tiistai 30. heinäkuuta 2013

Sulake

Miehen taito lykätä asioita myöhempään tai toisten tehtäväksi on hämmästyttävä. Mies lähti eilen asioille, kun olimme tulleet lasten kanssa töistä. Nukkuma-aikaan mies ei ollut tullut vielä takaisin. Aamulla huomasin, että mies oli käynyt naapurikaupungissa asti, viettänyt ilmeisesti kivan illan, ostellut vaatteita ja käynyt hampurilaisella.

Mutta se ei ollut asiani, vaan se, että tullessaan nukkumaan mies ilmoitti, että keittiöstä on palanut sulake. Ei kuulemma toimi mikro, eikä kahvinkeitin, eikä valotkaan syty. Hyvää yötä vaan. Minua ihmetyttää, että miksi mies ei vaihtanut sitä sulaketta? Miksi mies jättää sen minun tehtäväkseni? Että kun aamulla nousen lähteäkseni töihin, en saa kahvia ennenkuin se sulake on vaihdettu.

Aamulla sitten nousin, otin jakkaran ja katsoin tauluun. Aa. Kymppiamppeerin sulake on napsahtanut. Menin eteiseen, otin eteisen hyllystä rasiasta sulakkeen ja käänsin se paikoilleen. Laitoin jakkaran takaisin ja menin keittämään kahvit. Sulakkeet ovat olleet koko meidän yhteiselomme eli kaksitoista vuotta siinä samassa trio-jäätelörasiassa, jossa lukee päällä "sulakkeet". Rasia on ollut täällä asuessamme eli seitsemän vuotta aina samassa paikassa. Mies tietää ihan hyvin, että missä se on. Miksei sitä voinut vaihtaa, kun huomasi?

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Työnkiertoa

Tänään perehdytin tulevaa sijaistani. Hänellä oli ensimmäinen päivä loman jälkeen, joten ehkä hän oli kesäterässä. Hän ei oikein jaksanut keskittyä aiheeseen. Perehdytimme yhteistuumin uutta työntekijää, jolla oli visio. Uusi työntekijä kuvaili innostunein sanankääntein, että kuinka hänen mielestään olisi hyvä tehdä. Sijaiseni sanoi, että mikähän puu tuo tuossa ikkunan takana on. Saisikohan siitä pistokkaan.

En usko, että sijaiseni tarkoitti olla välinpitämätön tai että hän olisi väheksynyt visiota. Mutta siltä se vaikutti. Samoin kävi, kun kerroin omia, kesken jääneitä ajatuksiani. Sijaiseni vaikutti siltä, että joo, joo. Ihan sama. En usko, että hän oikeasti on, mutta eleet tekevät niin paljon. Pian käy, että ihmiset luulevat, että häntä ei kiinnosta, hän ei välitä. Lakkaavat puhumasta, lakkaavat ideoimasta.

Itse mietin, että miten häntä tukisin puuttumatta liikaa. Minun pitää oppia luopumaan. Vaikka itse tekisin toisin, ei se oikeuta puuttumaan. Oikeuttaa keskusteluun, dialogiin, ideointiin, mutta jos asia ei etene, niin ei etene. Hän on kohta esimieheni, hoitaa minun pestini. Ja minä hoidan hänen pestinsä. Luopumista molemmilla.

torstai 25. heinäkuuta 2013

Antabus

Mies on viimeviikkoisen kriiseilyn jälkeen tarttunut itseään niskasta. Keskiviikkona hänellä oli jo aiemmin sovittu tapaaminen päihdelääkärin kanssa, joka sitten oli päätynyt antamaan miehelle Antabukset. Alkoholismin hoitoon. Mies näyttäisi juuri nyt olevan motivoitunut hoitoon, mutta sitä en tiedä, että kauanko motivaatio kestää. Eilen puhuimme miehen kanssa pitkään ja pyysin, että ei vetäisi meitäkin kurjuuteensa, vaan antaisi meidän mennä. Muuttaisi omaan asuntoon, hoitaisi itsensä kuntoon ja olisi isä lapsilleen. Antaisi minun rakentaa elämääni jonkun kanssa, johon pystyisin luottamaan. Mies tietenkin puolusteli tekosiaan ja oli sitä mieltä, että liioittelen, enkä niin pulmunen ole itsekään. Että oikeastaan syy on melkein minun ja yhteiskunnan, eikä miehen ollenkaan.

Mutta kai jotain jäi itämään, koska tänään töistä tullessamme täällä oli imuroitu, nurmikko oli leikattu ja ruoka oli tuloillaan. Nyt mies on käyttämässä lapsia uimassa. On tämä aaltoliikettä, täytyy sanoa!

Liekö kenelläkään kokemusta, että mitä sitten, kun se viinanhimo iskee, eikä Antabus anna ottaa? Kuinka kireä ja kiukkuinen mies on odotettavissa vai tasaako se halujakin? Miten tämän Antabus-miehen kanssa nyt ollaan?  Kauanko kireysvaihe kestää? Ehdinkö saada miehen muuttamaan? Miten raskas hoito tämä on läheisille? Olisiko meitäkin pitänyt kuulla?

Kissa

Minulla on ollut kissa tai kissoja monia vuosia. Lapsuudenkodissani oli kissa jo aika pienestä. Muutettuani opiskelemaan olin muutaman vuoden ilman kissaa. Sitten otin tuuheahäntäisen maatiaiskollin, joka tiesi arvonsa. Pari-kolme vuotta myöhemmin otin kollille (leikattu tietenkin) kaveriksi harmaaraitaisen maatiaisnaaraan. Aivan pikkuisen. Ensi järkytyksestä toivuttuaan (molemmat) heistä tuli hyvät ystävät. Naaras jäi aika pieneksi, vaikka kolli antoi tämän syödä aina ensin.

Mies on kissoille allerginen. Kun ryhdyimme yhteen, kissojen kanssa kokeiltiin elää, mutta ei siitä mitään tullut. Kissat menivät vuodeksi äidilleni, mutta sitten jouduin antamaan ne uuteen kotiin. Minun omat kissani, pennusta asti kasvatetut. Kun olimme miehen vihaista ryyppäystä karkumatkalla, kävimme myös siskoni luona. Hänellä on kaksi kissaa. Melkein väistämättä siskolla käynnistä seuraa samanlainen keskustelu. "Miksi me ei saada omaa kissaa." "Iskä on allerginen, siksi ei voida ottaa." Ja tällä kertaa lapsen terävä huomio, että iskähän muuttaa pois. Voidaan ottaa kissa! Kissa. Molemmat haluavat puhua siitä kissasta vähän väliä. Pienempi oli eilen päiväkodissa tutkinut kissakirjaa. Kertoi minulle, että kuinka kauniita kissoja siinä oli. Ihania. Ja sitten meillekin oma kissa!

Mies on talvesta asti uhkaillut minua sillä, että kertoo lapsille eroaikeesta. Ilmeisesti hän on ajatellut, että lapset alkavat itkeä isäänsä ja kerjäävät minulta, että isä saa jäädä. Minä taas olen ajatellut, että lasten ei kovin paljon ennen todellista eroa tarvitse tietää, jotta välivaiheessa oleminen jäisi lyhyeksi. Mies silloin edellisen ryyppäyksen aloitettuaan tiuski lapsille, että äiti kertoo syyn. Niinkuin kerroinkin.

Nyt vain on käynyt niin, että lasten maailmassa kissa on jotenkin palkinto siitä, että isä muuttaa. Varsinkin pienempi kyselee isältään aina vähän päästä, että joko iskä muutat, että saadaan kissa? Milloin iskä muutat, että saadaan kissa? Iskä, äiti hankkii meille kissan, kun sinä muutat.

Mies vähän mököttää...

Edit. klo 6.55. Pienempi heräsi ja kertoi nähneensä niin ihanaa unta. Että meille tuli kissa. Ja kanoja.

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Aallonpohja

Avioeron tekemisen kurjuuden aallonpohja oli viime viikolla. Toivon mukaan aallonpohja, eikä enää huonommaksi mene. Sanoin keskiviikkoaamuna miehelle, selvälle miehelle, aivan rauhallisesti, että ymmärtäähän hän, että mitään sellaista elämän parannusta ei ole harkinta-aikana tapahtunut, ettenkö hakisi eroa loppuun. Että milloin mies aikoo ryhtyä uutta kotia katselemaan? Mies ensin sanoi, että selvähän se, näinhän me sovittiin. Sano vaan, milloin pitää mennä. Sitten kuitenkin mies otti auton alleen, haki hirmu satsin juotavaa ja alkoi juoda kaksin käsin. Tiuski ja mulkoili minulle ja lapsille.

Katsoin parhaimmaksi kerätä vähän tavaraa ja lapset autoon ja lähdimme vanhempieni luo. Loma kun oli vielä meneillään. Sanoin lapsille, että iskä on vähän vihainen, mennään me ukin ja mummun luo. Isompi tivaamaan vihastumiselle syytä ja mies tiuski, että äiti kertoo. Kerroinkin sitten illalla mummulassa lapsille, että iskä muuttaa pois. Lapsia vähän itketti, äitiäkin. Seuraavana päivänä lapset halusivat piirtää iskälle kortit sinne uuteen kotiin. Näin tehtiin.

Me vietettiin lasten kanssa muutama leppoisa lomapäivä. Mies sen sijaan oli juonut yhtäsoittoa perjantaihin asti, jolloin oli jo niin sekaisin syömättömyydestä, juomisesta ja lääkkeistä, että alkoi soitella sekavia puheluita. Oli tässä sekavassa kurjuudessaan tehnyt myös minusta lastensuojeluilmoituksen. Mummulan paikkakunnan päivystävät lastensuojelutyöntekijät kävivät katsomassa  tilanteen. Totesivat ilmoituksen tietenkin aivan perättömäksi ja omalle paikkakunnalle lähti tieto, että mies kiusaa erotilanteessa. Neuvoivat, että mikäli mies näin käyttäytyy, niin kannattaa hakea lähestymiskieltoa.

En saanut sitten mieheen enää yhteyttä, hän oli sulkenut puhelimensa. Sunnuntaina olisi tultava kotiin, maanantaina alkavat työt. Sovin ystävän kanssa, että pääsemme heille yöksi, jos mies on sekava. Sisko neuvoi, että poliisit paikalle. Mies sitten soittikin, kun olimme matkalla. Kysyi, että onko nälkä? Laittaisiko hän ruokaa, kun tulemme? Kysyin heti, että onko hän selvä, onko rauhallinen, onko paikkoja rikottu? Mies sanoi olevansa rauhallinen, joten tultiin kotiin.

Ilta menikin siinä, että itkettiin vähän vuoronperää. Mies pyyteli anteeksi. Pienempi kyseli, että milloin se iskä muuttaa. Minä lupasin auttaa asunnonhankinnassa. Isompi sitten ryhtyi piirtämään robotteja isänsä kanssa. Voisiko se pahin olla tässä?

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Ottaisi vain

Tänään oli työpäivä, jonka fiksut talouspään ihmiset olivat kehitelleet päälliköiden loman keskelle. Agendalla oli laskujen tarkastus ja hyväksyntä ja kaikki päälliköt ja heidän oikeat kätensä olivat keskeyttäneet lomansa sitä varten. Myös minä. Joku hieman ruttuinen naama siellä näkyi aurinkoisen päivän keskellä. Lie jouduttu mökki jättämään kilometrien päässä?

No kuitenkin juttelin yhden työkaverin kanssa, joka on tietoinen tästä aviokriisistä. Kyseli kuulumisia. Ihmetteli sitten miehen käytöstä ja sanoi, että on se jännää, kun kaikki on tarjolla, vaan ei miehelle kelpaa. Että kyllä hän ymmärtää, jos alkoholisoituu työpaikan menetyksen, avioeron ja sairauksien yhteisvaikutuksena, mutta että sitä hän ei käsitä, kun kaikki on ollut tarjolla. Ottaisi vain, niin ei kelpaa. Mieluummin valitsee pullon ja käytöksen, joka ei aviomiehelle sovi. Niinhän se taitaa olla, että en minä oikein enempää voi tehdä. Miehen pitäisi nyt tulla puolitiehen vastaan ja tehdä oma osansa, jos haluaisi tämän jatkuvan. Mutta kun ei tule, niin ei jatku.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Aivan sama

Tänä viikonloppuna en taas ole jaksanut olla miehelle ystävällinen. Hänen isänsä eli lasten ukki eli minun appeni oli kyläilemässä. Mies molempina viikonlopun aamuina oli krapulaisena sängyssä sillä aikaa, kun lapset pyörivät ukin ympärillä ja minä ehtoisena emäntänä ja kunnon miniänä keittelin appiukolle kahveja, toisena aamuna vieläpä synttärikahveja ja pidin huolta kaikesta. Lapset yrittivät useaan kertaan herättää isäänsä, joka ilmoitti vielä vähän aikaa nukkuvansa.

Tänä avioeron harkinta-aikana miehen yritykset ovat jääneet ensimmäiseen kuukauteen. Mies kyllä hakeutui a-klinikalle, mielenterveystoimistoon, kriisikeskukseen ja minne lie, mutta tsemppivaihe avioliiton pelastamiseksi oli kovin lyhyt. Mies on saanut laatikollisen pillereitä ja sairaslomaa, joilla luulee pelastavansa nahkansa. Minulle on aivan sama, kuinka miehen käy. Kyllä varmastikin ystävälliset systeemin tädit hänet hoitavat siinä vaiheessa, kun ovi käy viimeisen kerran. Joka siis toivon mukaan on pian. Minä en jaksa enää edes alkeellisesti olla kiinnostunut hänen tulevaisuudestaan.

On tämä eron tekeminen sitten väsyttävää. Jahka tämä on ohi, niin taidan olla loman tarpeessa.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Miehen tarve

Olen näköjään noussut eilisestä luuseri-vaiheesta ja olen kovasti miehen tarpeessa. Ymmärrän aivan täysin ja selkeästi, että en missään tapauksessa nyt tarvitse oikeasti miestä, enkä missään tapauksessa voi ryhtyä suhteisiin, siis sellaisiin suhteisiin, kenenkään kanssa, ennenkuin ole toipunut tästä avioliitosta, ennenkuin lapseni ovat toipuneet tästä ja ennenkuin olen selvä ja sinut itseni kanssa. Tämä tilapäinen miehen kaipuu ei siis realisoidu mitenkään.

Mutta nyt olen kuitenkin käyttänyt tovin tutustumalla treffipalstan lähialueen miestarjontaan. Oi miten monta potentiaalia lähestyttävää! Kuin tarjottimella ne miehet siellä odottavat. Vaikka minua?

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Luuseri

En tiedä miksi, mutta tänään on jollakin tavalla luuseri-olo. Eihän elämä kokonaisuudessaan ole miinusmerkkinen. Monta asiaa, joissa itsekin koen onnistuneeni. Mutta kokonaisuutena kuitenkin tänään on luuseri-olo. Elämä monelta osin ei ole mennyt, niinkuin kuvitteli. Elämässä ei ole syistä ja toisistakin mahdollisuuksia samaan kuin monilla. Toisaalta monissa asioissa on ollut. Vanhoilla luokkakavereilla on hienoja taloja, urat, onnellinen perhe-elämä, fiksut menestyvät lapset, kesämökki ja auto viimeisen päälle. Minulla ei. Maallinen materia ei ole minusta onnistumisen mitta, mutta kun elämä ei niiltä muiltakaan osin ole niin glamouria.

Tänään koitan tsempata itseäni siihen, että kaikesta huolimatta eroan. Mies on tänään ollut taas kohtuullisen hyvä isä ja ehkä jopa kelvollinen aviomies. Itse huomaan tänään sairauteni oireilevan. Näkökyvyn kanssa on (taas) ongelmia, olen väsynyt, lihakset ovat kipeät ja olen jäykkä. Toivon todella, että pysyn kunnossa eron loppuun asti, ja romahdan vasta sitten. Fyysisesti heikkona on avuton. Mikä tahansa apu kelpaa. Jopa miehen. Koitan pitää kirkkaana mielessä, että on eri asia olla aviomies ja isä, eri asia olla vaimo ja äiti. Että minulla on oikeus olla myös onnellinen. Että onnellisena en olisi luuseri, vaikka muu ei niin glamouria olisikaan.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Tulevaisuus näyttää

En olekaan pitkään aikaan kirjoittanut mitään bonusmiehestä. Tilanne on periaattessa ennallaan. Ei muutoksia suuntaan tai toiseen. Saan häneltä lähes joka ilta hyvänyön viestin ja lörpöttelen hänelle päivieni pohdinnoista, ahdistuksista, iloista. Joskus autamme toisiamme puolin ja toisin, kuten kun hän kävi kastelemassa ulkokukkani ja kasvimaani kesälomamatkan aikana. Aika ajoin herkistyn tivaamaan häneltä suhteemme tulevaisuudesta ja lähes poikkeuksetta hän ei siihen juuri ota kantaa. Antaa minun kiukutella aikani ja on sitten taas niinkuin ennenkin. Ainoa mitä olen hänestä saanut irti on, että "tulevaisuus näyttää".  Jos ajattelisin ei-kyllä -vaihtoehtoja viisiportaisella asteikolla niin, että "ehkä" on keskellä numerolla 3, sijoittaisin meidän yhteisen tulevaisuuden hänen näkökulmastaan numerolle 2. Siis että ei "ei", mutta ei "ehkä". Siis hyvin, hyvin varovainen ehkä. Mutta saatan olla väärässäkin.

Omaa näkökulmaani jatkoon olen pohtinut. Ehkä suhdetta on suojellut se, että olemme olleet varattuja, eikä kumpikaan ole halunnut viedä mitään sen pidemmälle tosissaan.  Olemme rauhassa tutustuneet toisiimme. Näyttäneet itsestämme sekä hyvät että huonot puolet. Hakeneet etäisyyttä ja läheisyyttä. Suhde on kestänyt nyt jo kaksi ja puoli vuotta. Välillä on ollut aikoja, että suhteemme on ollut katkolla, mutta yleensä ei. Olen viime aikoina miettinyt, että mitä tapahtuu, kun en olekaan enää naimisissa. Siirryn ns. vapaille markkinoille. Muuttuuko jotain? Ehkä muuttuu. Aika näyttää. En tiedä, miten suhtautuisin, jos hän yhtäkkiä haluaisin kiihkeästi jotakin enemmän. Todennäköisesti pelästyisin ja pakittaisin. Mutta jos ajan kanssa hän haluaisi jotakin enemmän, niin entäs sitten?

Bonusmiehellä on monia hyviä puolia. Jos etsii luotettavaa, turvallista miestä, joka on käsistään kätevä ja avulias, hän on oiva valinta. Mutta myös jos etsii miestä, joka jahkailee, ei halua olla näkyvästi eri mieltä, ei antaudu väittelyyn, on jäärä. Minullakin on monia hyviä puolia, mutta melkoinen määrä niitä huonojakin. Osuisivatko meidän hyvät ja huonot puolet yhteen? Tulisiko meistä yhdessä jotain enemmän vai jotain vähemmän kuin yksin?

Sitäkin olen miettinyt, että jos yksin jäätyäni sattumalta tapaankin jonkun unelmieni miehen, joka yllättäen haluaakin kanssani jotain. Miten siihen sijoittuu bonusmies? Koenko olevani hänelle varattu vai enkö koe? Kokeeko hän, että olen hänelle varattu vai eikö koe? Toivottaako hän minulle onnea vilpittömin mielin, vai kokeeko tulleensa petetyksi? Vai enkö koskaa etsi, enkä löydä ketään muuta, kun koen olevani jo varattu, vaikka en edes tiedä, että olenko? En tiedä. Tulevaisuus näyttää.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Sunnuntai

Ulkosaunalla on tulet. Istun terassilla ja savun tuoksu leijailee luokseni. Leikkasin tänään nurmikkoa ja se osa, jonka nyt näen, on siisti. Maha on täynnä uusia perunoita. Aamulla keräsin lasten kanssa omista pensaista punaisia viinimarjoja ja tein piirakkaa. Sitäkin on jo maistettu. Heinäsirkat sirittävät. Voisi luulla olevansa mökillä, jos ei tiellä jatkuvasti ajavat autot kuuluisi niin selvästi. Tai no kai jonkun mökkiinkin autot kuuluvat? Pienempi näyttäisi keräilevän tuossa kaikenlaista; ruusun terälehtiä, pieniä kiviä, lehtiä pensaasta. Mitä lie touhuilee?

Hermostuin aamulla taas mieheen. Tai no puolipäivä se jo taisi olla, kun mies heräsi vasta yhdeltätoista. Ei se hermostuminen taida paljon auttaa, mutta tänään hän ei ostanut mitään alkoholia, kun erikseen siitä sanoin. Ehkä se siihen auttoi? Olen nyt jotenkin perinjuurin kyllästynyt mieheen. Lomailu tässä kotona näyttää niin selkeästi asipiden todellisen laidan. Arkipäivinä on itse niin kiireinen, että ei ehdi kaikkea huomata. Viikonloput menevät kotitöitä kiriessä. Mutta näin lomalla näkee niin selvästi, mihin mies päivänsä käyttää. Kaksi viikkoa lomaa pidetty, kaksi jäljellä. Vaikka ruumis lepäisi, niin sielu ei.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Tiskikone ja "vatsatauti"

Ei tunnu positiivinen ajattelu auttavan tänään. Ärsytysmoodi on mennyt jälleen päälle. Tulin lasten kanssa kaupungista. Olimme tehneet hyviä ostoksia kirpputorilta ja lapset halusivat näyttää niitä isälleen, joka yhä nukkui. Annoin luvan herättää. Kohta alakertaan tuli kaksi pientä, jotka ilmoittivat, että iskä on kipeä ja pötköttää vielä. Jatkoimme arkeamme aivan tavallisesti. Välillä lapset kävivät vointia tiedustelemassa. Kuulemma päätä särkee ja oksettaa. Justiinsa niin. Mies tuli jossakin vaiheessa alakertaan ja ilmoitti olevansa kipeä, joku vatsatauti. Olisi pitänyt kai sääliä? Paljonko aikuisen miehen pitää juoda, että tunnistaa krapulan?!

Lasten kanssa päätimme tehdä pizzaa ruuaksi. Taikina nousemaan ja pikku kävelylle. Mieskin silläaikaa oli nälkiintynyt ja tuli kertomaan mitä täytteitä haluaa. Söi omansa kokonaan, vatsatauti lienee ohitettu? Vai oliko kuitenkin se krapula?

Miehelle on kaikista maailman kotitöistä määritelty yksi ikioma: tiskikoneen tyhjennys. Sen ei pitäisi olla minun mitenkään. Vaan niinhän tuo näyttää olevan. Tänäänkin ja eilenkin ja ainiin lähes jokainen päivä. Tyhjennän sen siinä vaiheessa, kun pienelle tiskipöydällemme on kertynyt suunnilleen tiskikoneellisen verran likaisia, eikä mies sanomisesta huolimatta tyhjennä konetta, vaan ainoa vastaus on "joo, kohta" ja tunnin päästä sama "joo, kohta". Tyhjennän sen, täytän ja laitan pesemään. Mies sanoo "olisinhan minä". Sitten kierros alkaa alusta. Tiskipöytä ja sitä myötä koko keittiö näyttää sotkuiselta koko ajan, minä olen kiukkuinen sekä itselleni että miehelle, mies ei varmaan nauti itsekään tilanteesta ja lapset ihmettelevät vanhempien nokittelua tiskikoneesta. Tämmöinen lauantai tällä kertaa. Huomenna parempi sunnuntai?

Ärsytys

Olen koittanut siirtää syrjään tyhjää ärsytystä. Ärsyyntyminen vie energiaa, eikä yleensä auta mitään. Ärsyyntyneenä sanoo asioita, jotka eivät johda mihinkään hyvään lopputulokseen. Ärsyyntyneenä tulee tiuskittua ja ilmapiiri heikkenee väistämättä. Koitan mieluummin miettiä, että onko tämänkään nyt niin väliä. Yleensä ei ole ja varsinkin tässä tilanteessa minulla on varaa joustaa pikkujutuissa, kun ei tämä kuitenkaan niin kauaa kestä.

Mutta täytyy myöntää, että usein ärsyttää ihan hirveästi. Kuten eilen. Mies oli ollut kaksi tuntia hereillä, kun minun mittani alkoi olla jo aivan täysi. Vaikka kuinka yritin, niin olin lähellä, että alan sähistä kuin käärme. Aamupäivä koostui minun näkökulmastani sarjasta miehen typeryyksiä, välinpitämättömyyttä, tahallista huomiotta jättämistä ja kiusaamista. Koskien sekä minua että lapsia. Mies otti sitten lapset mukaansa kalaan. Onkiminen on lapsista jännittävää, eikä järville ole pitkästi matkaa. Siivosin sillä aikaa ja rauhoituin. Mies kuitenkin toi sieltä kalareissulta myös Alkon tuliaisia. Missä lie olivat kalastaneet? Ärsyyntymiseni alkoi heti uudelleen.

Nyt mies nukkuu, kuten yleensäkin tähän aikaan. Olen kieltänyt lapsia herättämästä. Lähden kohta lasten kanssa kaupunkiin. Odotan kyllä toisenlaista arkea jo hirveän paljon.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Määritys

Tänään pohdin parisuhdestatusta. Mikä olen, kun olen eronnut? Eräs työkaveri, kahden lapsen äiti, on erottuaan vahvasti "sinkku".  Puhuu siitä ruokalassa samalla, kun haukkui entistä miestään, joka ei osallistu hänen mielestään riittävästi lasten kustannuksiin. Puhuu suureen ääneen lasten tuomista kustannuksista. Puhuu siitä, kuinka etsii uutta miestä. Minusta ei ole oikein asiallista, mutta jokainenhan toimii, kuten haluaa.

Itse olen ajatellut, että erottuani olen "eronnut". Että se on se status, jota käytän. Ehkä lisään siihen "eronnut yh-äiti", jos siinä niin käy. En missään nimessä "sinkkuäiti".  En mikään "sinkku". Tai ehkä olen vain "äiti", enkä arvota itseäni millään tavoin miehen kautta. "Äiti" olisikin ehkä hyvä. Sehän olen. Miksi määrittäisin itseäni ollenkaan miehen kautta? En aio valittaa siitä, että osallistuuko mies kustannuksiin tai hoitaako lapsia. Itse olen lapseni halunnut ja itse heidät hoidan. Kustannuksineen päivineen. Jos mies haluaa osallistua, niin se on hänen ja lastensa välinen asia. Lapset saavat sitten jotain enemmän, mutta peruselannon heille kyllä saan itsekin.

Ehkä ajatus siitä, että en määritä itseäni miehen kautta jatkossa tai, että jos määrittelen, käytän miehiä pelottavaa termiä eronnut tai yh-äiti, johtuu tarpeesta olla minä itse. En halua olla miehen jatke. Haluan olla itsellinen. Minä. Minä ja lapset. Se riittää. En tarvitse muuta. Siltä tuntuu nyt.

Mansikoita ja pientä pintaremonttia

Luin tässä yksi päivä horoskooppia. Siinä sanottiin jotakuinkin, että nyt on hyvä aika tehdä asioita, joita on siirtänyt. Luin horoskooppia, kun olin pikku tauolla jostakin hommasta. Olen nimittäin lomareissun jälkeen urakoinut kaikenlaisia tekemättä jääneitä hommia tai hommia joiden tekeminen ei vaikuta suuntaan tai toiseen. Hommien välillä ajattelen, että eiköhän se nyt riitä, keitän kahvit ja istun terassille sitä juomaan. Samalla silmiini sattuu joku tekemätön työ.

On ollut ihana tehdä kaikkea. Voimia tuntuu riittävän hyvin kaikenlaiseen. Lapsista on mukava, kun äiti on ulkona ja touhuaa. Istuva äiti hermostuttaa lapsia, äitiin pitää saada liikettä! Nyt pitäisi koluta varastoja ja kaappeja. Esikoinen haluaa myydä lelujaan kirpputorilla ja samalla siinä menee muutakin. Esikoinen valmistautuu kouluun. Pikkulasten lelut kuulemma joutaa myydä pois. Minäkin varmaan valmistaudun. Siivoan nurkkia uutta elämää varten, teen pikku korjauksia ja pientä pintaremonttia, säilön satoa. Valmistaudun.

Säilöin tällä viikolla mansikoita. Laitoin laatikon enemmän kuin tavallisesti. Tavallisina talvina mansikoita pitää vähän säännöstellä, mutta ehkä ensi talvena tarvitsemme tavallista enemmän mansikoita. Kaurapuuro maistuu niin paljon paremmin mansikoiden kanssa. Lettujen päälle omatekoinen hillo on niin paljon kivempaa. Sitä me ensi talvena tarvitsemme, ajattelin, minä ja lapset.