sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Rehellisyydestä, valehtelusta ja kaksoiselämästä

Olen pitänyt itseäni aina rehellisenä. Siihen kuuluu mielestäni, että ei valehdella, ei tahallaan vääristellä, ei jätetä kertomatta. Että sanaan voi luottaa, että on toden puhuja. Sellaisena olen itseäni pitänyt ja pidän rehellisyyttä arvossa. Mieluummin itsekin kuulen ne huonot uutiset kuin kaunistellun version. Mutta mielestäni rehellisellä ihmisellä pitää olla tilannetajua. Rehellisyys ei saa olla huonoa käytöstä ja toisten mielten tahallista pahoittamista. Joskus rehellisen on parempi olla hiljaa, jos toden puhumisesta tulee pahempi mieli kuin puhumatta jättämisestä. Ei hyödytä mitään sanoa jollekulle "totuuksia", joista tietämättömänäkin voi hyvin elää. Tähän liittyy, ettää olen erittäin huono valehtelemaan. En pysty pitämään salaisuuksia, jos joku niitä haluaa urkkia. Ainakaan omiani. Usein liiankin avoimesti kerron omista asioistani, jos joku niistä suoraan kysyy. Kun en osaa valehdellakaan. Suoraan kysymykseen on kovin vaikea valehdella. Ei vain pysty.

Mutta tässä rehellisyydessä on sokea piste. Yksi asia, jota rehellisyys jotenkin ei kosketa. Olen valehdellut asiasta monta kertaa, jättänyt kertomatta, kaunistellut. Aivan kirkkain silmin. Yhtään häpeilemättä. Jotenkin kaikki arvoni unohtaneena. Viimeksi tämä sokea piste tuli esille perheneuvojalla, jossa korteista valittiin parisuhteeseen omasta mielestä kuuluvia asioita. Valitsin tietenkin kortin "rehellisyys". En siedä, kun mieheni valehtelee minulle. Se on aikojen saatossa hävittänyt luottamuksen väliltämme ja kun mies yhä tekee sitä kaikenlaisissa pienissä asioissa, ei luottamus voi varmaan palautuakaan. Suurista tai ainakin minulle suurista asioista on mies valehdellut myös, miksi ei yhä?

Mutta se sokea piste. Miten valitsen rehellisyyden arvoksi, kun itse valehtelen ja jätän kertomatta? Miten meidän parisuhteemme voi oikeasti parantua koskaan, kun itse valehtelen? Miten voin odottaa toiselta rehellisyyttä, kun en itsekään ole? Sokea piste on tietenkin sivusuhteeni ja tunteeni häntä kohtaan. Jotenkin vain tämä asia ei mielestäni kuulu kenellekään. Ei ole kenenkään asia. Se on minun asiani. Aivan kuin minulla olisi kaksi elämää. Toinen, jota elän mieheni kanssa. Siihen elämään kuuluu perheen arkea ja parisuhteen parantamisen yritystä perheneuvojalla. Laskuja ja kauppareissuja. Räkäisiä neniä. Lapasia ja toppahaalareita. Tiskejä. Ja sitten on se toinen elämä täysin tästä irrallaan. Nämä elämät eivät kohtaa, joten mieheni ei tarvitse tästä toisesta elämästä tietää. Tämä toinen elämä ei ole todellinen. Se on joku haavemaailma, pelkkä uni. Ei tosi. Siihen kuuluu henkistä yhteyttä, läheisyyden tunnetta, tukea. Päivästä toiseen. Mitä se hyödyttäisi miehen mieltä pahoittaa jollakin, joka ei tästä mihinkään enempään muutu, mutta auttaa minua?

Yhtälö ei taida toimia?