tag:blogger.com,1999:blog-71529659263907796702024-02-20T09:52:41.481+02:00Raparperin vieressäKuvaus yhden naisen elämästä. Onko ero ratkaisu? Uskaltaako rakastaa? Voiko elämä olla hyvää? Mistä onni tulee?Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comBlogger752125tag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-2223484155005536342017-04-24T12:25:00.000+03:002017-04-24T12:25:30.551+03:00Päivän iltaan ja yön aamuunTänne kuuluu tänään ihan hyvää. Toisina päivinä kaikki tuntuu harmaalta ja mahdottomalta, eikä tulevaisuutta jaksa edes ajatella. Toisina päivinä kaikki näyttää hyvältä ja kirkkaalta, tulevaisuus valoisalta. Tänään on ihan ok päivä. Nukuin huonosti pikkuisen takia, mutta muuten on hyvä.<br />
<br />
Välillä J:n kanssa on puhuttu paljonkin. Riideltykin ja sovittukin. J on välillä kovin yksioikoinen. Hän ei tahdo nähdä vaihtoehtoja. Välillä olen itsekin. Tai ainakin kuulostan kuulemma siltä. Ehdottomalta. Ehkä molempien sanomiset toisen korvaan kuulostavat jyrkiltä? Jotenkin ei osata pehmentää sitä sanomista. Tai sitten ei sanota mitään ja mielikuvitus hoitaa loput jyrkkyydet.<br />
<br />
J on kuitenkin viime aikoina oppinut lyhentämään mykkäkoulujaan. Välillä toki äityy pahaksi, mutta välillä selvitään jo muutamilla kymmenillä minuuteilla. On osattu nyt ehkä paremmin hakea sopua, pyytää ja antaa anteeksi. Olla taas lähellä.<br />
<br />
Yritän ajatella nyt, että vauvavaiheen väsymyksessä on ihan turha miettiä mitään sen syvällisempää. Kunhan saa päivän iltaan ja yön aamuun. Siinäkin on jo riittämiiin.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-6399362632928187112017-03-16T15:03:00.000+02:002017-03-16T15:03:29.374+02:00Niinkuin ennenkin?Olemme palanneet arkeen. Tavallisia päiviä, rutiineja. J on enemmän minun ja pikkuisen kanssa. Ehkä ymmärsi, että pikkuinen on nyt. Ei ensi vuonna tai joskus, vaan nyt. Emme juuri puhu tapahtuneesta. Se jää taustalle ja välillä unohtuu. Niinkuin nämä J:n törttöilyt aina. Annan anteeksi ja arki jatkuu aina seuraavaan kertaan saakka ennallaan.<br />
<br />
Luulen, että seuraava törttöily on tulossa parin viikon päästä. J lupasi, että juominen jää. Ei ole ennen luvannut, mutta en tiedä pitääkö lupaus. Haluaisin niin. Mutta pelkään, että ei. Asian puheeksi ottaminen on vaikeaa. Tulee aika varmasti riita. Mutta niin J:n juomisesta aina. Jos sanon, että ei, J suuttuu. Jos sanon, että joo, J juo ja riitelee sitten. Jokatapauksessa. En jaksaisi.<br />
<br />
Huomaan, että odotellessani sitä parin viikon päässä olevaa, käyn kireämmäksi. Hakemalla haen J:n käytöksestä merkkejä, että en olisi tärkeä. On jotenkin helpompi kestää se paha mieli, jos siihen laskeutuu vähitellen. Vaaleanpunaisesta äkkimustaan on liian jyrkkä pudotus. Varmaan ajan käytökselläni J: n juomaan. Tai no ei hän siihen syytä tarvitse. Ilo, suru, viha, rakkaus, välinpitämättömyys, kiinnostuneisuus, sosiaalisuus tai sen puute. Mikä vaan käy.<br />
<br />
Minä ja kaikki lapseni olemme silloin onneksi toisaalla. Se tekee J:lle juomisesta todennäköisempää ja helpompaa ja jos hän juo, niin luultavimmin riitelemme. Mutta onneksi lasten ei tarvitse sitä nähdä. Minä vain tiedän. Itken sitten hiljaa peiton alla, kun lapset jo nukkuvat. Niinkuin ennenkin. Vai onko tällä kertaa toisin?Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-22874466107727118462017-03-09T10:48:00.000+02:002017-03-09T10:48:01.556+02:00Vahvemmaksi, eikä heikommaksiParemmin. Menee paremmin. Monena päivänä kyyneleitä ja näennäisesti sopuun asettuneen olemisen leimahtaminen riidaksi. Mutta näkisin, että tilanne on kokonaisuutena parempi. Olemme keskustelleet paljon ja minusta tuntuu, että J on ymmärtänyt jotain olennaista isänä ja aviomiehenä olemisesta. En ole varmaankaan sanonut mitään sen enempää tai kummempaa kuin ennenkään, mutta ehkä J on omissa pohdinnoissaan tullut johonkin toiseen tulokseen kuin ennen.<br />
<br />
Olen siis varovaisen positiivinen tulevaisuuden suhteen. Että ehkä tämä tästä taas? Ja että ehkä tämä parisuhde tästäkin muuttui jotenkin vahvemmaksi, eikä heikommaksi.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-37672761668889370812017-03-05T10:15:00.000+02:002017-03-05T10:15:31.071+02:00Kaikki järjestyyOlemme käyneet nyt pitkiä keskusteluja. Itkeneet molemmat. Syykin J:n käytökseen on selvinnyt, eikä sillä ollut mitään tekemistä minun yöpaitani tai sekaisen tukkani kanssa. Minua helpottaa, että tiedän miksi. Että minun ei tarvitse luulla ettenkö ole tärkeä. Nimittäin olen ja jotenkin kummallisella, käänteisellä logiikalla juuri siksi J koittaa työntää minua pois.<br />
<br />
J on ollut aina huono puhumaan tunteistaan. Patoaa sisäänsä vuosikaudet pelkojaan ja pahaa mieltä. Tiuskii ja mököttää, kun olo läikkyy yli, mutta ei osaa purkaa muuten. Juomalla viinaa yrittää, mutta eihän se auta. Apua ei osaa pyytää. Ehkä monet miehet ovat sellaisia, naisetkin.<br />
<br />
Nyt kun J on saanut sanottua, että mikä on vialla, hän on aivan uupunut. Katsoo näkemättömin silmin televisiota. Painaa päänsä kaulakuoppaani ja itkee, kun tulen lähelle. Silittää hymyttömin kasvoin pikkuisen poskea. Nyt minä kuiskaan, että kaikki järjestyy.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-43954264437319419512017-03-04T13:21:00.000+02:002017-03-04T13:21:08.357+02:00Kiitettävä suoritusKirjoitan ensisijaisesti itselleni. Päiväkirjaa muistiin, pohdittavaksi. Nyt on pohdittava, niin kirjoitan ne sitä mukaa.<br />
<br />
Mietin yöllä tätä parisuhdetta. Yhden perheneuvojan luonakin setvityn, rikkoutuneen avioliiton jälkeen sitä haluaa tehdä kaiken paremmin. Oikein. Olen lukenut monta ohjetta hyvään parisuhteeseen. Anna läheisyyttä, anna omaa aikaa, älä nipota joutavista. Sopikaa rahankäytöstä, kotitöistä ja lastenkasvatuksesta. Hoida oma osasi siitä numeroa tekemättä. Ole kiinnostunut puolison kuulumisista. Sano kiitos ja anteeksi. Riitele rakentavasti. Ole valmis puolison seksuaalisille tarpeille. Viettäkää aikaa yhdessä.<br />
<br />
Voi kun olen niin yrittänyt. Ei kympin suoritus, mutta kiitettävä. Ehkä 9+ ? Eikä sillä sitten ollutkaan mitään merkitystä. Ei mitään. J tekee niinkuin humalaisen vietit vievät ihan riippumatta minun suorituksestani. Sitä heti hakee itsestään syytä. En ollut riittävän kaunis. Kuljen äitiyslomallani liikaa yöpaidassa tukka sekaisin. En ole kiinnostava ja jännittävä. En niin. Olen yövalvomisista väsynyt perheenäiti.<br />
<br />
Olen välillä, tai no useinkin, tässä parisuhdetta, äitiyttä ja perhettä suorittaessani ohittanut omat tarpeeni. Vaikka silloin suhteen alussa nimenomaan iloitsin siitä, että voin olla oma itseni. Niin nyt en voikaan. Joku muu haluaa enemmän tai juuri silloin tai minun tarpeeni tuottavat vaivaa muille tai jostain vaan syystä.<br />
<br />
Toisena yhteisenä kesänämme olimme paljon suvun mökillä. Nautin niin mökkeilystä. Luonnosta lähellä, kantovedestä, astioista pesuvadissa, järvestä, linnunlaulusta, hirsiseinistä, sateen ropinasta, elävästä tulesta, havunneulasista vessapolulla, saunasta. Seuraavana kesänä en ollut mökillä yhtään yötä. Jostain syystä J ei halunnut sinne kanssani. Yritin kysyä syytä, mutta kuulemma ei ole mitään sellaista. Kuvittelen vain. Oli kuulemma vain muuta ja kiireitä ja sellaista. J oli siellä veljensä perheen kanssa. Minä vain suoritin. Siivosin kevätsiivouksen, istutin kukkalaatikot, kävin välillä pesemässä saunan ja harjaamassa vessan lattian. Mutta yöksi en päässyt, enkä siitä meteliäkään nostanut. Ohitin oman haluni olla siellä. Ja samallalailla olen ohittanut monta muutakin. Luulen, että ensimmäisen kesän innostuksessani jotenkin loukkasin J:n ajatusta mökkeilystä. Sitä tapaa ja niitä muistoja, jotka siihen mökkiin liittyvät. En tiedä, kun J ei halua puhua.<br />
<br />
Että jos tämä parisuhde nyt pysyy kasassa, niin ehkä tästä kriisistä jotain hyvääkin seuraa. Ehkä herään taas olemaan?<br />
<br />
<br />Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-45766032688247005302017-03-04T10:04:00.000+02:002017-03-04T10:22:32.338+02:00Ehjän perheen haaveNäköjään saa blogi toimia taas kriisinpurkupaikkana. Koko suhteen ajan J on säännöllisin väliajoin törttöillyt humalassa. Enemmän tai vähemmän. Aina olen antanut anteeksi, kun arki kuitenkin on hyvää, kun kuitenkin rakastan, kun eihän se nyt niin vakavaa ollut, kun en halua lasten arkea sotkea, kun sitä ja tätä. Aina on niitä plussia ja miinukset jäävät pienemmiksi. Ja kysymys siitä: Mikä on riittävän hyvä?<br />
<br />
Nyt J on taas kerran törttöillyt ja tällä kertaa (taas) siihen liittyy toinen nainen. Edellisen kerran jälkeen vuosi sitten olin hyvin lähellä kerätä lapseni ja lähteä. Mutta syitä oli taas siihen jäämiseenkin ja ymmärsin niin, että se ei toistu. Että J haluaa sitoutua. Meillä oli silloin vasta ollut se keskenmeno ja yritimme uudelleen. Että jotenkin se tilanne liittyi siihen kaikkeen stressiin ja pelkoon. Päätin jo, että antaa sen lapsihaaveen nyt olla, mutta tulinkin sitten juuri raskaaksi. Siksikin sitten päätin jäädä. Ehjä perhe pienelle. Tietenkin. Ja J lupasi, että kyllä tämä onnistuu.<br />
<br />
Oli vaikeaa päästä yli ajatuksesta, että en kelpaa. Että en olekaan tärkeä. Mutta pikkuhiljaa sitä kuitenkin pääsi paremmalle mielelle. Lakkasi itkettämästä alinomaa, eikä se asia tullut enää mieleen niin usein. Toki tuli, mutta kyllä se arki sujui. J:n törttöilytkin vähenivät, lakkasivat välillä kokonaan.<br />
<br />
Sitten pikkuinen syntyi. Kaikki oli niin onnellista. Meidän perhe. Yhdessä ain. Mutta J ja viina ja se sama nainen. On niin paha olla. En tiedä. Haluaisin niin pienelle ehjän perheen, mutta minkä hinnan siitä on valmis maksamaan?<br />
<br />
Taas J sanoo, että minä olen se rakkain. Pyytää anteeksi. Sanoo, että kaikki järjestyy. Ja minä niin haluaisin pienelle ehjän perheen. Poikkeuksena edellisiin kertoihin, J on nyt ensimmästä kertaa luvannut, että viina jää. Lupaa lähteä kanssani ammattiauttajalle. Mutta auttaako se?<br />
<i><br /></i>
<i>Suljen kommentoinnin. En jaksa niitä nyt.</i>Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-37241845253886779332017-02-05T15:13:00.000+02:002017-02-05T15:13:28.596+02:00Läsnä vain toisillemmeVietimme viikonloppuna J:n kanssa parisuhdehetken. Pikkuinen oli sen aikaa mummolla hoidossa ja isot lapset isällään. Ennen pikkuisen syntymää sovimme, että parisuhdettakin hoidetaan. Että ollaan välillä läsnä vain toisillemme. Vain kaksin.<br />
<br />
Kyllähän lapsiperhearjessakin saa kahdenkeskisiä hetkiä, mutta kuitenkin toinen korva kuuntelee koko ajan, että mikä on tilanne pienellä tai isommilla. Ei se ole sitä läsnä olemista, jota parisuhdekin kaipaa. Että voi aivan rauhassa tuijotella toisen silmiin ja sanoa sanoja, joita tarvitsee kuulla, että arjessa jaksaa. Kävimme syömässä ja omassa saunassa saunomassa. Istuimme vierekkäin lauteilla, lämpimässä ja lähekkäin. Juttelimme.<br />
<br />
Muistan liiankin hyvin aiemmasta liitosta, että kahdenkeskisiä hetkiä ei ollut. Ei järjestetty, kun ei haluttu järjestää. Ei koettu tärkeäksi. Ei kai ollut sanottavaa. Vai ei ollut rohkeutta kohdata? En tiedä, enkä muista. Nyt kuitenkin haluan tietää ja muistaa, mitä tässä suhteessa tapahtuu.<br />
<br />
Mummo ja pappa hoitivat pikkuista mielellään sen aikaa. Itse asiassa mummo sitä ehdotti. Kaikki meni hyvin, sekä pikkuisella että minulla ja J:llä. Otamme uuden hetken myöhemmin.<br />
<br />
<br />Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-6189084913349701062017-01-29T14:01:00.000+02:002017-01-29T14:01:32.424+02:00Enemmän yksiPikkuinen nukkuu pikkuiseksi varsin hyvin. Nukahtaa illalla yleensä kohtuullisessa ajassa ilman itkua ja herää syömään siinä kolme kertaa yössä. Aamu alkaa kuuden-seitsemän aikaan. Mutta niiltä öiltä, jolloin nukkuminen on huonompaa, kertyy univelkaa, jota ei kurota umpeen näinä parempina öinä. Ehkä sekin vaikuttaa, kun enää ei ole niin nuori. Eikä ole J myöskään.<br />
<br />
Väsyneenä on vähän sumussa. Pikkuisen hidas, pikkuisen ymmärtämätön, pikkuisen lyhytpinnainen, pikkuisen epäsosiaalinen. J on väsyneenä erittäin lyhytpinnainen. Välillä tahtoo tulla erimielisyyksiä. Vaikka väsyneinä aamuina sovitaan, että ei riidellä tänään, koitetaan jaksaa. Niin silti sitten riidelläänkin. Sovitaankin tietysti, mutta väsyneenä kyyneleetkin valuvat niin herkästi. Tuntuu kurjalta.<br />
<br />
Silti yhteinen lapsi on vahvistanut parisuhdetta. Ollaan jotenkin enemmän yhdessä, enemmän yksi. Isot lapsetkin ovat jotenkin enemmän meidän, vaikka biologisesti ovatkin vain minun. Perhe on jotenkin tiukemmin kuin ennen.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-83194115796516225662017-01-09T11:57:00.000+02:002017-01-09T11:57:19.876+02:00Nyt on hyväTerveisiä täältä vauvaperheestä. Vauva syntyi hieman laskettua aikaa myöhemmin. Pienten alkukangertelujen jälkeen kaikki hyvin. Syö ja nukkuu, tuhisee tyytyväisenä. Ei paljon itke, mutta ilmeisimmin näin pienet eivät juuri itkekään, jos perustarpeet (ruoka, kuiva vaippa, lämpötila, läheisyys) on tyydytetty, eikä mihinkään satu. Kyllähän se itkunkin aika tulee.<br />
<br />
J on niin onnellinen. Hymyilee onnellisen miehen hymyä ja ylpeyttä äänessään kertoo pojastaan. Silittää pojan päätä, ottaa syliin, hoitaa lempeästi miehen käsillään. Silittää ohimennen minuakin, laittaa yöllä käden ympäri ja tulee ihan kiinni.<br />
<br />
Nyt on hyvä.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-25473657112032234202016-11-15T10:05:00.000+02:002016-11-15T10:05:39.510+02:00Kissamainen vastaanotto?Jäin viime viikolla äitiyslomalle. Vointi on hyvä. Jaksan tehdä kaikenlaista. Tuntuu se kaikenlainen olevan siivousta ja pyykkäystä, epämääräisten kertyneiden kasojen selvittelyä, vauvan tuloon valmistautumista. Kaikenlaista on ostettu käytettynä, jotain uuttakin ja jotain löytyi isommilta lapsilta säästettynä. Melkein kaikki tavaroiden puolesta on valmiina pienen tulla.<br />
<br />
Toinen asia valmiudessaan on muu perhe. Isommat lapset ovat vähän sekavin miettein. Toisaalta niin jännittävää ja mukavaa, että pieni tulee. "Saanko auttaa hoitamaan? Säästetään nämä lelut pikkuiselle, että voi leikkiä, kunhan kasvaa isommaksi. Ihanaa, äiti, kun olet nyt kotona." Ja toisaalta ahdistavaa. "Ehditkö sitten äiti halata meitä ollenkaan? Kuka sitten sanoo hyvät yöt?"<br />
<br />
J on sekavin miettein tulossa isäksi. Pelottaa ja jännittää, toisaalta on niin hyvä olo. Tuntuu, että kaikki on oikein ja silti ei tiedä yhtään, että miten olisi oikein. J silittää mahaani ja tuntee pienen potkut. Oman lapsensa. Niin turvallista, että lapsi on siellä mahassa, eikä siinä vieressä. Ja kohta on.<br />
<br />
Minua mietityttää käytännön asiat. Kuinka imetys sujuu. Kuinka jaksan valvoa. Kuinka pieni nukkuu. Kunhan ei olisi sairas. Kuinka muut saavat nukkua, jos pieni itkee paljon. Onko koko perhe kohta täynnä väsyneitä ja kiukkuisia. Tuleeko siksi ihan turhaa riitaa. Ja yksi asia näin uusperheessä: miten isompien käynnit isällään jatkossa onnistuvat. Nythän minä olen vienyt ja isä tuonut pois tapaamisviikonloppuina. Riitelyllä saatiin sellainen järjestely, kun hänen mielestään minun olisi pitänyt maksaa lasten kyydeistä. Epäilen, että ilman riitaa ei saada sovittua mitään, mutta joka tapauksessa minusta ei ole vähään aikaan viejäksi. Eikä maksajaksikaan.<br />
<br />
Kissa sen sijaan on tähän asti ottanut odotuksen hyvin rauhallisesti. Tutkii kiinnostuneena uusia tavaroita, tulee viereen nukkumaan, on niinkuin ennenkin. Saa nähdä millaisen kissamaisen vastaanoton pikkuinen saa.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-75569417351353298722016-11-05T08:09:00.000+02:002016-11-05T08:09:54.717+02:00Äitinä oloLapsen saaminen näin kypsällä iällä on yhtä aikaa jännittävää kuin esikoisen saaminen ja yhtä aikaa tuttua ja levollista. Lapsen syntymään liittyvät valmistelut ovat rauhallisempia kuin ensimmäistä kertaa äidiksi tullessa. Tietää jo, että perustarpeista se lähtee: ruokaa, unta ja puhtautta. Niillä pärjää ensimmäiset viikot varsin hyvin. Kaikenlaistahan ne markkinamiehet myy ja joistakin jutuista voi olla iloakin, mutta ehtii nekin. Toisaalta oman kehon kuuntelu ja pienen potkut, kääntyilyt ja hikka ovat jännittäviä kuin ensikertalaisella.<br />
<br />
Olen miettinyt, että millaista äitinä olo on tällä kertaa pienelle. Hoitaako ja kasvattaako pientä eritavalla kuin isompia? Onko rauhallisempi ja levollisempi nyt? Vai väsyykö enemmän ja on kireä kaikille? Toistaako samat virheet vai onko oppinut jotain? Osaako antaa lapsen isälle tilaa omaan isyyteensä vai omiiko pienen omakseen? Joko nyt ymmärtää, että ei aina ole oikeaa ja väärää, vaan erilaisia tapoja?Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-69969013755089172152016-10-02T11:05:00.000+03:002016-10-02T11:05:44.585+03:00Kultaiset koivutSattuneesta syystä yritän välillä makailla sängyssä myös keskellä päivää. Maatessa ikkunasta näkyy taivasta ja koivunlatvoja, katulamppu ja sähköjohdot matkalla pylväästä toiseen. Johdoilla juoksee usein oravia. Kaksi, joskus kolmekin peräkkäin. Joskus ne samat oravat kisailevat makuhuoneen ikkunan edessä olevassa männyssä, mutta mänty ei näy tässä maatessa.<br />
<br />
Tänään taivas on aivan sininen. Ei yhtään sumea, vaan kirkas. Koivunlatvoihin paistaa aurinko ja ne ovat kultaiset. Siis keltaiset, mutta valo saa näyttämään ne kullanvärisiltä. Aivan loistavan kaunis näky. Joinakin päivinä tieltä kuuluu hiljaa ajavan auton ääni. Ja kohta uudelleen. Jos kurkistan, näen saman autokoulun auton. Meidän rauhallinen tiemme on vamaankin ensikertalaisten lenkin varrella. Tänään sunnuntaina ei autoja juuri mene.<br />
<br />
Lapset tulivat juuri sisälle pyöräilemästä. Posket olivat punaiset, kuulemma tuntuu jo melkein talvelta. Oli raikasta, aurinkoista ja ihanaa. Minä makaan tässä sängllä ja pienin potkii mahassa. Ei yhtään hullumpi sunnuntai.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-59244285502701140142016-09-23T20:19:00.001+03:002016-09-23T20:19:26.068+03:00Pikkuisen sydänäänetAika ajoin mietin tätä blogia. Että kirjoittaisiko jotain. Joskus asiat tuntuu suurilta ja pelottaviltakin ja siksi ei voi niistä kirjoittaa ja juuri siksi ei voi kirjoittaa mistään yhtään pienemmästäkään. On vain hiljaa.<br />
<br />
Se suuri asia on tulossa oleva vauva. Nyt jo hyvinkin tulossa, laskettu aika joulukuussa. Maha on muuttunut ei enää niin pieneksi kummuksi. Aika suureksi. Potkut tuntuvat jykeviltä ja teräviltä.<br />
<br />
Raskauden alussa pelkäsin keskenmenoa. Johtui tietysti siitä edellisestä. Vaikka ultrassa kaikki oli hyvin, pelkäsin että pieni alku kuolee. Että seuraavalla kerralla lääkäri taas sanoo, että ei täällä ole mitään elävää. Riitelin J:n kanssa enemmän kuin koskaan. J pelkäsi isäksi tulemista. Pelkää vieläkin, mutta ei ehkä enää samalla tavalla. Luulen, että J:lle isyys oli jotenkin abstrakti ja tuntematon voitettava taistelu, jota ei uskaltanut edes aloittaa. J riiteli kanssani enemmän kuin koskaan. Pelkäsin, että suhde ei kestä. Itketti.<br />
<br />
Mutta sitten neuvolassa pikkuisen sydänäänet, joita J oli mukana kuuntelemassa. Oma pikkuinen. Ei enää niin pelottava. Ja minulle tuntuvat pienet potkut. Äiti älä huolehdi, täällä olen. Elossa.<br />
<br />
Nyt tämä perhe on asettunut seesteiseen odotuksen tilaan. Enää ei riidellä. Ollaan lähekkäin.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-22800369448702791012016-04-08T12:07:00.001+03:002016-04-08T12:07:49.177+03:00EnsilöylySaunominen on ihanaa. Paras hetki saunassa on ensilöyly. Siis se hetki, kun istahdat kuuman ja vielä kuivan saunan lauteille ja heität löylyä. Kiukaasta tuleva kuuma kosteus kietoo sisäänsä ja hellii. Muut löylyt eivät tunnu samalta, kun ilmassa on jo kosteutta.<br />
<br />
Joskus menen saunaan sanomatta kenellekään, että se on jo valmis. Istun yksin hiljaa vastaanottamassa ensilöylyn. Heittäydyn selälleni lauteille, nostan jalat ylös ja annan koko päivän kireyksien kadota ensilöylyn syleilyn mukana.<br />
<br />
Tiedän, että poikanikin pitää ensilöylystä. Usein pyydän lapset yhtä aikaa saunomaan. Odotan lauteilla, että poika tulee. Hänkin heittäytyy selälleen ja nostaa jalat ylös. Sitten heitän ensilöylyn ja ja se kietoo meidät molemmat. Joskus lapset ovat ihmetelleet, kun kaikissa maissa ei saunota. Miksi ihmeessä, he kysyvät.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-37399376898037397372016-04-05T19:50:00.000+03:002016-04-05T19:50:49.369+03:00Yksin pärjääminen ja nojan kestävyysEdelliseen väsymystekstiin vielä pohdinta minun ja J:n parisuhdekiisistä. Tietenkin parisuhteen kriisit saavan aikaan lisäuupumusta. Pään surina, että miten meille käy ja miten tästä jatketaan, on omiaan aiheuttamaan minulle uupumista. Joinakin päivinä, kun on paljon ajateltavaa, en jaksaisi tehdä mitään. Ajattelu vie voimat.<br />
<br />
J on tiennyt taudista koko ajan. Aivan alusta asti. En ole sitä mitenkään salannut. Mutta siltikin olen. En kerro oireista, ettei hän huolestuisi. Näytän vain positiivia lehtijuttuja tai tutkimustuloksia. Kerron kaikki lääkärin hyvät sanomiset. Tavallaan haluan säästää J:n siltä mielipahalta, jonka "viallisen vaimon" ottaminen jo lähtökohtaisesti voisi aiheuttaa. Ja ennenkuin kommentoijat taas ehtivät sanomaan, että parisuhteessa ei noin pidä olla, sanon että ei pidäkään ja että se ei ole J:n vika.<br />
<br />
Edellisessä avioliitossani ei mies pystynyt käsittelemään diagnoosiani oikein mitenkään. Ehkä olisi tarvittu vastasairastuneiden perheleiri tai jotain, mutta eihän hän olisi sellaiselle varmaankaan lähtenyt. Sairastuminen oli ikäänkuin minun henkilökohtainen tragediani, ei mitään mikä perhettä koskettaisi. Vaikka tilannehan oli tietenkin kaikkea muuta.<br />
<br />
Ehkä tästä syystä en osaa nojata J:n tukeen. En pysty luottamaan, että jos nojaan, tuki löytyy, eikä kaaduta molemmat. Nojaan varmaan vasta sitten, kun en muuta voi, vaikka olisi varmasti hyvä harjoitella jo ennen kuin on pakko. Ehkä pitäisi opetella päästämään irti yksin pärjäämisen eetoksesta ja opetella pyytämään apua.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-56623851018713194422016-04-03T10:47:00.000+03:002016-04-03T10:47:42.417+03:00Ihan pian. Kohta.En usein ole kirjoittanut sairaudestani, koska en koe sen elämääni määrittelevän. Tietenkin taustalla ja alitajuntaisina valintoina. Sairastan siis aaltomaista ms-tautia, lievää sellaista. Diagnoosi on vuodelta 2009, oireita jokunen vuosi jo ennen sitä. Tiedän, että stressi ja sairastelu pahentaa tilannetta ja olenkin koittanut välttää molempia.<br />
<br />
Nyt olen huomannut, että olen väsynyt. En pelkästään haukottelevan väsynyt, vaan uupunut. Ei jaksa ryhtyä. MS-taudin uupumusta sanotaan fatiikiksi ja se on suurin työkyvyttömyyseläkkeen syy ms-tautisilla. Tietenkään en myönnä olevani uupunut. En ole yhtään kertaa sanonut lääkärille olevani muuta kuin virkeä, pirteä, innokas ja täynnä voimaa. Vaikken olekaan.<br />
<br />
Olen järjestänyt elämääni niin, ettei se väsyttäisi minua. En harrasta mitään säännöllisesti kodin ulkopuolella, kun kuitenkaan en jaksaisi aina lähteä. En tapaa ystäviä tai sukulaisia kuin joskus harvoin. En vain jaksa edes suunnitella tapaamista. Käperryn työn ja kodin väliseen kuplaan. Jaksan vielä ne molemmat, vaikka työtä on mielestäni liikaa jaksamiselleni. Odotan viikonloppuja ja lomapäiviä, loppuviikon lyhempiä päiviä.<br />
<br />
Esimies tietää, että sairastan. Olen sanonut, että osaan itse sanoa, kun en jaksa. Mutta osaanko? Nyt olen ärtynyt sekä töissä, että kotona lapsille. Nukkuisin 9-10 tuntia yössä ja silti haukottelen. Väsyn pelkästä ajatuksesta, että rutiineihin tulee muutos. Pärjään, kun päivät seuraavat toisiaan samanlaisina. Toki on parempia päiviä. Metsäretkiä, yllättäen tehtyjä kivoja juttuja, pihatöitä, suursiivouksia. Mutta sitten onkin jo ihan väsähtänyt.<br />
<br />
Aaltomaisessa muodossa taudin oireet tulevat ja menevät aaltomaisesti. Minä odotan aina, että kohta tämä loppuu. Kohta on ohi. Kohta jaksan, kohta näen kirkkaasti, kohta muisti toimii taas tavallisesti, kohta taas pääsen portaat ylös ilman, että joka askelmaan pitää keskittyä. Kohta. Ja usein niin käykin. Kohta.<br />
<br />
Kohta on kesäloma ja kohta en ole enää uupunut.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-8321203157798913822016-03-12T21:03:00.000+02:002016-03-12T21:03:11.773+02:00Hihalaudan sileä pintaKiertelin tänään naapuripitäjän kirpputoreilla. Hirvittävä määrä tavaraa, parempaa ja huonompaa. Ostin pari pientä kaunista kulhoa ja vanhaan kahviastiastoon pari pullalautasta, kun sattuivat kohdalle. Olisi kai sitä tavaraa ollut ennestäänkin, mutta ei kai näistä haittaakaan ole.<br />
<br />
Saunassa illalla muistelin J:lle vanhoja kirpparilöytöjäni. Niinkuin sekin hihalauta, jolla voisi silittää paidan hihan sileäksi, vaan ei tule silitettyä. Lauta kulkee silti muutosta toiseen, koska se on kaunis ja ostin sen opiskeluaikoina nuorena tyttönä uudessa opiskelukaupungissani. Runko patinoitunutta puuta, lauta päällystetty valkaisemattomalla pellavakankaalla, sisällä pehmikkeenä ties mitä. Muistan lautaa katselessani sen uuden edessä ihmettelevän fiiliksen, joka silloin oli. Maailma on avoinna edessäni!<br />
<br />
Kohta ehkä pitää miettiä tavarasta luopumista. Vanhasta kodista on tarjous. Ehdollinen kyllä, edellyttää edellisen asunnon myyntiä ensin, mutta tarjous kuitenkin. Vanhassa kodissa on käytännössä lähes kaikki tavarat paikoillaan. Lasten huonekalut ja tavarat on täällä ja vaatteet ja tärkeimmät kirjat, muutama huonekalu, sekalaisia käsityötarvikkeita, mutta muutoin talo on tavaraa täynnä. Ja tämä koti täällä on aivan kaikella tarpeellisella varustettu. On siis yksi omakotitalollinen ylimääräistä. Pitää miettiä, että onko tämä minulle tärkeä, onko sinulle? Ja yhdessä luopua turhasta. Tai rumasta. Tai sellaisesta, jolla ei ole merkitystä. Johon ei liity muistoja.<br />
<br />
Ehkä niille mekityksellisille paikka löytyy. Loput kai joutaakin.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-82456929089557319642016-03-06T16:18:00.001+02:002016-03-06T16:18:53.162+02:00Vailla vikaaMiten sitä niin mielellään ajattelisi, että parisuhteen ongelmat on sen toisen vika. Siis ei minun. Tässä tapauksessa J:n. Kokonaan. Minä olisin viaton pulmunen, puhtoinen. Vailla vikaa. Mutta eihän se niin taida mennä.<br />
<br />
Näennäisesti kriisimme on J:n vika. Mutta mikä ajaa J:n siihen, että hän kriisiyttää suhteemme? Varmaan J:n omat selvittämättömät elämäntuskat, mutta varmaan osaltaan minä. Miksi J ei koe voivansa selvittää kanssani elämäntuskaansa? Miksi ei tule kainaloon ja pyydä apua? Mitä kaikkea minä tein edesauttaakseni kriisin syntyä? Miksi en ollutkaan sen luottamuksen arvoinen, jonka J olisi tarvinnut?<br />
<br />
Sitä todellakin luulee oppineensa jotakin elämässään. Kun alunperinkin valitsee sielunkumppanin, puoliskon, on häviävän pieni mahdollisuus, että suhde kriisiytyy. Vai onko? No häviävän pienen mahdollisuuden voi estää olemalla hyvä vaimo. Hoitaa osansa kotitöistä ja menoista, antaa toiselle omaa tilaa, on silti lähellä ja vaalii yhteistäkin aikaa. Ei nalkuta joutavista. Vai voiko silti estää? Ei taida voida.<br />
<br />
Ihmisten pitäisi olla ehjiä ja kokonaisia, sinut itsensä ja maailman kanssa, jotta parisuhteet välttyisivät kaikilta ristiriidoilta. Minä ainakaan en ole ehjä ja vailla vikaa, eikä ole J:kään. Siispä kipuilemme kriisissämme. Onneksi sentään toistemme lähellä, kosketuksessa. Ehkäpä kasvamme ehjemmiksi.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-73364514621680980442016-03-03T08:27:00.000+02:002016-03-03T08:27:35.046+02:00Mykkäkoulua ja rakkauttaBlogi on ollut alusta asti kriisiensetvimistarkoitukseen. Isompien ja pienempinå. Minulla ei ole kovin paljoa ihmisiä, joille voisin puhua, kun asiat painavat mieltä ja kai siinä on se kulissien pystyssä pysymisen ajatuskin. Ja nyt joukko on varmaan entisestään pienentynyt, kun tulee sellainen onnistumisen pakko toisessa avioliitossa.<br />
<br />
Mutta tänään on paremmin kuin eilen. Rakastan J:tä hänen puutteistaan huolimatta. Minulla ei ole tarvetta muuttaa häntä toiseksi. Tietenkin parisuhteemme pahin vihollinen eli alkoholinkäyttö on muutosta vailla, mutta J itsessään ei ole. Minun pitää vain oppia tulemaan toimeen asioiden kanssa.<br />
<br />
J on usein aika jyrkkä. Ei ehkä tarkoita, mutta ei osaa pehmentää sanomisiaan, eikä ilmaista tunteitaan. Tuiskahdus ja sitten mökötys ja mykkäkoulu ovat J:n tapa reagoida epämieluisiin asioihin. Ei keskustelua eikä kompromissin hakemista. Suu viivalle ja tiukka puhumattomuus. Olen jo oppinut, että on ihan turha silloin hakea kontaktia. J ei pysty. Annan hänen olla aikansa. Ehkä kokeilen kepillä jäätä parin tunnin päästä. Yleensä J itse palautuu tavalliseksi, kunhan on valmis. Alussa hätäännyin näistä mykkäkouluista. Nyt menen tekemään omia juttujani tai leikkimään lasten kanssa. Olen kuin en häntä tarvitsisikaan. Mihinkään. Mököttäkööt.<br />
<br />
Asiantuntijat sanovat, että mykkäkoulu riitelytapana voi olla tuhoisaa parisuhteelle. Minusta ei välttämättä. Mykkäkoulu antaa aikaa setviä tunteitaan. Kumpikaan ei sano suutuksissaan asioita, joita ei tarkoita. Lapset eivät joudu kuuntelemaan riitelyä. Sitten kun aikaa on riittävästi kulunut, mykkäkoulu selvitetään kainalossa.<br />
<br />
Kyllähän tämä aiheuttaa sen, että jos johonkin oli aie mennä tai jotain oli aie tehdä yhdessä, varon tekemisiäni ja sanomisiani jos J tuntuu kireältä. Koska jos mykkäkoulu pamahtaa päälle, se estää kaiken toiminnan. Koitan suunnilleen kulmakarvojen asennosta lukea, että mitä mieltä J on, että voin myötäillä. Annan usein omista toiveistani periksi ilman että J edes tietää minun olleen jotakin mieltä. Mutta onko sillä omalla mielipiteellä aina niin väliä?<br />
<br />
Eilisessä kirjoituksessa mainitun parisuhdekriisin setviminen etenee mielestäni hyvään suuntaan. Eilen yksi mykkäkoulu (minä silläaikaa leikin pienemmän kanssa nukeilla ja pelasin muistipeliä ja sitten katsoin Hercule Poirotin) ja sitten kainalossa minun yksinpuheluni siitä, että miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. J:n vastaus: silitys ja "rakastan sinua". Eiköhän tästä hyvä tule.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-55979950080486883132016-03-01T19:27:00.002+02:002016-03-01T19:27:55.100+02:00Arkea ja muutakinJulkaisin tänään tekstin. Varmaan olin niin vihainen. Minulla ja J:llä on meneillään eräänlainen parisuhdekriisi, mutta ei se taida täällä parantua. Ehkä se ennemminkin parantuu puheella ja kainalolla, jota sitäkin on tehty. Otin siis tekstin pois.<br />
<br />
Joskus pitää olla vihainenkin. Joskus viha on ihan hyväksi. Ei voi säilöä kaikkea sisäänsä. Pitää joskus huutaa asiansa kaikkien kuuluviin. Niinkuin tein. Paitsi toisin kuin sen huudon, tämän saa poiskin.<br />
<br />
Ja arjen huomio: aurinko paistoi ja räystäästä tippui vettä. Kylvin rairuohon siemeniä ja kissalle ohraa. Kevät tulee.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-51159756476451332662015-11-08T20:21:00.001+02:002015-11-08T20:21:42.513+02:00Puhetta ja kainaloaParisuhdekriisi oli lähellä tätä keskenmenoa odotellessa. Nyt, näin isänpäivänä, se on käynnissä. Keskenmeno ei käynnistynyt omatoimisesti, vaan lääkäri päätti viikolla 12+1, että se käynnistetään. Eilen lauantaina sain sairaalasta ensimmäiset lääkkeet ja huomenna menen saamaan lisää. Lääkärin mukaan näillä viikoilla on jo kohonnut liian runsaan verenvuodon riski ja joudun viettämään päivän siellä hoitohenkilökunnan silmien alla.<br />
<br />
Mutta siihen parisuhdekriisiin. Minun kokemukseni oli, että J ei tue minua ja jättää minut yksin. J ei ymmäränyt mitä tehdä, kun mitään ei tapahdu, eikä mihinkään satu. Sitä selvitellessä vähän itkettiin ja oltiin puhumattomia, vähän sanottiin asioita, sitten oltiin paljon kainalossa ja sovittiin. J:kin on päässyt jo tukemaan omasta mielestään, kun alkaa tapahtua. Minulle tarpeellinen tuki on koko ajan tarkoittanut kainaloa ja silityksiä, läsnäoloa ja kuuntelevaa kultaa.<br />
<br />
Pelkäsin jo jossakin vaiheessa, että tämä tuen puutteen kokemus jää meidän väliimme. Että kun koen tarvitsevani, en löydä toista ja että se jää kaivamaan. Mutta ymmärsin, että J ei tehnyt sitä siksi, etteikö olisi välittänyt, vaan siksi, ettei osannut. Enkä minä ensin ymmärtänyt neuvoa, että mitä tarvitsen. Puhetta se vain vaati. Ja kainaloa.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-64809430205027813902015-10-24T21:12:00.000+03:002015-10-24T21:12:12.017+03:00Riittääkö henkinen kantti?Olen raskaana raskausviikolla 10+3 ja odotan keskenmenoa. Lääkäri nimittäin totesi ultrassa, että muuten hyvä, mutta sikiö puuttuu. Olen siis tuulimunaraskaana. Ultran ruudulla oli tyhjä ruskuaispussi, sisältö puuttui. Keskenmenon pitäisi alkaa itsekseen 12 viikkoon mennessä. Jos ei ala, aloitetaan lääkkeellinen keskeytys. Elimistölle olisi omatoiminen parempi. Lääkäri kysyi, että kestääkö henkinen kantti odottaa. Sanoin, että kestää. En nyt kuitenkaan ole enää ihan varma.<br />
<br />
Luulen, että tämä on toinen keskenmeno tälle vuodelle. Yksi hento punainen viiva raskaustestisä jo aiemmin ja sitten kaksi viikkoa myöhässä tulleet kuukautiset. Olinko edes raskaana? En tiedä. Ehkä olin, ehkä en. Itkin kuitenkin. Ehkä enemmän sitä, että jos tämä olikin vain yhden mahdollisuuden tilaisuus, joka meni ohi. Että olen kykenemätön jo. Liian vanha. Enemmän itkin sitä, kuin mitään kuollutta. J sanoi, että älä itke. Yritetään uudelleen.<br />
<br />
Tämän raskauden tilanteen selvittyä itkin myös. Itkin sitä, että en pysty tekemään J:stä isää. Että en saakaan lasta J:n kanssa. Että meistä ei yhdessä tulekaan vanhempia. Mietin, että saako itkeä, kun mitään ei kuollut, kun mitään ei ollut syntynytkään. Saanko itkeä sitten, kun se kaikki valuu verenä pois?<br />
<br />
Syyllistän itseäni. Olen monesti ollut kärsimätön äiti. Huutanut lapsille, kun eivät tottele. En ole ainaisen lempeä. Jos siksi minun ei katsota tarvitsevan lisää lapsia? Olen itsekäs, kun haluan vielä lapsen. Olen jo iän puolestä lapsentekoiän ehtoopuolella. Minun kuuluisi olla onnellinen kahdesta ja keskittyä nykyisyyteen. Ei itsekkäät äidit lisää lapsia enää tarvitse. Tiedän, että J:lle riittäisi nykyisyys. Hän on onnellinen tästä perheestä, joka on. Vaikka tukee minua kaikessa ja haluaa yrittää yhteistä, niin onko silti niin tarkoitettu, että jos en osaa onnellinen tästä hetkestä, minut pakotetaan hyväksymään se? En tiedä, ajattelen joskus monimutkaisesti. Jos olisin parempi ihminen, saisin lapsen.<br />
<br />
En tiedä, että onko J puhunut kenellekään yrityksestä. Tuskin. En tiedä puhuvatko miehet jostakin, joka ei ole konkreettista. Joka on vain ajatus. Minä puhuin siskolle. Ja senkin, että olen raskaana. Sitten senkin, että odotan keskenmenoa. Sisko kysyi, että vieläkö yritetään. Sanoin etten tiedä. Enkä tiedäkään. Riittääkö henkinen kantti?Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-39355322440235498792015-08-02T16:22:00.000+03:002015-08-02T16:22:12.694+03:00KuulumisiaSain lukijalta postia, että kuulumisia odotellaan. Täällä uusperheen arkea eletään. Lomalla oltu, mustikoita syöty, mansikoita pakasteltu. Muutamia aiheita on välillä pyörinyt mielessä, joista voisi kirjoittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ei kai ole enää semmoista purkautumisen pakkoa.<br />
<br />
Exän kanssa lasten asiat on sujuneet suht mallillaan. Tietenkään ei yhäkään maksa elatusmaksuja ja säännöllisen epäsäännöllisesti säätää sovituista tapamisista, mutta siis yllättävän sujuvasti. Kun ei siis kummoisia odota... Kasvatusperiaatteet on yhä erilaiset, enkä halua niistä hänen kanssaan alkaa vänkäämään, kun tiedän ettei se mitään hyödytä ja pelkkä riita tulee. Keskustelen sitten lasten kanssa uusiksi ja perustelen, että miksi minun kantani olisi parempi. Kuten se kerta, kun isompi ilmoitti, että kun peruskoulu on käyty, niin sitten ei ole pakko tehdä mitään. Että voi vaan maata sängyssä ja pelata pelejä. Iskä sanoi.<br />
<br />
Huomaan välillä olevani katkera raha-asioista. Minulla on rahaa riittävästi tavalliseen elämään. Toki auto on 13 vuotta vanha, uudet vaatteet katsotaan ensin kierrätyksestä tai tarjouksesta, mutta mistään ei olla paitsi, mitä tarvitaan. Mutta se exä ei maksa niitä elatusmaksuja ja säännönmukaisesti vaatetta häviää lasten siellä ollessa. Ja sitten lapset tuovat kotiin uudet kivat mukit "Iskä osti tuliaiseksi, kun olivat lomala Italiassa." Tai kun lapsi kysyy saunassa, että "Mikä se tryffeli oikein on? Kun iskällä oli tryffelijuustoa ja tryffeli on kuulemma kamalan kallista." Tiedän, että rahasta ei kannata katkeroitua. Se vaan on näin. Vaikka maksan pankille joka kuukausi lainaa, joka ositusta varten piti ottaa ja jonka mies laittoi sileäksi kolmessa kuukaudessa. Ja vaikka elatusvelvollinen isä ei vaan elätä. Ei vaan huvita. Äiti elättää. Tottakai äiti elättää omansa. Äiti on lapsia halutessaan päättänyt ottaa vastuun. Kasvattaa ja elättää. Rakastaa. Rahaahan se vain on.<br />
<br />
J:n kanssa menee hyvin. Välillä riidellään, niinkuin muutkin, mutta arki sujuu ilman ponnistusta. Kotityöt tulevat tehdyksi ponnistelematta. Kumpikin tietää mitä tekee. Rahasta ei riidellä milloinkaan. Ostamisen ajatus on samanlainen. Arki soljuu eteenpäin. Iltasuukko aina oikea, jalat peiton alla toistensa lomassa. Vaikka alkuun oli jotenkin vaikeaa päästää irti ajatuksesta, että ei ole enää minun, yksin minun, elämääni, vaan on tämä yhteinen. Laitoin vasta toukokuussa taloni myyntiin. Pidin sitä ajatuksen tasolla pakopaikkana, että jos tämä ei toimikaan tai jos en haluakaan yhteistä. Sitten palaan kotiin. Melkein vuoden. Ja sitten uskoin, että kyllä tämä toimii, enkä palaa. Talo ei ole tietenkään vielä myyty. Käydään siellä välillä lomailemassa ja pihatöissä.<br />
<br />
Tuomioistuimen eropäätöksestäkin alkaa olla kaksi vuotta. Koko eroprosessin käynnistymisestä ajatuksen tasolla jo varmaan viisi vuotta. Jälkeenpäin voin vaan todeta, että ei mikään mitä olisin tehnyt toisin, olisi auttanut sitä liittoa pysymään kasassa. Se oli monella tapaa huono liitto. Eräs ystävä ehkä eroaa. Prosessin käynnistys on ilmeisimmin puolison päätös. Nyt hänellä on se epäuskoinen tuskainen olo, johon lohdutuksen sanat eivät yllä. Mutta niin se vaan on, että ero voi olla hyväksi!Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-61177587195253573952015-05-02T12:48:00.000+03:002015-05-02T12:48:14.002+03:00Ovia sulkeutuu, että toisia voisi aueta?Hain opiskelupaikkaa työn ohessa tehtäväksi, mutta en päässyt. Jäin kauas varasijoille. Osasin sitä odottaa ja ehkä vähän toivoinkin, mutta yritin kuitenkin. Yksi ystävä sanoi kuultuaan, että Herralla on minun varalleni nyt muita suunnitelmia ensi talveksi. Siksi en päässyt. Ja saattaahan se vaikka olla niinkin.<br />
<br />
Nimittäin yllättäen työnantajani suunnittelee sopimuksen irtisanomista. Siis siitä tehtävästä, jota teen toisen organisaation siipien alla. Eivät siis enää haluaisikaan olla yhteistyössä. Ehkä. Minun mielestäni sopimuksen irtisanominen on taloudellisesti järjetön. Teen talolle ns. helppoa rahaa, mutta ilmeisesti muut syyt nyt painavat. Virtaviivaistaminen ja tiivistäminen, rönsyjen katkominen, perustehtävään keskittyminen. Vaikka taloudellisesti ei olekaan syytä. Yt:t kai lisäävät uskottavuutta joka tapauksessa. Mutta siis nyt vielä neuvotellaan ja katsellaan. "Ei pidä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä.", sanoi isoherra.<br />
<br />
Tempoilevaa on toiminta, kun minulla olisi ollut heinäkuun loppuun saakka määräaikainen sopimus ja päättivätkin sitten tammikuussa vakinaistaa. Ja kohta varmaan irtisanovat. Mutta tätähän se on nykyajan työelämä itse kullakin.<br />
<br />
En ole vielä hirveän huolissani tulevaisuudesta. Todennäköisesti joku toinen ryhtyy hoitamaan samaa sopimusta ja minulla on hyvä mahdollsuus päästä uudelle vanhana työntekijänä. Olen hoitanut työni hyvin ja saan suositukset. Ja jos ei ryhdykään ja jos en pääsekään, niin kohtuullisten työmatkojen päässä on useita kaupunkeja, joista voisi töitä saada, jos tästä kotikaupungista ei saisikaan. Minulla on usean eri alan koulutuksia, ei vielä liikaa ikää ja kaunis cv. Mutta eihän sitä tiedä siltikään. Ehkä sillä Herralla on joku suunnitelma, jota en tiedä vielä.<br />
<br />
Kuitenkin kun ovia sulkeutuu, niin toisia avautuu.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-7152965926390779670.post-22347588416559591512015-03-29T18:50:00.001+03:002015-03-29T18:50:39.529+03:00PuhelinmyyjäPerjantaina tuli kiinteistöverolappu. Se oli väärin. En tiedä miksi, mutta lapussa oli yhä talon omistus 1/2 minulle ja exälle, vaikka lainhuuto on haettu jo 2013 ja minulle tulleen otteen mukaan kirjattu järjestelmään tammikuussa 2014. Ja nyt tulee laput, että yhteinen? Hermo kiristyi aika lailla. J lohdutti, että kyllä valtiollakin virheitä tehdään. Laitetaan oikaisu. Silti hermostuin. Kuin minun omistusoikeuteni omaan kotiini olisi vaakalaudalla. Kuin joku koittaisi riistää minulta kotini. Vaikka virhehän se vain on.<br />
<br />
Lähdin perjantairuuhkaan kauppaan tässä samassa kireässä fiiliksessä. Fiilistä ei auttanut, että kaupasta ei löytynyt sitä mitä tarvitsin ja jouduin menemään vielä toisenkin kaupan perjantairuuhkaan. Kaupassa soi sitten puhelin. Siellä oli puhelinmyyjä. Yllättäen puhelinmyyjä pelasti päiväni.<br />
<br />
Tykkään lukea lehtiä. Säilyttelen aikakauslehtiä ja luen niitä vuosienkin päästä uudelleen. Olen vähän huono käymään kirjaston lukusalissa ja huono ostamaan irtonumeroita, joten tilaan pätkiä kotiin. Sanomalehdet on kestona, mutta aikakauslehdet vaihtuu. Fiiliksen mukaan.<br />
<br />
Viime viikkoina on ollut kevään ja kesän tuntua, joten olen suunnitellut pihanlaittoa. Mitä istuttelisin, mitä laittaisin. Kevät on tuonut ajatuksiin myös mökkeilyn. Meillä on mahdollisuus käyttää J:n äidin mökkiä. Meille näyttäisi tälle kesälle jäävän hoitovastuu ja sehän sopii hyvin. Kävimme vasta mökillä makkaran paistossa lasten kanssa ja ihana auringonpaiste näytti jo melkein kesältä.<br />
<br />
Mutta siihen puhelinmyyjään. Puhelinmyyjä oli kohtelias ja miellyttävä, asiakaspalvelija. Ei pelkästään lukenut puhetta paperista. Tunsi tilaushistoriani siinä firmassa ja tiesi, että tilaus yhdestä lehdestä on päättymässä. Hänellä oli minulle mainio tarjous Meidän mökki-lehdestä, joka on tullut minulle joskus aiemminkin pätkänä. Sanoin heti, että kyllä kiitos, tilaan mielelläni. Mukaan sai pari numeroa jotakin muutakin ja kun vaihtoehdoissa oli Viherpiha, niin kysyinkin, että milläs hintaa sitä saisi tilata. Heti löytyi sillekin tarjous. Ja niin kaupan perjantairuuhkassa olinkin fiilistellyt itseni mökille ja kädet multaan kukkien keskelle. Ei kiukuttanut yhtään.Raparperinainenhttp://www.blogger.com/profile/11815327410137437815noreply@blogger.com