keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Opinko mitään milloinkaan mistään?

Olen vielä tänään pienemmän kanssa kotona. Alkaa olla suurinpiirtein terve, otetaan nyt kuitenkin vielä rauhallisesti. Sen verran ulkoiltiin, että käytiin huoltoasemalta maitoa ostamassa, muuten vielä pakastimessa ruokaa riittää. Tämän kerran sairauskriisi siis ohitettu kunnialla.

Olen tässä sairasta hoitaessa ehtinyt siivota työhuoneen laatikoita. Osa tavaroista on ollut pahvilaatikoissa viime muutosta alkaen, siis siitä kaupunkiretkestä. Kesä 2012 mahtoi olla silloin. Löytyi monenlaista tavaraa, jota jostain syystä olen kuljetellut asunnosta toiseen. Ihan omituisia säästettyjä. Mikähän siinä on, että joskus joku tavara tai paperi tuntuu arvokkaalta ja sitten se lakkaa tuntumasta? Ei olekaan enää väliä, vaikka edellisessä muutossa on vielä huolellisesti pakannut? Joitakin tavaroitaan taas alkaa vuosien päästä kaivata, muistelee, että ovatkohan tallessa vai heitinkö jo pois? Mikähän kaikki tästä ajasta tuntuu tärkeältä säästää vuosien päähän?

Tavaroista löytyi myös kaksi arkkia tekstiä, runontapaisia tarinoita, jotka olin kirjoittanut 2001, kun erosin silloisesta avomiehestäni. Pohdin teksteissä, että kuka olen, mitä elämältä haluan, mitä parisuhteelta haluan, miksi hukkasin itseni siinä suhteessa. Miten olikin niin tuttua tekstiä. Opinko mitään milloinkaan mistään? Olisin voinut kirjoittaa aivan samat tästäkin erosta. Mikähän minuakin vaivaa, kun en viisastu? Vai joko viisastuin? Säästin arkit. Katson niitä taas joskus.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Yhdestä kaikille

Pienempi on kipeänä. Kipeät lapset tietävät aina huonosti, jos ollenkaan, nukuttuja öitä. Huolta. Likapyykkiä. Järjestelyjä. Vaikka arki yksinhuoltajana rullaa ihan kohtuullisen mallillaan, on nämä erikoispäivät vähän ongelmallisia. Ensimmäinen ongelma tulee kaupasta, jonne ei pääse. Ja kun tämä tukiverkko on niin heiveröinen, ei kukaan käy kaupassa. Pärjätään nyt sillä mitä on. Toinen ongelma on sen terveen tekemiset. Mihinkään ei oikein pääse, yksin pitää leikkiä, kaikki on tylsää. Ei saisi metelöidä, kun kipeä nukkuu. Kolmas ongelma on omat työt. Töissä pitäisi olla, vaan ei voi. Näin ollen perutaan, siirretään, sovitellaan, hoidetaan töitä kotoa sen kipeän kanssa. Ei oikein tunnu riittävän yhdestä kaikille, jos joku on kipeä.

Toinen juttu sinänsä on se yksinäisyyden tunne, jota koen. Pärjään mielestäni hyvin yksin, arki ei ole ongelmallista. Osaan ja pystyn. Mutta se tunne siitä, että tarvitsisin jonkun vierelle sanomaan, että jaksat sinä, pystyt sinä. Joku keittäisi sen kupin kahvia minulle ja sanoisi, että juo tuosta ja levähdä hetki. Osaan minä itsekin kahvini keittää, mutta se on eri asia. Laittaahan se J kohta viestin, että hyvin sujuu, mutta kuitenkin. Yksin se oksennus vain on siivottava. Huonosti nukutut yöt eivät kyllä sovi minulle sitten yhtään...

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Päivän luku 11 370

Tänä viikonloppuna meillä on kylässä lasten ukki, siis isänisä. Ukki on mukava mies. Lasten kannalta on hyvä, että säilyy isän sukuun joku kontakti, vaikka isään ei olekaan. Tästä johtuen kuitenkin J jäi kotiin. Ymmärrän hyvin. Vaikka J on osa meidän perheen tavallisia viikonloppuja, osa meidän perhettä, ei hän halua tulla esitellyksi minua niin huonosti kohdelleen miehen isälle. Ei hän halua tavata koko sukua, eikä tarvitsekaan. Siihen sukuun välimatkaa on kolmisensataa kilometriä ja sellaisena se saa J:lle jäädäkin, ainakin toistaiseksi.

J on siis kotonaan. Ikävöi meitä. Tuntuu olevan perin liikuttuneessa tilassa, apuaineita tuntuu käytetyn. On niin rakastunut, että ei mitään rajaa. Tässä ikäväntuskaisessa rakastuneessa tilassaan hän halusi keskustella kanssani asiasta, josta hänen on kuulemma tehnyt mieli keskustella jo tovin aikaa. Ensin hän sanoi, että hän haluaa sipitellä yhdestä asiasta, kun seuraavan kerran nähdään. Mutta sitten hän sanoi, että oikea paikka on juuri tämä, meidän viestiketjumme. Viestit ovat olennainen osa yhdessäoloamme. Ketjun viestien määrä oli tänään 11 370. Nyt jo enemmän. Kun viestejä on lähetelty nelisen kuukautta, niin jokunen lähtee jokapäivä. Varsinkin, kun viikonloppuisin ei lähde yhtään.

J:n kysymys oli, että siirtyisinkö hänen kanssaan seuraavan vaiheeseen. Ehkäpä teemme niin.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Tärkeitä askeleita

Kannoimme eilen työhuoneen yläkertaan ja makuuhuoneen alakertaan. Minusta alkoi tuntua, että lapset ovat valmiita päästämään irti siitä ajatuksesta, että äiti on koko ajan seinän takana. Ja toisaalta minä olin valmis päästämään irti siitä huolesta, että pärjäävätkö lapset yön, jos en kuule jokaista kääntymistä.

Kun ex vielä asui täällä, en voinut kuvitellakaan, että minä ja lapset nukkuisimme kaukana toisistamme. Haimme turvaa toisistamme. Yöt olivat levottomia. Paha olo näkyi unessa, meillä kaikilla. Nyt unet ovat seesteisempiä, lapset näkevät enää harvoin painajaisia, eivätkä heräile paniikissa ja itkien. Illalla käydään nukkumaan ja usein nukutaan koko yö.

Ompelin uuteen makuuhuoneeseeni uudet verhot. Minun ja J:n makuuhuone. Uusi ja yhteinen. Pidän uudesta huoneesta. Se on seesteinen ja levollinen. Rauhallinen. Huone on meitä varten. Se ei ole läpikulkuhuone, eikä varasto, jossa on sänky. Se on makuuhuoneeksi tehty. Meille kahdelle. Nämä tämmöiset ovat minulle tärkeitä askeleita.


tiistai 11. maaliskuuta 2014

Lujempaa olemista

Ilmeisesti J:n reissu teki meille hyvää. Minulla oli ikävä ja niin oli ollut J:lläkin. Se toinen maailma ei tunnu kutsuvan, kuten pelkäsin. Olimme viikonloppuna lähempänä toisiamme kuin ennen reissua. Puheeseen on tullut enemmän tulevaisuutta kuin ennen. On siitä tulevaisuudesta ennenkin puhuttu, mutta puhe on ollut ehkä enemmän joistakin toisista samannimisistä, enemmän teoreettisella tasolla.

Yhteenkuuluvuuden tunne on mielestäni vahvempi. Ei pelkästään läheisyyden ja kumppanuuden tunnetta, vaan enemmän sitoutumista. Enemmän me, kuin sinä ja minä yhdessä. Oleminen on jotenkin lujempaa.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Ilman pusuja ei jaksa lentää

Tämän aamun ohjelmassa oli pieni avaruussankari Samsam. Sellainen punainen. Tykkään sarjasta, se on kauniisti piirretty ja siinä on oivaltavia ajatuksia. Tässä jaksossa Samsam luuli, että muuttuu rupikonnaksi, jos saa pusuja. Lopussa kuitenkin kaikki kääntyi hyvin ja Samsamin isä sanoi, että suukot ovat avaruussankareiden polttoainetta. Ilman pusuja ei jaksa lentää.

Jäin miettimään, että näin se on ihmiselläkin. Ilman pusuja ei jaksa lentää. Ilman pusuja raahautuu maan matosena harmaasta päivästä toiseen. Arki on tyhjää. Pusuilla nousee harmaasta maasta ylös, näkee värit. Ja jos saa paljon pusuja, nousee pilvien yli ja lentää ihanassa auringossa.

Tänään olen saanut pusuja heti herättyä pieneltä kissalta ja vähän myöhemmin molemmilta lapsilta. J:ltä sain pusun viestinä ja huomenna oikeasti. Tänään liidän siellä pilvien päällä ja jaksan lentää. Ihanaa päivää kaikille!


tiistai 4. maaliskuuta 2014

Nähdäänkö me iskää enää ikinä?

Mistähän syystä lie, en tiedä, mutta tänä aamuna kesken Smurffien katsomisen pienemmältä alkoi valua vuolaat kyyneleet ja hän kysyi, että nähdäänkö me iskää enää ikinä? Sanoin, että tottakai näette. Tottakai iskä on vielä teidän kanssa. Tottakai iskä rakastaa teitä. Pienempi kysyi, että saadaanko me sitten halia iskää. Johon sanoin, että tottakai, tietenkin. Itku jatkui tovin aikaa, mutta sitten kuvassa näkyi perhosia ja itku jäi.

Mutta minä jäin miettimään, että kuinkahan paljon lapset iskää ajattelevat, vaikka eivät siitä juuri puhu? Kuinkahan paljon se iskän lähtö vieläkin mietityttää? Mitähän ne lapset koko jutusta ajattelevat? Pitäisikö minun yrittää puhua lasten kanssa asiasta vai eikö pitäisi? Tietysti vastaan, kun kysytään, mutta pitäisikö minun ottaa iskä-kysymys esille? Pitäisikö iskää muistella aktiivisemmin? Nythän minä en asiasta puhu, iskää ei ole erityisesti siivottu pois, mutta ei iskä ole näkyvilläkään. Esimerkiksi albumeissa on iskän kuvia ja lapset voivat niitä halutessaan katsoa, mutta missään esillä iskän kuvaa ei ole. Jos lapset muistelevat jotain kivaa juttua, jossa iskä oli mukana, muistelen heidän kanssaan. Koitan pitää positiivista virettä iskä-asiassa.

Pitäisikö minun koittaa aktiivisemmin saada iskää kiinnostumaan lapsistaan? Yrittää puhua ystävällisesti ja syyllistämättä, koittaa tukea isyyttä? Laittaa viestejä ja valokuvia? Vai meneekö se sillä vaan enemmän metsään? Pitääkö sen iskän itse kiinnostua? Itse haluta? Entä jos ei halua? En tiedä, että missä kunnossa koko iskä on. Olisiko edes muihin kuin valvottuihin tapaamisiin, mutta olisiko nekin parempi kuin ei mitään? Voisiko iskä edes soittaa?

En tiedä. Pitäisiköhän kysyä joltakin viisaammalta.



lauantai 1. maaliskuuta 2014

Kaksi maailmaa

Omien tunteiden tarkastelu on mielenkiintoista. Miksi tuntuu miltäkin? Pitäisikö tunteita kuunnella vai johtuuko tunteet aiemmista kokemuksista, eikä niillä varsinaisesti ole tekemistä todellisuuden kanssa? Tunne on tietenkin aina oikea ja aito hetkellään. Se, että onko siinä järkeä, onkin jo toinen asia.

J on reissussa. Reissu oli varattu jo ennenkuin tapasimme. Minua ahdistaa J:n reissu. Kovasti. Meidän kahden taustat on toisenlaiset. J:n elämä ennen minua on ollut erilaista, rajumpaa. Minun elämäni on ollut aika kauan tätä perhettä ja työtä. Minun elämäni on ollut arkista, J:n elämä on ollut minun nähdäkseni jotain muuta. Onhan J ollut työssäkäyvä, säntillinen mies vuosikausia, mutta J:n vapaa-ajan harrastukset ovat jotain aivan muuta kuin mitä minun elämänpiirissäni on. Ei tämä mikään ongelma ole ollut, arvot, toiveet ja tarpeet ovat olleet samanlaisia. Kumpikin avaa toiselle sitä omaa maailmaansa pikkuhiljaa. J on ollut loistavasti mukana lapsiperheen arjessa. Minä olen luvannut kevään tullen kiivetä moottoripyörän kyytiin.

J:n reissu on täysin sitä entistä elämää, sitä toista elämää, jossa en ole ollut osallisena. Enkä koskaan varmaan tule olemaankaan siinä määrin, että se olisi minunkin maailmaani. Ehkä pelkään, että J vakuutteluista huolimatta haluaakin mieluummin sen elämän. Huomaa, että ne ihmiset ovat häntä lähempänä. Huomaa, että mistä on osittain luopumassa, tekee vertailuja. En tiedä, että mihin tulokseen hän tulee. En halua painostaa, en vaadi tekemään valintaa. Uskon, että molempien maailmoiden kanssa voidaan elää rinnakkain.

J itse on vakuuttanut, että mitään hätää ei ole. Tarjoutui jopa jäämään pois reissusta, kun näki kuinka tolaltani olin. Nyt en voi muuta kuin odottaa.