lauantai 28. tammikuuta 2012

Sotkusta


Tavarat levällään ärsyttävät minua. Paperit pitkin poikin pöytiä, vaatteita kaikkien tuolien päällä, pöytätasot jotain tulevaa ja menevää täynnä. Niin kotona kuin töissäkin. Töissä menee monta minuuttia päivässä siihen, että paperipinoista etsii sitä oikeaa paperia. Tai yleensä paperinippua. Peruslähtökohta siis on, että sotku ärsyttää. Olen luonteeltani siisti ja järjestelmällinen.

Kiireessä heittää vain tavarat käsistään lähimpään paikkaan. Töissä käy kokousten välillä heittämässä papereita pöydälle. Tekemättömät kertyvät pinoiksi. Työn alla olevat kasautuvat. Kotona on liian ahdasta, että kaikelle olisi paikka, joten kun paikkaa ei ole, tavaraa on seinävierustoilla, pöydillä, lipastojen päällä. Aivan kamalan rasittavaa. Sotku saa ihmisen hermostuneeksi, väsyneeksi, ärtyneeksi. Tuntee itsensä keskeneräiseksi ja kelvottomaksi.

Olen koittanut tehdä erilaisia järjestyksenpidonhelpotustoimia. Koreja on hommattu ja niihin nimiä kirjoiteltu, lapsilla on leluille sekä koreja, laatikoita, että saaveja ja kaikissa on kuvin tai sanoin, että mitä niissä pitäisi olla. Kylppärissä on selkeästi omat hyllyt minulle, miehelle, lapsille ja pesuaineille. Töissäkin minulla on kymmeniä lokeroita, joissa lukee, että mihin liittyvät paperit siellä ovat. Ajatus on, että kun ei ehdi mapittaa, niin ehtisi edes työntää oikeaan lokeroon ja mapittaisi sitten joskus, kun sitä aikaa on. Sähköpostissakin on asioittain omat kansiot, että sinne vain siirtelee heti postin tultua, niin on mahdollisuus se vielä löytää uudelleenkini. Mutta ei auta. Sotkua tulee...

Taitaa olla vähän asennekysymyskin. Jos ei ole aikaa laittaa heti tavaroita paikoilleen, niin sitten on oltava kaksinverroin aikaa etsiä niitä. Että jos kaikki olisi paikoillaan, löytyisivät kaikki nopeammin ja aikaa vapautuisi. Kierre on katkaistava!

perjantai 27. tammikuuta 2012

Huumorista ja hauskoista jutuista


Päivät ovat kevyempiä, kun on vähän huumoria mukana. Sellaisia pikkuisen päättömiä juttuja. Töissä usein kahvitauolla on perjantaijutut, vaikkei perjantai olisikaan. Naurattaa ja kovasti. Huumoria pitää olla, se antaa kiireisellekin päivälle lempeän otteen. On mukava olla ja tehdä.

Lasten hauskat jutut on juttu sinänsä. Jos ikää on viisi vuotta, niin hauskojen juttujen taso on mitä on, mutta niistä irtoava nauru kyllä saa muutkin nauramaan. Joskus naurattaa niin kamalasti, että ei meinaa loppua tulla.

Tämä tuli mieleeni, kun aamulla huomasin Keppihevosten esteratsastuksen SM-kilpailut. Aikuiset jaksavat olla lasten ilossa mukana ja järjestää oikeat kilpailut. Pikkuisen päätöntä, mutta niin ihanaa.

torstai 26. tammikuuta 2012

Nukkumisen autuudesta


Olen koko viikon nukkunut todella huonosti. Herään öisin ja valvon tuntikausia. Työasiat valvottavat pääasiassa, vähän kotiasiatkin. Viime yönä kuitenkin nautin nukkumisen autuudesta ja nukuin melkein yhdeksän tuntia. En toki yhtäjaksoisesti, isompi herätti kaksi kertaa, mies kerran ja pienempi kerran, mutta ylös ei tarvinnut nousta, joten saattoi jatkaa unia. Herättyäni en jäänyt valvomaan, vaan nukahdin aika pian uudelleen. Hienot unet siis.

Niinä öinä, kun olen valvonut, olen miettinyt, että tämä tosiaan saattaa helposti viedä ihmisestä toimintakyvyn. Siis se valvominen ja liian vähä nukkuminen. Tässä nykymaailman vaatimusten keskellä en ihmettele ollenkaan, että niin monet turvautuvat nukahtamis- tai unilääkkeisiin. Tämä vain taitaa taas olla niitä asioita, että onko järkeä hoitaa seurausta, jos syytä ei poisteta? Miksi valvottaa? Miksi uni ei tule? Voisiko niille tehdä jotain?

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Kokouksia


Tämä viikko töissä on jotenkin kiireisen oloinen. Laskin eilen illalla mielessäni, että minulla menee tällä viikolla 28 tuntia kokouksissa istumiseen tai niihin menemiseen. Pääasiassa kaikki ovat aika lähellä tai jopa samassa rakennuksesa, joten matkoihin ei tuosta ajasta ihan mahdottomasti mene. Jokaiseen kokoukseen pitää valmistautua ja jokaisesta jää jotain tehtävää. Missäs välissä ne työt tehdään? Normaalilla työajalla jää suunnilleen 2 tuntia päivässä johonkin muuhun kuin kokoustamiseen ja se muu menee kyllä aika äkkiä jo pelkkään sähköpostin hoitamiseen. Tai siis sähköpostin tuomien pikku juttujen hoitamiseen. Mihinkään isompaan ei oikein voi niissä hetkissä keskittyä, joita sattuu jäämään. Niin ja syödäkin voisi, ainakin teoriassa.

Ja säästösyistä ei saa edes kokouskahvia kuin joskus harvoin... On tämäkin.

maanantai 23. tammikuuta 2012

Muuttuuko maailma?


Eilinen vaalitulos oli mieluinen. Niinistölle tuskin kukaan olisi mahtanut ensimmäisellä kierroksella kukaan, niin ylivoimaiset oli lähdöt. Mutta Haavisto teki hienon nousun. Niin hienon. Viime eduskuntavaalien tuloslaskennan surkeuden jälkeen oli tämä kuin virvoittava keidas autiomaassa. Eduskuntavaalien aikana jo mietin, että minkälaisessa Suomessa minä okein elän? Ketä täällä elää? Miksi suvaitsemattomat ja rasistiset ovat niitä, joita kannatetaan. Eilen sain huomata, että on tämä meidän Suomi kuitenkin monella tapaa hyvä.

Ehkä maailma ei muutu yksistä presidentinvaaleista, mutta antavat ne kuitenkin toivoa, että maailma joskus muuttuu. Että joskus ihminen kohdataan ihmisenä ja jokainen saa olla omanlaisensa. Että tänne mahdutaan olemaan erilaisillakin ajatuksilla. Tai ehkä sellaista on elämä Suomessa joskus ollutkin, nyt vain maailman melskeet, kiireet ja omaan napaan katsominen ovat unohduttaneet tämän. Toiveikasta maanantaita kaikille!

lauantai 21. tammikuuta 2012

Hyvät päivitykset jatkuu


Ollaan nyt sitten niin positiivisella linjalla. Tämän päivän onnen aiheisiin kuuluvat moitteettomasti toimivat pyykkikone, kuivausrumpu ja astianpesukone, jotka säästävät minut lauantaisin kaikenlaiselta joutavalta murheelta. Tavarat sisään ja kone päälle. Sitten kuppi kahvia. Eipä voisi paremmin lauantai mennä. Kyllä nykyajan perheenemännät pääsevät tältä kannalta helpolla, vaikka alati monimutkaistuvassa maailmassa muuten eivät helpolla pääsekään. Niin ja pyykkiä tulee kyllä törkeästi enemmän kuin joskus muinoin.

Toinen onnen aihe on tehdyt työt. Siis kävin hetken aikaa (tai no kolme tuntia) töissä ja sain tehtyä erään jutun, joka piti olla jo viimeistään torstaina ja sitten viimeistään perjantaina ja nyt se on viimeistään lauantaina valmis. Juttuun liittyi tilastotiedettä joka on jonkinlainen innostus minulle. Rakastan taulukossa olevia lukuja, joista voi päätellä syitä ja seurauksia, ennustaa tulevaa ja selittää mennyttä.

Kolmas onnen aihe on kiinalainen noutoruoka. Sitä saan kohta. Mieheni noutaa. Koko perheelle. Ei tarvitse edes ruokaa laittaa. Seuraavaksi kai sauna lämpiämään. Sehän on jo neljäs onnen aihe. Näistä on meidän lauantai tehty.

Hyvistä asioista


Tässä blogissa, kuten monissa muissakin, on pääpaino niillä asioilla, jotka ovat huonosti. Kun monelle blogit ovat niitä purkautumis- ja pohtimispaikkoja (kuten minullekin), tulee blogiin pohdittua juuri niitä huonosti meneviä asioita. Hyvät jakaa lähipiirille, niistä ei tule kirjoitettua. Mutta jos nyt kuitenkin kirjoittaisi. Tulisi ne hyvätkin asiat näkyviksi vähän enemmän.

Tällä viikolla ilon aiheena on ollut vuokra-asuntomme huoltoyhtiö. Keittiöön vaihdettiin hana, vessan hana korjattiin, lastenhuoneen patteri saatiin toimivaksi ja ensi viikolle sovittiin uuden jääkaapin toimitus. Tämä kaikki ilman kiukuttelua, yhdellä puhelinsoitolla, asiakaspalveluhenkisesti. Kyse on nyt sitten vielä kaupungin vuokra-asunnosta ja kaupungin huoltoyhtiöstä.

Spontaani ystävällinen ele tuli työpaikalta. Eräs työkaveri sanoi, että häneltä on jäänyt yli sellaista tavaraa, jota ehkä voisivat päiväkodissa käyttää. Että haluaisinko viedä? Tottakai halusin ja vein. Iloistui sekä päiväkoti että minä. Olisihan tavaran voinut laittaa roskiinkin, vähemmällä olisi työkaveri päässyt. Mutta ei. Hän lajiteli ja pakkasi päiväkotiin lahjan.

Mies yllätti viikolla pannukakulla. Oli tutkinut jotain reseptejä ja löytänyt mielenkiintoisen pannariohjeen, erilaisen kuin sen, jolla meillä tavallisesti tehdään. Mies sitten kokeili sitä ja saimme iltapalaksi kerrassaan mainiota pannaria mansikkahillolla. Ihan vaan yllättäen.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Parisuhteen perustuksista


Jos parisuhde on rakennettu vankoista aineksista, se kestää huonotkin ajat. Mutta mistä se nyt sitten tietää, että mistä aineksista parisuhde on rakennettu ja mitä se kestää? En minä ainakaan tiedä, että mistä parisuhde pitäisi rakentaa? Sitähän vaan ottaa ja rakastuu, kaikki näyttä hienolta ja vankalta, mutta onko se sitä?

Viimeksi perheneuvoja sanoi meille, että meidän parisuhteemme on vankalla pohjalla. Perustukset ovat siis hyvät ja siksi näyttää siltä, että vaikka parisuhde kävi hyvinkin kovassa kriisissä, toipuminen siitä on mahdollista lyhyessäkin ajassa. Ehkä yksi syy perustuksiin on siinä, että suhde on lähtenyt liikkeelle kirjeistä. Kymmenistä, ehkä sadoistakin kirjeistä. Niissä ehti kertoa itsestään kaikkea olennaista ja epäolennaista ennen kuin edes tapasimme ja sen jälkeenkin. Monet perimmäiset arvot olivat samoja. Mutta siihen, että nämä kaikki kirjeet muuttuivat parisuhteeksi, tarvittiin rakastuminen ja fyysistä vetovoimaa. Tunsin tämän miehen silloin läpikotaisin, näin minusta tuntui ja hyväksyin hänet sellaisena kuin hän on. Vikoineen ja puutteineen.

Parisuhteemme aika alussa teimme yhteisiä ratkaisuja elämänpiirimme hylkäämisestä; molemmat jättivät kotipaikkakuntansa, entiset työnsä ja muutimme yhdessä uudelle, molemmille oudolle paikkakunnalle. Olimme silloin vain me kaksi. Turvasimme toisiimme isoissa ja pienissä, kun ei muitakaan ollut. Menimme naimisiinkin vain me kaksi; minä ja mieheni (ja maistraatin henkilökunta). Toisenkin kerran myöhemmin teimme vielä tämän oudolle paikkakunnalle lähdön ja olimme neljä kuukautta ulkomailla. Minä ja mieheni. Kaksin.

Perheterapeutti nosti aiempien vuosien muisteluistamme esiin sellaisia hetkiä, jolloin oli ollut hetki aikaa toisillemme, ja olimme sen heti käyttäneet hyväksi. Nauttineet kahdestaan olosta. Ihan vaikka vähänkin. Ehkä olimmekin tehneet niin, vaikka sitä ei huomannutkaan itse. Kai näistä on kuitenkin rakentunut parisuhteelle perusta, joka kestää monenlaista. Vaikka kriisi tällä kertaa kävi yllättävän pahana, niin ehkä siitä voi nousta.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Vahvoja tunteita, laidasta laitaan


Olen yleensä vahvasti tunteita kokeva. Sellainen ääripääihminen. Kun on kivaa, niin on tosi kivaa ja kun on huonosti, niin sitten on huonosti. Itken ihan estotta, jos itkettää. Nauran isoon ääneen, kun naurattaa. Jos suututtaa, niin yleensä tulee se lähipiirille varsin selväksi kovalla äänellä. Töissäkin olen usein varsin selvä mielialoissani, joskaan en kohtuuton. Ainakaan yleensä. Voisihan sitä olla tasaisempikin, mutta kun ei ole.

Tätä blogiakin lukiessa saattaa tulla ajatuksiin, että elämä on aivan pilalla ja onhan se tosiaankin siltä ajoittain tuntunut. Kun ei olekaan niin pilalla, niin voi tuntua jopa hyvältä. Näyttää siltä kuin olisin tuuliviiri. Ehkä olenkin? Tämänkin kanssa on tottunut elämään, vahvojen tunteiden. On niitäkin aikoja ollut, kun mikään ei tunnu miltään ja ne ajat ei tunnu hyvältä.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Monestiko pitää kokeilla ennen kuin uskoo?


Olen ahkerasti seurannut paikkakunnan myytäviä asuntoja jo syksystä asti. Suurin syy siihen tietenkin on oma myynnissä oleva koti, että tietäisi missä seurassa ollaan ja kauanko muut ovat myynnissä. Mutta samalla tulee tietenkin katsottua itsekin myytäviä sillä silmällä, että mikä olisi omaan makuun sopiva. Ja ehkä kukkarollekin. Syksystä asti on ollut myynnissä eräs talo, jonka kuvia käyn katsomassa uudelleen ja uudelleen. Tänäänkin. Tänään vain näytin sen miehellekin.

Talo on tietenkin keltainen rintamamiestalo, niinkuin minun makuni talot ovat. Se on lähempänän kaupunkia kuin nyt myynnissä oleva, mutta hankalamman matkan päässä. Neliöitä parikymmentä enemmän ja lisäksi hyväkuntoinen navetta ja luhtiaitta. Hehtaari maata. Ja paljon remontoitavaa. Vielä enemmän puutarhatöitä, samoin lumitöitä. Loputonta halkojen kantamista. Mutta kuitenkin kaikesta huolimatta se näyttää minun silmääni niin paljon paremmalta kuin yksikään kaksi kertaa niin paljon maksava.

Olen yrittänyt ihan tosissaan katsella helppohoitoisia rivi- ja kerrostalokoteja. Helppoja asua ja elää. Olen katsellut kaupunkialueella olevia, pienitonttisia omakotitalojakin, jopa niitä rintamamiestaloja. Oikein yrittänyt huomata ne hyvät puolet. Miten näppärä keittiö ja juuri remontoidut saunatilat. Olohuoneen efektiseinä ja lautalattia. Pieni piha, jossa ei paljon työtä olisi. Mutta ei. Ei niissä vain jotenkin ole sitä tuntua.

Tätä siis näytin miehellekin. Mies innostui. Juuri niin! Olisi hieno paikka asua ja elää. Olla perheenä. Olenko taas tekemässä saman virheen, että kaikki työ jää minulle, vai onko mies muuttunut? Voiko muutosta todistaa, ennen kuin kokeilee?

Sänkyjä


Meidän perheen yöllinen ravaaminen sängystä toiseen on jo rutiinia. Se ei yllätä ketään. Siksipä sänkyjä on varattu yöllistä ravaamista varten riittävästi. Iso sänky on koko perheen yhteinen ja sen leveys on 180 cm. Lapsilla on molemilla jatkettavat lastensängyt, joista saa jatkettua aikuisten kokoon saakka 80x200 cm ja näin ne on nyt laitettu. Lisäksi voi hätäpäissään nukkua sohvallakin, suuren kulmasohvaan mahtuu kaksi ilman varavuoteen levittämistä ja kolme sen kanssa.

Molemmat lapset nukutetaan nykyään viereen. Muitakin aikoja on ollut, mutta nyt mennään tällä. Yleensä esikoinen käy omaansa ja pienempi viereeni. Toisinaan isompikin käy viereeni heti illasta ja toisinaan taas pienempi käy omaan sänkyynsä. Jos nukutan jotakuta omaan sänkyynsä, yleensä nukahdan sinne itsekin. Kömmin sitten isoon sänkyyn, kun herään. Mies tulee useimmiten myös isoon sänkyyn, joskin hänen nukkumaanmenoaikansa on paljon minun jälkeeni. Molemmat lapset tulevat oikeastaan kaikkina öinä jossain vaiheessa isoon sänkyyn, joten aamulla sieltä yleensä herään minä molemmat lapset kainalossa. Mies on siirtynyt jommankumman lapsen sänkyyn, kun on alkanut olla liian ahdasta. Toisinaan esikoinen herää aamuyöllä ja minäkin satun heräämään ennenkuin hän ehtii viereeni, joten minä menen hänen viereensä ja sitten heräänkin aamulla sieltä. Jos taas joku on kipeänä, silloin tehdään sairaalle rauhaisia järjestelyjä ja minä nukun sairaan kanssa jossakin. Vaikkapa olohuoneen levitetyllä sohvalla.

Nukkuminen tällä tavalla ei rassaa minua, jos herätyksiä ei ole kovin montaa. Joskus ollaan hereillä joka herätyksellä pitkäkin aika tai sitten minä vain en saa jostakin herätyksestä enää unta takaisin. Mutta yleensä nukkuminen virkistää ja aamuun on mukava lähteä. Huomenta sinullekin!

lauantai 14. tammikuuta 2012

Mietteitä tulevasta ja menneestä


Oltiin aamulla koko perhe vanhalla kodilla lumitöissä. Koko viikon lumet, joten oli aikalailla lumitöitä. Umpihankea siis sai ovea kohti suunnistaa ensi alkuun. Mies teki lumitöitä ja minä lämmitin uuneja. Lapset olivat väliin sisällä ja väliin ulkona. Talossa on nyt tilaa lasten juosta, kun huonekaluja ei ole jäljellä kuin muutama. Leluja on käyntejä varten joitakin jätetty ja nehän tietenkin kiinnostavat, kun ei niillä aikoihin ole leikitty. Kahvia oli mukana termospullossa, mennessä ostettiin riisipiirakat evääksi.

Retket vanhaan kotiin ovat mukavia. Tutut uunit siellä lämmittäjää odottavat, lattiat narisevat sieltä mistä ennenkin. Sanoin miehelle, että jos talo ei ole kesän alussa myyty, muutetaan takaisin. Hintaa ei enää lasketa. Pikkuisen on tinkimisen varaa, mutta muuten se alkaa jo olla sillä rajalla, että ei kannata myydä. Jos oikeasti muutettaisiin takaisin, palaisikohan elämä siihen samaan vai olisiko opittu jotain?

perjantai 13. tammikuuta 2012

Marttyyri

Olen erittäin taipuvainen olemaan marttyyri, eikä lainkaan siinä positiivisessä mielessä. Wikipedia kertoo marttyyristä, että alunperin marttyyri oli jalosta syystä kuollut ja että nykyään marttyyriksi voidaan sanoa ketä tahansa syyttömästi kärsivää tai sellaisena esiintyvää henkilöä. Missä kulkee se raja, että on syyttömästi kärsivä ja milloin sitä on vaan sellaisena esiintyvä? Onko se aina omissa käsissä? Siis syyttömyys ja esittäminen?  Tekeekö asioita, joita ei halua, eikä olisi aivan pakkokaan, näyttää kuitenkin, että ei halunnut, mutta tekee? Töissä yleensä osaan vetää marttyyriroolini huumorilla. Teen kun pyydetään ja vaikka ei pyydettäisikään ja vaikka en ehtisikään. Mutta sentään useimmiten se vaan naurattaa. 

Mutta noin yleensä. Miksi katsotaan, että ei ole huono se joka pyytää, vaan se joka ei osaa kieltäytyä? Miksi jo pyytäjä ei voi miettiä pyyntönsä kohtuullisuutta? Miksi vastuu marttyyriudesta jää aina marttyyrille? Oma vika, kun et sanonut ei? Miksi se ei koskaan ole sen pyytäjän vika? Ei vaan aina pysty sanomaan ei ja siltikin saa harmittaa, että joutuu tilanteisiin, joihin ei halunnut. Miksi jokaisen pitää kantaa vastuu itsestään, eikö joku muukin voisi vähän kantaa?

torstai 12. tammikuuta 2012

2008-2011 ja jatko

Eilen oltiin miehen kanssa jälleen siellä perheneuvojalla. Aiheena olivat vuodet 2008-2011 ja jatkosuunnitelmat. Noina vuosina perheen kriisi nousi huippuunsa, keskusteluyhteys katkesi kokonaan, nukuttiin eri kerroksissa, oltiin puhumattomina toisilleen. Minä hoidin pääosin lapset, kotityöt, palkkatyöt. Mies hoiti lähinnä juomista ja pelaamista. Minä sairastuin ja sain diagnoosin, valmistuin jatkotutkinnosta. Olihan siellä ajoittain hyviäkin hetkiä. Muistettiin mukavia tapahtumia tai päiviä. Löytyi miehestäkin hyviäkin puolia ja ajoittaista vastuunkantoa.

Päällimmäisenä kuitenkin päivän keskusteluissa oli paha olo, mikä perheessä oli sinä aikana. Se kaikki toivottomuuden tunne ja ne kaikki eroajatukset. Sanoin miehelle ääneen ensimmäisen kerran kesällä 2010, että haluan erota. Ilmoitus ei johtanut muuhun meidän perheessä kuin että mies ahdistui ja kaikki meni huonompaan. Niin kovin huonompaan. Tällä kertaa oli sellainen käynti, että mies kävi itkemään. Minua ei itkettänyt, vaikka kaikilla muilla kerroilla olen itkenytkin. Yhteiseksi päämääräksi on nyt kuitenkin asetettu, että yhdessä jatketaan ja ihmisiksi ollaan. Seuraava käynti on kolmen viikon päästä ja siellä keskustellaan meidän perheen dynamiikasta. Että miksi meillä asioita hoidetaan niin kuin hoidetaan ja miksi asiat menevät niinkuin menevät.

Illalla miehen kanssa tuli riita, melkoisen kovaääninen sellainen. Ei olekaan riidelty aikoihin. Riidan aihe itsessään ei ollut niin merkityksellinen, mutta kai se kuvasti niitä tunteita, joita oli läpi käyty. Entisestä poiketen saatin sopu aikaan ja rauha palasi taloon. On kai sitä jotain opittu?

tiistai 10. tammikuuta 2012

Tyytyminen

Viime päivinä olen ollut suhteellisen onnellinen elämääni. Ei ahdista niin paljoa, ajoittain on jopa onnen tunteita. Arki sujuu melkein mallikkaasti, mies yrittää parhaansa ja kai minäkin parhaani yritän. Huomenna menemme taas perheneuvojalle, jossa jatkoista nyt päätetään. Kai päätös on, että yhdessä jatketaan ja neuvonta sen mukaan. Akuutti kriisi siis ohitettu.

Mutta mistä tämä johtuu? Olen kai tullut siihen tulokseen, että tämä riittää elämäksi. Näin on ihan riittävän hyvä. Olkoot jotkut muut onnellisempia ja elämäänsä täynnä. Minulla on tämä tässä ja sillä selvä. Lapsilla on oikeus vanhempiinsa ja aikuisten on nyt sitten syytä käyttäytyä sen mukaan. Siis minun ja mieheni. Ollaan ihmisiksi. On meillä enemmän kuin pelkkä kämppäkaveruus, jopa jonkinlaista läheisyyttä. Siihen on nyt tyytyminen.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Töissä taas kiirustaa

Mikähän lienee syynä, että kun joulun lomista on päästy, alkaa töissä ihan järkyttävä kiire? Kaikki uudelle vuodelle suunnitellut tavoitteet ja toimet pitää saada alkuun ja jopa valmiiksi muutaman ensimmäisen kuukauden aikana. Keskeneräisyyttä ei tunnu sietävän kukaan ja suunnitelmaa suunnitelman perään täytyy tehdä niin, että kukaan ei jaksa niitä enää edes lukea. Johtoryhmän kokoukset venyvät niin pitkiksi, että loppukokouksesta kukaan ei jaksa enää edes kuunnella, saatikka tehdä viisaita päätöksiä. Päivien pitäisi venyä yli kohtuuden, muuten ei tule valmista.

Eikö uskota, että tämäkin vuosi on 12 kuukautta? Aivan samat kuin ennenkin. Jotain tulee aloitetuksi ja valmiiksi jokaisella kuulla, ei pelkästään näillä ensimmäisillä? Mehut pois, se on meininki...

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Kevättä kohti?

Oltiin tänään koko perhe retkellä vanhassa, vieläkin myymättömässä kodissa. Eväät oli mukana, samoin vaihtovaatteet. Muutamat lelut. Lumitöitä mentiin tekemään ja uuneja lämmittämään. Laitettiin siellä ruoka ja syötiin. Kahvi oli termospullossa mukana. Oikea retki siis.

Aurinko paistoi, oli jotenkin kevään tuntu. Miten se onkaan kevään tuntu jo tammikuussa? Johtuu kai tästä onnettomasta talvesta, joka ei ole talvelta paljoa näyttänyt. Otin uusia kuvia myyntiä varten. Pakkasauringossa tulikin kivoja. Uusi kiinteistönvälittäjä aloittaa maanantaina myynnin, joten kevättä kohti mennessä uusin toivein. Nyt talon myynti alkaa tuntua todelliselta, vaikka yhtään tarjousta ei vielä ole tullutkaan. Mitäs sitten, kun se on myyty? Ostetaanko uusi? Vuokra-asunnosta pääsee pois kuukauden viiveellä milloin vain. Keväällä tulee aina myyntiin paljon uusia kohteita, kun ihmiset mielellään keväällä uutta asuntoa ostavat. Ostetaanko mekin?

Viime kesänä ajatuskin uudesta yhteisestä kodista miehen kanssa oli pelkkä kauhistus. En voinut kuvitellakaan yhteistä tulevaisuutta, saati sitten uutta kotia. Halusin vain pois. Pois. Nyt on mieli muuttunut. En minä onnesta soikeana ole, mutta elämä on asettunut nyt jotenkin uomiinsa. Arki sujuu hyvin, elämä on ihan hyvää. Miehenkin kanssa. Ei tainnutkaan meidän perhe rikkoutua?

perjantai 6. tammikuuta 2012

Omat tekemiset

Onko oman elämän onni aina omissa käsissä? Siis voiko pelkästään omalla käytöksellään tehdä itsestään onnellisen? Meillä on elämä kotona mennyt parempaan suuntaan ja kirjoitin siitä yksi päivä. Ihmettelin, että mikä on muuttunut. Sain kommentin, että jospa minä olen muuttunut. Jäin miettimään tätä ihan tosissaan. Jospa minä olen muuttunut? Jospa onni oli koko ajan omissa käsissäni? Oliko?

Tietenkin miehen käytös oli pitkään aivan kamalaa, mutta oliko sekin minusta johtuvaa? Olenko minä muuttunut tässä prosessissa jotenkin toisenlaiseksi ja siksi miehen käytös on parantunut? Oliko kaikki alunperinkin minun käsissäni, mutta en sitä tiennyt? Muutuinko minä?

torstai 5. tammikuuta 2012

Öistä valvontaa

Mikä lie? Stressi kuitenkin vai joku? Olen nyt useampana yönä valvonut lasten herätettyä tunnin, pari, jopa kolme. Viime yönä sen kolme. Olen kyllä tottunut yöherääjä, viisi ja puoli vuotta tai no varmaankin jo kuusi vuotta joka yö. Joka yö. Herään ja nukun, herään ja nukun. Lapset herättää, joskus mies, joskus jopa herään itsekseni. Yleensä nukahdan melkein samantien uudelleen, että ei sitä niin heräämiseksi edes voi sanoa, mutta nyt siis. Todellista valvomista.

Enimmäkseen työasiat pyörivät mielessä. Tekemättömät työt kiertävät kehää ajatuksissa. Tulevat jonkun verran valmiimmiksi öisin, mutta kun väsymyksen takia tehot on niin huonot päivällä, niin ei siitä mitään hyötyä ole. Ylös en nouse öisin, makaan vaan sängyssä. Jotain valmista varmaan tulisi, jos nousisi, mutta en öisin viitsi. On tämäkin.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Onnea ja arkea?

Hiljaa hiipimällä on meidän taloon pesiytynyt jonkinlainen onnellisuuden tila. Mies ei ärsytä useimpina päivinä juuri yhtään, vaikka useimmiten on yhtä tötterö kuin yleensäkin. Läheisyyttäkin on ollut, eikä se ahdista. Jopa ihan vapaaehtoisesti olen hakeutunut miehen luo. Mikähän nyt on muuttunut? Ehkä se, kun mies valitsi perheen ja nousi äitiään vastaan? Oli minun ja lasten puolella, oli meidän rintamassa. Ei kai riita milloinkaan hyväksi ole, mutta olisiko nyt sitten kuitenkin? Vai oliko joulun aika meille hyväksi? Vai onko perheneuvonta tuottanut tulosta? Vai mikä? Jokatapauksessa on parempi olo, jopa hyvä olo, vaikka paljon mikään ei ole muuttunut. Kyllä mies yrittää enemmän kotitöissä ja enemmän perheen yhteisissä asioissa. Mies yrittää enemmän minun eteeni, tekee asioita joista tietää minun pitävän. Ottaa vastuuta. Vastuunotto ei toki ole vieläkään missään sellaisessa määrässä kuin monissa perheissä luonnostaan, mutta enemmän kuin mihin minä olen tottunut. Tuleekohan tästä sittenkin vielä jotain?

maanantai 2. tammikuuta 2012

Tuoksut tänään

Viime päivinä tuoksut ovat jotenkin olleet esillä tai sitten olen vain huomannut niitä paremmin. Sekä ihan haistamalla (onkohan vasta ollut nuha jotenkin jalostanut hajuaistia), mutta myös muutoin. Viikonlopun Hesarissa oli juttua muotoilijalegenda Kaj Franckista ja jutussa sanottiin, että aikanaan Franck oli ollut "tuoksuva mies" ja siksi epäilyttävä. Nykyään monet miehet tuoksuvat, useat tuoksuvat useimmiten juuri samalle, varmaankin suosikkituoksulleen. Hyvän hajuista miestä tekee mieli mennä lähelle. Onneksi nyt sentään useimmiten pystyn pysymään kauempana. Juuri vasta kotona on ollut joulun tuoksuja; joulukuusen havujen tuoksu, piparit ja juureslaatikot, kynttilöiden tuoksu. Mies oli lauantaina lämmittämässä uuneja vanhalla kodilla ja yksi uuneista oli savuttanut. Kun menin eilen minä sinne, niin ovella vastassa oli vieno savun tuoksu. Savun tuoksu tuo niin paljon kaikkia kivoja muistoja, se tuoksu on jotenkin niin kiireetön ja rento, kuitenkin omalla tavallaan jämäkkä. Omat lapset tuoksuvat saunan ja kylvyn jälkeen pieniltä ja puhtailta, melkein vauvoilta. Puhtaiden lasten hiuksiin on ihana upottaa nenänsä ja olla vähän aikaa paikoillaa aivan hiljaa. Kun tänä iltana avasin koneen, oli yhteen suosikkikakkublogeistani päivitetty ohje, jossa oli käytetty kardemummaa. Kardemumman tuoksu on valloittava, maku samoin. Käytän sitä usein. Eräässä joulunajan vinkkikokoelmassa oli, että joulun tuoksun saa kotiin, kun laittaa kardemummaa uunipellillä hetkeksi uuniin.

Sanotaan, että hajumuisti on pitkä. Että voi vuosienkin päästä muistoissaan palata hetkeen, kun haistaa siihen liittyvän tuoksun. Näinhän se varmasti on. Mikähän olisi tämän päivän tuoksu?

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Vuoden 2012 toivelista


Eilen listasin edellisen vuoden päättyneeksi ja nyt on uusi. Uusihan on aina mahdollisuus, tyhjä vuosi, kaikkea odottamassa. Mitähän toivoisin sen tuovan tullessaan? Millainen olisi unelmien vuosi? Tai ainakin vuosi, jota voisi muistella myöhemmin hyvässä hengessä, ettei jäisi paha mieli koko vuodesta?

Terveyttä toivoisin tietenkin sekä itselleni että läheisilleni. Että saisivat olla terveenä ja hyvissä voimissa tai jos ovat kipeitä, niin vain vähän ja lyhyesti. Lapsiperheessä täysi terveys on utopistinen toive, sen verran tuntuu kaikenlaista tautia kiertävän päiväkodin käytävillä.

Sitten toivoisin aikaa. Aikaa kai saa, kun osaa sanoa johonkin ei. Toivon siis sitä samalla. Saamani ajan käyttäisin lasten kanssa, tavallisiin kotipuuhiin, ompeluksiin ja käsitöihin, kirjan lukemiseen, leipomuksiin, sen sellaisiin. Itseäni en viitsi tänä vuonna ylenmäärin sivistää, enkä ole erityisen halukas mitään harrastamaankaan kodin ulkopuolella. Aikani käyttäisin arkeen.

Keskeneräisten asioiden valmistumista toivoisin myös. Keskeneräisyys väsyttää, ahdistaa, lamaannuttaa. Vanhan kodin haluaisin saada myytyä ja siltä osin laitettua pisteen sille tarinalle. Miehen kanssa haluaisin päästä ratkaisuun, johon voin itsekin sitoutua. Että loppuisi tämä välitilassa oleminen.

Ei nyt seuraavalle sen suurempia toiveita. ..