sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Sairauspohdintaa

Eilen oli esikoisella maha kipeä. Sattui ja kovasti, kiersi ja käänsi. Päiväunien jälkeen sitten tuli oksennus. Se helpotti. Maha ei ollut enää kipeä, vaikka koko päivänä ei ruoka kyllä maistunut. Varalta siirsin jo olohuoneen ison maton rullalle, otin sankon esille, mutta varotoimet olivat turhia. Lisää ei tullut. Ilmeisesti siis päästiin tästä mahataudista helpolla. Kuopus on vielä ainakin täysin oireeton.

Samalla kun olin esikoisen sairasvuodeseurana, luin oman sairauteni potilasjärjestön lehteä. Sairastuttuani oli kova tarve tiedolle, niinkuin varmaan monilla on ja siinä samalla liityin myös järjestöön. Lehti itsessään on hyvin kirjoitettu ja kauniisti taitettu. Sisältää niin henkilöreportaaseja kuin viimeisimpiä tutkimustuloksiakin. Mutta jotenkin aina lykkään lehden avaamista. Kun se tulee postista keksin monia juuri tärkeämpiä juttuja, joiden takia lehden voi laittaa sivuun. Siirtelen sitä pöydällä monta päivää ennenkuin luen sen. Luen kuitenkin, jokaisen artikkelin vielä yleensä, mutta jotenkin sen lehden lukeminen on vaikeaa. Kai se on se, kun itse on vielä hyvässä kunnossa. Lähes terve. Voi huijata itseään, että ei minulla mikään ole. Vaikka onkin päivittäinen lääkitys, silti tauti ei juuri itsestään muistuttele. Vielä. Lehden artikkeleissa ne ihmiset, joiden tauti on huomattavasti pahempana, kertovat selviytymistarinoita siitä, että miten elämä silti on elämisen arvoista. Elämässä on paljon hyvää sieltä pyörätuolistakin käsin. Tai vaikka on joutunut työelämästä jo pois jaksamisen takia, silti voi tehdä monia mielekkäitä asioita.

On niin jotenkin vaikea huijata itseään, että on terve, kun niitä lukee. Tulee moneksi päiväksi sellainen olo, että tässäkö tämä nyt oli tämä elämä. Elettynä. Miettii itseään, että kuinka minulle sitten käy. Että onko vaikkapa mitään järkeä koskaan enää haaveilla siitä rintamamiestalosta, kun ne on pyörätuolilla niin epäkäytännöllisiä. Vaikka on aivan mahdollista, että juuri minä en edes pyörätuoliin päädy. Ei kai elämäänsä voi elää odottaen pahinta? Vai onko se vain järkevää suhtautumista? Ennakointia? Ei sitten tule niin yllätyksenä? Kun kunto huononee, voi jatkaa elämäänsä lähes ennallaan, kun on varautunut?