torstai 28. marraskuuta 2013

Melkein ohi

Luin eilen blogin vanhoja tekstejä yhdessä minulle tärkeäksi viime aikoina tulleen ihmisen kanssa. Tai hän luki kotonaan ja minä omassani, välillä keskustelimme. Tulin lopuksi siihen tulokseen, että ei olisi pitänyt lukea. Vaikka se on ohi nyt, ei se juuri vähennä pahan olon määrää, joka lukemisesta syntyy. On kuin eläisi uudelleen niitä hetkiä. Kun keskustelin hänen kanssaan, näin hetkittäin omaa toimintaani ulkopuolisen silmin. Ja kyllä ihmettelin itseäni. Että miksi ihmeessä tämä eron tekeminen kesti niin kauan?!

Mietin sitä aamulla uudelleen. Että mikä siinä oli? Tietenkin oli sitä, että olin niin kykenemätön käsittelemään omia tai toisen tunteita, mutta ehkä jotenkin pohjalla perusvireenä oli ajatus ydinperheen pyhyydestä. Ajatus siitä, että saman katon alla asuvat äiti, isä ja lapset on se oikea malli. Vain se. Että muita oikeita mahdollisuuksia ei ole ja että minun pitää toimia niin, että ydinperhe voi elää. Lapsilla olisi oikeus elää sellaisessa perheessä, ei eroperheessä. Kai minä luulin, että se on miehellekin pyhä? Että siksi hän ei halua lähteä, koska hänkin haluaisi saada sen toimimaan. Minun vain pitäisi olla vahva ja auttaa.

Eilen päällimmäisenä kuitenkin oli helpotus siitä, että se on ohi. Tai siis melkein ohi, sopimuksethan on kesken. Juttelin viikolla erään eronneen työkaverin kanssa, joka sanoi, että heillä sopimusten tekeminen oli kamalan vaikeaa, kaksi korkeakoulutettua, näennäisen järkevää ihmistä ja he olivat käyneet lastenvalvojalla kolmesti, riidelleet asiasta sekä siellä, että väliaikoina. Miten minä suhtaudun, jos ex haluaakin tapaamisoikeuden lapsiinsa ja minusta näyttää, että hänestä ei siihen ole? Aika varmasti riitelen.




lauantai 23. marraskuuta 2013

Elämänlaatu

Edelliseen postaukseen kommentoitiin saavutetusta elämänlaadusta. Ja totta tosiaan: elämänlaatu on nyt parantunut niin huimasti! Tottakai on välillä väsynyt ja kireä, mutta perusvire elämässä on tyyni, lempeä, iloinen, onnellinen, seesteinen, kaunis, omannäköinen. Elämä on minun käsissäsi. Minä teen omilla valinnoillani asioita, joista tulee hyvä mieli.

Lyhennetty työaika oli hyvä idea. Elämänrytmi on rauhallisempi, jää enemmän aikaa lapsille ja kotitöille. Ei ole niin kiire. Miehen poistuminen oli tietysti hyvä idea. Elämä on rauhallisempaa, ennalta arvattavampaa, turvallisempaa ja vaikka luulisi, että kotitöitä on yksin enemmän, niin tosiasia on, että niitä on vähemmän. Ruokaa kuluu vähemmän, pyykkiä, tiskiä ja sotkua tulee huomattavasti vähemmän, kotitöistä ei tarvitse riidellä.

Lapset varmaan kaipaavat isäänsä. Molemmilla on ollut jonkun verran ongelmia käytöksensä kanssa tänä syksynä. Luulisin, että paha olo purskahtelee.Nyt näyttäisi olevan heilläkin seesteisempää. Pienemmällä oli isänpäivän molemmin puolin kovasti vaikeaa, mutta nyt taas paremmin.

Todellakin toivoisin, että exmies pysyy elämästämme pois. Kokonaan.




keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Yhteydenotto

Nyt on exällä rahat loppu ja hän palaa Suomeen. Sain kiertoteitse kuulla siitä rahojen loppumisesta, ex laittoi tänään tekstiviestin, että huomenna tulee Suomeen. Voisi kuulemma ensi viikolla tehdä elatus- ja tapaamissopimusta. Se huoltajuushan on jo käräjillä vireillä, jonne soitinkin heti tekstiviestin jälkeen. Kuulemma ihan näinä päivinä on päätös tulossa. Toivottavasti ennen exän tuloa. Yhtään en tiedä, että mihin hän aikoo asettua ja aikooko tavata lapsiaan. Ei ollut puhetta. Täytynee palata siihen.

Eilen mietin sitä, että miksi olen ollut niin haluton viemään elatusasiaa käräjille. Tulin tulokseen, että en halua minkään muistuttavan meistä. Että ex unohtaisi meidät. Pysyisi jossain. Ehkä ajattelen, että ex menettää oikeutensa lapsiin, kun ei maksa. Että minä maksan = minun lapseni, yksin. Jos hän kerran kuussa maksaa jotakin, hän muistaa koko ajan, että hänellä on jälkikasvua. Pitää omaisuutenaan.

Ja on niin hänelle tyypillistä, että kolmessa kuukaudessa hän laittaa sileäksi rahan, jota minä maksan pankille 5-6 vuotta, joka kuukausi.

Saa nähdä menetänkö taas yöuneni ja käynkö kireäksi?

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Puolisko

Olen pohtinut parisuhteen muodostumista ja kumppanin valintaa. Siis että millä perusteilla kumppani pitäisi valita ja mistä tietää, että pitäisikö parisuhteeseen ryhtyä? Olenkin nyt tullut tulokseen, että meille jokaiselle on puolisko. Sille omalle puoliskolleen kelpaa semmoisenaan. On sopiva. Ei tarvitse olla muuta kuin mitä on, koska on hyvä juuri niin. Ja että minullekin on jossakin puolisko, jolle minä kelpaan tämmöisenään. Itsenäni. Joskus puoliskot eivät ole pareja. Siis että minä kelpaan jollekulle tämmöisenään, mutta se joku ei kelpaa minulle semmoisenaan. Silloin se on väärä, eikä pidä ryhtyä enemmälle.

Siihenkin tulokseen olen tullut, että ihmistä ei voi muuttaa, eikä pidäkään. Jokainen on sellainen kuin on. Ja saa olla. Pitääkin olla! Koska toisen vuoksi muuttuminen ei ole kestävää. Se oma puolisko kelpuuttaa sellaisenaan.

Mistä sitten tietää, että sen on löytänyt? Tuntuu kuin olisi tullut kotiin. On vaivatonta olla. Voi sanoa miltä tuntuu ja olla oma itsensä.

Ja ei. En ole löytänyt sellaista. Mutta etsin?



maanantai 11. marraskuuta 2013

Seesteisyys vallalla

Isänpäivä saatiin ohi. Ukki (isänisä) vastaanotti lahjat ja söi kakkua. Ei sen niin väliä, vaikka pienet kätöset olivat kirjoittaneet korttiin "isi". Pienempi sanoi aamulla päiväkotiin mennessä, että iskä on kuollut. Sanoin, että ei ole. Pienempi vaan tuumasi, että on se. Kai se on niin kovin vaikea hyväksyä, että isää ei vaan kiinnosta. Ei vaan kiinnosta.

Minulle itselleni kuuluu hyvää. Olen nyt jaksanut paremmin. Hymyillyt. Ollut tyyni ja lempeä. Iloinen ja reipas. Saanut ideoita ja ollut luova. Kissallekin kuuluu hyvää, on saanut hiiriä kiinni ja tullut sillä lailla isoksi. Pitää meidän kodin hiiristä ojennuksessa, on tärkeä. Jotenkin nyt taas on seesteisyys vallalla. Hyvä näin.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Kahden yksinäisen kohtaaminen

Olen jo monessa tekstissä pohtinut sitä, kuinka ikävä minulla on hellyyttä ja miehen kosketusta. Ehkä itsellenikin yllätyksenä tein treffit ihan sitä varten. Olimme tämän miehen kanssa molemmat hellyyden, läheisyyden ja kainalon tarpeessa, kummatkin laastarin tarpeessa. Tulemme hyvin juttuun, mutta mitään hirmu kipinöintiä ei ole. Eikä kai tarvikaan? Sovimme etukäteen, että mitä aiomme tehdä.

Sain maata hänen kainalossaan, kuuntelin hänen sydänääniään, haistelin hänen tuoksuaan. Hän silitti hiuksiani, upotti nenänsä niihin. Olimme ihan lähekkäin. Ja rakastelimme sen jälkeen. Makasimme lähekkäin vielä hetken ja lähdimme sitten tahoillemme. Olemme olleet senkin jälkeen yhteydessä, ehkä teemme sen uudelleen myöhemmin. Tuntui hyvältä, ei kaduta. Mutta ei hänestä elämän mieheksi ole, eikä tarvitsekaan. En minäkään ole hänen elämänsä nainen. Kahden yksinäisen kohtaaminen.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Edestakaisin

Mielenkiinnolla olen taas seurannut tunteideni vuoristorataa. Jos tunteet pitää paketissa, niin siellähän ne pysyy. Mutta jos niitä päästää yhtään valloilleen, niin ne tosiaankin pääsevät valloilleen. Tänään olen sekä itkenyt että kulkenut lämmin hymy huulillani. Itkun syy oli esikoisen kouluuntulotarkastus terveydenhoitajalla. Tarkastukseen kuului normaalin pituuden, painon, näön, kuulo ja muun lisäksi keskustelu vanhemman kanssa. Onneksi ilman lasta, koska itkin terveydenhoitajalle sitä, että lapset ovat isättömiä. Että isänsä on mielenterveysongelmainen juoppo, joka on hylännyt pienet, jotka häntä kaipaavat. Tuntui terveydenhoitaja olevan huolissaan jo minun jaksamisestani. Itkin vielä matkalla töihinkin, mutta onneksi ei ollut niin kiire. Kävin kaupassa rauhoittumassa ennen töihin menoa.

Hymyn taas toi huulille eräs mies, mutta ei siitä nyt sen enempää.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Paha mieli

Eilinen oli jotenkin ahdistunut. Koko päivän oli paha mieli. Uskoisin, että se johtui siitä exän yhteydenotosta. Siitä, että hän ei aio olla lastensa kanssa tekemisissä. Oli paha mieli lasten puolesta ja mietin, että miten minä parhaiten tätä asiaa lasten kanssa käsittelisin. En ole kertonut lapsille mitään, enkä tietenkään kerrokaan, ennen kuin asia on niin täysin varma. Mietin sitäkin, että teinkö liiton aikana väärin, kun koitin tukea miehen ja lasten suhdetta? Että annoin miehen nukkua krapulansa ja olla lasten kanssa vain silloin, kun hän jaksoi. Että olisiko lapsilla nyt helpompaa, jos isästä olisi huonommat muistot? Oliko sekin väärin, että nyt isän poissaollessa olen koittanut puhua isästä vain kivoja juttuja ja selittänyt lapsille parhain päin, että miksi iskä lähti ja miksi iskä ei soita, eikä tule? Ei kai. Kai lapsi joka tapauksessa muistaisi ne hyvät hetket.

Mietin sitäkin, että miten exällä on minuun niin suuri vaikutus, että pahoitan mieleni perin juurin hänen tekemisistään ja tekemättä jättämisistään? Aivan kuin alitajuisesti yhä toivoisin, että hän kunnostautuisi, aivan kuin luottaisin häneen ja sitten petyn niin kovin, kun ei niin käykään? Eihän tämäkään ole yllätyksenä tullut, ollut tiedossa jo kuukausia, että todennäköisesti hän katoaa kokonaan. Tiesin jo ennen erohakemuksen jättämistä. Että miksi minun mieleni ei ole välittämättä hänestä? Olisin eilen niin tarvinnut jonkun kainaloa, olisin niin halunnut olla jotakuta lähellä ja turvassa. Tämmöisinä hetkinä taitaisin olla aika helppo tapaus kenelle tahansa? Onneksi kuitenkin olin kotona (kuten aina) ja otin lapset kainaloon. Kauankohan tätäkin jatkuu?

lauantai 2. marraskuuta 2013

Mitä kannattaa kertoa?

Mietin eilen sellaista juttua kuin että mitä tulevaisuudessa mahdolliselle uudelle kumppanille kannattaa kertoa ja nissä vaiheessa? Onko eletty elämä sellainen taakka, joka pitää vain jättää taakseen? Lopullisesti. Laittaa piste. Vai onko se sellainen asia, josta voi puhua?

Jos haluaa kokea vielä läheisyyttä ja lämpöä, pitääkö olla nainen, joka ei vaikuta riskiltä? Nythän olen ihan selkeä riski, itseasiassa iso sellainen. Sotkeentuuko kukaan mies vapaaehtoisesti toisen miehen aikaansaamaan sotkuun? Työntää kätensä sellaiseen, jota ilman elämä menee nätimmin? Ja ymmärrän kyllä ajatuksenjuoksun, jossa ajatellaan, että naisessa on jotain vikaa, eihän se muuten olisi tuollaiseen soppaan itseään saattanut.

Kun nyt kuitenkin oikeasti olen ihan kiva, niin voisinko esittää vain kivaa? Ja jos nyt heti alkuun ei kertoisikaan, niin miltäs se sitten vaikuttaa, kun jo tapailtu ja kaikkea ja sitten läväyttää tämän paskan siihen tiskiin? Että sorry, kun en heti kertonut, mutta olen pitkäaikaissairas yh-äiti, jonka ex on mielenterveys- ja päihdeongelmainen ja riitelee säännöllisin väliajoin. Ja että jostain syystä, jota en osaa selittää, en pelastanut itseäni ja lapsiani ennen kuin hommaa oli jatkunut ja jatkunut.

Tai jos se exmies tosiaankin häviää kokonaan elämästä, eikä aio enää palata, eikä tavata lapsia, eikä mitään, niin olisiko vain ihan hiljaa? Keksisin jonkun nätin tarinan siitä, että miksi olen lasten kanssa lasten kanssa keskenään. Jonkun hellyttävän. Kertoisin sitten sen, jos tulee puheeksi.

Ja kyllä: oikeasti olen sitä mieltä, että tosirakkaus kestää tietenkin kaiken. Menneisyys ei ole taakka, vaan tosiasia ja elämän käänteet otetaan vastaan niin kuin ne tulee. Uusi rakkaani tukee minua kaikessa, ymmärtää, rakastaa, suojelee. Paitsi että näin ei koskaan käy, koska kukaan ei pääse sinne saakka.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Rupesi suututtamaan

Elämä on ollut niin mallillaan, että ei tullut edes kirjoiteltua tänne. Niin mallillaan. Minun elämäni ainakin, lapsille ottaa vähän tiukkaa koulun ja päiväkodin isänpäiväaskartelut. Pienempi on kysellyt isäänsä koko viikon, itkenytkin. Päiväkodissa oli kertonut, että iskä soitti ja luki puhelimessa iltasadun. Juu, ei ole soittanut. Lapsiraukka selittää itselleen jo mielikuvituksellaan, että jos ei sitten kuitenkaan tullut elämänsä miehen hylkäämäksi.

Kunnes viime yönä exmies laittoi taas sähköpostia. Ei kuulemma aio palata lainkaan. Hän jää jonnekin ja tekee jotakin ja heippa vaan. Ei siinä mitään, minun puolesta hävitköön, mutta tämä välitila on saatava lapsilta päätökseen. On tultava selkeä ratkaisu, että iskä ei palaa. Tavaroitten on hävittävä autokatoksesta ja pihalta. Pois. Lasten pitää tietää, että nyt loppuu odottaminen, että milloin se iskä palaa. Ja jos aikoo tavata joskus lapsiaan, niin sekin on kerrottava. Että iskä asuu nyt tuolla ja tuolla, ei ole unohtanut teitä, tapaa teidät taas xx.

Exmies laittoi viestiinsä, että toivoo voivansa maksaa elatusmaksua vielä joskus. Ihan sama minulle. Vastasin miehelle, että huoltajuus- ja elatussopimus on tehtävä. Pakko. Että ei se ole vapaaehtoista. Kun saan edes nollasopimuksen, saan jotain Kelalta ja Kela keskustelkoot miehen kanssa. Nyt ei tule mitään mistään, kun ei ole sitä sopimusta.  Nyt kun huoltajuutta ei ole sovittu, on virallisesti huoltajuus yhteinen. Pyydänkö minä mieheltä allekirjoituksia lasten papereihin paikasta x? No en, kun en tiedä missä se on.

Sen verran rupesi taas suututtamaan, että kohta tulee jäteauto ja lähtee käräjille kirjeitä...