Äiti ja poika, ne vanhemmat

Anoppi on kylässä. Anoppi yksin, ei appi. Kuten aiemminkin on ollut puhetta, anoppi ei millään muotoa kuulu suosikkiväestöni joukkoon. On omahyväinen ja itsekäs, tekee niinkuin haluaa (myös meillä), on rasisti ja sen lisäksi juo liikaa. On useimmiten aivan avoimen epäkohtelias ihmisille, joista ei juuri pidä (kuten appiukolle tai muille sukulaisille, joskus jopa minulle). Ei suostu noudattamaan meidän perheen sääntöjä, mistä johtuen vanhempi lapsista aloittaa anopin  vierailun aikana tai heti sen jälkeen melkoisen käytösongelmien vyyhdin.

No nyt siis kuitenkin anoppi on kylässä. Olin eilen töissä ja mieheni oli lasten ja äitinsä kanssa kotona. Anoppi halusi lähteä käymään kaupungissa vanhemman lapsen kanssa ja mies oli ohjeistanut selkein sanoin; ei syötävää, ei leluja. Ja kuinka kävikään, sekä pullaa, mehua että lelu. Mies oli asiasta näreissään, anoppi piti sitä itseoikeutettuna mummin oikeutena. Hän saa, jos hän haluaa.

Illalla mies joi lahjaksi saamaansa hehkuviiniä. Ilmeisesti prosentit yllättivät, ainakin mies tuki tukevaan humalaan ja aloitti riidan äitinsä kanssa. Ensimmäisen, jonka minä koskaan olen kuullut. Mies ei koskaan aiemmin minun kuulteni ole noussut äitiään vastaan, vaan on aina sanonut, että pitää ymmärtää vanhaa ihmistä (vaikka ei ole kuin kuudenkympin päälle). Äänet jo kohosivat, minäkin jo välillä sotkeennuin riitaan, kun ei meinannut valmista tulla millään. Aiheena riidassa oli, että meillä on meidän säänöt. Että meidän perhe määrittelee ne säännöt, joilla täällä ollaan ja että anoppi on tervetullut, jos pystyy niitä noudattamaan. Anoppihan suuttui perin pohjin. Hän ei ole tehnyt mitään väärin, hän ei anna  missään periksi, hänellä on oikeutensa.

Riita eteni jo siihen pisteeseen, että mies sanoi äidilleen, että tämä ei ole enää tervetullut meille. Anoppi vastasi tähän, että hänellä on oikeus nähdä lastenlapsiaan ja hän tulee vaikka sosiaaliviranomaisten kanssa. Tässä vaiheessa minäkin jo hermostuin. Että uhkaa sosiaaliviranomaisilla minua minun omassa kodissani, kun ei saa mitä haluaa. Samalla saimme kuulla, että emme ole kummoisia vanhempia, että meillä on outoja sääntöjä, että lapsille ylipäätään ei tarvitse olla sääntöjä, että psykologin diagnoosista huolimatta vanhempi lapsista on aivan tavallinen, eikä häntä muutoin tarvitse kohdella ja kaikki on meidän pelkkää keksintöämme, jolla haluamme lasta kiusata. Lopulta riita rauhoittui ja illan lopuksi mies halusi sopua äitinsä kanssa, äitinsä vain ei halunnut.

Nyt on aamu uusi. Vanhempi lapsista halusi mennä mummin viereen ja menikin. Minä lähden kohta töihin. Aamun lopputulos todennäköisesti on, että anoppi hyvästellään pitkäksi, pitkäksi aikaa. Hei, hei vain. En ikävöi.

Kulissit pystyssä

Tänään tulee vierailulla anoppi ja appi. He eivät tiedä mitään avioliiton kriisistä. Mielestäni ei ole minun asiani kertoa ja mieheni ei halua. Joten olkoot tietämättä. Tämä tietysti tekee sen, että kulisseja pidetään pystyssä. Toisinaan jaksan paremmin ja toisinaan vähän huonommin. Silloin kun jaksan huonommin, mieheni moittii minua jälkikäteen. Että enkö sen aikaa voinut olla, kun he ovat vierailulla. Aiemmin olen jo kirjoittanut anopista, joka on täynnä itseään ja omia ajatuksiaan. Hänelle hänen mallinsa on oikea ja muut ovat vääriä. Sen lisäksi hän on rasisti ja kaikenlaiset valtavirrasta poikkeavat ihmisryhmät haukutaan usein vierailuilla moneen kertaan. Onneksi eivät käy niin usein.

Eilen mieheni oli taas sillä tuulella, että ensin oli minulta vailla rahaa, jonka kävi juomassa läheisesä kuppilassa. Sitten valehteli juomisistaan ja hermostutti minua lopun aikaa kaikenlaisella. Eilen oli sellainen päivä, jollaisten takia en jaksaisi avioliittoa enää yhtään.

Tänään olen joulunodotuksen ja itsenäisyyspäivän kunniaksi ollut hyvä kulissinpystyttäjä. Tein melkein suursiivouksen, leivoin joulutorttuja ja kinuskikakulle pohjan. Ripustin joulutähden keittiön ikkunaan. Siivosin jopa parvekkeen. Kaivan vielä esiin kauniimmat kupit ja servetit. Tulkoot kylään ja nähkööt onnellisen perheen. Aivan sama.

Joulunodotusta

Lasten synnyttyä sovimme, että joka toinen joulu on toisen suvun ja joka toinen toisen suvun. Joskus olemme menneet sukulaisiin, joskus sukulaiset ovat tulleet meille. Tänä vuonna on minun sukuni vuoro. Äiti on ollut kipeänä, joten menemme minun sukuni luokse. Varmaan siskon kanssa laitamme joulua äidille valmiiksi, että äiti pääsee vähemmällä.

Viime jouluna meillä oli kylässä anoppi ja appi. Koko joulun. Ja minä sairastuin aattona ja makasin kipeänä koko joulun joutuen sitten lopulta uutenavuonna sairaalaan. Luulin aivan vakavasti, että sairastaminen on henkistä laatua. Että sairastuin anopista pahaan luulotautiin. Ei se sitten lopulta totta ollut, mutta mielenkiintoinen ajatus. Voiko pelkkään pahaan oloon sairastua? Siis hyvinkin fyysisesti.

Päätin viime jouluna, että tämä on viimeinen tämmöinen joulu. Joulu, jossa on liikaa olutta. Liikaa asioita, jotka ovat tärkeitä aikuisille. Liian vähän rauhallista yhdessäoloa ja lepäämistä. Liian vähän minun näköistäni joulua. Ei taida tästä tulla sen kummempaa?