lauantai 26. lokakuuta 2013

Osaan ja pystyn

Ostin huonekalun. Tähän huonekaluun liittyy monta symbolista merkitystä. Se oli ensimmäinen, jonka valitsimme lasten kanssa meidän perheelle. Ehkä se tietysti oli niin, että minä valitsin, eikä lapsilla ollut mitään sitä vastaan. Ensimmäinen huonekalu täällä, jota mies ei ole nähnyt. Vain minun.

Toinen symbolinen merkitys liittyy sen kasaamiseen, niin ja ensinnäkin sen kuljettamiseen. Huonekalu ajan tavan mukaan annettiin huonekaluliikkeestä mukaan paketeissa. Neljässä painavassa paketissa. En oikein jaksanut nostaa yhtäkään niistä, mutta kärryn kanssa sain ne sisälle. Kokoamisohjeessa oli hirveän monta sivua. Jouduin ruuvaamaan uudellen monta ruuvia, kun en osannut tulkita ohjetta. Jouduin viime metreillä vähän purkamaankin, kun yksi ruuvi ei pitänytkään ja sitten sen kanssa oli enemmänkin ongelmia. Kahtena päivänä kokosin. Lapset jo kieppuivat ympärillä, kun ei valmista ruvennut tulemaan. Välillä piti laittaa kokoaminen sivuun ja huomata lapset. Mutta valmista tuli kuitenkin! Ehkä kaunein huonekaluni. Itse kokosin. Pärjäsin ja osasin!

Tämä huonekalu antoi minulle varmuutta siihen, että pärjään kyllä. Minä ja lapset pärjäämme hyvin näin. Osaan ja pystyn.


keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Kelpaan näin

Miten syvässä vanhat tavat ovatkaan! Kaikessa! Vaikka olisi tiedostanut, että missä menee vikaan ja vaikka kuinka olisi päättänyt toimia toisin, niin siltikin huomaa olevansa kiinni vanhassa. Uudelleen ja uudelleen.

Bonusmiehen kanssa on tultu tulokseen suhteen jatkosta. Jatketaan niinkuin ennenkin. Tulos ei yllätä yhtään. Bonusmies ei saa aikaiseksi muuta, vaikka ehkä haluaisikin ja minä olen tyytyväinen ja onnellinen siitä, että bonusmies varmistaa taas. Minulla ei ole kiire mihinkään. Ei tarvitse etsiä jotain puuttuvaa puoliskoa. Minulla on nyt taas bonusmies. Jonka kanssa siis ei ole seksiä, eikä mitään muutakaan sellaista. On taas ne lukemattomat viestit, on joku jolle kiukutella, on joku jolta kysyä neuvoa ja joku jonka kanssa jakaa ilot. Joku jolle toivottaa huomenta ja pohtia, että mitä ostaisi kaupasta. Bonusmies on varmaan paras ystäväni. Tietenkin elättelen yhä toiveita, että hän joskus haluaisi jotakin enemmän, mutta voi olla, että ei. Ehkä otamme vanhainkotiin vierekkäiset huoneet?

Olen päättänyt, että tällä kertaa en pahoita mieltäni siitä, että hän ei ole rakastunut minuun. Tiedän sen ja olen tietoisesti valinnut tämän tien. Ja sitten kuitenkin pahoitan, kun hän ei suhtaudu minuun kuin rakastajaan. Ei riennä apuun kuin ritari. Herran tähden, ei tietenkään. Antaa minun hoitaa omat soppani, niinkuin aina. Kuuntelee kyllä.

Tämä ratkaisu antaa mielelleni tilaa toipua. Saan olla oma itseni ja kelpaan näin.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Taikina on jo kohonnut

Mielessä tuntuu pyörivän taas hirveästi kaikenlaisia kysymyksiä. Huomaan, että blogipäivityksiä on melkein päivittäin, kun välillä mentiin jo melkein yksi per viikko -vauhtia. Postausten määrä lienee suoraan verrannollinen päässä pyörivien kysymysten määrään. Nyt olen huolissani enimmäkseen kahdesta asiasta.

Ensimmäinen koskee lapsia. Osaanko ja jaksanko olla hyvä äiti? Tuleeko lapsista onnellisia? Onko tästä erosta ja perhe-elämästä jäänyt lapsille loppuelämän traumoja? Kun en jaksa, mitä teen? Jaksan vain? Välillä tuntuu, että lasten näkökulmasta käyttäydyn aivan kaksijakoisesti: pidän kuria ja vaadin, olen tiukka, huudan väsyneenä, välillä sanon, että antaa olla ja sitten  ja sitten toisaalta hemmottelen, pidän kainalossa, ostan leluja, leivon pullaa ja paistan vohveleita. Tehdään kaikkia kivoja juttuja ja taas toisena päivänä en jaksa tehdä oikein mitään muuta kuin pakolliset. Miten lapset kokevat minun kipuiluni?

Toinen koskee minua naisena. Nyt tuntuu, että joka toinen päivä olen sitä mieltä, että näin on hyvä. Minä ja lapset olemme hyvä perhe. Elämä on hyvä ja täysi näin. Ja sitten joka toinen päivä kaipaan hirvittävästi aikuista seuraa. Läheisyyttä, lämpöä, kosketusta, kumppanuutta. Koen, että kun olen äiti, olen jotenkin niin täysin ja vain äiti. Että haluaisin olla myös nainen, en pelkkä aikuinen, vaan nainen.  Ja että ollakseni nainen, tarvitsen siihen miehen. Haluaisin niin koskettaa miestä, tuntea ihon käsieni alla, painaa pään kaulakuoppaan ja nuuskia miestä, olla lähellä. Ja nyt siis selvennyksenä, että en puhu ex-miehestä, vaan jostakin muusta miessukupuolen edustajasta.

Nyt kuitenkin olen taas se kiva äiti ja menen leipomaan korvapuusteja lasten kanssa. Taikina on jo kohonnut.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Lapsiperhe

Tänään olin melkein koko päivän lasten ja siskon kanssa. Teimme yhdessä kivoja juttuja ja olimme paikassa, jossa oli paljon tekemistä. Siinä samaisessa paikassa oli paljon lapsiperheitä. Äitejä ja isiä lapsineen. Mekin olemme käyneet siellä aiemminkin, silloin kun mies vielä oli mukana. Päivä oli siskon kanssa hieno, eivät lapset iskää kaivanneet. Pienempi oli kyllä huolissaan, ettei äiti vaan häviä, eikä hävinnytkään. Toisin kuin se iskä, joka lasten näkökulmasta on hävinnyt. Yhtäkkiä vaan. Aamulla oli, illalla ei ollut. Eikä sen jälkeen.

Mutta siellä niiden lapsiperheinen keskellä mietin taas sitä, että nyt tosiaankin on vain minä ja lapset. Se on se meidän perhe. Lapsiperhe yhdellä vanhemmalla. Riittääkö se?

lauantai 19. lokakuuta 2013

Hyvää elämää

Makasin tänään kylpyammeessa. Siellä vaahtojen keskellä. Välillä kävin saunassa. Mummu opetti lapsia virkkaamaan sillä aikaa. Olen lasten kanssa syyslomamatkalla ja kissa on mukana. Koko perhe. Ulkona on lunta ja pakkasta. On ihan talvinen olo.

Elämä tuntuu tänään hyvältä ja täydeltä.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Hyvä on näin

Niinhän siinä sitten kävi, että olin liikaa minä ritarille. Aivan ymmärrettävä ratkaisu. En kuitenkaan ole sitä mieltä, että pitäisi koittaa olla joku muu, että kelpaisi. Kyllä se minuus olisi sieltä paljastunut joka tapauksessa. Ymmärrän senkin, että en ole kenellekään nyt se "ihana nainen". Kenellekään. Ritarille toivoisin ihanaa naista, hän oli mukava mies.

Mielenkiintoista tässä seikkailussa oli seurata omia tunteita. Minussa heräsi taas jotakin sellaista, jonka olin luullut menettäneeni. Hetken aikaa koin olevani taas naisellinen nainen. Hetken aikaa sain taas tuntea vahvasti, ääripäitä kylläkin, mutta vahvasti. Jouduin miettimään, että mitä haluan ja mitä en halua. Millaisiin kompromisseihin olisin valmis? Mitä minulle merkitsee, että minulla olisi mies elämässäni?

Sekin oli mielenkiintoista, että kun ritari ei kestänyt keskustelua rajoista, ajattelin heti, että bonusmies kesti ja olisi kestänyt tämänkin. Minulla on häntä ikävä, mutta se suhde on nyt bonusmiehellä mietinnässä. Voi kestää pitkään. Toissapäivänä joimme kahvia samassa pöydässä, mutta muutoin emme nyt ole yhteyksissä.

Nyt olemme jälleen minä ja kissa ja isompi ja pienempi. Hyvä on näin.


keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Kuinka sydän annetaan tai ei anneta?

Edellisen postauksen kommentti sydämen antamisesta jäi mietityttämään. Että kuinka sydämen voi antaa tai olla antamatta? Onko siihen vaara aina, jos ylipäätään lähestyy toista ihmistä? Voinko minä päättää, et saa sydäntäni? Ja niinkuin laulussa sanotaan "Jos haluut saada, on pakko antaa." Että mihin asti mitään suhdetta voi viedä tietoisella päätöksellä, että ei avaa sydäntään ja näin välttää sen antaminen? Ja voiko koskaan olla varma toisesta ihmisestä, että ansaitseeko toinen sitä?

Ehkä todenmukaisempi on sanonta sydämen varastamisesta. Ehkä se käy niin vaivihkaa, hämärän hetkissä, pienin askelin, että sitä ei huomaa ajoissa, että voisi tehdä tietoisen päätöksen. Yhtäkkiä huomaa, että on menettänyt sydämensä tai että sen menettäminen on niin lähellä, että tekee äkkinäisiä, jopa paniikkisia liikkeitä. Ja onko sydämen menettämisen nopeudella tai hitaudella mitään tekemistä asian oikeellisuuden tai kestävyyden kanssa? En tiedä, kunhan pohdin.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Rajat

Ritarin kanssa tuli erimielisyys. Tai no ei ehkä erimielisyyskään, vaan näkemysero. Ritarin tapa toimia erässä asiassa, tai no ei edes tapa, vaan aie toimia, sai minut pahoille mielin. Vastasin ensin hänelle suunnilleen, että ok, vaikka minulla oli kyyneleet silmissä. Mietin sitten, että eihän hän voi tietää miltä minusta tuntuu, jos en sano. Kirjoitin sitten hänelle, että miltä minusta tuntuu, mitä tunteita heräsi. Mietin taas hetken ja tulin tulokseen, että minun on kerrottava hänelle, miksi ensin vastasin kuitenkin ok. Ja niin hän sai selvityksen siitä. Taas mietin hetken aikaa, että eihän hän voi arvaamalla päästä siihen tulokseen, johon haluaisin, vaan minun on se hänelle kerrottava. Ja niin hän sai jälleen uuden viestin, jossa kerroin, että missä minun rajani tässä asiassa menevät ja selityksen siitä, miksi ne menevät juuri siinä.

Näistä viesteistä seurasi hiljaisuus. Tiedän, että hän ei roiku iltakausia sähköpostillaan, joten hiljaisuus saattoi johtua siitäkin. Lähetin hänelle hyvänyönviestin tekstiviestillä, jossa kerroin myös, että sähköpostissa on erinäisiä viestejä. En saanut vastausta, mutta hyvin mahdollisesti hän oli jo nukkumassa. Mutta aamullakaan ei tullut viestiä, joten todennäköisesti hän jäi pohtimaan sekä syitä että seurauksia. Niitä minun rajojani. Vielä en tiedä kuinka käy. Mutta minulla on hyvä olo siitä, että näin alkuvaiheessa uskalsin sanoa miltä minusta tuntuu. Uskalsin olla minä, enkä myötäillyt häntä hyväksymisen toivossa. Jos hän päätyy siihen, että minun rajani olivat liikaa, en mahda sille mitään. Olisin valmis keskustelemaan hänen tunteistaan ja hänen rajoistaan, hakemaan kompromissiakin, mutta ilman puhetta en voi sitä tehdä.

Nyt on uskallettava heittäytyä tähän epävarmuuden tunteeseen ja odotettava.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Orastava verso

Kun nyt olen siinä onnellisessa tilanteessa, että aluillaan on suhde, olen joutunut miettimään sitä paljon. Mikä on tämän suhteeksi sanotun orastavan verson kasvatuksen ja vankistamisen kannalta oleellista? Mikä siihen antaa voimaa? Kuinka keskeneräinen saan olla? Kuinka paljon vanhaa pitää pystyä jättämään taakse, että uusi mahtuu kasvamaan?

Selvää on, että näillä taustoilla olen monesta asiasta epävarma, epäluuloinen, pelokaskin. En osaa luottaa, en osaa heittäytyä. Haluaisin, mutta en pysty. Tietenkin tämä tuli liian äkkiä eron jälkeen. Olisin tarvinnut aikaa kasvaa ja eheytyä, mutta nyt meni näin. En todellakaan jätä käyttämättä tätä mahdollisuutta, jonka kohtalo heitti eteeni. Mutta nyt tässä orastavassa versossa joudutaan käyttämään energiaa ja voimavaroja siihen, että minä uskaltaisin olla.

Minkä verran minun mustat muistoni vievät valoa suhteelta? Tukahdutanko sen käytökselläni? Tähän saakka ritarini on vastannut kaikkeen epävarmuuteeni, ahdistukseeni ja pelkooni lempeästi, kannustavasti, viisaasti. Ehkä nainen saa olla heikko, eikä suhde siihen kaadu? Mutta missä vaiheessa minun täytyy pystyä katsomaan vain eteeni, eikä taakse ja eteen, taakse ja eteen ja vielä vilkuillen sivuillekin?

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

On se ihana!

Voisiko tätä nyt sitten sanoa toivepostaukseksi? Kissan kuulumisia on kyselty ja kerronpa nyt sitten kissasta. Kissa on hirmuisen seurallinen. Kulkee meidän perässä koko ajan ja haluaa olla samoissa hommissa. Myös lapsivieraiden keskellä. Kissa ei ole moksiskaan sylissä roikottamisesta. Johonkin eristämisestä sen sijaan on. Maukuu kuin päätä leikattaisiin. Viikolla oli vesipumppuongelma, jota työmiehet kävivät korjaamassa. Kissan laitoin siksi aikaa saunaan. Kyllä kuului, että ei miellytä!

Öisin kissa nukkuu meidän sängyissämme. Jos lapset ovat omissaan, niin yleensä jommassakummassa tai jos olemme kaikki isossa sängyssä, niin on kyllä kissakin. Päivällä kissa nukkuu olohuoneen sohvalla omassa korissaan. Kun kissa huomaa, että hänet on huomattu sängyssä, alkaa hirmuinen kehräys. Yleensä se nukkuu jalkopäässä, mutta toisinaan kissa kiipeää pääpuoleen. Laittaa päänsä tyynylle isomman ja pienemmän väliin ja nukkuu siinä.

Tietenkin pienet kissat tekevät tuhmuuksia. Enimmäkseen tämä kissa syö kukkiani, makailee kukkaruukuissa ja levittelee multia. Toisinaan syöksyy varpaisiin kiinni. Etsii poltettavien roskien joukosta paperitolloja, joita silppuaa pitkin lattioita. Sotkee lasten leikit varastelemalla leikkirahoja, tiputtelemalla junia raiteiltaan ja viemällä ponit, pallot ja pikku-ravut omiin jemmoihin sängyn alle.

On se ihana!

lauantai 12. lokakuuta 2013

Keijukainen kuunteli

Töissä puhuttiin perjantaina ajan kulumisesta. Että kohta on lokakuun puoliväli ja siitä on vain askel marraskuuhun. Marraskuun loppu on pikemmin kuin huomaakaan ja sittenhän se on joulukuu. Että mihin tämä vuosi meni? Päiväkirjan hyvä puoli (monien muiden hyvien puolien lisäksi) on se, että siihen voi palata. Aiempiin teksteihin. Muistin nimittäin, että tein tällekin vuodelle jotakin toivelistaa ja kun vuosi on kohta paketissa, niin mitähän siellä olisi vielä työn alla?

Listassa oli päällimmäisenä toive onnesta, ilosta ja turvallisuudesta. Että ero menisi helposti ja kaikki olisi paremmin. Ero ei mennyt helposti, eikä vielä ole valmiskaan kaikilta osin, mutta nyt päällimmäisenä on onni ja ilo. Pienempi leikkii tuossa lattialla poneilla, käy välillä halaamassa. Kissa makaa nojatuolin selkämyksellä aivan pääni takana. Katsoo vuoroin ikkunasta ja vuoroin pienemmän leikkejä. Isompi katsoo lastenohjelmaa. Minulla on raidalliset villasukat jalassa ja kahvikuppi käden ulottuvilla. Olo on rauhallinen ja seesteinen. Illalla viimeiseksi sain tekstiviestillä hyvänyön toivotuksen ja aamulla melkein heti herättyä huomenen toivotukset.

Keijukainen taisi kuunnella minua vuodenvaihteessa?

torstai 10. lokakuuta 2013

Luulo ei ole tieto

On niin ihana huomata olleensa väärässä! Uljas ritari ei laukannutkaan pois. Jähmettyi paikoilleen väärinkäsitysten verkkoon! Amerikkalaiset sähköpostipalvelimet pimittivät meiltä toistemme viestejä; minä luulin ja sitten hän luuli ja sitten yhtäkkiä ikäänkuin ei ollutkaan tulevaisuutta. Löysin hänen tulematta jääneen viestinsä tänään roskapostista ja tajusin, että tässä on tapahtunut väärinkäsitys. Minä luulin, että en ole hänelle se oikea. Hän luuli, että ei ollut minulle se oikea. Ilmeisesti vieläkään se viesti, jonka luettuaan hän olisi ymmärtänyt olleensa, ei ole tavoittanut häntä.

Mutta nyt koitamme rakentaa keskustelukulttuuria, jossa ymmärtäisimme toisiamme. Ja toivottavasti treffaamme uudelleen.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Mukulakivisillä kaduilla

Soitin tänään Maistraattiin ja mies poistettiin ruokakunnasta. Se oli se virallinen termi. Viime viikolla ilmoitin sähköpostilla miehelle, että näin tehdään, jos hän ei itse siirrä kirjojaan pois. Ei ollut siirtänyt. Aikaa olisi ollut ja pankkitunnukset ovat mukana, joten olisi voinut sen tehdä. Ennen viimeviikkoista riitelyä mies pyysi, että ilmoitan ennen kuin teen mitään tämmöistä. En nyt sitten ilmoittanut, kun ystävällisetkin yhteydenotot johtavat uhkauksiin oikeuteen haastamisesta.

Tästä kuitenkin juontui mieleeni se, että milloin asiat ovat omissa käsissä ja milloin eivät. Siellä se mies maleksii mukulakivisiä katuja (oletan, että ulkomailla aina on sellaisia katuja), juo taukojuomaa katukahvilassa, kuvaa nähtävyyksiä, liehittelee naisia. Ja kotimaassa, tietämättään, on nyt koditon, asunnoton, valtion rekisterissä ilman osoitetta. Postit palautuvat lähettäjälleen. Yhteiskunnan silmissä hän on kadonnut.

Kun se, joka aina on huolehtinut, lakkasi nyt oikeasti huolehtimasta. Maksuhäiriömerkintä ja luottotietojen menetys, kohta suljettu puhelin. Kohta varmaan haastemiehenkin etsimä, kunhan ne elatusasiat laitan sinne käräjille. Ja kaikki tämä siellä mukulakivillä kävellessä ja vihellellessä.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Niin sitten kävi

Niin siinä sitten kävi, että uljas ritari ratsullaan laukkasi toiseen suuntaan. En ollut hänelle se oikea. En ole kovin pettynyt. Tietenkin ensin olin. Minä olisin halunnut treffata uudelleen. Sellaista ritaria! Mutta ymmärrän oikein hyvin hänen kantansa. Minun olisi pitänyt olla jotakin erityista ja speliaalia, jotta näiden kaikkien näkyvillä olevien vaikeuksien ohi hän olisi halunnut jatkaa. Ja onhan se paras juuri näin, että on tavattu ja minä olen reilusti kertonut odotettavissa olevat vaikeudet. Ritari ei arvioinut minua sen arvoiseksi, että olisi kannattanut taistella. Joten ei hänkään sitten ollut minulle se oikea.

Kun oikeasti en halunnut nettideittailusta ketään tavata ja tämä oli sellainen lipsahdus, niin katson parhaimmaksi poistaa profiilin. Markkina-arvo tuli testattua. Juttukavereita löytyy, treffeillekin pääsee. Kaikki siitä eteenpäin olisi jotain, joka ei taitaisi nyt mahtua tähän elämäntilanteeseen.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Suutelemisesta

Mietin tänään suutelemista. Suuteleminen on minulle erittäin intiimi tapahtuma. Lakkasin suutelemasta ex-miehen kanssa jo monta vuotta sitten. Sen jälkeen joskus oli vielä suukkoja tai pusuja, mutta nekin loppuivat kauan ennen kuin seksi. Seksi on minulle vähemmän intiimiä kuin suuteleminen. Luin jostain, että jotkut seksityöläiset eivät suutele koskaan asiakkaita suulle, kokevat liian intiimiksi. Kuten minä!

Mietin suutelemista siksi, että jos treffeille tulee jatkoa (mitä toivon), on väistämättä edessä jossakin vaiheessa myös suuteleminen. Millaista sen pitäisi olla? Millaista sen haluaisin olevan? Mitä minussa pitää tapahtua ennen kuin katson kykeneväni suuteluun? Ei varmaan voi olla todella läheinen, rakastettu, ennen kuin on suudellut, mutta entä jos ei pysty suutelemaan ennen sitä? Vai pystyykö?

Olen nelikymppinen kahden lapsen äiti, ja olo on kuin en olisi koskaan ollut miestä lähellä.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Uljas ritari ratsullaan

Eilinen surkea vuodatukseni sille eräälle, jonka aioin ehkä treffata, aiheutti sen, että treffasimme. Uljas ritari ratsullaan saapui minua lohduttamaan. Kun sattui olemaan lapsivapaa viikonloppu ja varmaankin tämän kesän viimeiset ajokelit moottoripyörälle. Ritari toi tullessaan viikolla leipomansa ruisleivän, korjasi käydessään oven, joka ei ole mennyt kiinni ainakaan vuoteen ja kiikutti pienimmäistä polvellaan.

Arvaatte varmaan, että aion treffata uudelleenkin.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Tyydyn vain itkemään

Riitelin tänään ex-miehen kanssa sähköpostilla. Aiheena oli lasten huoltajuus, elatukset, tapaamiset, hänen kirjansa tässä huushollissa, vanhat velat, ositus, minun käsitykseni hänestä juoppona ja sitä ja tätä ja tuota. Soitin nimittäin lastenvalvojalle, joka sanoi, että sopimuksia ei voi tehdä etänä. Miehen pitäisi tulla paikalle. Että jos mies ei aio tulla, niin sitten se tehdään käräjillä. Miehen mukaan minä olen ilkeä nainen, joka haluaa estää isän ja lasten tapaamiset. Ja kun kuitenkin olen haukkunut häntä juopoksi, niin hän haastaa oikeuteen kunnianloukkauksesta ja vaatii samaan syssyyn huoltajuudet ja kaikki. Kaikenlaisia solvauksia siihen kaupan päälle. Ei minua mies pelota. Uhotkoon siellä ulkomailla mitä haluaa. Varmaan on lastensuojelu taas kohta ovella. Puhelimeen minun ei tarvitse vastata, eikä sähköposteja lukea.

Mutta tästähän nyt siis seuraa se, että kun minä olin jo tuudittautunut ajatukseen, että ero on ohi, niin eihän se ole! Ei yhtään. Sehän on vasta alussa. Mies aikoo kiusata aina siihen saakka, kunnes lapset ovat täysi-ikäisiä. Aina ja aina vaan. Tästä syystä minun on keskityttävä tämän paskan lapioimiseen, eikä mihinkään uuden elämän rakentamiseen. Lapset on pidettävä pois jaloista, lapsia on suojeltava. Riitelyyn on oltava valmis ja väsymätön.

Tässä yksi päivä kirjoitin siitä yhdestä miehestä, jonka ehkä aioin treffata. Kirjoitin hänelle tänään lyhennetyn version tästä erosta, tämänpäiväisestä, omasta sairaudestani ja oletuksestani tulevaisuudesta. Että täällä on tarjolla kasa paskaa. Että kannattaisi mieluummin suunnata tarmonsa johonkin toiseen naiseen.

Tänään suoraan sanottuna vituttaa, mutta tyydyn nyt kuitenkin vain itkemään.

torstai 3. lokakuuta 2013

Eronnut

Tänään tuli eropäätös käräjäoikeudesta. Nyt olen virallisestikin eronnut. Kuten suunnittelinkin, julkistin asian facebookissa. Kyllähän lähimmät tietenkin tietävät. Ne jotka ovat olleet mukana, onnittelivat. Ja jotka eivät olleet, toivottivat jaksamista tai olivat pahoillaan.

Minä en ole pahoillani. En ollenkaan.

Ex-miehen kanssa olin sähköpostiyhteydessä. Ei tee elettäkään palatakseen, eikä elettäkään, että siirtäisi kirjansa pois. Ilmeisesti on löytänyt jonkun naisen, näin ainakin rivien välistä luin. Halusin, että lasten huollosta ja elatuksesta tehdään sopimus. Käski laittaa sähköpostilla, hän allekirjoittaa ja laittaa postissa takaisin. Jaa. No mitähän siihen kirjoittaisin? Näillä mennään.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Mihin elämä vie

Pitäisi olla varovainen. Tein nettideittipalveluun profiilin huvin vuoksi. En minä oikeasti mitään miestä tarvitse. Ihan hyvä on näin. Mukavahan siellä on ollut jutella ihmisten kanssa. Kaikki treffausyritykset olen torpannut heti, paitsi yhden.

Kirjoitin unelmamiehestä elokuussa kaksi vuotta sitten. Että millaisen ottaisin, jos saisin kenet vain. Olen yhä samaa mieltä. Kriteerit olivat hyvät. Nyt yllättäen näyttää, että olen ehkä löytänyt sellaisen. Tai siis minä en löytänyt, hän löysi minut. En tiedä. Arki menee näin ihan ok. Ei tähän mitään miestä mahdu. Tähän  kuvioon kahden lapsen isä, jonka luona lapset asuvat ja joka on vielä kovin kaukana, ei ole mikään järkiratkaisu. Mutta eihän asiat aina ole? Ehkä kuitenkin aiotaan treffata. Katsotaan mihin elämä vie.