keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Kansalaistoiminta

Olin eilen kokouksessa, jossa puhuttiin kansalaistoiminnasta. Siitä, että miten ihmisten vapaaehtoinen työ seuroissa ja järjestöissä pitää pyörimässä monta toimintaa, jotka muutoin jäisivät hoitamatta. Kuntien talous on tiukoilla, ei ole yhteiskunnalla varaa. Hyvin pienillä panostuksilla kansalaistoiminnan tukemiseen saadaan aikaan sellaista, johon ei kunnan työnä koskaan olisi varaa. Silti nämä vähäiset rahat ovat taaskin niitä joista aiotaan karsia. Jotenkin minun ymmärrykseeni ei mahdu tämä hölmöläislogiikka, että säästämällä satasen jostakin, jää tuhannen euron työ tekemättä, joka olisi kuitenkin pitänyt hoitaa tai sen hoitaminen olisi lisännyt hyvinvointia määrällä, jota on hankala mitata. Työ urheiluseuroissa, kyläyhdistyksissä, sosiaali- ja terveysalan järjestöissä, eläkeläisyhdistyksissä, ympäristön- ja eläintensuojeluyhdistyksissä. Vähäisellä panostuksella iso työ kunnan näkökulmasta, mutta niistäkin pitää taistella joka vuosi uudelleen ja uudelleen.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Väsynyt ja yksin

Tänään olen jotenkin perinjuurin väsynyt. Ilmeisimmin sekä henkisesti että fyysisesti. Kellonkääntö kai sotkee, vaikka noin periaatteessa olen sitä mieltä, että tunti sinne tai tänne, ihan sama. Illalla vielä liian myöhään katsoin vaalien tuloksia, kun utelias olin. Hyviä ehdokkaita pääsi läpi, hyviä jäi rannallekin. Sellaisiakin meni läpi, joiden hyvyyydestä en niin olisi varma. Kovin on paljon keski-iän ylittäneitä miehiä, mutta äänestäjien valintaan on tyytyminen. Henkistä väsymystä aiheuttavat kai työkiireet ja tämä onneton parisuhde. Ja oma saamattomuus sen suhteen. Se kai se eniten väsyttää.

Sen lisäksi, että olen väsynyt, tunnun jotenkin olevan yksin. Kaikessa. Voisinhan tässä taas luetella niitä hetkiä tästä päivästä, joissa koin olevani perinjuurin yksin, mutta mitäpä se hyödyttää. Yksin mikä yksin. Tuskinpa huominen on sen kummempi.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Vaalit

Kävin äänestämässä. Tänä vuonna tunsinkin monta ehdokasta henkilökohtaisesti. Tai ehkä sitä pikkukaupungeissa väistämättä tuntee. Valinta oli jokseenkin vaikea, en ole puolueuskollinen kenellekään ja äänestelen vähän miten sattuu. Niin tänäkin vuonna. Henkilöä äänestin, en puoluetta. Mutta yksi toinen tuntemani ehdokas, viisas ja hyvä, jäi äänestämättä puolueen vuoksi. Että joitakuita taas tulee valituksi ja neljä vuotta sitten ihmetellään näitä valintoja.

Mielestäni on tärkeää, että valituiksi tulee monenlaisia ihmisiä. Tulee monet näkökulmat huomioitua. Toivottavasti pystyvät sitten kompromisseista sopimaan ja kaikki menee parhain päin tässäkin kaupungissa.

lauantai 27. lokakuuta 2012

Alkoholia ja terapiaa

Minkähän takia mies ei ymmärrä, että minä en jaksa hänen juomistaan? Taaskaan en ole jaksanut pitää kuria tiukkana, en marmattaa jokaisesta kauppareissusta ja jopa antanut miehelle rahaa, kun en ole jaksanut lähteä itse kauppaan. Virheitä virheiden perään minulta ja nyt on taas lopputulos käsissä. Tai no tällä hetkellä alakerrassa. Mies on ollut lomalla koko viikon, mikä onkin mainio tekosyy joka päivän juomiselle. Tänään se alkoi taas jo tuossa kolmen maissa yltyäkseen siihen, että oltiin jo jankutusvaiheessa ennen kuin lapset nukkuivat. "Iskä kyllä rakastaa." Niin varmaan ja justiinsa.

Voi miten väsynyt olen tähän. Niin kovin väsynyt. Onneksi mies lähtee parin viikon päästä ulkomaanreissulle. Lähtö ja paluu ovat vielä hieman hämärän peitossa, ainakin minulle. Samoin oletan, että viime tingan rahapyyntö on tulossa. Mutta mitäpä ei taas maksaisi siitä ilosta, että saa olla pari viikkoa lasten kanssa keskenään. Iloa ei himmennä edes se, että firman pikkujoulut osuvat siihen ja näin ollen jäävät välistä.

Milloinkahan sitä on itse kypsä toimimaan niinkuin haluaa? Esimiesvalmennuksen valmentaja muuten sanoi, että itsensä voi terapoida 2-4 vuoteen, kun aktiivisesti yrittää. Että terapeuttia ei välttämättä tarvitse, vaikka muutoin olisikin sen tarpeessa. Käyköhän blogi terapiasta? Jokohan kohta olisi sinut itsensä ja maailman kanssa?

torstai 25. lokakuuta 2012

Strategia ja ajatuksenjuoksu

Tänään oli hieman hankala päivä ajatusten kasassa pysymisen kannalta. Päivään sisältyi melkein kuusi tuntia strategian viilausta tyyliin, että pitäisikö tästä lauseesta poistaa sana enimmäkseen ja pitäisikö tämän lauseen kehittäminen-sana muuttaa joksikin kuvaavammaksi. Olisi siis ollut syytä keskittyä jokaiseen sanaan joka lausuttiin. Olla sanoista ja niiden merkityksistä jotakin mieltä. Pohtia sitä, että mihin tällä sanavalinnalla sitoudutaan tulevaisuuden kannalta. Ja pohdinhan minä, ei siinä mitään, mutta aina vähän päästä ajatus karkasi bonusmieheen. Että jos kuitenkin tulisi viesti? (ei tullut) Jos olisi jotakin tärkeää asiaa hänen yksikköönsä? (ei ollut) Monenkohan aikaan olisi potentiaalisinta törmätä käytävällä? (en törmännyt) Sitten kun näistä pohdinnoista tulin tulokseen, että itse halusin ja näin on paras, niin jäin muistelemaan menneitä. Sitten pohdin, että jos kuitenkin vielä. Samalla kun siis keskustelin siitä strategiatekstistä.

Kotimatkalla autossa mietin, että mitähän kaikkia ajatuksia mieleeni mahtuu siinä vaiheessa, kun sinne ei enää mahdu bonusmies? Ja kenen kanssa jatkossa pohdin elämän murheet? Onko ylipäätään elämän murheita pohdittava kenenkään kanssa? Pienenevätkö murheet, jos niitä ei vatvo? Vai pohtiessako ne juuri pienenevät, kun on jaettu jonkun kanssa? Kai tässä on elämänmuutoksesta kyse. Mutta mihin suuntaan, aika näyttää.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kaikkien paras?

Pitkällisen (?) pohdinnan jälkeen, päätin laittaa suhteeni bonusmieheen jäähylle. Etukäteen itkin asiaa monta iltaa hiljaa peiton alla. Bonusmies, tukeni ja turvani maailman karikoissa. Syy moiseen on se, että tiedän bonusmieheni haluavan mieluummin vaimonsa.  Ainakin luulen niin. Hän on pohjattoman pettynyt siihen, että vaimo ei arvosta hänen ponnistelujaan. Yrittää parhaansa, mutta ei kelpaa. Tiedän tunteen turhankin hyvin, kun olen tyrkyttänyt itseäni bonusmiehelle kohta kaksi vuotta, enkä kuitenkaan ole kelvannut. Tai no olkapääksi olen kelvannut, mutta en muuhun. Kohtuuden nimissä on sanottava, että bonusmies on ollut paras olkapää, joka minua koskaan on kohdannut. Ihana mies. Mutta siis en kelpaa hänelle muutoin.

Jos kaikki olisi mennyt kuin elokuvissa, olisi bonusmies reagoinut ilmoitukseeni sanoen, että olen suurin häntä kohdannut ilo. Kertakaikkinen onni, jota ilman hän ei halua olla hetkeäkään. Ja minä olisin painautunut hänen voimakkaaseen syleilyynsä. Mutta ei oltu elokuvissa. Bonusmies sanoi, että "Ihan miten haluat." Ihan miten haluat. Todellakaan ei olla niinkuin minä haluan, vaan juuri niissä rajoissa, joissa bonusmies meidän haluaa olevan.

Nyt ei olla siis missään tekemisissä. En tiedä kauanko tätä kestää. Loppuelämä? Vai lyhempi aika? Minulla on tekemistä siinä, että en ota yhteyttä, mutta kun tämä nyt vain on kaikkien parhaaksi. Kahden avioliiton, kahden perheen lapsien ja kai meidän kahdenkin parhaaksi. Vaikka nyt tuntuu kyllä aika vaikealta.

Siivousta talossa, blogissa ja elämässä?

Minulla on tänään viimeinen syyslomapäivä. Huomenna on jo taas työpäivä. Tänään siivoan, ensin yksin ja sitten loppuun perheen kanssa. Perhe on nyt kaupassa käymässä. Ensin vein matot ulos, sitten avasin koneen. Siivosinkin ensin hetken tätä blogia. Vanhat tekstit kun siirtyivät osin asettelunsa menettäneenä ja ilman tunnisteita. Samalla, kun siivosin blogia, tietenkin luin sitä. Pääsin jonnekin huhtikuulle asti. Silloin oli vielä ero aivan selvä asia. Ero. Ei vaihtoehtoja. Mies joi enemmän kuin tarpeeksi. Arki ahdisti ihan kympillä. Vanhaan kotiin oli kova ikävä.

Nyt ollaan taas siellä vanhassa kodissa uudelleen, väliaikakoti on mennyt muisto vain. Mies juo kyllä, ja se ahdistaa, mutta ehkä täällä väljemmissä tiloissa minun on helpompi olla näkemättä sitä? Kuten ennenkin kävi. Minä ja lapset: taas sellainen porukka, joka herää aamulla, tekee aamutoimet, katsoo lastenohjelmat, pukee ulkovaatteet päälleen ja menee ulkohommiin. Mies: nukkuu. Näin on tälläkin lomalla käynyt jo monta kertaa. Näin kävi meille vuosien aikana tässä vaikka kuinka monta monituista kertaa. Ja kuten silloinkin, niin nytkin: minusta tämä on parempi näin. Mies hermostuttaa meidät kaikki. Tai ehkä mies hermostuttaa minut ja minä lapset?

Talon ja blogin siivouksen lisäksi haluaisin jotenkin siivota elämääni. Saattaa asioita raiteilleen. Paremmin. Ehkä siellä esimiesvalmennuksessa annetut ajatuksensiemenet itävät? Ehkä minun pitää katsoa peiliin. Suureen peiliin ja puhtailla silmälaseilla. Mitä on nyt ja mitä on tulevaisuudessa? Näkyy vissiinkin sieltä peilistä se, joka asioihin voi vaikuttaa. Minä siis itse. Mikä on minun visioni tulevasta? Blogia lukiessa löysin monta hienoa ajatusta, joita olin pohtinut. Pitäisiköhän katsoa siihenkin peiliin, kirjoitettuun? Mitä olin mieltä ja mitä halusin? Miksi?

tiistai 23. lokakuuta 2012

Logiikkaa, joka ei avaudu

Joidenkin ihmisten kanssa ajatus menee yksiin. On jotenkin samansuuntainen tapa toimia. Lähtökohtaisesti logiikka on sama ja sellaisen ihmisen kanssa toimiminen on helppoa. Jos ei ennätäkään kaikesta keskustella, voi luottaa siihen, että toinen olisi toiminut suurinpiirtein samalla lailla itsekin. Ei tietenkään aina ja kaikessa, mutta suurinpiirtein. Ja sitten on niitä, joiden kanssa ajatus vain ei osu. Toisen logiikka ei avaudu. Teot näyttäytyvät järjettöminä. Selitykset ovat outoja. Ei vain ymmärrä. Ajatukset menevät eri rataa, eivätkä kohtaa. Tällaisen ihmisen kanssa samassa tilanteessa näkee aivan eri asioita. Kun jälkeenpäin juttelee, luulee olleensa eri paikassa, niin erilaisena se toiselle näyttäytyi. Nyt en siis ota mitään kantaa siihen, että mikä on oikein tai väärin, mikä on huonommin tai paremmin. On vain eri lailla.

Olen tullut siihen tulokseen, että mieheni on juuri näitä ihmisiä, joiden ajatuksenjuoksua en ymmärrä. Aiemmin se ei kai tullut niin selvästi esille, kun ei juuri puhuttu, eikä juuri asioita yhdessä tehty. Muistan kyllä ajalta ennen lapsia usein ihmetelleeni mieheni logiikkaa. Nyt tämä ongelma on alkanut näyttäytyä useammin. Vuosi kaupungissa ja ravaaminen perheneuvojalla ovat aiheuttaneet sen, että mies aika ajoin yllättää ja on omatoiminen. Tekee jotakin ihan ilman eri sanomista tai ottaa yllättävää kokonaisvastuuta jostakin. Yleensä vain ne hetket minusta menevät päin prinkkalaa. Miehen logiikka ei avaudu, minun mielestäni asiat menivät huonompaan. Kuten vaikka miehen laho rankakasa, joka oli mädännyt paikoilleen viitisen vuotta. Olin sanonut kasasta miehelle lukemattomia kertoja silloin, kun siitä vielä polttopuuta olisi saanut, kuten miehen aie alunperin oli. Nyt kun kasa oli jo laho, olkoot minun puolestani paikoillaan. Kasa oli tontilla sellaisella paikalla, että se ei ollut kulkuväylällä, ei häirinnyt ketään. Näkyi kyllä, mutta ei häirinnyt. Mies sitten yksi päivä oli tehnyt lujasti töitä ja hikipäässä siirtänyt kasan. Siirtänyt sen saunan taakse tukkimaan koko saunan takusen. Ei pääse nyt kompostille ollenkaan, ei pääse katolle nuohooja, lumet tippuvat rankakasan päälle. Miehen logiikalla se on parempi nyt.

Jotenkin tuntuu arki takkuiselta. Isompia ja pienempiä ajatusten kohtaamattomuuksia tulee tämän tästä. Kun sanon jotain, mies suuttuu. En arvosta hänen ponnistuksiaan. Vähemmän vaivaa olisi, kun ei tekisi...

lauantai 20. lokakuuta 2012

Perustarpeita: kosketus ja läheisyys?

Torstain tapaaminen, sanotaanko nyt valmentajan kanssa, antoi minulle monia miettimisen aiheita. Se kai se oli tarkoituskin. Yhtä juttua mietin eilen, kun odottelin unta. Tai no ehkä enemmänkin nuorimmaisen unta. Mutta siis valmentaja puhui tarpeiden tyydyttymisestä. Siitä miten ihmisten perustarpeet jäävät tyydyttymättä ja siksi haetaan asioilta jotain aivan muutakuin mitä pitäisi. Kuinka moni esimerkiksi juo janoonsa? Juo siksi, että on janoinen? Juomisella täytetään jotakin aivan muuta tarvetta ja siksi itse juominen on sivuseikka. Vaikka minä juon kahvia päivän mittaan monta kupillista, mutta en siksi, että olisin janoinen, vaan siksi, että haluan tauon, haluan jutella ihmisten kanssa, haluan olla hetken rennosti, mitä milloinkin. Ja tarpeet vain muuttuvat, kun juoman koostumus vaihtuu. Mitkä varsinaiset tarpeet jäivät tyydyttymättä? Mitä tarpeita oikeasti yritetäänkään täyttää?

Valmentaja puhui perustarpeena läheisyydestä, lämmöstä, kosketuksesta ja seksistä. Ihminen, jolla jää nämä tarpeet tyydyttymättä, koittaa täyttää niitä sijaistoiminnoilla. Tunnistin itseni valmentajan puheesta. Haen töistä ja työkavereilta kumppanuuden tunnetta, jota ilman olen muuten. En pysty pitämään aina asioita asioina, vaan otan niitä henkilökohtaisesti. Juuri siitä syystä, että olen töissä täysin muista syistä kuin saadakseni rahaa elämiseen. Harrastuksenikin osittain ovat tällaisia, yhteiskunnallista vastuunkantoa siksi, että joku ehkä minulle tuntematon saisi lämpöä ja läheisyyden kokemusta. Välittämisen tunnetta. Kun itse olen ilman. Millainen ihminen olisin, jos nämä perustarpeet olisivat paremmin hallinnassa? Millaista elämä olisi, jos siinä olisi läheisyyttä, lämpöä, kosketusta ja seksiä?

perjantai 19. lokakuuta 2012

Vähän kipeä

Tällä viikolla olen ollut töissä hieman puolikuntoisena. Flunssa se vain, kurkku kipeä, räkää, yskää ja äänen käheyttä. Tänään alkoi tuntua, että ei jaksaisi enää. Ajatus ei tahtonut kulkea ja vastaansanominen ärsytti tavallista enemmän. Ehkä jotain tekemistä on silläkin, että heräsin neljältä. Heräsin, en saanut unta ja ryhdyin töihin.

Tapana kai aika monella on tehdä töitä vähän kipeänä. Jos ei ole kuumettakaan, niin jos sitä tänään vain? Julkinen keskustelu siitä, että ensimmäisen sairaspäivän pitäisi olla palkaton, ei helpota tunnollisia. Mikähän päivä se sitten olisi, jolloin olisi riittävän kipeä olemaan kotona sairastamassa?

Tällä viikolla vielä sain tiedon sukulaismiehen kuolemasta. Hetken verran minua vanhempi. Vähän kipeä. Vähän kipeänä töissä. Ja sitten kuollut.

torstai 18. lokakuuta 2012

Läsnäolo

Olin tänään esimiesvalmennuksessa. Konsulttifirman konsultti, valmentaja, puhumassa pään sisäisistä ajatuksista. Tai ei vain puhumassa, vaan sparraamassa meitä ajattelemaan. Olenko läsnä hetkessä? Tunnenko itseni? Mikä minua estää olemasta sellainen kuin haluaisin? Ei voi olla hyvä esimies, jos elämä on sekaisin. Voi olla jonkinlainen, voi olla kohtuullinenkin, mutta ennenkuin on sinut itsensä ja elämänsä kanssa, läsnä tässä hetkessä, nyt, ei voi olla hyvä.

Päivän aikana puhuttiin paljon läsnäolosta. Ei vain fyysisestä, vaan henkisestä. Kun ihminen puhuu minulle, olenko minä kuulemassa? Haluanko olla? Kun lapsi tahtoo näyttää minulle maan matosia, katsonko? Olenko läsnä edes itselleni? Kuulenko itseäni? Olenko tässä hetkessä nyt? En menneessä, en tulevassa? Nyt. Kuuntelenko pääni sisällä pyörivää levyä, joka soittaa minulle kasvatuksen tuloksena tulleita malleja ja sanoja? Vai kuuntelenko itseäni? Tiedänkö edes, kuka olen?

Tietävätkö alaiseni sen enempää, ketä ovat ja mitä haluavat?

maanantai 15. lokakuuta 2012

Hitaita päiviä

Päiviä on monenlaisia. Tänään on ollut jotenkin hitaan oloinen päivä. Aamulla heräsin kellonsoittoon kurkku kipeänä. Lieneekö siinä syy? Töissä ei ollut sen enempää kiire kuin yleensäkään, ehkä jopa hieman vähemmän. Yksi sovittu palaveri, yksi tilaisuus, jossa toivotin osalliset tervetulleiksi, yksi kehityskeskustelu. Muutama spontaani palaveri siinä ohimennen. Vähän paperitöitä. Omaa tietokonettani en avannut, lainasin kahta ja hoidin muutaman sähköpostin tabletilla. Join kahdet kahvit, söin ruokaa, pääsin lähtemään ajallaan.

Kotona saman hitaus jatkui. Maksoin laskut, mutta muuten en tainnut olla hyödyksi. No yhden pesukoneellisen laitoin pyörimään. Mies nukuttaa lapset tänään. Ulkona sataa vettä. Syksyn vetiset, pimeät, vetämättömät illat ovat näköjään täällä. Nämä on niitä hyviä hetkiä kaivaa kirja esille tai ryhtyä tuumimaan jotakin pientä koulutusta. Torstaina aloitan yhden.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Perheidylliä ja "perheidylliä"

Tänä viikonloppuna minulla on taas ollut vaikeuksia suhtautua mieheeni ymmärtäväisesti. Syy siihen on perjantai-illan oluen juominen ja siitä seurannut riitely lasten kanssa. Mies oli nukkunut viikolla huonosti, ilmeisesti tosi huonosti ja oli väsynyt. Väsynyt ja hieman humalassa, kuten niin usein ennenkin. Ja tässä tilassaan ei kestä lainkaan lasten ääniä, ei lasten riehakkuutta, ei normaalia vänkäilyä iltatoimissa, eikä varsinkaan sitä, että lapset roikkuvat minussa kiinni. Huutohan siitä tuli ja iso. Lopputulemana molemmat lapset itkivät hysteerisesti, minä pidin kumpaakin sylissä ja rauhoittelin samalla kun koitin saada miehen lähtemään alakertaan. Mikähän siinäkin on, että näissä tilanteussa mies jääräpäisesti haluaa, että asiat menevät hänen haluamallaan tavalla, vaikka siihen ei ole mitään realistisia mahdollisuuksia? No tilanne saatiin rauhoitettua, mies pyytämään anteeksi ja lapset nukkumaan.

Tästä kuitenkin seurasi se, että lauantaina mies halusi kaiken menevän täydellisesti, niin kuin vain perheidyllissä voi. Yhteinen päiväretki, lounas ravintolassa, lasten kanssa kivaa tekemistä, ulkosaunan lämmitys. Yhtä onnea ja autuutta. Mies jopa halusi nukuttaa lapset. Lapset sen sijaan eivät pysy näin nopeiden käänteiden perässä, alkoivat itkeä ja halusivat vain ja ainoastaan äidin. Mies siitä tietenkin mököttämään. Hän tekee parhaansa, mikään ei kelpaa. Kiittämättömät lapset ja kiittämätön vaimo.

Sunnuntai onkin sitten mennyt vähän ontuen. Mies jaksaa yrittää perhe-elämää, lastenhoitoa ja kotitöitä aina hetken kerrallaan. Kohta on jo taas asettunut jonnekin tutkimaan puhelintaan ja viis veisaa mistään. Ei oma-aloitteisesti tartu työhön, pyydettäessä tekee, mutta kun mielenkiinto lopahtaa, niin jättää kesken. Ja minun vaihtoehtoni ovat joko tehdä keskeneräinen itse tai sanoa samoista asioista uudelleen ja uudelleen. Alkaa olla minullakin jo pinna vähän tiukalla. Tule pian maanantai!

tiistai 9. lokakuuta 2012

Uusi koti

Täällä sitä nyt ihmetellään raparperien kasvua uudessa kodissa. Vanhoja tekstejä näytti siirtyvän 429 kappaletta, kommentteja ei yhtään. Kategoriatkin näyttävät jääneen entiseen. Ehkä joskus jollain tapaa järjestän vanhat tekstini, että itse löytäisin jotain.

Ensin ajattelin, että jos poistaisin kommentointimahdollisuuden kokonaan, mutta ehkä se sitten kuitenkaan ole tarpeen. Olkoon tämäkin päiväkirja muille altis. Ulkoasu on vielä vähän hakusassa, mutta katsellaan nyt vähän aikaa näin.

Ulkopuolinen konsultti


Viime aikoina minulla on syystä tai toisesta ollut töissä ulkopuolisuuden tunne. Olen ollut samalla työnantajalla vähemmän tai enemmän töissä vuodesta 2003, siis jo aika kauan. Olen ollut vahvasti sitoutunut työnantajaani vastoinkäymistenkin aikana. Vahvasti sitounut työyhteisööni. Minulla on pääsääntöisesti hyvä olla töissä. Aamulla on mukava mennä. Osaan työni ainakin useimpina päivinä ja niinä päivinä, kun en osaa, se haastaa minut ajattelemaan. Pahin kiirekin on taas hellittänyt ja saan työni suurinpiirtein työaikana tehdyksi. Mutta jotenkin minulla on nyt olo, kuin olisin ulkopuolinen.

Aloitin uusissa työtehtävissä toukokuussa. Olen kotiutunut töihini suurinpiirtein. Työhuoneet on järjestelty mieleisiksi, päiviin on tullut rytmi. Kuitenkin aamulla töihin mennessä olo on kuin konsultilla. En tiedä mistä se johtuu. Tuntuu, että katson työtäni ja työyhteisöäni ulkopuolisen silmin. Mitä pitää muuttaa, mikä on hyvää? Kuka on muutoksessa kumppani? Kuka olisi paras missäkin tehtävissä? Kuinka saan homman pyörimään parhaalla mahdollisella tavalla - voidakseni jättää sen eteenpäin. Siis aivan kuin minun tehtäväni olisi olla"oikeiden johtajien" väliin otettu siivoaja?

maanantai 8. lokakuuta 2012

Mitä milloinkin?


Joskus on vaikeaa tietää, että mitä haluaa. Joskus luulee haluavansa jotakin, mutta sitten ei ehkä oikeasti halunnutkaan. Varsinkin jos sattui sen jonkin saamaan. Joskus työntää sivuun tunteensa haluta jotakin. Ehkä siksi, että kokee asian olevan "väärä" jollakin mittapuulla. Tai kokee, että aika ei ole kypsä. Tai pelkää seurauksia, jos toteuttaa haluamansa. Joskus tietää varmaksi mitä haluaa, mutta syystä tai toisesta ei voi tehdä asialle mitään. Aina asiat ole omissa käsissä. Joskus taas on, ja se saattaa pelottaa.

Miksi moni asia on niin vaikea? Vaikka ehkä kuitenkaan ei haluaisi selvää ja selkeää elämää. Vastoinkäymiset ja ongelmat haastavat ajattelemaan. Mikä onkaan elämän tarkoitus? Kuka tietää? Ja onko sillä edes väliä?

Tämän päivän tarkoitus on hoitaa kahta kipeää lasta. Se ainakin on selvää, että haluaa omilleen terveyttä ja hyvää mieltä.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Pyörätuoli ja asennevamma


Tänään selvittelin töissä erään asiakkaan ongelmaa, joka oli aiheutunut hänen liikuntaesteisyydestään. Ongelma ei ollut fyysinen, olimme jo aiemmin saaneet järjestymään hänen liikkumisensa tiloissamme. Tietenkin pieniä vaikeuksia oli, mutta kaikki kuitenkin toimi kohtuullisesti. Nyt ongelmaksi kuitenkin oli noussut henkilöstön asenteet. Kai pyörätuoli pelottaa? Asiakkaalle ei haluta tarjota sitä, mitä hän haluaa. Henkilöstö puhuu asiakkaan yli ja ohi. Henkilöstö tekee valintoja asiakkaan puolesta. Puhuin asiasta tiimivastaavan kanssa, jonka asenne oli, että "menisi pois, jonkun toisen vaivoiksi". Huomenna otan koko porukan keskusteluun. En kerta kaikkisesti hyväksy asennetta.

Oma suhtautumiseni johtuu varmaan omasta sairaudestani. Vaikka olen hyvässä kunnossa, mahdollista olisi sekin, että minä olisin pyörätuolissa. Miten minä haluaisin itseäni silloin kohdeltavan? Muuttuisinko minä jotenkin vajaavaltaiseksi siksi, että jalkani eivät toimisi? Tulisiko älyyn ja ymmärrykseen vikaa? Joutuisinko taistelemaan oikeudestani olla ja tehdä työtä? Kohdeltaisiinko minua kuin ongelmaa?