maanantai 31. lokakuuta 2011

Aika varattu


Soitin paikalliseen perheneuvontaan ja sain ajan minulle ja miehelleni ensi viikolle. Miehen kanssa puhuin aamulla ja hän halusi lähteä kanssani. Aika siis on ja alustavasti jo jonkun ulkopuolisen ihmisen kanssa keskusteltu. Ehkä tämä tästä lähtee selviämään.

Ja eiliseen kirjoitukseeni: ehkä minä vain olin väsynyt. En minä oikeasti voisi juuri enempää tehdä hukkaamatta kokonaan itseäni.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Peili


Lienenkö vain kaikesta valvomisesta ja sairastamisesta ja parisuhdeongelmista ja vielä kellon käännöstäkin väsynyt vai oikeastiko olen sitä mieltä, että ensisijaisesti minun pitäisi katsoa peilin? Nyt nimittäin olen sitä mieltä, että ehkä meillä kaikki menisi tosiaankin paremmin, jos minä yrittäisin enemmän. Ymmärtäisin, että mies on sellainen kuin on, eikä muutu ja että minun pitää olla se, joka paikkaa. Minun pitäisi tukea enemmän. Minun pitäisi keskustella lempeämmin. Minun pitäisi antaa periksi. Minun pitäisi muuttua eikä miehen. Miksi minun käsitykseni maailmasta olisi oikea, eikä miehen? Miksi minun tapani tehdä asioita olisi parempi kuin miehen? Miksi minun pitää päästä sanomaan mielipiteeni joka asiasta? Miksi en vain voisi olla hiljaa ja antaa toisten loistaa? Miksi en voisi keskittää tarmoani siihen, että muilla on hyvä olla? Miksi?

lauantai 29. lokakuuta 2011

Apua tarvitaan


Kai minä olen nyt näitten kaikkien sähellysten ja vaiheiden kautta ymmärtänyt, että en minä saa tähän parisuhteeseen mitään tolkkua ilman ulkopuolista apua. Jotenkin sitä vaan koittaa välttää viimeiseen asti, että oman perheen asioihin sotkettaisiin ulkopuolisia. Että ongelmat leviteltäisiin jonkun ulkopuolisen korville. On ollut ajatus, että minä olen hyvä yhteiskunnan jäsen, järki-ihminen, koulutettu ja virassa. Eivät sellaiset hae apua ongelmiinsa. Sellaiset ihmiset joko eivät ylipäätään kohtaa ongelmia tai sitten pystyvät hoitamaan ne ihan itse.

Mutta en nyt näytä pystyvän. En sitten millään. Ymmärrän kyllä tavallaan mieheni kannan asioihin; olen usein herkkä sanomaan asioista ja mielestäni asiat pitää hoitaa kunnolla. Mies taas on "sinnepäin"-miehiä. Eihän se miehestä pahaa tee, tekee erilaisen. Mutta ei mieskään ymmärrä minua, jos minä en aina ymmärrä häntä. Olemme siis ajautuneet jo kovin, kovin kauas toisistamme. Sen lisäksi minä olen menettänyt kaiken haluni päästä enää koskaan millään tavalla lähelle. Luottamus parisuhteeseen on hävinnyt, luottamus mieheen puolisona on hävinnyt. Rakkaus on hävinnyt. Uskon kyllä, että hänestä vielä isä saadaan lapsilleen, jos hän niin haluaa. Mutta että minulle puoliso? En usko.

Nyt siis kuitenkin olen päättänyt heti seuraavan arkipäivän koittaessa ottaa puhelimen käteen ja soittaa jonnekin. Varata ajan jollekin, joka näitä töikseen hoitaa. Perheiden ongelmia. Sanokoot ulkopuolinen, että mitä tässä tehdään.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Keskustelua taas käyty ja näytelmä aloitettu


Eilen lähti taas keskustelu käyntiin aika mitättömästä syystä loppujen lopuksi. Keskustelun lähtö oli se, kun mieheni halusi tilata uuden nettiliittymän puhelimeensä (joka kädessä nykyään istuu aina jossain, liikaa älyä koneessa). Minä sen sijaan halusin ensin selvittää, että mitä liittymiä meillä jo on ja kuinka pitkillä sopimuksilla. Siis pääseekö niistä irti. Mieheni suuttui moisesta pikkumaisuudesta ja riita oli valmis. Tähän vielä sivuhuomautuksena, että minä hoidan perheen kaiken rahaliikenteen siitä syystä, että minä maksan kaiken. Miehen tulot ovat reilut 200 euroa kuussa ja sen summan hän käyttää vanhoihin velkoihin ja joihinkin omiin menoihini, joita en tiedä. Minä siis hoidan kaikki hänen laskunsakin

Riidan aikana sain kuulla mm., että:

a. olen mieleltäni sairas ja miehellä on missio parantaa minut. Siitä syystä hän ei voi edes harkita avioeroa, hän kestää myötä- ja vastamäet ja nyt vain minulla on pieni vastamäki sairauteni (?) johdosta.

b. olen kohtuullisen kelvoton äiti, joka ei ymmärrä lasten erityispiirteitä, vaan koittaa laittaa heidät jonkin omaan muottiin, joka ei ole hyvä muotti. Tähän liittyy työssä käyminen, koska kunnollinen äiti laittaa lapset ja perheen etusijalle ja on heidän kanssaan kotona. Jos olisin hyvä äiti, olisin iloinen ja onnellinen työttömyysturvalla, asumistuella, toimeentulotuella ja mitä tukia nyt lienee voisi saada. Ja siis kotona. Yhdessä miehen ja lasten kanssa.

c. harjoitan henkistä väkivaltaa parisuhteessa. Tämä on selvinnyt miehelle nettiä tutkimalla ja jonkun testin mukaan kuulemma täytän KAIKKI kriteerit moiselle puuhalle. Näihin kuuluvat mm. rahalla hallitseminen (eli en anna miehelle riittävästi rahaa ja huomautan turhista menoista), huomauttelen pois paikoiltaan olevista tavaroista ( tälläiselle henkiselle väkivallalle on kuulemma tyypillistä, että tavarat pitää olla kaikki paikoillaan ja yksittäisistä erheistä huomautellaan; minä huomautan miehelle käytetyistä korvankaivelupumpulipuikoista, joita on jokapaikassa. Ne ovat ällöttäviä. Sen sijaan olen jo aikaa sitten lakannut huomauttamasta likaisista astioista, likaisista vaatteista, räkäisistä nenäliinoista ja sen kaltaisista asioista), lisäksi onnistumista ei kiitetä, pelkkiä huonoja kaivellaan (eli en kehu vuolaasti kaikesta hetkittäisestä hyvästä, mitä on tapahtunut. Kaikki hyvä pitäisi riittää moneksi päiväksi, minä vain en ymmärrä sitä hyvää, joka on minua kohdannut).

d. nukkumaan mennessä mies vielä mutisi, että olen paholaisen lähettiläs. Ehkä minusta siis kohta manataan pahoja henkiä, se saattaisikin auttaa? Tämähän tietenkin selittäisi kaiken ja olisin syyntakeeton.

Minä tietenkin sanoin miehelle jämäkästi ja lempeästi, kovaa ja hiljaa, useaan kertaan, että herra on hyvä vaan ja lähtee ovesta ulos, jos ei meno mitenkään miellytä. Loppuu kaikki henkinen väkivalta ihan siihen ja heti. Mutta ei. Ei mies halua lähteä. Kun parisuhteeseen on lähdetty, parisuhteessa ollaan. Se on ikuinen sopimus. Tai ainakin lähes. Näin minä käsitin mieheni ajatuksenjuoksusta.

Nyt siis on näytelmä aloitettu, jossa minä näyttelen onnellista ja hymyilevää vaimoa, jonka kaikki tarmo menee siihen, että perheessä olisi asiat hyvin. Mitenkähän tämmöinen näytelmä saadaan päätökseen, esirippu kiinni ja raikuvat aplodit vielä kaupan päälle?!

torstai 27. lokakuuta 2011

Pullantuoksua


Mies oli kotona lasten kanssa koko päivän. Taas on "paras isä"-palkinnon tavoittelu kiivasta. Olivat leiponeet pullaa päivällä. Korvapuusteja, paljon voita, sokeria ja kanelia. Vihaan näitä päiviä, kun mies on erityisen onnistunut. Se tuhoaa minun haaveitani erosta. Eihän se siis mihinkään todellisuudessa vaikuta, mutta kun mitään riitaa tulee, mies ottaa esille kaikki nämä kerrat, kun hän on ollut hyvä isä. Näillä hetkillä hän oikeuttaa kaikkia huonoja hetkiä. Minun hyviä hetkiäni ei lasketa, miehen vain. Sitten tehdään vertailu, jossa todetaan, että todellisuudessa hän on hyvä isä ja minä huono äiti. Huono äitiyteni kilpistyy siihen, että käyn töissä = olen pois lasten luota. Hyvät äidit ovat läsnä. Sitä ei lasketa, että elätän koko perheen.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Väsymys ja voimaantuminen


Väsymystä on kahdenlaista. Siis ainakin kahdenlaista. On varmaan useammanlaistakin, kun vähän pohtii. Mutta nyt siis tarkoitan fyysistä ja henkistä. Molempia on tällä hetkellä. Tämä onneton syysflunssa on verottanut fyysisiä voimavaroja aivan liikaa ja siihen yhdistettynä huono, tai lähes olematon nukkuminen, on väsymys aika selviö. Tämän fyysisen väsymyksen lisäksi olen väsynyt henkisesti. Sekin lienee selvää. Haluaisin vain, että kaikki olisi jo ohi. Pois. Siis ei elämä kokonaan, vaan tämä tilanne. Henkinen väsyminen väsyttää enemmän, siihen ei nukkuminen, eikä kahvinjuonti auta.

Pohdin tässä yksi päivä, että mistä saa voimaa. Siis mikä voimaannuttaa, jos nyt termejä haluaa käyttää. Voimaantuminenhan on itsestä, sisältä lähtevä prosessi, mutta kyllä siinä voi joku auttaakin. Voimaantuessaan kokee itsensä vahvaksi, kykeneväksi tekemään päätöksiä ja kykeneväksi laittamaan päätökset toimintaan. On kyky ja halu toimia tavalla, jonka itse tietää oikeksi. Oma voimaantuminen tuntuu usein lähtevän siitä, että on asettanut itselleen jonkin tavoitteen ja sitten pääsee siihen. Vaikka tavoite olisi pienikin, siihen pääseminen lisää luottamusta omiin kykyihin. Luottamusta omaan elämänhallintaan ja luottamusta omiin taitoihin ja tietoihin. Varmaan täytyisi taas asettaa itselleen jotain konkreettisia pieniä tavoitteita, joihin pääseminen antaa voimaa. Tai sitten voisi tarkastella työelämän haasteita voimaantumisen näkökulmasta. Mitkä haasteet olisivat sellaisia, jotka onnistuessaan antaisivat voimaa eteenpäinkin? Sitten ehkä olisi voimaa vähitellen tarttua niihin isompiin tavoitteisiin.

Kuten voimaantumisen teoriat jo sanovat, voimaantuminen lähtee sisältä. Kukaan ei voi sitä voimaa antaa. Kauhalla ojentaa. Itsestä se pitää löytyä. Sitä täytyy nyt lähteä etsimään. Ensin keitän kuitenkin kahvit, sen fyysisen väsymyksen selättämiseksi, että jaksaisin käydä henkiseen kiinni.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Keskeneräisyyden kestämisestä


Elämäni tuntuu nyt olevan yhtä keskeneräisyyttä ja kestän sitä hieman huonosti. Olen yleensä toiminnan nainen; halki, poikki ja pinoon ja seuraava haaste. Nyt kaikki jää kesken. Muutto on kesken. Talon myynti on kesken. Ero on kesken. Töissä tuntuu kaikki asiat olevan kesken. Niissä yhdistyksissä, joissa olen mukana, sielläkin on asiat kesken. Aloitetut käsityöt jäävät kesken. Ihmissuhteet muutenkin tuntuvat olevan kesken. Viime vuonna jouluvalmistelutkin jäivät kesken, saisikohan ne tänä vuonna onnistumaan yhtään sen paremmin? Onneksi en yritäkään aloittaa mitään harrastusta, kesken jäisi kuitenkin.

Keskeneräisyys saa minut tuntemaan itseni huonoksi. En saa asioita päätökseen ja se saa minut tuntemaan itseni päättämättömäksi. Ja vaikka olisin päättänytkin, niin en saa toteutettua. Se taas saa minut tuntemaan itseni laiskaksi. Kaikin puolin tästä keskeneräisyydestä tulee huono olo. Uudet lehdet eivät käänny, kun entiset ovat niin painavia ja täynnä keskeneräisyyttä.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Sairas, sairaampi, sairain


Perheessä on perinteinen syysflunssa. Sen lisäksi tarjolla on ollut silmätulehdus, jonka on nyt sairastanut 3/4 perheestä. Syysflunssa oireilee perinteisesti; räkää, kurkkukipua, kuumetta, yskää. Sen lisäksi ainakin aikuisilla on ollut kaikkia jäseniä koskevaa kolotusta ja särkyä. Pienimmäinen tuntuu pääsevän helpoimmalla ja hyvä niin. Silmätulehdus, vähän räkää, vähän yskää. Minulla tauti on sikäli ikävä, että perussairaudesta johtuen tahtoo kaikki taudit oireilla kaupan päälle toisinkin. Pitäisi siis voida levätä, että ei sairastuisi pahemmin.

Mutta lepo. Se ei onnistu. Koska mies on aina sairaampi kuin minä. Se on miehen luonto. Mies haluaa kipeänä, että häntä passataan. Tuodaan lääkettä ja kuumaa juomaa, laitetaan peittoa paremmin, haetaan filmejä katsottavaksi. Eikähän siinä mitään, mutta kun minäkin olen sairas. Kun mies huomaa, että palvelutaso alkaa heiketä, hänen tautinsa saavuttaa uuden vaiheen. Eilen se oli pyörrytys. Ei voi tehdä mitään, eikä mennä mihinkään, eikä muutoinkaan olla mitenkään läsnä lapsiperheen kipeässä arjessa, kun pyörryttää. Saattaahan se pyörryttääkin, mutta kun näitä on vuosien varrella nähty niin paljon, niin vähän epäilyttää.

Myös lääkitsemisessä on eroja. Minä en usko, että ylenmääräinen lääkitseminen on hyväksi. Kaikenlaiset sekoitukset sekaisin saavat varmasti aikaan elimistössä jotakin, mikä ei ole toivottavaa. Hirveä lääkitys on luonnotonta. Onhan sitä tauteja, joita on pakko lääkitä. Itsellänikin on perussairauteen jatkuva lääkitys, mutta flunssa, joka tulee ja menee ja on aikansa. Minun piti käydä miehelle apteekissa ja saaliina oli kuumaan veteen sekoitetttavaa flunssalääkettä, yskää hillitseviä tabletteja, nenäsumutetta, särkylääkettä ja imeskeltäviä kurkkukipulääkkeitä. Lisäksi mies kaivoi esiin minulle kerran reseptillä melkein poskiontelotulehdukseen määrätyt lääkkeet nenän tukkoisuutta hillitsemään. Kaikkia otetaan annostuksen ylärajalla tai hieman yli. Ja tähän päälle silmätipat siihen silmätulehdukseen. Voisiko sekin jo pyörryttää?

Itse olen toistaiseksi tyytynyt särkylääkkeeseen (auttaa sekä kuumeeseen, kurkkukipuun että kaikkiin jäsenkolotuksiin), nenän huuhteluun suolavedellä (on tehokasta) sekä ruokakaupassa myytäviin kurkkupastilleihin yskää makuuasennossa hillitsemään. Eikä pyörrytä.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Näin unta


Näin unta, että annoin miehelleni tämän blogin osoitteen. Noin vain. Olen viime päivinä ollut väsynyt tähän epäselvyyksien verkossa olemiseen. Kai se alkaa tulla tästäkin nyt mitta täyteen. Siskoni sanoi minulle yksi päivä, että minun on aivan turha odottaa mieheltä mitää päätöksiä tämän suhteen eteen. Ei mies päätöksiin pysty. Mies roikkuu mukana loppuun asti ja sittenkin vielä sätkii. Mies ei ymmärrä, että ero on helpotus.

On tullut jo aika selväksi, että ei tämä parisuhde parane. Se on näin ja joko minä kestän sen tai sitten en kestä. Vahvasti tuntuu, että en kestä. Mitään olennaista muutosta mihinkään ei ole muuton jälkeen tullut. Ei tietenkään. Miksi olisi? Minun on itse otetava oma tulevaisuus käsiini, jos minä siitä eri näköistä haluan. En minä voi tuon miehen varaan mitään laskea. En mitään. Enkä minä ole miehelle velkaa mitään. Itselleni ja lapsilleni sen sijaan olen.

lauantai 22. lokakuuta 2011

Perässäkulkija


Kuten aiemmin arvelinkin, tilanahtaus täällä uudessa kodissa aiheuttaa sen, että omaa rauhaa ei ole ollenkaan. Ei ollenkaan. Missään ei voi olla yksin. Missään ei mahdu hengittämään. Mies erityisesti kulkee perässä. Jopa vessaan. Mikä on niin tärkeä asia, että se pitää selvitää juuri silloin, kun toinen on vessassa? Siis jollakulla muulla kuin kaksivuotiaalla? Ennen kun oli kaksi kerrosta, saattoi välillä hengittää toisessa kerroksessa. Joko yksin tai lasten kanssa. Täällä kaikki ovat yhdessä sumpussa.

En tiedä miksi mies kulkee perässä. Olen sanonut hänelle siitä, että ahdistun. Että tarvitsen tilaa. Mutta ei mies usko. Kulkee vaan perässä. Usein miehellä ei ole edes asiaa. Katsooko mitä minä teen? Vai mitä? Vai olisiko asiaa, mutta ei saa sanottua? Onneksi mies ehkä lähtee käymään ensi viikonloppuna ystävänsä luona toisessa kaupungissa. On yötäkin. Saan hengittää.

Kaipaavatko kaikki omaa tilaa vai johtuuko se minusta? Näin viime yönä unta, että istuin hämärissä kivellä lammen rannalla. Hengitys huurusi. Ei kuulunut mitään. Istuin vaan siellä hämärissä ja katsoin sinne lammelle. Niinkö paljon kaipaan rauhaa?

torstai 20. lokakuuta 2011

Ajatusten siivousta


Olen huomisen ja maanantain vapaalla ja näin ollen yhdistettynä viikonloppuun, siitä syntyy pieni lomanen. Vietän lomasen alkupään purkamalla muuttolaatikoita ja lomasen loppupään olemalla lasten kanssa. Joskohan kodin jotenkin järjestäminen järjelliseen kuntoon saattaisi myös päähän lisää järjestystä. Usein minulla nimittäin käy niin: siisti koti = ajatukset järjestyksessä. Ehkä sitä siivotessa prosessoi ja järjestää keskeneräisiä ja kun paikat kiiltävät, on ajatuksetkin valmiit.

Olen viime päivinä miettinyt paljon suhdettani toisiin ihmisiin. Mikä on ihmissuhteissa hyväksi kenellekin? Mikä on ihmissuhteissa oikein ja väärin ja kenen oikein ja väärin? Kenelle on velkaa ja mitä? Onko kenellekään velkaa? Ja sitten olen taas pohtinut samaa vanhaa kysymystä: mikä riittää elämäksi?

tiistai 18. lokakuuta 2011

Jatkoa toinen nainen-teemaan


Sain edelliseen kirjoitukseeni sekä kannustavia että tuomitsevia kommentteja. Erityisesti jäi mieleen kommentti, että teen väärin kaikkia kohtaan. Ketä kaikkia? Itseäni? Tätä toista miestä? Se on selvää, että tilanne on väärin omaa miestäni ja oletettavasti myös toisen miehen vaimoa kohtaan. Mutta että kaikkia kohtaan? Jos minun epätoivoiselta vaikuttavassa arjessani on jotain, joka pitää minut tolpillani, niin onko se väärin minuakin kohtaan? Onko väärin tarjota lapsille joskus iloinen ja onnellisen oloinen äiti? Jos minä ja toinen mies tiedämme missä mennään, niin onko se häntäkin kohtaan väärin. Tarjota hänellekin joskus hetki, jolloin kokee tulleensa ymmärretyksi ja hyväksytyksi?

Ei asiat ole aina niin musta-valkoisia. On helppoa sanoa, että on oikein olla uskollinen aina, hengessä ja ruumiissa. Mutta mitä se uskollisuus on? Että rakastaa myötä ja vastamäessä? Että molemmat tekevät niin? Vai että toinen tekee niin? Vai että toinen aiheuttaa niitä vastamäkiä ja toinen käyttää energiansa, aikansa ja rahansa siihen, että olisi joskus myötämäkiäkin?

Ymmärrän minä, että väärin teen. Siis yleiseltä moraaliselta kannalta. Kuuluisi olla onnellinen siinä omassa kodissaan ja kaikki siitä pois on väärin. Mutta jos ei ole onnellinen? Ja jos on koittanut saada miestä jo monia kertoja ymmärtämään, että etsikkoajat jo olivat ja menivät? Onko sittenkin ihan todellakin paheksuttavaa, että ystävänä on ihminen, josta mieheni ei tiedä?

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Toinen nainen


Sain sähköpostia naiselta, joka kirjoittaa kirjaa toisista naisista. Siis siitä, miltä tuntuu olla varatun miehen toinen nainen. Hän pyysi minua levittämään tietoa blogissani ja mielelläni sen teenkin. Joten olkaa hyvät, voitte linkittää omiin blogeihinnekin.

Tämä pyyntö vain sai aikaan sen, että ryhdyin aivan tosissani miettimään, että milloin on toinen nainen? Olenko minä toinen nainen? Kuten olen aiemminkin sanonut, tämä työpaikan sivusuhde ei sikäli ole suhde, että siinä ei ole seksiä. Ei ole koskaan ollutkaan. Ehkä sitä voisi kuvata erittäin lämpimäksi ja tärkeäksi ystävyydeksi, johon liittyy jonkinlainen romanttinen vire. Emme koskaan tapaa salaa, siis fyysisesti. Sen sijaan tapaamme sähköisesti joka ilta ja viikonloppuisinkin useaan otteeseen. Puolisomme eivät tiedä meistä, siis ystävyytemme ei sillä tavoin ole julkista. Töissä tapaamme kyllä julkisesti ja useaan otteeseen päivän mittaan. En tiedä kuinka julkista läheinen suhteemme on. Ehkä muut näkevät, ehkä eivät.

Jos miehelläni olisi vastaava suhde, pitäisin sitä kyllä suhteena. Itse jotenkin en koe pettäneeni miestäni, vaikka toisina päivinä tämä työpaikan sivusuhde on minulle huomattavasti tärkeämpi kuin mieheni. Tämä sivusuhteen mies tietää minun mielialani, murheeni, iloni paremmin kuin mieheni. Hänen vaimonsa ei tiedä minusta. Toisina päivinä minäkin tiedän hänen mielialansa, murheensa ja ilonsa paremmin kuin hänen vaimonsa. Olenko siis toinen nainen?

Sekavia mietteitä


Mies on tänään lämmittämässä uuneja siellä entisessä, vielä myymättömässä kodissa. Minä olen lasten kanssa keskenään kotona. Käytiin katsomassa vähän sorsia läheisessä rannassa ja lapset ovat leikkineet majaleikkiä sillä aikaa, kun minä siivosin. Siivotessa oli vahva olo, että minun täytyy tehdä myös työelämäni suhteen jotain ratkaisuja. Joudun nykyisessä tehtävässäni tekemään aivan liikaa töitä ja siltikin koko ajan on riittämätön olo. Keskeneräisiä on koko ajan liikaa ja korkein johto viestittää, että panokseen ei olla tyytyväisiä. Näin ollen teen sen johtopäätöksen, että tämä työ ei ollut minua varten. Onneksi kyse on vain sijaisuudesta, en ole sitoutunut mihinkään, josta en pääsisi irti.

Unelmoin siinä imurin ääntä kuunnellessa elämästä, jossa ehtisin siivota kaikessa rauhassa, ei olisi niin kiire. Ehtisin leipoa lapsille pullaa, katsoa yhdessä pelejä ja piirustuksia. Että työ olisi mielekästä ja mukavaa, työtä oikeiden ihmisten parissa. En millään jaksaisi työpaikkani vaatimia hiljaisia sääntöjä, joiden mukaan työpaikan peliä pelataan. En jaksaisi edes pelata. Tekisin vain työni. Ymmärrän tietenkin, että en voi vaihtaa alaa mihinkään fyysisesti raskaaseen, koska kuntoni saattaa heiketä milloin vain. Hyväpalkkainen, siisti sisätyö on siis välttämätön jo sairauden vuoksi, mutta voisi kai sekin olla mielekästä?

Lähellä tätä asuinpaikkaa on pieniä, viisikymmenlukulaisia omakotitaloja. Sellaisia työläistaloja. Olen nyt useamman kerran ajellut pyörällä sitä seutua ja se miellyttää minua kovin. Kunhan edellinen saadaan myytyä, niin täytynee katsella siltä seudulta uutta kotia. Parisuhteen kohtalo on vielä kovin epäselvä; joka toinen päivä mies saa mielestäni mennä ja joka toinen päivä tuntuu, että ehkä jotenkin häntä kuitenkin kestäisin. Katsotaan nyt.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Yhteisöllisyydestä, osallistumisesta ja sitoutumisesta


Olin tänään seminaarissa, joka käsitteli kylä- ja asukastoimintaa. Seminaarissa monien puhujien suulla puhuttiin siitä, että miten elämänlaatua lisää sitoutuminen omaan asuinpaikkaan. Että ollaan osallisia yhteisössä, toimitaan yhteisön parhaaksi, siis toisin sanoen ollaan yhteisöllisiä. Näinhän se on. Kun naapurit on tuttuja ja lähiseudun polut jo tallattuja, on paljon helpompi toimia. Ei ole kuin vierailulla, on kuin kotona.

Perhe on sama asia pienoiskoossa. Kun on osallinen ja sitoutuu perheen toimiin, on paljon helpompi olla perheen jäsen. Yhteisöllisyyden kokemus myös perheessä vaatiin ensin omaa osallistumista. Kukaan toinen ei voi sitä antaa, pitää antaa ensin itsestään. Tarkoitan tässä siis miestäni, joka on vuosia ollut haluton osallistumaan ja sitoutumaan ja sitten syyttää minua siitä, että ei koe oloaan perheessä tervetulleeksi. Kyllähän sen on miehestä itsestään lähdettävä. Yhteisöllisyyden.

tiistai 11. lokakuuta 2011

Turvallisesta riitelystä


Läheisissä ihmissuhteissa ajautuu useinkin tilanteisiin, että saattaa tulla riitaa. Milloin se riita on pelkkää mökötystä ja milloin ihan selkeää huutamista. Tai ainakin äänen korottamista. Kaikkien kanssa ei voi riidellä, vaikka olisi kuinka läheinen. Tämä johtuu siitä, että toisista vaan ei ole riitelemään. Alkavat kaivella vanhoja, loukkaavat syvälle henkilöön menevillä asioilla, palaavat riitoihin aina uudelleen ja uudelleen, suuttuvat niin perin, että lepyttelyyn menee viikkoja. Sellaisten kanssa mieluummin väistää, kuin alkaa riitelemään. Ja sitten tulee niitä patoutuneita kertymiä.

Sitten on näitä, joiden kanssa riitely on kuin virvoittava kesäsade helteellä. Hetken pamaus ja sen jälkeen aurinko taas paistaa. Ja näin käy kerta toisensa jälkeen. Riidellessäkään ei alennuta henkilökohtaisuuksiin, tai jos jotain sanotaankin, se sovitaan siinä ja heti. Riidan jälkeen ollaan kuten aina ennenkin tai ehkä vähän läheisempiä. Riitelyä ei tarvitse koskaan pelätä, koska siitä ei tapahdu mitään pahaa. Se vain kuuluu elämään ja on osa sitä, mutta ei sen kummepaa. Ei mitään sellaista, johon elämä kaatuisi.

Tänään riitelin ystäväni kanssa. Taas kerran. Puran häneen pahaa oloani ja jos hänelläkin on paha olo, saattaa riita syntyä. Tänään syntyi. Mutta se sovittiin ja arki jatkuu kuten ennenkin. Niin hänen kanssaan aina. Riitely on turvallista, joka kerta.

Väsyneen mietteitä


Lapset ovat valvottaneet taas oikein urakalla. Yö toisensa perään. Vuorotellen nukun molempien sängyissä ja aamulla toinen tai molemmat löytyvät kuitenkin vierestä. Sen lisäksi itselläni on ollut selkä kipeänä jo muutaman päivän ja lasten sängyissä kippuralla nukkuminen ei paranna tilannetta laisinkaan. Aamut koittavat kuitenkin aina hyvissä ajoin ja illat venyvät kaikenlaisista syistä liian pitkälle. Toisin sanoen olen väsynyt. Aivan liian väsynyt.

Väsyneenä ajatus puuroutuu. Huomaa ensinnäkin vaipuvansa epätoivoon yksinkertaisistakin asioista. Pinna palaa helposti, ei ole kärsivällisyyttä. Korottaa äänensä joutavista asioista. Käy väittelemään, eikä osaa perustella järkevästi, jankuttaa vain. Väsyneenä ei pitäisi tehdä mitään päätöksiä, väsyneen päätökset ovat huonoja. Väsyneenä vain on sekin huono puoli, että on niin väsynyt, että tekee sen huonon päätöksen, että tekee päätöksiä. Onneksi en nyt juuri ole siihen sortunut. Tunnistan jo tilani ja olen kohtuullisen odottavalla kannalla. Yleensä saatan näin väsyneenä itseni jonkinlaisiin ongelmiin. Ihan vain väsymyksestä.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Vastuun kantamisen kasvattava vaikutus


Luonteeni on sellainen tai lieneekö kasvatuksen tulosta, mutta haluaisin aina suojella läheiseni kaikilta murheilta. Haluaisin, että läheisteni elämä olisi pehmeää ja lempeää, vailla huolia ja murheita, vailla elämän kolhuja. Tämä kuulostaa tietenkin kovin kauniilta, mutta ei todellisuudessa sitä ole, vaan karhunpalvelus. Oikeasti olen siis julma ihminen, kun en anna läheisteni kokea elämää sellaisena kuin se koettava on.

Olen nyt saanut hyysättyä jo kaksi miestä pilalle. Ovat olleet kyvyttömiä vastuunkantoon, kun olen heidät siihen ensin opettanut. Varmaan jotain yritystä suhteen alkuvaiheissa on ollut. Nyt näyttäisi, että hyysään myös erään ystäväni kyvyttömäksi hoitamaan asioitaan järkevästi, kyvyttömäksi tekemään järkeviä päätöksiä. Lapsiani olen luullut opettavani omatoimisuuteen, mutta todellisuudessa tietenkin hyysään heidätkin pilalle. Onneksi ovat kuitenkin kunnallisessa päiväkodissa, jossa vallitsee elämän realiteetit ja näin lapset ehkä pysyvät järjissään ja sanovat minullekin, että äiti hyvä, osaan kyllä, pystyn kyllä.

Töissä minulle joudutaan alinomaa huomauttelemaan, että minulla on riittävästi huolta omassa tontissanikin, en voi kaikkien tekemättä jättämisiä paikkailla. Toki paikkaan, jos kukaan ei ehdi estelemään ja hyväksikäyttäjät tietenkin kylmästi käyttävät tätä hyväkseen. Ainoa plussa tässä asiassa on se, että olen sen huomannut. Ehkä siis saatan joskus muuttua?

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Vedenjakaja


Vedenjakaja on se paikka, jossa vedet lähtevät virtaamaan eri suuntiin. Vaikkapa mäen laella on vedenjakaja, jossa toiset pisarat lähtevät valumaan toista rinnettä alas ja toiset pisarat sitä toista. Vedenjakaja on jossain, sille ei mitää mahda. Siinä se on. Itse ei voi vaikutta siihen, miten vesi liikkuu.

Nyt jotenkin tuntuu, että minä olen vedenjakajalla. Olin mielestäni jo aivan varma siitä, että muuta vaihtoehtoa ei ole kuin ero. Että se on ainoa. Nyt kuitenkin on alkanut tulla toisenlaisiakin tunteita. En minä millään tavalla ole onnellinen, mutta ehkä tämä arki saattaisi tässä mennä päivä kerrallaan kuitenkin eteenpäin. Pitäisi vain asennoitua, että näin on tässä elämässä riittävästi. Että enempää ei ole tarjolla.

Aamulla kävimme koko perhe pyöräretkellä. Sen jälkeen, kun mies oli ensin noussut lasten kanssa ja antanut minun nukkua. Olin aurinkoisen pyöräretken jälkeen sitä mieltä, että voi tämä olla näinkin hyvää tämä elämä. Mutta sitten mies hermostutti minut taas raha-asioilla ja olinkin varma, että en jaksa enää yhtään. Tunteet siis vaihtelevat ihan tunnista toiseen, kun vielä joitakin viikkoja sitten oli vain niitä toisia tunteita. Toki vielä enemmän on niitä eron tunteita.

Kun vedenjakajalla suunta on selvinnyt, niin sitten täytyy tehdä suunnan mukaan. Tämä tasapainottelu siinä välissä alkaa käydä kovin vaikeaksi. Jos suunta kääntyy eroon ja erilliseen elämään,niin täytyy sitten tehdä valinnat sen mukaan ja laittaa päätökset myös toteen. Jos taas suunta kääntyy siihen, että oikeasti perheenä ollaan yhdessä, niin sitten minulla on työsarkaa itseni kanssa. Täytyy lopettaa haaveilu paremmasta. Työpaikan sivusuhde täytyyy lopettaa. Unelmia täytyy suunnata toisin, koska tämän miehen kanssa minun unelmistani ei tule tosia. Olisivatko nämä uhraukset liian suuria? Sitä täytyy pohtia. Täytyisi keskittää voimavaransa ja aikansa yhteiseen tahtotilaan, perheen parhaaseen ja miestä täytyisi tukea perheen parhaan löytämisessä. Oliko tämän kaiken tarkoitus vain kasvaminen?

lauantai 8. lokakuuta 2011

Odottavalla kannalla


Kaikenlaista voisi kirjoittaa, mutta jokin pidättelee. En tiedä mikä. Jotenkin on olo, että ei voi sanoa, mitä haluaa. Ei voi sanoa, miltä tuntuu, mitä ajattelee. Jotenkin sellainen odottava olo, että kun nyt hetken maltan olla, niin jotain tapahtuu. Mitähän se lienee? Ja voiko ylipäätään olla ennakkoaavistuksia? Ei siis ole mitään syytä olettaa, että mitään erityistä millään rintamalla olisi tapahtumassa. Samoin on olo hermostunut samalla tavoin kuin joskus, kun odottaa jotain, vaikkapa vieraita. Että piti jo tapahtua tai ainakin ihan hetikohta tapahtuu, miksi ei jo tapahdu. Ei oikein osaa ryhtyä millekään, eikä tehdä mitään, kun ei kannata, koska kohta tapahtuu. Tottakai kaikki pienet arkiset asiat hoituvat, mutta mihinkään suurempaan ei ole halua. Odottaa vaan. Katsotaanpa nyt, saattaahan sitä olla etiäisiä.

perjantai 7. lokakuuta 2011

Tuulta kuunnellessa


Ulkona on syysmyrsky. Tuuli ulvoo, puut huojuvat. Tuskin ketään on ulkona. Mekin olemme sisällä, lapset jo unessa. Istun keittiössä ja sain juuri valmiiksi yhden työjutun. Ihanan hiljaista ja rauhallista. Syysmyrskyt sisällä kuunneltuna ovat rauhoittavia. Usein tulee olo, että asiat on mallillaan, kun se tuuli vain kuuluu, mutta ei tunnu.

Lieneekö elämä yleensäkin sellaista, että ulvovat tuulet kuuluvat joillekin toisille, jos itse kokee olevansa sisällä? Nyt elämän tuulissa tunnen olevani ulkona, ei löydy lämmintä pesää. Ikkunat eivät suojaa, seinät puuttuvat. On vain sen tuulen armoilla. Koittaa väistellä, kääntyä tuulta vasten, vetää takkia paremmin päällensä. Mutta ei auta. Kylmä tulee, kasvoihin sattuu. Toivoisi olevansa jossain muualla.

torstai 6. lokakuuta 2011

Riitahan se


Riitahan se syntyi eilisen päätteeksi. Oikein komea ja henkilökohtaisuuksin menevä. Huono puoli riidassa oli, että suurin osa siitä tapahtui saunassa ja uhkasi lämpöhalvaus tulla riidellessä. Lapset jo nukkuivat, joten äänieristyksen kannalta sijainti oli mitä mainioin. Ei tietenkään yksin äänieritystyksen takia riita alkanut juuri saunassa, vaan juuri saunominen oli se hetki, jolloin asetuimme toistemme lähietäisyydelle alttiina keskustelulle.

Hetken aikaa keskustelu olikin ihan normaalia, mutta aika äkkiä se ajautui kaikkeen siihen, joka mieltä painoi. Äänet jo kohosivat, vanhoja muisteltiin ja niistäkin tökittiin. Erittäin vähän rakentavaa taas. Mutta näinhän ne menee. En minä enää jaksa tästäkään ottaa itseeni murhetta. Mies voi olla sitä mieltä mitä on, ja minä voin olla omaani. Minulla on kompromissin haku jo aika vähäistä. Toisen mielipiteen ja näkökannan ymmärtäminen myös. Kun miehellä ei ole ollut näitä alunperinkään, niin eihän tästä sen valmiimpaa tule riitelemälläkään.

Sovittiin sitten kuitenkin ja ryhdyttiin nukkumaan. Samaan sänkyyn vierekkäin. Kumpikin tiukasti omalla puolellaan.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Ärsytyskynnys


Tänään on ärsytyskynnys ollut matalalla. Miehen kaikki tekemiset tai tekemättä jättämiset ovat ärsyttäneet. Olen kuin pistoksissa koko ajan, kun niin ärsyttää. Jotenkin miehen mikään toimi ei minua miellytä. Olen kuitenkin yleisistä kohteliaisuussyistä ollut suunnilleen ystävällinen. Joitakin pieniä huomautuksia on kyllä lipsahtanut.

Jos tämä tästä nyt useamman päivän jatkuu, niin eihän näinkään voi olla. Tämä on ihan harvinaisen paljon kuluttavaa. Jotain muutosta täytyy tulla ja se muutos lienee riita. Sillä sysääntyy aina jotakin johonkin suuntaan. Ei vaan nyt oikein riita kiinnostaisi, juuri nyt, mutta voihan se olla, että ei auta. Katsotaan.

Pinnan alla


Taas on sellainen olo, että asioiden pitäisi olla toisin. Eilen kävin vanhassa kodissa hakemassa tavaroita ja samalla katsoin, että kaikki on kunnossa. Melkein tyhjissä huoneissa kiertely ei kyllä sovi minulle yhtään. Käynti itsessään vielä sujui, vaikka rintaa puristikin, mutta kotimatkalla autossa tuli taas itku. Onneksi olin yksin tai ehkä juuri siksi se itku tulikin. Siinä syyspimeällä ajaessa tuli olo, että haluaisin vain olla yksin. Yksin. Minä. Tietenkin rakastan lapsiani yli kaiken, mutta nyt tarvitsisin yksin olemista.

Kotona on jotenkin sopeuduttu arkeen. Päivät menevät näennäisesti eteenpäin kohtuullisen vaivattomasti. Miehellä näyttäisi olevan innostusta tehdä kotitöitä, kun ne eivät vaadi suuria ponnistuksia, eivätkä ole kestoltaan kovin pitkiä. Roskapussi siis siirtyy roskakatokseen kohtuullisella pyytämisellä ja tiskitkin puhdistuvat aina toisinaan. Näin alkuvaiheessa ainakin siis näyttäisi se teoriani olleen oikea, että kun työtä täällä uudessa on vähemmän, eikä sellaisia ns. miesten töitä ole juuri laisinkaan, töiden kanssa pärjätään paremmin. Mies näyttää pitävän kaupunkiympäristöstä niin paljon enemmän, että lähtee omatoimisesti lasten kanssa ulos useinkin.

Mutta en minä tätä halunnut. Vaivatonta kotia kaupungissa. Enkä sitä, että arki kuluu näennäisesti hyvin. Olisin halunnut ihan jotain muuta. Tunteen paloa ja sitoutumista. Samaan suuntaan katsomista yhdessä. Kumppanuutta. Eihän tämä muuttaminen suhteen perusongelmia ratkaise, vaikka ongelmien ulostulot ovatkin vähentyneet. Kytevät ne kuitenkin. Voi tätä elämää.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Arki


Tänään on taas arkinen päivä. Aamu meni ihan tavallisesti, päivä meni ihan tavallisesti, haettiin lapset miehen kanssa yhdessä hoidosta ja tultiin kotiin. Syötiin ja tiskattiin, lapset lastenohjelmia katsomaan. Nyt mies lähti isomman kanssa pyöräretkelle ja minä lähden kohta pienemmän kanssa kauppaan. Kun taas kotiudutaan, niin kohta on iltapesut ja iltapalat ja nukkuma-aika. Ihan tavallinen arkipäivä. Postikin toi kaksi laskua. Sekin varsin arkista.

Onko hyvä arki hyvä? Siis sellaista, mikä tekee elämästä hyvää? Että arki menee päivästä toiseen sujuvasti? Onko se sitä oikeaa elämää? Miksi ei tunnu siltä, että tämä on hyvä?

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Mikä riittää?


Eilen ja tänään olen pohtinut sitä, että mikä riittää. Yleensäkin elämässä, milloin on joku riittävän hyvä tai riittävän huono, että liikahdusta tapahtuu? Olin yhteydessä työasiaan liittyen mieheen, jonka kanssa kymmenisen vuotta sitten oli ehkä tulossa jotakin enemmän, mutta sitten ei tullutkaan. Minä olin se, joka vetäytyi. Olen miettinyt häntä vuosien varrella usein. Että jos olisinkin silloin edennyt, niin olisiko elämä nyt jotain muuta, parempaa? Puhuin tästä ystävälleni, joka kysyi, että miksi vetäydyin silloin. Jäin miettimään. Että niin. Miksi? Olin tuntenut hänet jo vuosia, tulimme erittäin hyvin toimeen keskenämme. Oli mukavaa yhdessä. Suunnilleen samanlaiset taustat, suunnilleen samantasoiset koulutukset. Juuret Kainuussa. Mies oli tavallinen suomalainen mies, insinööri rivitalossa. Omisti auton ja koiran. Kävi töissä. Harrasti tavallisia asioita; mökkeilyä, kalastusta, lenkkeilyä. Ihan tavallinen. Tunteita oli, mutta ei mitään sellaista, joka olisi maailmaa mullistanut. Ehkä se ei riittänyt?

Silloin rakastuin hurjasti nykyiseen mieheeni. Mies vei minut Norjaan ensitreffeille, haki tuoreita sämpylöitä ja vuohenjuustoa aamiaiselle siellä pikkuisessa kalastajamökissä, teki sellaisia romanttisia tekoja, oli jotakin enemmän, kuin tavallinen. Mutta kuinka kävikään? Olisin kai kuitenkin tarvinnut sellaisen tavallisen miehen, joka tekee tavallisia asioita. Kuten käy töissä ja kantaa vastuunsa, on kunnollinen yhteiskunnan jäsen, ajattelee muitakin kuin itseään. Miksei se silloin riittänyt?

Nyt pohdin tätä olevaa suhdetta. Jos se tästä jotenkin asettuu taas arki uomiinsa, että pystyy elämään kohtuullisesti, niin pitäisikö sen riittää? Että aamulla pukee lapset ja lähtee töihin, hoitaa työpäivänsä, tulee kotiin ja laittaa ruuan, tiskaa ja siivoaa, pesee pyykkiä. On miehen kanssa samassa talossa, mutta ei kohtaa. Että voi puhua aivan tavallisista asioista, kuten mitä kaupasta ostetaan, mutta ei mistään enemmästä. Jos kuitenkin pystyn eroamaan, niin kadunko sitten myöhemmin, että miksi tavallinen ei riittänyt? Että mitä oikein olin hakemassa?

lauantai 1. lokakuuta 2011

Rannalla


Lähdin lasten kanssa tänä aamuna läheiselle pienvenetelakalle. Oikein kauniita laivoja, monenlaisia veneitä. Osa oli nostettu kuivalle maalle ja osa keinui aalloissa. Veneenlaskuluiskalla oli kiviä, joita heiteltiin veteen. Ihana molskahdus, liikkeelle lähtevät renkaat. Osalla veneistä ja laivoista oli omistajia syystoimissa.

Katselin lasten heittelyä ja riemua hienoista kivistä. Itsekin rentouduin siinä kasvot tuulta kohti. Oli jotenkin vapaa olo.