Pienempi on kipeänä. Kipeät lapset tietävät aina huonosti, jos ollenkaan, nukuttuja öitä. Huolta. Likapyykkiä. Järjestelyjä. Vaikka arki yksinhuoltajana rullaa ihan kohtuullisen mallillaan, on nämä erikoispäivät vähän ongelmallisia. Ensimmäinen ongelma tulee kaupasta, jonne ei pääse. Ja kun tämä tukiverkko on niin heiveröinen, ei kukaan käy kaupassa. Pärjätään nyt sillä mitä on. Toinen ongelma on sen terveen tekemiset. Mihinkään ei oikein pääse, yksin pitää leikkiä, kaikki on tylsää. Ei saisi metelöidä, kun kipeä nukkuu. Kolmas ongelma on omat työt. Töissä pitäisi olla, vaan ei voi. Näin ollen perutaan, siirretään, sovitellaan, hoidetaan töitä kotoa sen kipeän kanssa. Ei oikein tunnu riittävän yhdestä kaikille, jos joku on kipeä.
Toinen juttu sinänsä on se yksinäisyyden tunne, jota koen. Pärjään mielestäni hyvin yksin, arki ei ole ongelmallista. Osaan ja pystyn. Mutta se tunne siitä, että tarvitsisin jonkun vierelle sanomaan, että jaksat sinä, pystyt sinä. Joku keittäisi sen kupin kahvia minulle ja sanoisi, että juo tuosta ja levähdä hetki. Osaan minä itsekin kahvini keittää, mutta se on eri asia. Laittaahan se J kohta viestin, että hyvin sujuu, mutta kuitenkin. Yksin se oksennus vain on siivottava. Huonosti nukutut yöt eivät kyllä sovi minulle sitten yhtään...