keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Kela

Kelalta tuli päätös elatusasiasta. Nyt Kela maksaa elatustuen ja perii sen exältä. Mikäli saa perittyä vahvistettuun elatusapuun asti, tilittää erotuksenkin. Kelan kirjeen paras kohta oli, että elatusvelvollinen eli siis ex ei asioi raha-asiassa enää ollenkaan minun tai lasten kanssa, vaan ainoastaan valtion kanssa.

Kelan kirjestä tuli olo, että älä sinä pieni ihminen murehdi paskasta exästä, kurjasta lastensa elättäjästä. Suuri ja kasvoton valtio ottaa nyt sinulta tämän murheen. Valtiolla riittää voimia paskoihin exiin. Lepää pieni ihminen tästä asiasta.

Kela <3

tiistai 25. helmikuuta 2014

Ehjä ja vahva. Heikko ja rikki.

Syystä tai toisesta jotenkin pelkäsin sitä miten J suhtautuu sairaslomaan. Sanoin hänelle lääkäripäivän aamuna, että varasin ajan ja heti lääkärin jälkeen, että sairaslomaa tuli. Pelkäsin kuitenkin jotenkin tunnustaa, että olenkin heikko ja rikki. Että en olekaan vahva ja ehjä. Tottakai pitäisi voida olla ja pitäisi voida luottaa siihen, että saa olla, mutta en ole tottunut koskaan, että saisin olla. On pitänyt aina jaksaa.

J ei olisi voinut suhtautua paremmin. Piti minua kainalossa. Nukutti päiväunille. Ehdotti, että vie lapset pulkkamäkeen, jotta voin levätä. Kuunteli kaiken minkä halusin puhua. Antoi minun roikkua kiinni koko viikonlopun, kun tuntui, että tarvitsen kosketusta. Rakasti.

J on vahva ja ehjä. Onhan kaikilla omat vaivansa, mutta kokonaisuutena J on vahva ja ehjä. Koska hän on niin, hän antaa minun olla mitä olen. Pitää hyvin ja rakastaa.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Sairaslomalla

Kirjoitin joku aika sitten kipuilusta töissä. Että miten väkeni ansaitsee parempaa johtamista. Että onko tämä minun tappeluni? Näyttää tappelu siirtyneen seuraavaan vaiheeseen. Jouduin alkuviikosta puhutteluun. Mielestäni aivan ylimitoitettuun, epäoikeudenmukaiseen, valheelliseen. Johtamisen näkökulmasta huonosti hoidettuun tilanteeseen. Mitättömistä asioista tehtiin suuria. Esimieheni oli ottanut kaksi ylimmästä johdosta tilaisuuteen mukaan. Ilmoitti minulle reilua tuntia ennen, joten olin yksin. Itsessään tilanne meni ihan hyvin. Jälkipelit jatkuivat vielä viikolla, puolin ja toisin.

Itse koin, että esimieheni ei pysty käsittelemään minua. On niin paljon heikompi ja huonompi, että ei pysty. Joutuu ottamaan taustajoukot mukaan, kun puhuu minulle. Yksi aihe oli puuttumiseni hallinnollisiin prosesseihin. Myönnän. Olen ollut vailla selkeitä ohjeita, perusteluja päätöksille, parempia päätöksiä. Nyt kun itse olen rivimiesten ja -naisten rinnalla, näen niin paljon selkeämmin johdon harhaantumisen arjesta. Joo, olisin voinut toimia hienotunteisemmin. Menen päin. Aina. Kun tapana on. Vaikka viisaampaa olisi toimia toisin. Olin kuulemma estänyt esimiestäni saamasta auktoriteettiasemaa. Minunko vika se on, jos väki kokee hänet epäoikeudenmukaisena?

Siitä huolimatta, että mielestäni olin toiminut ainakin kohtuullisen oikein ja vaikka mielestäni esimieheni oli se, joka on toiminut väärin tai ainakin vääremmin, menetin yöuneni. Sinnepä vain, puf, katosivat. Ei tietenkään täysin kokonaan, mutta menivät kovin heikoiksi. Työntekemiseni kyseenalaistaminen, koko työuran mitätöiminen puheen tasolla, epäilyt rehellisyydestäni, huonosta työstä ja työtoveruudesta syyttäminen. Vaikuttaahan ne alitajuisesti. Kyllähän terve ihminen huonosti nukuttuja öitä kestää, minäkin olen kestänyt kymmenittäin, mutta nyt alkoi perussairauskin oireilla. Menin sitten käymään työterveyslääkärillä. Niin ihana lääkäri, kuunteli koko jutun, aina viime talvesta asti. Tuli tulokseen, että nyt tarvitsen lepoa ja määräsi kaksi viikkoa sairaslomaa. Sanoi, että kyllä ihminen saa olla heikko. Kaikki ovat heikkoja, jokainen tavallaan. Että ei tarvitse jaksaa, jos ei jaksa. Tuli sinne paperiin joku diagnoosikin. Lepäillään nyt sitten. Onhan tässä ollutkin melkoinen vuosi.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Sydämiä

Olen taas ollut kovin vaaleanpunainen. Ystävänpäivää edeltävät sydämet joka paikassa ehkä tekivät sen? Tein sydänmunakasta, sydänpikkuleipiä ja kakkua, jonka päällä oli sydänkuvio. Sydämellisiä ystävänpäiväkortteja. J sai varmaan kymmeniä sydämiä viikon aikana viesteissä. Kaikki on niin jotenkin hyvin. Vaaleanpunaista. Utuisen pehmeän vaaleanpunaista. Koko elämä! Miten se lie unohtuukin välilllä, että ei kai se yksinhuoltajana niin ruusuilla tanssimista ole? Nyt tuntuu taas olevan.

On niin hyvä näin.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Paljon valmiimpi

Töistä ja työnteosta on ollut viimeaikoina ristiriitaiset fiilikset. Kipuilua monista asioista, öisin valvottavia pohdintoja. Välillä olin jo lähdössä poiskin, ainakin suunnittelin sitä. En nyt viime aikoina ole yhtään osannut asettua siihen rooliin, joka minulla on. Mielestäni johtaminen on huonoa, puutun siihen. Aina uudelleen. Mietin, että jaksanko tapella, onko tämä minun tappeluni?

Tulin jotenkin alitajuisesti siihen tulokseen, että kyllä on. Minun tappeluni, tämä tässä. Nämä ihmiset ansaitsevat parempaa. Jätin heidät tavallaan oman onnensa nojaan, kun asetin itseni ja lapseni etusijalle ja väistyin päällikkyydestä osa-aikaiseksi. Minun piti tehdä se ja ratkaisu oli oikea. Mutta nyt olen vahva taas ja palaan kesällä takaisin päälliköksi. Niin päätin. Voimaini tunnossa ja yllytettynä hain astetta isomman päällikön paikkaakin, mutta todella toivon, että en tule valituksi. Kunhan näytän, että en nuku.

Päätös päälliköksi palaamisesta on ollut helpottava. Oppivuotenani olen oppinut alaisteni arjesta jotain, jota en olisi koskaan työhuoneestani nähnyt. Ymmärrän perustehtävän niin paljon kirkkaammin. Ylimääräiset rönsyt ovat karsiutuneet ajatuksista. Olen jotenkin niin paljon valmiimpi siihen tehtävään, kuin mitä olin aloittaessani. En pelkää enää mitään.


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Elämänvaiheita, olleet ja menneet

Tänään posti toi syyskuusta asti vireillä olleen lainhuudon. Nyt on talo minun. Omistus 1/1. Tiesinkin, että ruuhkaa on käsittelyssä, mutta kieltämättä asian venyminen vaivasi mieltä. Nyt on taas yksi etappi tästä erosta ohi. Hitaasti tämä näyttää käyvän, mutta yksi kerrallaan asiat valmistuvat. Nyt odotan Kelan käsittelyä elatustuesta. Sillä ei ole hätä, pärjään lasten kanssa näinkin, mutta jo exän kiusaksikin haen sen maksuun. Nyt kun lainhuuto on selvä, voin siirtää sähköliittymän vain omiin nimiini. Exän tavaroita on vielä vähän täällä, kai joskus nekin lähtevät.

Sitten se on selvä. Paketoitu ja ohi. Termit avioliitto ja avioero. Elämänvaiheita, jotka on olleet ja menneet, käsitelty. Mietin yksi päivä sukunimeä. Että antaisiko olla vai vaihtaisiko? Nyt kun exästä ei mitään kuulu, eikä edes asu samalla paikkakunnalla, niin sama kai minkä niminen olen? Ei minua kukaan häneen yhdistä ja tällä nimellä olen tällä paikkakunnalla aina ollut. Kannattaako tuota vaihtaa?

Lapset kyselivät yksi ilta, että missä se iskä oikein on. Tuleekohan se iskä koskaan? Vastasin, että en tiedä ja toivotaan, että tulee. Mitäs minä lapsille muuta?