? Selvästikin tämä blogi on lakannut tämmöisenään olemasta minulle voimanlähde ja muuttunut ahdistukseksi. Vaihtoehdot lienevät, että poistan kommentointimahdollisuuden, muutan blogin suljetuksi tai lakkaan kirjoittamasta. Katsotaan nyt muutama päivä, että mihin päädyn.

Pikkuinen sairastaa

Kuopus on kuumeessa. Isompi on ollut yskässä jo viikon, joten odotettavissa oli tämäkin. Minä jäin kotiin kuopuksen kanssa, mies kai tulee kohta puolenpäivän jälkeen ja päästää minut töihin. Ei töissä nyt mitään ihan hirveän akuuttia ollut, yksi kokous meni sivusuun, mutta niitähän tulee uusia kuin sieniä sateella. Ensi viikon loman takia käyn kuitenkin laskut ja muut katsomassa eteenpäin.

Kuopus ei siis ole kamalan kipeä. Kuumeessa vain ja räkä valuu. Tytön kanssa on mukava olla, kun ei ole kiire. Istutaan ja katsotaan lastenohjelmia. Leikitään välillä. Syödään viinirypäleitä. Olen samalla ehtinyt jo hoitaa pyykit ja tiskit, jotka tavallisena päivänä olisivat odottaneet minua illalla.

Viime aikoina olen ollut väsynyt siihen jatkuvaan meteliin ja minussa roikkumiseen, mitä kotielämä on. Koko ajan joku huutaa äiti, äiti. Mies kulkee perässä. Kaikki haluavat nukkua vieressä ja pitää kädestä, niin lapset kuin mieskin. Heti herättyä se roikkuminen alkaa. Yleensä vain ja ainoastaan äiti kelpaa. Mies tietenkin käyttää sitä hyväkseen, eikä edes yritä kelvata. Mies haluaa myös huomiota, koko ajan. Jos olen koneella, mies haluaa nähdä mitä teen. Kenelle kirjoitan ja mitä. Lapset haluavat nähdä, mitä kuvia koneella on. Parempi mennä muiden ehdoilla, ei jaksa muutakaan. Välillä tuntuu, että ahdistun tähän. Kotona minulla ei ole koskaan yhtään hetkeä yksin. Tai no yöllä jos nousen, niin saattaa olla. Tai aamulla viiden aikaan. Sellainen hetki, että olen omassa kodissani itseni kanssa. Ilman, että kukaan vaatii mitään.

Mutta siis tänään on pikkuisen kanssa ollut sellaisia hetkiä. Istutaan vain yhdesä, äiti ja tytär. Ei ole mitään hätää. Ei ole mitään kiirettä. Ollaan vain kaksin.

torstai 23. helmikuuta 2012

Onnea ja iloa

Tänään oli iloinen päivä. Sain niin monet lämpimät onnittelut, että olin aivan hämmennyksissä. Monet kukat, ihania isoja kukka-asetelmia ja lämmöllä ostettuja lähikaupan kimppuja. Vuosikymmeniä talossa olleet raavaat miehetkin pehmenivät onnitteluhalauksiin. On ihanaa aloittaa uudessa työssä, kun ihmiset ovat samalla puolella. Tietenkään ei voi kaikkia miellyttää. Ei milloinkaan voi. Voi tehdä vain parhaansa ja olla oma itsensä. Pitää mielensä avoimena ja tekonsa rehteinä ja tasapuolisina.

Heti alkoi se kuhina, että yksi ja toinenkin kävi puhumassa, että "nyt kun sinusta tulee se päällikkö, niin..." Jotain on huonosti, laitanhan kuntoon. Ensi töikseni. Joohan? Sen sijaan tuleva oikea käsi ei käynyt edes ovella. Pitääköhän siitä tehdä jotain johtopäätöksiä vai ei? Kotona kukka-kakku-linja jatkuu. Juhlien jälkeen vaan yleensä koittaa se krapula ja arki. Toivottavasti ei ole paha.

Uusi työ, uudet haasteet

Sain eilen  tietää, että minut on valittu uuteen työhön. Samassa työpaikassa, eri tehtävä. Vastuullisempi kuin nykyinen, toisentyyppinen toimenkuva. Uskon, että saan enemmän käyttää vahvuuksiani ja työ vastaa parammin koulutuksiani. Tottakai alkuun olen ahdistunut siitä kaikesta, mitä en osaa ja tiedä, mutta eiköhän se siitä. Sai eilen sellaisen määrän onnitteluja, että aivan hämmennyin. Sekä uusi esimieheni että monet uudet tulevat alaiseni tuntuivat olevan vilpittömän onnellisia siitä, että juuri minut valittiin. Minusta tuntuu, että minulla on ihmisten tuki. Valintakin oli kuulemma yksimielinen. Kaikesta vuoden aikana olleesta murheesta ja epäonnistumisesta huolimatta näyttäisi, että olen saanut itseni pidettyä ainakin tältä osin kasassa. Jospa se onni kääntyy nyt parempaan?

maanantai 20. helmikuuta 2012

Mitä sitoutuminen on ja miten sen voi tehdä?

Kirjoituksiini on usein kommentoitu, että parisuhteeni ei voi mennä paremmaksi, jos minä en sitoudu siihen. Pohdituttaa, että mitä se sitoutuminen on ja miten sen voi tehdä? Onko sitoutuminen pelkkiä tekoja? Onko parisuhteeseen sitoutuminen sitä, että ei riitele miehen kanssa, käy perheterapeutilla, kestää miehen toilailut, herättää aamulla, pesee pyykit, antaa rahaa? Antaa miehelle omaa aikaa? Tukee miehen pyrkimyksiä elämässä? Ei eroa? Onko se sitoutumista? Jos on, niin se on tehty. Sitouduttu on.

Onko sitoutumista se, että lopetan kaiken oman elämäni, johon mies ei suoranaisesti liity? Että teen asioita vain ja ainoastaan mieheni kanssa? En käy ystävieni luona? En harrasta mitään omaa? Jos tämä on sitoutumista, niin yritys on kova. En käy ystävilläni, koska parisuhteen myötä ystävyydet ovat hävinneet. Mies ei halua mennä mihinkään, eikä halua, että meille tulee ketään. Mies ei pidä siitä, että menen yksin kenenkään ystäväksi luokiteltavan luo. Jos tämä on sitoutumista, niin sitouduttu on. Harrastukseni liittyvät jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen hyväntekeväisyyteen, eikä siellä juuri koskaan ole ikäisiäni. Onko se sitoutumista, että harrastan vanhemman väen kanssa? Ettei mikään ajatukseni vain harhaannu pois mehen luota?

Se mitä teen ilman miestä, on töissä käyminen. Olen esimiesasemassa, monipuolisesti ja korkeasti kouluttautunut. Työ on henkireikäni. Pidän työstäni. Työni on minulle tärkeä. Sen lisäksi elätän koko perheen. Sitoudun siis perheen, myös miehen, elättämiseen. Jos elättäminen on sitoutumista, niin tehty on. Sitouduttu on.

Jos sitoutuminen on sitä, että rakastaa, on onnellinen. Ei ajattele mitään, eikä ketään muuta. Ei harkitse eroa. Ei mieti elämää ilman miestä. Ei mieti, mitä elämä voisi olla jonkun toisen rinnalla. Että ei olisi paha olla. Jos sitoutuminen on sitä, niin sitten en ole sitoutunut. Ja se mihin en sitoudu, on että hylkäisin läheisyyteni sen ihmisen kanssa, joka on minua auttanut, kuunnellut murheeni, ottanut vastaan kiukutteluni, ollut tukenani vaatimatta mitään vastineeksi. Astumatta koskaan rajan yli, vaikka olisin usein ollut valmis vaikka mihin. Siihen en sitoudu.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Rehellisyydestä, valehtelusta ja kaksoiselämästä

Olen pitänyt itseäni aina rehellisenä. Siihen kuuluu mielestäni, että ei valehdella, ei tahallaan vääristellä, ei jätetä kertomatta. Että sanaan voi luottaa, että on toden puhuja. Sellaisena olen itseäni pitänyt ja pidän rehellisyyttä arvossa. Mieluummin itsekin kuulen ne huonot uutiset kuin kaunistellun version. Mutta mielestäni rehellisellä ihmisellä pitää olla tilannetajua. Rehellisyys ei saa olla huonoa käytöstä ja toisten mielten tahallista pahoittamista. Joskus rehellisen on parempi olla hiljaa, jos toden puhumisesta tulee pahempi mieli kuin puhumatta jättämisestä. Ei hyödytä mitään sanoa jollekulle "totuuksia", joista tietämättömänäkin voi hyvin elää. Tähän liittyy, ettää olen erittäin huono valehtelemaan. En pysty pitämään salaisuuksia, jos joku niitä haluaa urkkia. Ainakaan omiani. Usein liiankin avoimesti kerron omista asioistani, jos joku niistä suoraan kysyy. Kun en osaa valehdellakaan. Suoraan kysymykseen on kovin vaikea valehdella. Ei vain pysty.

Mutta tässä rehellisyydessä on sokea piste. Yksi asia, jota rehellisyys jotenkin ei kosketa. Olen valehdellut asiasta monta kertaa, jättänyt kertomatta, kaunistellut. Aivan kirkkain silmin. Yhtään häpeilemättä. Jotenkin kaikki arvoni unohtaneena. Viimeksi tämä sokea piste tuli esille perheneuvojalla, jossa korteista valittiin parisuhteeseen omasta mielestä kuuluvia asioita. Valitsin tietenkin kortin "rehellisyys". En siedä, kun mieheni valehtelee minulle. Se on aikojen saatossa hävittänyt luottamuksen väliltämme ja kun mies yhä tekee sitä kaikenlaisissa pienissä asioissa, ei luottamus voi varmaan palautuakaan. Suurista tai ainakin minulle suurista asioista on mies valehdellut myös, miksi ei yhä?

Mutta se sokea piste. Miten valitsen rehellisyyden arvoksi, kun itse valehtelen ja jätän kertomatta? Miten meidän parisuhteemme voi oikeasti parantua koskaan, kun itse valehtelen? Miten voin odottaa toiselta rehellisyyttä, kun en itsekään ole? Sokea piste on tietenkin sivusuhteeni ja tunteeni häntä kohtaan. Jotenkin vain tämä asia ei mielestäni kuulu kenellekään. Ei ole kenenkään asia. Se on minun asiani. Aivan kuin minulla olisi kaksi elämää. Toinen, jota elän mieheni kanssa. Siihen elämään kuuluu perheen arkea ja parisuhteen parantamisen yritystä perheneuvojalla. Laskuja ja kauppareissuja. Räkäisiä neniä. Lapasia ja toppahaalareita. Tiskejä. Ja sitten on se toinen elämä täysin tästä irrallaan. Nämä elämät eivät kohtaa, joten mieheni ei tarvitse tästä toisesta elämästä tietää. Tämä toinen elämä ei ole todellinen. Se on joku haavemaailma, pelkkä uni. Ei tosi. Siihen kuuluu henkistä yhteyttä, läheisyyden tunnetta, tukea. Päivästä toiseen. Mitä se hyödyttäisi miehen mieltä pahoittaa jollakin, joka ei tästä mihinkään enempään muutu, mutta auttaa minua?

Yhtälö ei taida toimia?

lauantai 18. helmikuuta 2012

Ymmärrys ja hyväksyminen

Torstaina oli perheneuvojalla käynti. Jatkettiin vielä lapsuudenperheistä, mutta muutakin tehtiin. Alkulämmittelyt hoidettiin korteilla, joissa oli kaikenlaisia sanoja, joita voi liittää parisuhteeseen: läheisyys, uskollisuus, rehellisyys, seksi, raha, ymmärrys, hyväksyminen, tasapuolisuus, luottamus... Kaikenlaisia sanoja iso pino. Kummankin piti omasta pinostaan valita kymmenen korttia, jotka itselle on tärkeitä. Sillä ei ollut merkitystä, että onko niitä nyt parisuhteessa vai ei, mutta mitä haluaisi parisuhteessa olevan. Kumpikin selasi omaa pakkaansa ja teki valinnat. Sitten katsottiin valinnat yksi kerrallaan, minun valinnat ensin. Jokaisesta kortista keskusteltiin. Sitten miehen valinnat. Lopputulos: kymmenestä kortista kolme samaa. Ja yksi niistä vielä "hyvä vanhemmuus", joka ehkä sinällään ei aivan parisuhteen ytimessä ole. Vai onko? Kuitenkin melkoista hajontaa.

Nostin keskusteluun huoleni siitä, että mies jaksaa nyt vähän aikaa skarpata ja tilanne valuu ennalleen aika pian. Että minua huolettaa tilanteen kehittymisen suunta. Aamuherätyksistä keskusteltiin. Vastuunotosta ja oma-aloitteisuudesta. Vireä keskustelu syntyi siitäkin, kun mies oli valinnut kortteihinsa "hyväksyminen" ja "ymmärtäminen" ja minä näin ne sanat sellaisina, joilla mies hakee oikeutusta tekemisilleen ja tekemättä jättämisilleen. Mies usein valittaa, että minä en ymmärrä häntä, kun en hyväksy jotain tai vaadin jotain. Että minä en hyväksy miestä sellaisena kuin hän on, vaan koitan muuttaa häntä joksikin muuksi. Ymmärrän kyllä, että parisuhteessa olisi ihanaa olla ymmärretty ja hyväksytty, mutta ehkä me olemme vain liian erilaisia, että näin voisi olla? Jos se nyt tätä tarkoittaa edes? Vai voiko hyväksyä ihmisen, vaikka ei hänen tekemisiään? Voiko ymmärtää toista ja olla silti eri mieltä?

Jokatapauksessa uusi aika neuvojalle sovittiin maaliskuulle.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Arki uomissaan?

Arki on tässä perheessä palaamassa kriisin jälkeen joihinkin normaaliuomiinsa. Perheneuvojalla käynnit saivat aikaan sen, että mies koitti enemmän kuin selvästikään normaalisti pystyy. Hoiti lapsia, laittoi ruokaa, meni oma-aloitteisesti vanhaan kotiin lämmittämään, oli tarkempi raha-asioissa, koitti juoda kohtuudella. Osti minullekin jopa suklaata ja kukkia. Nyt selvästikin on palattu arkeen. Olutta tuntuu ilmestyvän jääkaappiin useimpina päivinä viikosta. Kotitöitä vielä tehdään, mutta selvästikin osoitetaan, että ne ovat miehen mielestä joko a. turhia tai b. niitä on miehellä liikaa. Rahasta on riidelty jo useamman kerran. Riidat ovat pysyneet kyllä kohtuudessa, sellaiseen huutoon kuin ennen perheneuvojaa, ei ole lähdetty. Miehen arjen kohdallaan pitäminen käy työstä: herätellään aamulla, hoidetaan puhtaita vaatteita kaappiin ja likaiset pyykkiin ja huolehditaan laskut. Katsotaan, että juotavaa ei ole liikaa.

Taas herää kysymys, että riittääkö tämä? Jos arki on kohtuullista. Jos kaksi aikuista voi elää lapsiensa kanssa kohtuullisesti, niin riittääkö se? Tarvitsevatko lapset onnea puhkuvat vanhemmat vai kohtuulliset vanhemmat, mutta omat? Miten minusta näyttää, että olen taas vaipumassa tyytymättömyyteen?

maanantai 13. helmikuuta 2012

Uutisvirtaa

Joinakin päivinä tulee paljon uusia uutisia. Tai muuten vain asioita liikkuu edestakaisin. Puhelimet soi, sähköposti täyttyy, postista tulee asiaa, ihmisiä käy koko ajan. Maailmallakin tapahtuu, fb täyttyy syötteistä. Blogeissakin on joinakin päivinä paljon päivityksiä. Joskus siis uutisvirta on vilkasta. Tänään ei juuri puhelin soinut, töissä kaikkiaan kolme puhelua. Sähköpostia kyllä tuli, mutta sähköposti on jotenkin ajasta riippumaton. Armollisempi. Puhelimessa pitää heti olla jotain mieltä. Posti ei tuonut tänään mitään, ei töissä, eikä kotona. Ovella oli kyllä kävijöitä töissä, siis ihmisillä asioita, mutta kukaan ei ollut erityisen kiireinen.

Miehelläkin oli tänään uutisvirtaa. Asioita oli järjestynyt parhain päin. Lapsillakin oli ollut mukava päivä hoidossa. Lapsilla on aina vilkkaasti uutisvirtaa, kun heidät hakee. Kaikki pitää kertoa. On hyvä olla päiviä, joina uutisvirta on kovin hidas. Sellaiset päivät ovat hyviä ihmiselle.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Sairauspohdintaa

Eilen oli esikoisella maha kipeä. Sattui ja kovasti, kiersi ja käänsi. Päiväunien jälkeen sitten tuli oksennus. Se helpotti. Maha ei ollut enää kipeä, vaikka koko päivänä ei ruoka kyllä maistunut. Varalta siirsin jo olohuoneen ison maton rullalle, otin sankon esille, mutta varotoimet olivat turhia. Lisää ei tullut. Ilmeisesti siis päästiin tästä mahataudista helpolla. Kuopus on vielä ainakin täysin oireeton.

Samalla kun olin esikoisen sairasvuodeseurana, luin oman sairauteni potilasjärjestön lehteä. Sairastuttuani oli kova tarve tiedolle, niinkuin varmaan monilla on ja siinä samalla liityin myös järjestöön. Lehti itsessään on hyvin kirjoitettu ja kauniisti taitettu. Sisältää niin henkilöreportaaseja kuin viimeisimpiä tutkimustuloksiakin. Mutta jotenkin aina lykkään lehden avaamista. Kun se tulee postista keksin monia juuri tärkeämpiä juttuja, joiden takia lehden voi laittaa sivuun. Siirtelen sitä pöydällä monta päivää ennenkuin luen sen. Luen kuitenkin, jokaisen artikkelin vielä yleensä, mutta jotenkin sen lehden lukeminen on vaikeaa. Kai se on se, kun itse on vielä hyvässä kunnossa. Lähes terve. Voi huijata itseään, että ei minulla mikään ole. Vaikka onkin päivittäinen lääkitys, silti tauti ei juuri itsestään muistuttele. Vielä. Lehden artikkeleissa ne ihmiset, joiden tauti on huomattavasti pahempana, kertovat selviytymistarinoita siitä, että miten elämä silti on elämisen arvoista. Elämässä on paljon hyvää sieltä pyörätuolistakin käsin. Tai vaikka on joutunut työelämästä jo pois jaksamisen takia, silti voi tehdä monia mielekkäitä asioita.

On niin jotenkin vaikea huijata itseään, että on terve, kun niitä lukee. Tulee moneksi päiväksi sellainen olo, että tässäkö tämä nyt oli tämä elämä. Elettynä. Miettii itseään, että kuinka minulle sitten käy. Että onko vaikkapa mitään järkeä koskaan enää haaveilla siitä rintamamiestalosta, kun ne on pyörätuolilla niin epäkäytännöllisiä. Vaikka on aivan mahdollista, että juuri minä en edes pyörätuoliin päädy. Ei kai elämäänsä voi elää odottaen pahinta? Vai onko se vain järkevää suhtautumista? Ennakointia? Ei sitten tule niin yllätyksenä? Kun kunto huononee, voi jatkaa elämäänsä lähes ennallaan, kun on varautunut?

lauantai 11. helmikuuta 2012

Rakkaudennälkä

Tänään sitten jotenkin iski aivan armoton rakkaudennälkä. Ja kun sitä herkkua ei nyt omassa elämässä ole kovin näköpiirissä, arvelin nauttia jonkun toisen rakkaudesta. Tietenkin täällä Blogistaniassa. Mutta kuinka kävikään. Eri blogipalveluita hakusanoilla aikani etsittyäni, ei sellaista rakkauden huuman täyttämää aikuisen blogia löytynyt. Että jos joku tietää, niin laittakaa vinkkiä.

Sen sijaan rakkauden hakusanoilla löytyi sekalainen joukko alle ja pikkuisen päälle kaksikymppisten ensirakkauden huumaa, joka vaihtui muutaman kirjoituksen jälkeen jo suureen suruun. Itkuun ja ikävään. Sitten löytyi hirmuinen määrä sisustus- ja muotiblogeja. Ihmiset RAKASTAVAT kaikkea kaunista. Mutta eivät siis kai toisiaan? Myös eroblogeja löytyi, rakkaus oli jo mennyttä, sinkkublogeja, joissa rakkautta vasta etsittiin ja elämässään masentuneiden blogeja, joissa kaivattiin laillani rakkautta elämään. Missä rakkaus luuraa? Ei kai auta kuin hankkia luettavaksi aina niin ihanaa Harlequin-sarjaa ja nauttia siitä kuvitteellisesta rakkaudesta... Siellä naiset ovat aina kauniita ja miehet komeita, rakkaus tulee odottamatta ja hurjana, miehet ovat voimakkaita, naiset viisaita ja rakkaus voittaa kaiken. Aina.

Keväästä ja unelmista

Tämän päivän uutisen mukaan kevät on tulossa. Samalta minustakin tuntui tänään, kun katsoin keittiön ikkunasta ulos. Pakkasta on kyllä kohtuulukemat, mutta jotenkin kuitenkin sää näytti siltä, että milloin tahansa voisi alkaa vesi tippua räystäiltä. Oli jotenkin keväisen näköinen ilma. Minäkin ostin viime viikolla tulppaaneja keittiön pöydälle, kevään merkki sekin. Kai tulppaaneja saa ympäri vuoden kaupoista, en tiedä, mutta minä ostan niitä keväisin. Ihan oikeastihan on vielä aivan talvi, mutta jotenkin talven saa tuntumaan lyhemmältä, kun haaveilee keväästä hyvissä ajoin. Keväällä sitten voikin rauhassa kiroilla märkiä sukkia ja lapsille puettavia kurahousuja.

Viime kevät oli aika kamala. Ei ehkä säitten puolesta, mutta oli kamalan paha olla. Toivottavasti tänä keväänä pääsee vähemmällä. Mietin juuri tänään, että mitä kaikkea on valmis tekemään, että asiat olisivat paremmin. Ilmeisen paljon kuitenkin. Elämä ei mene niinkuin unelmissa, mutta menee kuitenkin. Päivä kerrallaan kevättä kohti. Montakohan vuotta näin voi mennä? Päivä kerrallaan, nimittäin. En pysty nyt haaveilemaan yhtään pidemmälle kuin seuraavaan viikkoon. Siinä on unelmien rajat. Ja kun unelmien rajat on näin lähellä, niin unelmat on aika pieniä: saisi nukkua, ei olisi hirveästi pakkasta, lapset ei sairastaisi. Milloinkahan taas unelmoi isommista?

perjantai 10. helmikuuta 2012

Ymmärtääkö aina itse?

Olin tänään iloissani eräästä asiasta ja ystäväni palautti minut maan pinnalle sanoen, että ajatus on huono. Sanoin häntä negatiiviseksi. Kuulemma ajatteli vain minun jaksamistani. Ja kunhan olin itsekin miettinyt asiaa, niin sillälaillahan se taisi olla. Mistä tietää missä ne omat voimavarojen rajat menee? Itse kai se pitäisi tietää. Entä jos muut tietävätkin paremmin, pitääkö heitä kuunnella? Vai pitääkö olla rohkeutta tehdä asioita jaksamisen rajoillakin? Vai venyykö jaksaminen, kun uskoo ja haluaa? Vai eikö? Pitäisikö uskoa? Äh.

torstai 9. helmikuuta 2012

Odotan jo lomaa

Hiihtoloma lähestyy. Tai talviloma kai se on, jos ei kuitenkaan aio hiihtää. Ehkä tänä hiihtolomana kuitenkin hiihdänkin, esikoinen tarvitsisi suksioppia ja minäkin saisin samalla verestää hiihtämisen muistoja. Niitä onkin. Sekä niitä pakkopullahiihtoja koulusta, jolloin etsi sitä lyhempää reittiä ja niitä ihania hiihtoja keväisellä järvenjäällä. Lapsena ollessa oltin usein talvellakin mökillä ja sinnehän ei mene aurattua tietä pihaan asti. Joten suksilla mentiin, reppu selässä, talvi-iltoina usein vielä taskulamppu duffelin napissa tietä näyttämässä. Otsalamppuja ei silloin ollut. Jos siis hiihtäisin hiihtolomalla. Ei huono idea.

Mutta varsinaiseen otsikkoon loman odotuksesta. Työaika on taas joustanut vain ja ainoastaan siihen toiseen suuntaan. Ylitöitä on jo reilusti yli sen, mitä sähköinen seuranta edes ymmärtää. Omaan piikkiin menee siis ja on mennyt jo tovin aikaa. Työt on silti tehtävä. Yhtälö on vähän mahdoton. Parhaansa sitä vaan tekee. Huomaa olevansa liian väsynyt liian usein. Ei jaksa keskittyä. Ei jaksa kuunnella kitinää. Haluaisi vain nukkua. Onneksi on viikonloppu sentään ihan pian. Pääsee aurinkoon päivällä ja saunaan illalla. Saa leikkiä lasten kanssa. Työt odottakoot maanantaihin.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Miksi

Eilen olin heti aamulla suutuksissa, kun mies ei herännyt ja minä herättelin kerta toisensa jälkeen. Kommentoijat olivat hämmästyneitä, että miksi herätän aikuista miestä. Antaa myöhästyä. Noh. On sekin tie kokeiltu. Meidän kymmenvuotisen suhteen aikana kahdet keskeytyneet opinnot, viisi työpaikkaa, alkoholiongelma, peliriippuvuus, rahallinen riippuvuus minusta. Nyt on menossa siis taas noususuhdanne: alkoholinkäyttö hallinnassa, pelit on pelattu, opiskelemassa on käyty liki päivittäin. Jos minä en herätä, mies jää nukkumaan. Toteaa vain tyynesti, että en herännyt, joten nukuin. Siitä on kuulkaa niin lyhyt matka jälleen kerran keskeytyneisiin opintoihin, kotiin linnoittautumiseen, alkoholiongelmaan. Jos se sen vaatii, että herätän, niin herätän.

Mies ei ota vastuuta, eikä hänellä ole pitkäjännitteisyyttä. Jos joku ei suju, niin ei suju. Lopetetaan. Antaa olla. Jos ei huomaa herätä, niin sitten nukkuu. Olen minä yrittänyt puhua, että jos pienin askelin mentäisiin. Laitettaisiin se kello soimaan ihan itse ja sitten noustaisiin. Huolehdittaisiin ihan itse omista asioista. Mutta ei.

Ne teistä, jotka olette lukeneet vähän kauemmin tätä, muistanevat turhautumiseni ja ponnekkaat pyrkimykseni eroon. Tai olivatko lie ponnekkaita, kun ei mitään sitten tapahtunutkaan. En kestänyt miehen murhetta, otin kainaloon kuin äiti ja lohdutin. Tietenkään tilanne ei ole sellainen, millaisen parisuhteen elämääni haluaisin, mutta tällä nyt mennään. Lapsilla on isä läsnä, isällä elämä sujuu, arki menee painollaan. On tämä kuitenkin kohtuullista elämää, joillakin menee huonommin.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Palkokasvi sieraimessa heti aamulla

Perinteinen "herne nenässä"-efekti tuli heti aamulla. Eihän joka päivä edes juuri hermostuta, mutta joskus vaan ei jaksa. Eilen illalla katsoin presidentinvaalien vaalijorinoita, vaikka tulos oli selvä heti ennakkoäänillä. Että turhaan sitä tuli katsottua, mutta kuuntelin kiitospuheet ja spekulaatiot. Olin siis aamulla jo lähtökohtaisesti väsynyt, kun lauantai-iltanakin tuli valvottua. Täysin poikkeuksellista minulle, että valvon iltaisin ja varsinkin kahtena iltana peräkkäin. Esikoinen heräsi normiaikaan kuudelta ja minä hänen kanssaan. Herätin kuopusta ja miestä varttia vaille seitsemän. Kuopus heräsinkin. Itkun kanssa. Mies ei. Herätin miestä uudelleen vähän ennen seitsemää. Pää nousi. Nukkui takaisin. Heräin miestä uudelleen seitsemän aikaan. Puhetta tuli, mutta nukkui uudelleen. Herätin miestä vähän jälkeen seitsemän. Siinä vaiheessa meni se herne sinne nenään. Että mikä ihmeen murrosikäinen-äiti -keskustelu meillä on menossa? Minun vastuullaniko se on, että herääkö mies vai ei?

Jokainen arkiaamu meillä on sama tilanne. Minä huolehdin lapset ja miehen ylös ja päivävaatteisiin. Katson, että lähdetään ajallaan ja että kaikki tarpeellinen on mukana. Nalle, vaihtovaatteet, miehelle kännykkä ja lompakko, avaimet. Eihän tässä mitään järkeä ole, mutta tähän se on taas valunut. Minä ja lapset, joista kaksi alle kouluikäistä ja yksi alle nelikymppinen... Ehkä tämä liittyy eilisiin pohdintoihin. Moni asia on lakannut vaivaamasta minua. Monessakaan asiassa ei ole tullut muutosta, mutta ne eivät enää haittaa minua. Annan olla ja elän sen kanssa, mihin olen joutunut. Mutta eilen tuli pohdittua sitä, että mitä minulle naisena voisi tällä elämällä olla tarjottavana? Tätäkö?

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Pohdintapäivä

Tänään on ollut päivä, jolloin olen miettinyt paljon asioita, joita voisi tapahtua tai olisi voinut tapahtua, mutta ei kuitenkaan tapahdu. Että mihin elämä voisi viedä, jos olisi mennyt toisia polkuja, valinnut eri reittejä. Mistä voi ylipäätään tietää, että mikä on oikea tie? Tai onko oikeaa tietä olemassakaan? Onko vain eri teitä ja sillä selvä. Ei sen enempää oikeita tai vääriä. Pelkästään erilaisia. Samalla mietin sitä, että miten asiat ei aina ole omissa käsissä. Joskus ne valinnat on jonkun toisen käsissä. Onko ne toisen käsissä oikeissa käsissä? Ei kai. Joskus vain täytyy luottaa ja tyytyä. Joku voi tehdä oikean valinnan, vaikka minä en sitä ehkä niin kokisikaan. Sillä hetkellä. Toisaalta joskus vain on väärässä paikassa, väärään aikaan ja joskus toiste oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Onko elämä pelkkiä sattumuksia? Sattumusten sarja?

Päivän pohdinnat liittyvät omaan elämään ja omaan parisuhteeseen. Tai ei ehkä parisuhteeseenkaan, vaan ylipäätään omaan elämään naisena. Millainen nainen olen? Onko naisena olemiseni minulle oikeaa ja sopivaa? Mitä naisena oleminen on? Mitä naisena oleminen voisi olla? Millainen nainen haluaisin olla? Tänään olen jotenkin vahvasti kokenut, että olen nimenomaan nainen, en pelkkä ihminen. Vaikka ihmisenä kai sitä kuitenkin vain täällä on. Tekee mitä pystyy.

Unelmista taas

Mies sanoi aamulla, että ensi viikolla on lotossa oikein iso voittopotti tarjolla. Että millainen talo ostettaisiin, jos voitettaisiin? Sanoin, että haluaisin vanhan talon, mutta remontoidun. En sellaista, jossa putket jäätyy. Mutta vanhan kuitenkin. Ruutuikkunat, tulisijat, hirsiset seinät, vankat lautalattiat. Elämisen jälkiä ja historiaa. Isot, korkeat huoneet. Kivijalka. Kellari ja vintti. Sellaisen haluaisin. Mies katsoi kuin vähäjärkistä. Että ostaisin vanhan, vaikka voisin saada millaisen vain? Keskustelullahan sikäli ei ole väliä, kun lotossa ei kumminkaan voiteta. Sen sijaan vanha talo on todennäköisempi valinta kuin uusi aivan budjettisyistä, mutta sellainen se kumminkin on, jossa putket jäätyy, vaikka muusta unelmoisi.

Mutta tästä taas tuli unelmat noin ylipäätään mieleeni. Että mihin ne minun unelmani tässä arjessa taas häviävät? Mitä unelmia minulla edes oli? Miten tätä elämäänsä elää? Millaista olisi unelmien elämä, ketä siihen kuuluisi?

lauantai 4. helmikuuta 2012

Siivouksesta ja pakkasesta

Tänään on juuri sopiva päivä tehdä suursiivous, koska kaiken saa raikkaaksi pakkasessa. Petivaatteet, koristetyynyt, viltit, matot. Vähän kaikenlainen pölisevä ja irtoava on kiikutettu ulos. Imuri laulamaan, lelut omiin koreihinsa ja sitruunantuoksuinen yleispesuaine sankoon. FB-päivityksistä päätellen tänään on samat aikeet monella muullakin. Onkohan niin, että pakkasen raikastamat matot ja petivaatteet on suomalaisen mielestä puhtauden huipentuma? Pöpöt kuolee, sanotaan. Mitä pöpöjä nyt paljon nykyasunnoissa edes on? Pölypunkkejä ehkä lukuunottamatta. Mutta jotenkin se vain on suomalainen rituaali: pakkasella siivoaminen. Kesällä ei oikeasti puhdasta saa edes aikaiseksi, yrittää voi mäntysuovalla ja vastakerätyillä kesäkukilla.

Pakkasella siivoamisen lisäksi pakkasella pitää tehdä pullaa. Jotenkin minulle on elämän onnen huipentuma siivottu koti, pakkaselta tuoksuvat matot ja pullan tuoksu uunista. Tänään on sellainen luvassa.

perjantai 3. helmikuuta 2012

Perheneuvojan puheilla...taas...


Tänään oli taas se päivä, kun perheneuvojalle oli aika. Mentiinhän me, ja kaikki aika (1½ h) puhuttiin suut vaahdossa. Tällä kertaa kukaan ei itkenyt. Päivän aiheena olikin sukulaiset. Nehän ne ei itketä. Ainakaan, kun selän takana puhutaan. Ensin käytiin läpi miehen sukulaiset ja sitten minun. Ensi kerralla jatketaan, kun jäi vähän kesken. Varsinaisesti siis keskusteltiin lapsuudenkodin perinnöstä tähän parisuhteeseen. Miksi toimitaan niinkuin toimitaan? Mitä perintöä on kotoa saatu (siis ei rahaa, vaan käyttäytymismalleja)? Millaiset vanhemmat meillä oli ja millaisia vanhempia itse olemme?

Kaikenlaista sitä tulikin puhuttua. Muistui mieleen monta hyvää hetkeä lapsuudesta ja monta sellaista hetkeä, jotka eivät olleet niinkään kivoja. Miehellä sen sijaan tuntui olevan melkein vain niitä ei niin kivoja hetkiä siellä lapsuudessa. Mitkä eväät sitä kukakin saa elämäänsä? Millaiselta pohjalta ponnistaa? Millaiset eväät itse lapsilleen antaa?

Kahden viikon päästä taas jatketaan.

torstai 2. helmikuuta 2012

Koti-ilta lasten kanssa


Eilen meni mies pakkasta poistamaan vanhaan kotiin. Lähti innoissaan kuin koulupoika retkelle ja aikoi olla yötä. Lämmittää uuneja, saunoa ja viettää kai poikamiehen laatuaikaa. Minä jäin lasten kanssa kotiin. Meillä olikin oikein mukava ilta; leivottiin vähän, saunottiin, leikittiin piilosta, katsottiin vähän lastenohjelmia ja käytiin nukkumaan kaikki vierekkäin isoon sänkyyn. Viikon sisälläolo alkoi esikoisessa näyttäytyä turhan kovana riehumisena, mutta asettui sekin sitten.

Vaikka olinkin lasten kanssa keskenään, sain silti jotenkin tavallista enemmän aikaan. Pyykkiä monta koneellista, tiskiä, leivontaa, vessanpesua, lakanoiden laittoa. Siltikin ehdittiin yhdessä tehdä asioita, lapset auttoivat leipomisessa, saunottiin ja oltiin piilosilla. Ilta oli kuitenkin ihan tavallisen lyhyt. Mihinkähän se aika oikein arkena menee?

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Pakkanen teettää työtä


Pakkanen sitten kuitenkin kiristyi aivan talvilukemiin. Kun on yksi myymätön omakotitalo, joka on lähes tyhjillään, toivoisi vain pieniä pakkasia. Nyt on sitten pakkanen teettänyt työtä. Putket eivät onneksi ole menneet jäähän, toki hanoja on jätetty tippumaan. Uuneja täytyy käydä melkein päivittäin lämmittämässä, ettei talo aivan kylmenisi, eikä sähköyhtiö veisi meitä konkurssiin. Lämmittäminen käy muuten hyvin, mutta matkaa on puolisen tuntia suuntaansa, lämmitys, odottelu peltien kiinnilaittoon ja puolisen tuntia takaisin. On ilta työpäivän jälkeen tähän vähän lyhyt.

Eilen menin minä lämmittämään. Otin mukaan läppärin ja töitä. Samalla kun niitä uuneja odottelee, voi tehdä työtä. Muuten aika hieno ajatus, mutta jos lämmintä on ensin +10 ja tulen loimussakin vain +15, on läppärin käyttö hieman huonoa. En sitten ottanut sitä huomioon. Lisäksi kun istuu aloillaan noissa lämmöissä, tulee kylmä. Vaikka olisi ne pitkät kalsarit ja villatakki. Niin ja kahdet villasukat päällekkäin. Sen lisäksi netin kanssa oli ongelmia, joten ei se työ nyt oikein tehokasta ollut. Harmitti koko homma.

Lämmitin sitten saunan, että en palelisi. Saunoin yksin kaikessa rauhassa. Kävin viileässä olohuoneessa vilvoittelemassa ja kipaisin sitten takaisin saunaan kylmiä varpaita lämmittelemään. Ihan kiva ilta siitä sitten kuitenkin tuli. Yksin. Tänään on miehen vuoro lämmittää.