sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Puhetta ja kainaloa

Parisuhdekriisi oli lähellä tätä keskenmenoa odotellessa. Nyt, näin isänpäivänä, se on käynnissä. Keskenmeno ei käynnistynyt omatoimisesti, vaan lääkäri päätti viikolla 12+1, että se käynnistetään. Eilen lauantaina sain sairaalasta ensimmäiset lääkkeet ja huomenna menen saamaan lisää. Lääkärin mukaan näillä viikoilla on jo kohonnut liian runsaan verenvuodon riski ja joudun viettämään päivän siellä hoitohenkilökunnan silmien alla.

Mutta siihen parisuhdekriisiin. Minun kokemukseni oli, että J ei tue minua ja jättää minut yksin. J ei ymmäränyt mitä tehdä, kun mitään ei tapahdu, eikä mihinkään satu. Sitä selvitellessä vähän itkettiin ja oltiin puhumattomia, vähän sanottiin asioita, sitten oltiin paljon kainalossa ja sovittiin. J:kin on päässyt jo tukemaan omasta mielestään, kun alkaa tapahtua. Minulle tarpeellinen tuki on koko ajan tarkoittanut kainaloa ja silityksiä, läsnäoloa ja kuuntelevaa kultaa.

Pelkäsin jo jossakin vaiheessa, että tämä tuen puutteen kokemus jää meidän väliimme. Että kun koen tarvitsevani, en löydä toista ja että se jää kaivamaan. Mutta ymmärsin, että J ei tehnyt sitä siksi, etteikö olisi välittänyt, vaan siksi, ettei osannut. Enkä minä ensin ymmärtänyt neuvoa, että mitä tarvitsen. Puhetta se vain vaati. Ja kainaloa.