Tänään perehdytin tulevaa sijaistani. Hänellä oli ensimmäinen päivä loman jälkeen, joten ehkä hän oli kesäterässä. Hän ei oikein jaksanut keskittyä aiheeseen. Perehdytimme yhteistuumin uutta työntekijää, jolla oli visio. Uusi työntekijä kuvaili innostunein sanankääntein, että kuinka hänen mielestään olisi hyvä tehdä. Sijaiseni sanoi, että mikähän puu tuo tuossa ikkunan takana on. Saisikohan siitä pistokkaan.
En usko, että sijaiseni tarkoitti olla välinpitämätön tai että hän olisi väheksynyt visiota. Mutta siltä se vaikutti. Samoin kävi, kun kerroin omia, kesken jääneitä ajatuksiani. Sijaiseni vaikutti siltä, että joo, joo. Ihan sama. En usko, että hän oikeasti on, mutta eleet tekevät niin paljon. Pian käy, että ihmiset luulevat, että häntä ei kiinnosta, hän ei välitä. Lakkaavat puhumasta, lakkaavat ideoimasta.
Itse mietin, että miten häntä tukisin puuttumatta liikaa. Minun pitää oppia luopumaan. Vaikka itse tekisin toisin, ei se oikeuta puuttumaan. Oikeuttaa keskusteluun, dialogiin, ideointiin, mutta jos asia ei etene, niin ei etene. Hän on kohta esimieheni, hoitaa minun pestini. Ja minä hoidan hänen pestinsä. Luopumista molemmilla.