perjantai 26. joulukuuta 2014

Jouluvieras

Meillä on jouluvieras. Tai tarkemmin ottaen kaksikin, mutta nyt kirjoitan toisesta. Tämä toinen on musta ja karvainen. Ystävän koira tuli yöksi hoitoon, kun he ovat reissussa ja varahoitopaikan väki on risteilyllä. Koira on iso ja kiltti. Tosi kiltti. Katsoo ruskeilla silmillään. Odotti kylpyhuoneen oven vieressä, kun kävin saunassa. Istui rapsutettavana.

Lieneekö koiralla huonot hoksottimet vai onko se ylen kohtelias, mutta se ei näytä  huomanneen, että meillä on kissa sisällä. Kissa sen sijaan on huomannut ja parkkeerasi itsensä yläkerran taaimmaisen huoneen vaatekaapin päälle. Aikansa siellä kökötettyään kissa tuli maukumaan portaisiin. Koira ei ollut huomaavinaan.

Luulen kyllä, että koira on niin iso, että se on vaan cool pikkukissoista. Voisi syödä välipalaksi, vaan ei viitsi. Että eläimet sitten on kivoja!

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Jouluaatto, toinen jo

Jouluaatto. Lapset ovat isällään. Veimme eilen ja sunnuntaina tulevat pois. Lapsia vähän huoletti etukäteen, että millainen joulu iskällä on. Saako riisipuuroa? Onko pipareita? Kumpikaan ei usko enää joulupukkiin ja halusivat, että tämän kodin lahjat jaetaan etukäteen, ennen iskälle menoa. Siskoni ja miehensä olivat kylässä, joten pidettiin aattoilta lauantaina. Kuusen alle lahjat, niinkuin kuuluu. Lapsille tuntui olevan tärkeää, että ne on hetken siinä kuusen alla. Joulupäivä sunnuntaina (pyjamapäivä ja suklaata, uusilla leluilla leikkimistä, lahjakirjojen lukemista). Tapaninpäivä maanantaina (pulkkamäki).

Isompi pyysi, että keitäthän äiti joulupuuroa kattilassa punaiseen maitoon. Keitin. Isompi kysyi iskälle lähtiessä, että voitko keittää lisää, kun tullaan takaisin. Lapsille taitaa jouluruuat olla riisipuuro ja piparit. Niistä joulu tulee. Ja tietysti keitän! Minulle joulu tulee kinkusta ja lanttulaatikosta. Ostin laatikkoa yhden rasian valmiina. Se riittää minulle ja J:lle. Tänään menemme suvun joulupöytään. J:n äiti toi eilen kinkkua. Isossa uunissa paistettua.

Tämä on minun ja J:n toinen joulu. Luin vanhoja joulujen blogitekstejä. Voi minkälaisia jouluja. Nyt on hyvä.

torstai 11. joulukuuta 2014

Tähtipullia

Leivon tänään tähtipullia. Tähti tulee piparitaikinasta, pulla on Pirkkaa ja pakasteesta. Piparitaikina on jääkaapissa kovenemassa. Pipariresepti on äidiltä saatu ja kai mummukin teki sillä reseptillä. Yhden satsin pipareita jo tein pari viikkoa sitten, mutta ne on syöty. Vähän annoin poiskin. Tästäkin satsista riittää annettavaa. Piparit on minusta aika kiva joulunaluslahja.

Tehtiin töissä  viikolla piparkakkutaloja. Nekin on jo syöty. Omanlaisiaan olivat, monenlaisia. Pipareiden leipomisessa on jotain nostalgista ja yhteisöllistä, tunnelmallista, lempeää ja lämmintä.

Luin Hesarista juttua, jossa oli listattu suurimpiä syitä ihmisten irtisanoutumisiin. Liika työtaakka, huono esimiestyö, halu saada oma elämä hallintaan, enemmän aikaa muulle kuin työlle, halu etsiä työ, joka ei vaadi koko ihmistä. Kuulosti niin tutulle, vaikken irtisanoutunutkaan, vaan vaihdoin työpistettä. Enemmän aikaa piparinleivontaan, vähemmän sähköpostisaastetta, vähemmän katkonaisia unia, enemmän kirjanlukua.

Kissakin makaa sylissä. Pesee itseään ja nuolee välillä kättäni. Lapset touhuavat yläkerrassa, J on treeneissä. Minä paistan tähtipullia.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Puhuttavaa

Joskus on vaikea puhua. On vaikea aloittaa tai vaikea pukea sanoiksi mitä haluaisi sanoa. Joskus tuntuu, että toinen ei haluaisi kuunnella ja siksi sanat juuttuvat kurkkuun. Mutta kun on alkuun päässyt, puhuminen on koko ajan helpompaa. On helpompaa sanoa, että miltä tuntuu ja miksi. Vaikeakin aihe on puhuttavissa, kun on harjoitellut helpommilla.

Käytän töissä kuvia apuna sanojen löytymiseen. Toisen on helpompi pukea sanoiksi omia toiveita, kun jotain siitä näkyy kuvassa. On helpompi sanoa, että valitsin tämän kuvan, koska... Kuin että ottaisi tyhjän paperin ja kirjoittaisi siihen asiansa tai puhuisi sen minulle, lähes vieraalle.

J:n oli alussa vaikea puhua. En osaa, hän sanoi. En osaa. Sanoin, että autan kyllä. Ei puhuminen vieläkään ole helppoa J:lle, mutta hän puhuu teksteillä ja musiikilla. Kirjoittaa asiansa tai pyytää kuuntelemaan jonkun biisin, johon joku toinen on jo purkanut asian, jonka J haluaa sanoa. Nykyään J osaa jo sanoa sanoillakin. Puhua miltä tuntuu ja miksi. Mikä pelottaa. Mikä on hyvä. Mitä hän haluaa ja mitä ei.

Minäkin opettelen puhumaan. Pahoitan mieleni tai haluan jotakin. Mistä toinen voi tietää mistä on kyse, jos en kerro? Joskus on vaikea aloittaa, kun sanat juuttuvat kurkkuun, mutta on se helpompaa kerta kerralta.

Niin. Tänä viikonloppuna on taas puhuttu, kun lapset ovat isällään ja olemme kahden. Mitä haluamme ja mitä emme. Miltä toinen tuntuu. Mikä on ihanaa ja miksi. Millainen on tulevaisuus. Ja tulevaisuus näyttää hyvältä.

lauantai 29. marraskuuta 2014

Joululistoja

Blogin päivitystahti näyttää hiipuneen. Tämä kun on ollut tämmöinen kriisinpurkublogi, niin tuntuu kummalta kirjoittaa, että kaikki hyvin.Tänä aamuna heräsin jo ennen viittä. Keitin kahvit, luin lehteä ja söin pipareita. Kissa kehräsi jaloissa ja sitten kurkki ikkunasta. Olisinhan tuota voinut nukkuakin, vaan ei nukuttanut. Jos ottaisi päiväunet myöhemmin?

Joulun suunnittelu on meneillään. Tai ei kai siinä paljon ole suunnittelemista. Lapset menevät isälleen, minä ja J aattona mummulaan jouluruualle ja sitten varmaankin syömme suklaata ja luemme kirjoja. Lapset ovat tehneet lahjalistoja, mutta eivät ne vielä valmiita ole. Mieli vielä muuttuu. Molemmat tuntuvat toivovan yhtä lelua ja pipareita. Pipareita siksi, että ne ovat niin hyviä, että niitä voisi syödä vaikka kuinka monta kerrallaan, mutta äiti mokoma aina sanoo, että nyt riittää. Omia pipareita voisi syödä niin paljon kuin haluaa. Isompi tietää jo, että joulupukkia ei ole. Siksi hän tekeekin omat lahjatoiveet sekä äidille että isälle. Pienempi toivoo lahjoja vain pukilta.

Toin omasta kodista joulukoristelaatikon eilen tänne kotiin. Ehkä pitää vähän joulua laittaa. Ainakin jouluntähti valoineen. Rauhallista joulunodotusta jokaiselle. Olkoot joulunne onnellinen ja lempeä.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Terve kuin mikä

Kävin työtervydessä laboratoriokokeissa. Normaali työnantajan jokakolmisvuotinen proseduuri, johon liittyy parin viikon perästä työterveyshoitajan tarkastus. Laboratoriotäti antoi nivaskan lomakkeita täytettäväksi ennen hoitajan tapaamista. Alkoholinkäytön audit-kuponki, diabetesriskiä kartoittava kysely, kaikenlaisia työoloja kartoittava monisivuinen kuponki ja työuupumusta enteilevä kysely. Tuo työuupumus-lomake mietitytti kovasti. Nyt voin laittaa hyvällä omallatunnolla lähes kaikkiin kohtiin "ei lainkaan", mutta sen sijaan viime keväänä arviot olisivat olleet ihan toiset. Kysymykset olivat semmoisia, että viime keväänä olisin varmaan itkenyt jo siitä ajatuksesta, että jotakuta kiinnostaa jaksamiseni. Sitä ei nimittäin kovin kummoisesti ollut. Onneksi älysin lähteä!

Toinen terveyteen liittyvä asia on se, että nyt on otettu askelia itsensä hoitamiseen perussairauden osalta. Olen käynyt neurologilla kahteenkin kertaan, silmäpolilla ja pään magneettikuvassa. Lääkityksen vaihto on mietinnässä, lääkärin mukaan kannattaisi, mutta sivuvaikutuslista mietityttää. Lisäksi aloitin liikuntaharrastuksen. Liikunta piristää, vaikka aiheuttaakin kyllä tilapäisiä kolotuksia lihaksiin, joita en tiennyt olevankaan. Kaikki hyvin siis.

Niin ja kun muistan mennä sänkyyn ajoissa, nukun riittävästi. Nukkumisessa ei ole mitään vaikeaa, mikä on ihanaa, kun niin usein on ollut.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Itsetunnosta

Blogistaniassa heräsi keskustelua huonosta itsetunnosta. Että mitä niiden naisten päässä liikkuu, jotka arvottavat itseään muiden hyväksynnän kautta? Miksi? Miksi se oma hyvä olo ja onnistumisen tunne on toisen taskussa? Miksi jotkut antavat kohdella itseään huonosti? Ja vielä uudelleenkin?

Mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi. Myönnän heti, että minulla on sellainen. Siis huono itsetunto. En koe olevani juuri mitään, mikään tai kukaan. Kaikessa tekemisessäni on mielestäni vikaa ja kun en saa kaikesta vuolaita kehuja (niinkuin kukaan ei saa), "tiedän" olevani oikeassa. Huonosti onnistuin. Kun mies haluaa omaa rauhaansa ja ilmaisee sen tylysti: en kelpaa miehelle. Kun koululta tulee wilmaviesti: epäonnistunut kasvattajana. Lapsella rikkinäiset housut ja vessan hanassa hammastahnaa: epäkelpo kodinhengetär. Töissä pidän rimaa usein niin korkealla, että tunnen olevani keskimääräistä huonompi työntekijä, vaikka järjellä ajatellen en ole. Ja mitä väliä?

Itsetuntoni on kehittynyt huonoksi lapsuudessa. Kelpaamattomuus omille vanhemmille. Sitten nuoruudessa hapuilua uravalinnassa. Ei niin onnistuneita miessuhteita. Joitakin vähemmän onistuneita työpaikkavalintoja ja työyhteisöjä. Ja kas. Tässä olen tämmöisenä.

Lainaus Suomen Mielenterveysseuralta:
Hyvä itsetunto tarkoittaa myönteistä realismia omista mahdollisuuksista. Se on myönteinen, mutta samalla totuudenmukainen arvio itsestä. Terve itsetunto kehittyy lapsuudessa ja nuoruudessa, myönteisten kasvukokemusten avulla. Myöhemminkin itsetuntoa voi vahvistaa, ja itsetunto on usein erilainen eri elämän vaiheissa. Itsetunnon ja oman toiminnan yhteydet ovat kahdensuuntaisia. Itsetunto - tai yhtä lailla sen puute - vaikuttaa toimintaan ja ratkaisuihin. Hyvä itsetunto lisää usein valmiuksia nähdä omat kyvyt sekä mahdollisuuksia ympärillä, huono itsetunto taas kaventaa mahdollisuuksia. Huono itsetunto voi johtaa myös pätemisen tarpeesta johtuvaan suorittamiseen ja koetun stressin lisääntymiseen. Hyvä itsetunto helpottaa elämää, mutta heikko itsetunto ei tarkoita epäonnistumista elämässä. Heikonkin itsetunnon kanssa voi opetella tulemaan toimeen, ja sitä on mahdollista myös kohentaa.

Pärjään kohtuullisen hyvin huonon itsetuntoni kanssa. Ihailen ihmisiä, joilla on hyvä. Tarkkailen heitä ja ihastelen heidän rohkeuttaan. Tapaansa suhtautua asioihin. Yritän ottaa oppia. Vaikka järjellä ymmärrän, että olen ok itsenäni, tunteen tasolla tilanne on usein toinen. Silti pärjään ja suoriudun. Toki jätän mahdollisuuksia käyttämättä. Voisin olla jotain muutakin, enemmän, parempaa. Mutta näin on hyvä. Riittävän hyvä.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Melkein vuosi

Minun ja J:n suhde on kestänyt kohta vuoden. Vasta vuoden! sanoisin. Niinkuin jo alussa tuntui, että olisin tuntenut hänet aina, tuntuu samoin yhä. Hänen ajatuksenjuoksunsa on yhä ymmärrettävää ja loogista, hän tekee tekoja, jotka ovat minusta oikeita. Tietystikään en aina ymmärrä häntä. Voiko nainen aina miestä ymmärtää? Tai toisinpäin. Mutta pääsääntöisesti ymmärrän hänen tekonsa ja niiden vaikuttimet.

Kun ensimmäisen yhteisen viikonlopun jälkeen kirjoitin, että olen onnellinen nyt, niin olen onnellinen yhä. Vaaleanpunaisissa vieläkin. Tai ehkä ennemminkin taas. Suhteemme kävi melkoisessa kriisissä, ero ei ollut kovin kaukana. Mutta siitä on päästy ohi. Ehkä en ollut osannut näyttää aiemmin, kuinka tosissani olin? Tai ehkä J ei ollut ymmärtänyt, kuinka tosissaan halusi olla minun suhteeni? Ehkä se päivä ja sitä seuranneet olivat niitä, jolloin määriteltiin suhteen ehdot. Minä sanoin, että tässä on minun rajani. Tässä. Ja J hyväksyi rajani. Sen päivän jälkeen ei siitä asiasta ole ollut ongelmaa.

Vuoteen mahtuu uusi työ ja uusi koti. Molemmat ovat hyvin. Työnilo on palannut. Töissä on ihana käydä. Nukun yöni hyvin, teen työni työpaikalla ja kotini rauhoitan perheelle. Uusi koti alkaa tuntua kodille. Menneisyyden haamut on imuroitu nurkista ja meidän perheemme on täyttänyt talon. Ja vaikka J kaipaa kodissaan rauhaa, kaipaa hän meitäkin, jos olemme pois.

Lapset ovat asettuneet uuteen elämäänsä. Pienempi piirtää päiväkodissa perheeseen äidin, isomman, itsensä, J:n ja kissan. Meidän perheen. Isompi soittaa koulun jälkeen aina J:lle, jos hänellä on kysymyksiä. "Saako L tulla meille?" "Saanko menä leikkipuistoon?" Minulla ja J:llä on yhteinen tili, josta yhteinen talous hoidetaan. Yhdestäkään kauppareissusta ei ole tarvinnut riidellä.

Melkein vuosi. Enpä olisi silloin arvannut.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Yksinolo, rauha ja hiljaisuus

On ihanaa tuntea itsensä ihanaksi. Tunne siitä, että kelpaa sellaisenaan, on kaunis ja haluttava, viisas ja vahva, on mahtava. Käpertyminen toisen kainaloon, oleminen hiljaa ja lähekkäin, hengityksen kuunteleminen. Parta kutittaa poskea, on turvallinen olo.

Ja sitten toisena hetkenä, kun selkä kääntyy, käsi laitetaan pois, suu menee viivalle, toinen muuttuu puhumattomaksi. Eleillä, ilmeillä, sanoilla kerrotaan, että en ole tervetullut. Toivotaan, että menisin pois. Olisin näkymätön ja kuulumaton. Pois. Se tunne, kun kyyneleet nousevat silmiin, katse sumentuu, kurkussa on pala. Tunne, että ei kelpaa, vaikka yrittää parhaansa. Koittaa tehdä asiat niinkuin hyvä olisi ja silti ei olekaan mitään. Tuntee itsensä rumaksi. Epäviehättäväksi. Huonoksi.

J kaipaa aika usein yksinoloa. Paljon enemmän kuin minä. Toisinaan hän on kykenemätön näyttämään yksinolon tarvettaan asiallisesti. Ei pysty muuhun kuin torjumaan minut. Toisinaan huomaan tarpeen ajoissa ja väistyn. Joskus harvoin J osaa jo itse sanoa, että kaipaa rauhaa. Ymmärrän kyllä rauhan, hiljaisuuden ja yksinolon tarpeen, mutta sitä en ymmärrä, että sen varjolla voi loukata.

Yritän ymmärtää, että J ei tee sitä tahallaan, ei loukkaa tahallaan. Mutta en ymmärrä kuitenkaan. Olen pitkän aikaa epävarma. En uskalla koskettaa, kun en tiedä, että laitetaanko käsi pois, vetäydytäänkö. En aloita keskustelua, kun en tiedä onko vastassa mykkä hiljaisuus. Kestän huonosti selvän torjunnan. Paremmin kestän sen, että minulle ei puhuta, luokseni ei tulla, ettei kosketeta, kun itse koitan pysyä eri huoneessa. Puuhailen pyykkipinon kanssa tai korjaan housunpolvia. Voin kuvitella, että ehkä minulle puhuttaisiin, jos niin tahtoisin.

Kun J on saanut tarpeekseen yksinoloa, rauhaa ja hiljaisuutta, hän palaa läsnäolevaksi. Silittää ohimennen, vetää kainaloon, hymyilee jutuilleni. Ja kelpaan taas. On tämä parisuhteen opettelu joskus vähän monimutkaista.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Isäpuolia ja kokonaisia isiä

Tämä viikko on ollut J:n kanssa erittäin seesteinen. Viime viikonloppuna oltiin kahdestaan ja puhuttiin asioita selviksi. Pelkoja, toiveita, tarpeita. Hyvää oloa ja huonoa oloa. Kaikki tarpeellinen tuli sanottua ja nyt on hyvä. Kummallakin. Vaikka ennenkin oli varma olo, nyt on varmempi.

Vein perjantaina lapsia isälleen ja kävin samalla omassa talossani. En tuntenut siellä enää niin suurta kaipausta kotiin kuin aiemin olen tuntenut.Tuntui, että ehkä olisin kohta valmis luopumaan?  En tiedä. Ehkä.

Lasten kanssa viikon teema oli isänpäivä. Pienempi halusi tehdä päiväkodin askartelun J:lle. Tekikin ja halusi antaa heti, kun on oikean isänpäivän isällään. Kysyin, että haluaako tehdä isälleen kortin kotona. Onko pakko? kysyi lapsi. Ei ole pakko,  ei. Pienempi näki kolmena yönä painajaisia. Isänpäiväkö syynä? Isomman kanssa puhuttiin viime vuoden isänpäivästä. Kun omaa isää ei ollut mailla halmeilla, äiti kävi päiväkodin isänpäiväkahvilla ja ukki tuli syömään kakkua ja ottamaan vastaan lahjoja. Paremmin nyt kai kuitenkin.

Semmoinen viikko. Onneksi isänpäivä on pian ohi ja tavallinen arki jatkuu. Arki on hyvä.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Sairastupa

Perhe sairastaa. Lapset yskii ja räkii, kurkut on kipeät. Pienempi valitti jo korvaansakin. J on antibioottikuurilla. Isompi piti hakea kesken päivän koulusta, kun henki ei kulkenut kunnolla. Onneksi kotona on lääkettä siihen.

J ilmoitti jo aamulla, että jos isompi tulee kipeämmäksi, hän voi hakea ja hoitaa. Vei isomman aamulla kouluun, ettei kastuisi koulumatkalla. Ja kun koululta sitten soitettiin, J lähti heti töistä, nouti lapsen, hoiti, lääkitsi, ruokki lastani. Tämmöisellä hetkellä olen niin kiitollinen ja onnellinen, että minulla on J. Meillä on J. On sitä niin monenlaisia sairastupia nähtykin. Yhtä aikaa siis paha mieli kipeistä ja hyvä mieli kipeiden hoidosta. Sellaista tänään.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Hyvä olo

Tänään ei tunnu olevan mitään kriisiä. Töissä oli hyvä päivä. Yleensä aina töissä on hyvä päivä. Lapsillakin oli ollut hyvät päivät, toisella koulussa ja toisella päiväkodissa. Kissallakin näyttäisi olevan hyvä päivä. Maha täynnä, vähän ulkoilua ja nyt päiväunilla. J:lläkin on ollut varmaan hyvä päivä, ainakaan ei ole kuulunut soraääniä. J on vielä töissä, me muut jo kotona.

Tänään lähdetään viikonlopun viettoon meidän vanhaan kotiimme, joka  nyt palvelee vapaa-ajan asuntona. Laitetaan tulet tuttuihin uuneihin, lämmitetään sauna. Laitetaan jotain hyvää ruokaa. Huomenna tehdään syystyöt. Puutarhakalusteet suojaan, hiekkalelut pois. Aiemmin olen jo tyhjentänyt saunan padan ja kylmävesiastiat etteivät jäädy.

On hyvä olo.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Tulen huminaa, pyykkejä, talven tuloa

Tuli humisee peltikuorisessa pönttöuunissa. Kissa nukkuu sylissäni. Ulkona on pakkasta, puut ovat kuurassa. Kuppi kahvia käden ulottuvilla. Laitoin jo pyykkikoneen pyörimään. Tämän päivän suunnitelmana on laittaa lihapata hautumaan uuniin ja käydä naapurikunnan isommassa kaupassa katsomassa lapsille vaatetta. Isommalle toppahousut, talvitakin ostin jo kevään alennusmyynnistä. Pienemmälle katson välikausivaatteita alennusmyynnistä kevättä varten. Molemmille olin ostanut uudet talvikengät kevään alennusmyynnistä. Olin jo unohtanut ne, mutta onneksi huomasin ennenkuin ostin uudet.

Arjessa on jatkuvuuden tuntu. Päivät seuraavat toisiaan, talvi seuraa syksyä. Pyykit pestään ja laitetaan kuivumaan. Lapset kasvavat ja vaatteet käyvät pieniksi. Vaikka minä pysyisin paikallani, kaikki muuttuu. Lapset ovat tänä viikonloppuna isällään ja minulla on vähän ikävä. En tänään innostu omasta ajasta, haluaisin lasten metelin tänne. Vaikka en sitä sitten aina jaksakaan. Ehkä vain pitäisi lähteä liikkeelle? Nauttia hiljaisesta päivästä? Ottaa itselle arkeen voimia kiireettömästä vapaudesta? Nyt kuuntelen vielä hetken tulen huminaa.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Usko hyvän voittoon

Elämässä minua on usein kannatellut luja luottamus ihmiseen ja ihmisen vilpittömiin pyrkimyksiin hyvästä. Vaikka monenlaista on nähty, en silti ole kyynistynyt. Anteeksiantaminen on helppoa, kun uskoo hyvän voittoon. En ole koskaan ollut pitkävihainen. Enkä helpolla menetä luottamusta siihen, etteikö toisessa ole hyvää ja pyrkyä parempaan. Joskus tietysti pyrky jää monilla mittapuilla ohueksi, vaikka ehkä sille ihmiselle onkin äärirajoilla.

Nykyään tällä luontaisella taipumuksella on käyttöä töissä. Teen töitä ihmisten kanssa, joita moni pitää täysin epäonnistuneina. Eivät he ole. Tai no ehkä monilla mittareilla ovat, mutta heistä löytyy kuitenkin lämpöä ja lojaaliutta, oikeudenmukaisuutta, toivoa tulevasta ja unelmia. Mietin työssäni, että miten sitä hyvää voisi kasvattaa. Lähes kaikki ovat tai ovat olleet päihdeongelmaisia. Huumeita, viinaa, pillereitä, kaikkea sekaisin ja erikseen. Minun työhöni ei kuulu päihdeongelmien käsittely, mutta kyllähän niitä usein sivutaan. Elämä kun on kokonaisuus, eikä yksi osa ole irrallinen.

Töissä varmaan tärkein taito minulla on ihmisen kohtaaminen. Pysähtyminen yhden ihmisen eteen. Näkeminen ja kuuleminen. Uskominen. Kunkin omien vahvuuksien löytymisessä auttaminen ja eteenpäin saattelu. Kuljen heidän rinnallaan vain hetken, päästän heidät siivilleen ja toivon lujasti, että siivet kantaa.

Ehkä tästä syystä oma tilanne näyttäytyy minulle lähes pelkkänä onnena ja aurinkona. Pikku kupruja on. Elämässä aina.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Hetkien kertomuksia

Joskus sitä vaan ei jaksa. Milloin mitäkin. Väsyy ja tulee mitta täyteen. Päättää, että antaa olla. Nyt olen väsynyt varmaankin hyväätarkoittavien kommentteihin. Kuten olen aiemminkin sanonut, blogi ei ole koko totuus. Arjen uskollinen kuvaus. Vaan se on hetkien kertomus. Milloin joku hetki päätyy blogiin? Se vaatii, että hetkessä on jotain minulle merkityksellistä.

Vaikka kirjoitin alkoholiongelmasta, ei se tarkoita, että elämämme pyörisi sen ympärillä. Normaali arki on normaalia arkea. Lapset eivät ole vaarassa. Lapset ovat kaikkeni, en asettaisi lapsia vaaraan. Osaan kyllä arvioida milloin hetkien kertomuksesta siirrytään arjen kuvaukseen ja milloin on aika tehdä valintoja.

Kukin tekee valintansa ja päätöksensä aina senhetkisen tiedon ja tunteen varassa. Toisena hetkenä voisi tulla toisia päätöksiä. Tähän asti olen antanut J:lle anteeksi. Ehkä jotkut eivät anna anteeksi uudelleen ja uudelleen. Minä annan. Ehkä se on jonkun mielestä viesti J:lle, että hän saa tehdä mitä huvittaa. Minulle ja toivottavasti myös J:lle se on viesti, että J teki virheen ja sai anteeksi. Kyllä ihmiset tekevät virheitä. Jokainen. Minäkin. Toivottavasti saan ne anteeksi, kun tarve on.

Kommentoijat ovat sitä mieltä, että mitään puoliskoja ei ole. Että pitää olla sinut itsensä kanssa ja sitten uutta miestä kehiin. Mutta minä en usko niin. Jos näillä satojen kirjoitusten pohdinnoilla ei itseään tunne, niin mitä se vaatisi? Alusta asti J on tuntunut puoliskolta. Kuin olisin tuntenut aina. Minulla ei ole tässä hetkessä halua luopua puoliskostani. Autan siinä mitä juomattomuus vaatii, jos J antaa auttaa.

Kommentointi toistaiseksi rajoitettua.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Vilpittömiä ajatuksia

Kuten arvelinkin edellisen postauksen kommentissani, pulman julkiseksi tekeminen havahduttaa meitä molempia. Huolestuneille kommentoijille tiedoksi, että en aio katsoa J:n juomista. Olen sitä yhdessä suhteessa jo niin kauan tehnyt, että enää en tee. J:llä on ollut etsikkoaika tässä asiassa ja nyt se on käytetty. Minun pitkäpinnaisuuteni on käytetty loppuun ja tästä edetään suurinpiirtein kerrasta poikki-systeemillä.

Sanoin J:lle, että olen jo tehnyt surutyön suhteen loppumisesta, eikä se enää minua pelota. En ole valmis tähän millä ehdoilla hyvänsä, vaan pelkästään omillani. Ehkä J oli luullut, että anteeksipyynnöllä ne on kuitattu, aina tähän asti ja eteenpäinkin? Uudelleen ja uudelleen. Mutta joutui huomaamaan, että niin ei olekaan. Minullakin on rajani ja ne tuli vastaan.

Huomasin itsessäni uutta päättäväisyyttä sen jälkeen, kun olin kirjoituksen tehnyt ja kun tiesin J:n sen lukeneen. Että en ole enää yksin ja kanna häpeällistä salaisuutta, vaan uskallan sanoa ääneen missä mennään. J vaikutti olevan kirjoituksesta näreissään. Ehkä se ollut hänelle yksityisasia? Ehkä hän ei pidä siitä, että hänen toimiaan kyseenalaistetaan? Ehkä se näyttää kirjoitettuna pahemmalta? Avautuu enemmän silmien eteen?

Sain entiseltä sivusuhteeltani viestin maanantaina. Oli lukenut blogia ja sanoi, että ei minun tarvitse tehdä uudelleen samoja virheitä. Eikä tarvitsekaan. Ja hän tietää mistä puhuu, kun kannatteli minua niin kauan. Kerroin J:lle, että sain viestin. Haluaisin setviä suhteen kriisit J:n kanssa kahdestaan niin, että sovittu sana pitää. Mikä kahdestaan puhutaan, se meille jää ja todeksi elää. Ei niin, että minun pitää varmistella selustaani.

Uskon vilpittömästi, että J rakastaa minua. Uskon siihenkin vilpittömästi, että hän todellakin tulee tekemään parhaansa, että minäkin voin rakastaa häntä. Nyt ja myöhemmin. En usko, että tämä tarina päättyy vielä aikoihin.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Vieläkö kerran

Niin se vaan on, että jokainen ottaa vastuun itsestään ja omasta elämästään. Vaikka kuinka haluaa syyttää jotakuta toista kaikesta. Haluaisi sanoa, että minulla olisi hyvin, jos sinä olisit tai jos sinä tekisit. Mutta kuitenkin se vastuu omasta onnesta on itsellä.

Sitä toivoo, että elämänkokemuksista viisastuu. Näkee kauempaa ja osaa lukea vihjeet. Ei luule itsestään mitään, mitä ei ole. Mutta ei se niin käy. Sitä on kuitenkin sokea, aivan sokea. Ja samalla kun on sokea, haluaa uskoa omaan mahtavuuteensa.

J:llä on alkoholiongelma. Sen kanssa on pärjätty koko aika. Riidelty kyllä, monta kertaa. Lupailtu, niinkuin alkoholisti lupaa. Olen uskotellut, että ei se niin paha ole. Pärjään kyllä. Se pysyy hallinnassa. Ja kun J on selvänä niin ihana. Paras minulle. J ei juo viikolla ja viikonloppuisinkin vain ehkä kerran kuussa, ei aina niinkään usein. Mutta kun juo, juo viikonlopun putkeen ja tarkoittaen putkeen. Illan ja yön, aamun, päivän ja illan ja yön ja vielä loivennetaan. Sääntö on ollut, että ei silloin, kun lapset ovat kotona. Että ei yhtään kertaa. Onko pitänyt? Ei. Olen saanut pidettyä lapset pois J:n läheltä silloin. Eivät ole nähneet mitään. Minä olen. J riitelee kanssani humalassa. Aina. Ja riitelee muidenkin kanssa. Olen tullut jätetyksi monta kertaa. Yhtä monta kertaa on pyydetty anteeksi. Ja annettu. Olen sanonut J:lle, että annan anteeksi niin monta kertaa kuin pystyn. Sitten kun en enää pysty, en anna. Sitten, kun hyvä olo ei enää palaa. Sitten, kun tuntuu vain pahalta. Sitten en anna anteeksi.

Kerran olen pelännyt. Näin, että J saattaisi tehdä jotain. Näin ilmeestä. Ei tehnyt mitään, mutta olisi voinut. Silloin J oli mökillä. Sotki minun asioitani puhelimellaan ja hain sen pois. Sinä iltana pelkäsin kotonakin. Kuuntelin kaikki auton äänet. Mietin, että miksi olen taas tässä tilanteessa. Miksi. J tuli kotiin vasta seuraavan päivän iltana, kun oli jo selvä. Pyysi anteeksi.

Nyt J on taas juonut lähes koko viikonlopun. Lapset olivat isällään. Ensin vähän, viiniä ruuan kanssa. Ystävällä saunomassa ja siinä lisää. Ja sitten enemmän ja enemmän. Viime yön J valvotti minua. Riiteli vähän väliä. Piilotin kaikki juotavat. Niinkuin se mitään auttaisi! J lähti aamulla ja tuli takaisin illan hämärryttyä. Humalassa tietenkin. Pidin kotiin palanneet lapset yläkerrassa koko illan. Vein iltapalankin sinne.

Alkaa tuntua, että J on valintansa tehnyt. Ja se valinta en ole minä. Ketään ei voi raittiiksi pakottaa, ei vaikka kuinka rakastaa. Ei vaikka kuinka selvänä sovitaan. Ja itse minun on omasta onnestani vastuu otettava. Vaikka kuinka rakastan J:tä selvänä ja vaikka kuinka J on minulle niin sopiva, niin samaan taloon en tuon juomisen kanssa mahdu. Saa nähdä, että vieläkö pyydetään anteeksi ja vieläkö hyvä olo palaa. Vai oliko se tässä?

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Lapsentekopohdintaa

Olen pohtinut joskus kauan sitten ja viime aikoina enemmän, että mitä jos lapsia vielä tulee. J:llä ei ole lapsia ja olemme puhuneet usein siitä, että haluaako hän joskus olla isä vai eikö halua. Minä pidän kyllä kovasti lapsista ja minulle sopisi J:n isäksi haluaminen. Mutta on näinkin ihan hyvä. Lisää lapsia olisi siis minun puolestani tervetullutta. J ei kai vielä tiedä, että mitä mieltä olisi. Muutoinhan tässä ei kiirettä ole, mutta kun en tässä nuorru lainkaan, niin kohta alkaa ikä painaa...

Meillä on tullut tavaksi ohimennen heittää asiasta kommentti tai pieni vitsi. Kaappeja siivotessa löytyi kantoliina "Älä laita pois, saattaa tarvita". Päiväkotien lakkautuksista "Mites nuorimmainen?". "Olisiko tämä hyvä nimi? Vai tämä?" " Kastettaisiin tietenkin." Toisinaan lasken, että jos nyt laittaisi alulle, niin milloin olisi laskettu aika. Alulle laittaminenhan ei tietenkään ole mikään päivän juttu, mutta voihan sitä teoreettisella tasolla laskea.

Olen sitä mieltä, että J:stä tulisi hyvä isä. Suojeleva. Rohkaiseva. Jämäkkä. Oikeudenmukainen. Läsnäoleva ja mukaanottava. Lapsen parasta ajatteleva. Sellainen J on minunkin lapsilleni.

lauantai 13. syyskuuta 2014

Mörökölli

J riitelee mököttämällä. Laittaa suun viivalle, otsan ryppyyn ja pitää katseen tiukasti eteenpäin. Ei vastaa puheeseen laisinkaan, paitsi ehkä sanoo huulipielestä ehdottoman kuuloisen "Ei". J:n riitely on hankalaa siitäkin, että mökötys saattaa lähteä käyntiin jostakin niin minulle pienestä, etten ehdi ymmärtää mitä tapahtui. Ja selvittää ei voi, kun J ei puhu. Mökötykseen auttaa aika ja kun aika on tehnyt tehtävänsä, J leppyy.

Tällä viikolla oli 24 tunnin mökötys. Riita lähti liikkeelle minun mielestä mitättömästä. J tiuski minulle, kun häiritsin lentopallon katsomista. Omasta mielestään J ei tiuskinut. Minä olin tiuskimisesta loukkaantunut, enkä ollut yhtään yhteistyöhaluinen ja sitten, tadaa, mökötys.

Olen nähnyt sen mökötyksen jo monta kertaa. Tiedän, että se on vain J:n kyvyttömyyttä kommunikoida sillä hetkellä. Tiedän, että kun mökötys on ohi, asia selvitetään. Silti pahoitan mieleni kovin, mielikuvitus alkaa laukata, tuntuu, ettei minua rakasteta. Tällä viikollakin itkin peiton alla, että mihin minä nyt lapsineni lähden. Miten tässä näin kävi? Mitä tein väärin? Miksi en tehnyt toisin?

Seuraavan päivän iltana mielikuvitus oli jo rauhoittunut. Tiesin taas, että kaikki on hyvin. Paitsi, että J mököttää. Lämmitin saunan ja kysyin kauniisti, että tuletko kanssani. Vastaus oli huulipielen murahdus "Ei". Saunottiin lasten kanssa ja laitoin lapset nukkumaan. Menin sitten ihan kiinni J:n viereen ja sanoin, etten millään enää jaksaisi mököttää. Ja siihen se suli, mökötys. Aika oli tehnyt tehtävänsä.

Vaikka mökötys on minusta epäreilu tapa riidellä, on se kuitenkin tavallaan parisuhdetta säästävä. J ei koskaan suutuksissaan sano mitään äkkinäistä, eikä huuda. Ei sano mitään. Lapset eivät edes huomaa, että meillä riidellään. Olen aiemmissa suhteissa niin monta kertaa kuullut vihassa huudettuja loukkauksia. En kuule enää. Oma ihana mörököllini.

lauantai 6. syyskuuta 2014

Lääkärissä ja muita ajatuksia

Olen aika huono sairastaja. Tai tavallaan hyvä, mutta itselleni huono. En mene lääkäriin ennenkuin tilanne on lähes mahdoton. En pidä lääkärissäkäynnistä. Minusta se on luovuttamista. Joskus pitää käydä, kuten perjantaina, kun niskakivut olivat yltyneet siihen mittaan etten saanut nukuttua, kipu itketti, pää ei kääntynyt, eikä buranalla ollut mainittavaa vaikutusta. Nyt tilanne on parempi, pää pysyy pystyssä jo suunnilleen ilman kipua, vaikka liikkeet sattuvatkin. Töissä olin tietenkin koko viikon normaalisti. Luulen yhä olevani töissä tärkeä ja korvaamaton, vaikken olekaan.

Toinen lääkärissäkäyntiä kai vaativa vaiva olisi perussairauteni MS-tauti. Se on pitkän oireettoman kauden jälkeen herännyt ja oireilee nyt jo kohtuullisen monipuolisesti, joskaan ei vakavasti. Keväällä jo hoitaja oli sitä mieltä, että oireitten perusteella ehkä lääkityksen vaihtoa pitäisi miettiä, mutta neurologi tuumasi, että katsellaan. Lääkkeenvaihtohan ei välttämättä tarkoittaisi parannusta, vaan se voisi olla huononnuskin. Mutta tietenkään kukaan ei voi tehdä nyt mitään, kun en taaskaan mene lääkäriin. Tällä viikolla sain sen verran aikaan, että kävin optikolla, joka totesi sen minkä jo tiesin. Näön sumeneminen johtuu taudista, eikä sille voi mitään. Paitsi ehkä vaihtaa lääkettä.

Sairastamiseni on vähän siitäkin ongelmallista, etten pyydä apua. Puren hammasta ja teen itse, jos läheiseni eivät ymmärrä auttaa pelkästään sillä, että olen nöyrtynyt sanomaan, että jotain on vialla. Eivätkä tietenkään ymmärrä. Lapsilleni osaan jo suunnilleen sanoa, että äiti ei nyt pysty tai äiti ei jaksa, mutta en muille. En edes J:lle. Hoidan kaikki minulle kuuluvat askareet, vaikka en oikein kykenisikään. Ja sitten olen itsekseni ylpeä, kun pystyin ja kykenin kuitenkin. Ja vähän pettynyt, kun kukaan ei auttanut. Vaikken edes pyytänyt.

Tulevaisuus pelottaa toisinaan. Olen jotenkin jo alistunut siihen ajatukseen, että vanhuuseläkkeelle jäänti ei ole minun juttuni, vaikka eihän sitä voi tietää. Voihan se ollakin. Tavoite on, että pysyisin kunnossa niin kauan, että saan lapset suunnilleen isoiksi. Tavoite kai vaatisi, että kävisin siellä lääkärissä ja koittaisin olla aktiivisempi hoitamaan itseäni. Mietin toisinaan, että pitää ymmärtää muuttaa ajoissa helpompaan asuntoon. Ettei liikuntakyvyn heikkeneminen ja kodin menetys tule yhtä aikaa. Että valmistautuisi. Vaikka voihan se olla, ettei liikuntakyky heikkenekään. Varsinkin jos kävisi aika ajoin siellä lääkärillä.

Tänään mietin sitä, miten J kestää sen, että en ole terve. Kyllähän hän tietenkin tietää mikä minua vaivaa, mutta en tiedä ymmärtääkö. Sitten kun ymmärtää, että mitä tämä kai tuo tullessaan, niin hyväksyykö? Ehkä, ehkä ei. Ymmärrän kyllä kummatkin. Tulevaisuus riehakas ja iloinen, täynnä haaveiden toteutumista vai minun kanssani kitinöitä kuunnellen? Olen kuitenkin iloinen, että nyt on näin. Joutaa sitä murehtia yksin jäämistä sitten, kun on jäänyt.

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Kaikki kaikkien kanssa -riitely

Riitelin exän kanssa. Sähköpostilla, niinkuin meidän nykyinen koko kommunikointimme toimii. Yritin sopia lasten sinne menosta, mutta ei sieltä oikein tullut mitään vastauksia. Ehkä sopii, ehkä ei. Ja on se niin hankalaa hakea, kun matkakin piteni. Että ei nyt osaa sanoa, ei oikeastaan ennättäisi. Että oikeastaan minun kuuluisi maksaa matkoista ainakin osa, hän on kuulemma jostakin selvitellyt. Minun, joka hoidan lasten elatuksen muutenkin kokonaan. Keskustelua siis virittelin jo elokuun alkupuolella ja sitten melkein kahden viikon hiljaisuuden jälkeen, että no ylihuomenna lapset haetaan. Minä vastasin, että ei käy, meillä on jo muuta menoa sovittuna. En minä ala exän pillin mukaan pomppimaan.

Ja siitähän se sitten lähti. Riitely. J otti osaa riitelyyn, mikä ei ollut järkevää, ja vaikka kielsin. J riiteli exän kanssa talvellakin, kun irtaimiston jako oli pahimmillaan ja minä niin väsynyt koko exään. Alkoi mennä asiattomaksi miesten keskustelu ja pyysin J:tä lopettamaan. Sitten minä riitelin myös J:n kanssa. Exän uusi rouvakin jo sotkettiin asiaan. Yleinen kaikki kaikkien kanssa -riitely. Exä uhkaili lastenvalvojalla, minä käräjäoikeudella.

Sitten kai joku keiju puuttui asiaan. Kesken riitelyn yhtäkkiä kumpikin ottaa pienen joustonaskeleen yhtäaikaa, pyytää anteeksi ja riita on ohi. Nyt on jouluun asti tapaamiset sovittu parillisten viikkojen viikonlopuiksi. Minä vien, kun pääsen perjantaisin aiemmin, niin ei veny lasten päivä kohtuuttomaksi. Exä tuo sunnuntaisin. Elatusmaksu tarkastetaan, kun exällä ei sitä ole rahaa maksaa, niin liian suuri se silloin lienee. Paha mieli vain kaikilla. Nytkin on tullut Kelan elatustuki ja se on ihan hyvä niin.

J:n kanssakin on riita sovittu. Kainalossa supateltu, oltu rakkaita.

lauantai 23. elokuuta 2014

Kiukuttelua ja kirjoja

Viikolla olin töissä palaverissa, jossa esittelin ajatuksiani siitä, kuinka tätä työtä ajattelin tehdä. Ajatukseni saivat kannatusta. Tuntui kivalta, kun ympärillä oli ihmisiä, jotka halusivat, että saan työni hyvin tehtyä, onnistun. Miten tärkeää onkaan, kun työyhteisössä tuetaan kaikkien onnistumista. Mitenkähän se joskus jossakin onkin niin hukassa? En yhäkään tiedä miten minun pitäisi työ tehdä. Ehkä onnistun näin, ehkä en. Ehkä suunta muuttuu jossakin vaiheessa, ehkä ei. Aika näyttää. Mutta ainakin yhteisö tukee tätä yritystä.

Kotona kiukuttelin tänään J:lle. J on yhä lomalla ja minä haluaisin hemmottelua, kainaloa, yhdessäoloa. J lukee vain kirjoja. Kiukuttelin, että J huomaisi. Huomasikin, hemmottelikin. Nauroi kiukuttelulleni. Otti kainaloon. Siitä ilosta kitkin kukkapenkistä rikkaruohot ja tein iltapalaksi lämpimiä leipiä. Nyt voisin lukea minäkin.

torstai 14. elokuuta 2014

Aina oikea

Pikkuisen päiväkoti ja eskari alkoivat. Hyvin lähti, kaikki on kivaa, paljon leikkejä, uusia kavereita. Isomman koulukin lähti hyvin käyntiin. Yksin kotiintulokin onnistuu, yksin lähtöjä ei vielä ole ollut, kun J on lomalla. Ensi viikolla kokeillaan sitäkin. Minullakin on alkanut töissä jonkunlainen rytmi löytyä. Asiat asettuvat uomiinsa, niinkuin kuuluukin.

Muistelin tänään edellisen työn jatkuvaa kiirettä. Kun koko ajan on pino keskeneräisiä, sähköposti on aivan tukossa, eikä mitään meinaa saada asiallisesti hoidettua. Nyt ei ole kiire, päivät soljuvat kiireettömästi ja rauhallisesti. On suurempi vapaus suunnitella tekemisiään. Palkka on pienempi, mutta työn ilo on suurempi. Paljon suurempi.

Niin ja se iltasuukkokin aina oikea, eikä viestillä milloinkaan. Tänään tuntuu siltä, että muuttopäätös oli oikea.

maanantai 11. elokuuta 2014

Hiekkarannalla

Uudessa kotikaupungissa on monta pientä järveä ja lähes jokaisen järven rannalla sopivia uimapaikkoja. Olemme tänä kesänä käyneet uimassa lähes joka päivä, toisina päivinä useampaankin kertaan. Vesi on ollut niin lämmintä, että jopa minä olen viihtynyt järvessä hyvin.

Tässä yksi päivä J vei meidät metsään, mäntykankaalle. Kuljimme ensin isompaa polkua, sitten pienempää. Ensimmäisenä hyppeli pienempi. Söi välillä mustikoita. Korissa oli mukana pyyhkeet. Isommalta polulta käännyttiin pienemmälle. Polku kiemurteli mustikanvarpujen välissä. Polulle oli kaatunut puu, kai jo aikaa sitten, kun sen kiertämiseksi oli syntynyt toinen polku. Ja siellä se sitten oli. Pikkuinen hiekkaranta.

Kävimme tänäänkin samalla pienellä hiekkarannalla. Vesi syvenee hitaasti, lasten on hyvä uida. Ketään muita ei näy, ei kuulu. Tänään kuului kuikka. Hiekka on puhdasta ja sileää. Aivan rannassa näkyy pieniä kalaparvia. Meidän oma rantamme. Leikisti meidän. Ihana iltauinti.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Hyvältä ja selkeältä

Jotensakin raskas viikko. Ensimmäinen täysi viikko uudessa työssä ja perjantaina löysin ihmisen, joka tuntui ymmärtävän hämmennykseni uuden työn äärellä. Sain voimia ymmärryksestä, vaikka eväitä juuri en saanutkaan itse työn tekemiseen. Pitää vain opetella kantapään kautta, mutta niin se siinä työssä menee. Uskon kyllä nyt, että opin. J oli väsynyt lastenhoidosta. Ja siitä syystä myös äreä. Ei lapsille, vaan minulle. Kyllä se äreyskin siitä asettui. 

Päätettiin mennä viikonlopuksi minun kotiini. Grillattiin, saunottiin, käytiin uimassa. J pinosi talveksi ostamani puut. Teki minulle halkopinon. Kauniin pinon. Itsekin pinosin puita ulkosaunan katoksen alle talven löylyjä varten. Nurmikko leikattiin, pensaita karsittiin. Oltiin yhdessä ja lähellä. Supateltiin peiton alla. Lapset kävivät naapurissa ja leikkivät tutuilla paikoilla omalla pihalla.

Nyt ollaan jo taas takaisin uudessa kodissa. Huomenna on minulla työpäivä, isommalla koulupäivä. J ja pienempi lomailevat vielä pari päivää. Käyvät uimassa, kirjastossa, ostavat jäätelöt. Kaikki tuntuu nyt taas hyvältä ja selkeältä.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Väsynyt ja hukassa

Vuosien varrella olen saanut paljon kokemusta väsymyksestä. Huonosti nukutuista öistä, liian lyhyistä yöunista, liiasta työstä, liiasta kuormituksesta. Kaikenlaisesta, joka väsyttää. Nyt olen taas väsynyt. Toivottavasti tilapäisesti, mutta niin tutusti. Väsymys tekee jaloista paksut ja painavat, puhe puuroutuu, tulee herkäksi ja itkuiseksi.

Olen aloittanut uudessa työssä. En osaa sitä. En ainakaan vielä. En tiedä, miten pitäisi toimia. Kukaan ei osaa neuvoa. Minun pitää vain itse selvittää tapani tehdä sitä työtä. Mietin uutta työtä iltaisin ja öisin ja aamuöisin ja aamuisin, kun pitäisi nukkua. En ole lainkaan pahoilla mielin, innostunut kyllä. Mutta yhtä lailla hukassa ja alitajunta kai koittaa kanssani työstää asiaa. Ja nyt siis sekä hukassa että väsynyt.

J on sen sijaan lomalla. Tai olisi, jos hänen ei tarvitsisi hoitaa minun lapsiani ennenkuin koulu ja eskari alkaa. J on väsynyt lapsista. Haluaa olla rauhassa ja tiuskii. Minä olen väsynyt nukkumattomuudesta ja melkein itken hänen tiuskimisilleen. Tänään palasin ajatuksessani vanhaan kaavaan, että oliko tämä virhe? Miten voisin tämän vielä perua? Palata entiseen työhön, monella tapaa huonoon, mutta tuttuun, kerätä lapseni omaan kotiini ja olla olematta kenellekään tilivelvollinen, hoitaa vain omat asiani. Perääntyminen ei liene oikea ratkaisu, mutta väsynyt mieli etsii pakoteitä.

Voi kun saisin nukuttua!

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Meistä riippumattomista syistä

Olen aiemminkin kirjoittanut suhteestani vanhempiini, erityisesti äitiin. Hänen kanssaan toiminen edellyttää ymmärrystä samoista asioista kuin alkoholistin juomisen ymmärtämisessä on. Kuten alkoholisti löytää aina syyn juomiselleen, äitini löytää aina syyn, miksi minä ja valintani eivät kelpaa. Kuten ei sisarenikaan. Mikään mitä teemme tai jätämme tekemättä, sanomme tai jätämme sanomatta ei muuta sitä tosiseikkaa, että emme onnistuneet täyttämään sellaista tyttärien ihannekuvaa, joka äidillä kai on. Ehkä synnyimme väärään hetkeen, väärään uravaiheeseen, väärään parisuhdevaiheeseen, väärään naiseuden vaiheeseen tai johonkin. Meistä riippumattomista syistä emme kelpaa.

Asia on vaivannut minua usein, vaikka tiedänkin sen. Yhäkin se vaivaa. Enää en yritä tehdä valintoja sen mukaan, että kelpaisin, koska niin ei käy, mutta kuitenkin kaipaan sitä hyväksyntää, että olisin äidilleni ok. Onneksi sisko on samassa jamassa. Puhumme tästä toisinaan. Koulutuksemme, työpaikkamme, asuinpaikkamme, kotimme, talomme, automme, harrastuksemme, rahankäyttötapamme, sisustuksemme, ruuanlaittotapamme, miehemme: VÄÄRIÄ. Isämme tukee äitiä mielipiteissä, vaikka joskus on tuomatta niitä julki. Ei sellaista ole, eikä tule, että se saisi heidän hyväksyntänsä.

Asia on taas pinnalla, kun olen lasten kanssa vanhemmillani. J on käytetty aiemmin näytillä. Ei kelpaa. Sanoimme siskon kanssa J:lle etukäteen, että yksi kerta riittää, ei kelpaa kuitenkaan, ei pakoteta seurustelemaan enempää. Siskonkaan mies ei kelpaa. Minä ja siskoni molemmat menimme aikoinaan avioon maistraatissa virkatodistajilla. Aika vaikea olisi perustella juhlia, joihin äitiä ei kutsuta ilman avointa riitaa. Nyt minä ja J olemme menneet kihloihin. Äitini ei edes onnitellut, ei sanallakaan. Kieltäydyin keskustelemasta hänen kanssaan J:stä. Minun ei tarvitse valintaani puolustella. Ei selitellä sydämeni liikkeitä. Ei tarvitse. Käyn lasten kanssa mummulassa niin kauan kuin se näyttää lasten kannalta hyvältä, minun kannaltani on lakannut näyttämästä aikaa sitten.

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Miten elää toisin?

Sovittiin exän kanssa, että irtaimiston ositusta jatketaan. Hän kertoi mitä haluaisi ja jätti viimeksi lapsia tuodessaan peräkärryn sitä varten. Olen nyt sitä täyttänyt. Hän ei ollut vailla mitään, mitä en antaisi. Tai ainakaan suunnilleen mitään sellaista. Peräkärryä pakatessa olen taas muistellut menneitä. Tuokin tuossa ja tuo. Miksi tuokin oli ostettu? Miksi ei tuotakaan sitten käytetty, kun ensin osti? Mitä tapahtui, jos aie kuitenkin oli?

Autokatoksesta löytyi taas tyhjiä tölkkejä. Niitä on löytynyt vähän joka nurkasta, kun on tarkemmin kaivellut. Kaappien päältä ja alta. Halkopinosta. Varastosta ja varaston vintiltä. Hyllyistä tavaroiden välistä. Mikä siinäkin oli, että niitä tyhjiä piti piilotella? Ilmeisesti juominen ei nyt ole ongelma. Varma en voi olla, mutta en ole nähnyt merkkejä. Olen lapsiltakin kauttarantain kysellyt, enkä ole saanut pelättyjä vastauksia.

Isommalla on oma puhelin ja siihen tuli vikaa. Kaivoin laatikosta oman vanhan puhelimeni hänelle käyttöön. Puhelin on ollut varapuhelimena jo kauan. Tyhjensin sieltä vanhat viestit ensin pois. Löysin kesältä 2011 exän viestin minulle, jossa hän uskoi, että kaikki vielä järjestyy. Että minä ja lapset olemme tärkeitä ja hän tekee parhaansa. Mitä tapahtui, kun ei tehnytkään? Mitä tapahtui, kun kaikki meni niin vinoon?

Olen miettinyt tätä vanhaa nyt, kun uusi perhe on syntymässä. Mitä minun pitäisi tehdä, ettei tämäkin menisi vinoon? Mitä tapahtui ja miten se joku ei tapahtuisi uudelleen? Miten säilyttää tämä erilaisena? Miten olla päästämättä mitään meidän väliimme? Miten elää toisin?

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Sekalaisia aatoksia siivouspäivänä

Tänään on suuri pyykkipäivä. Petauspatja, päiväpeitto, tyynyt, lakanat, pyyhkeet, ehkä peittokin. Ison sängyn petauspatja ei mahdu koneeseen, ei sisus, eikä päällinen. Sisuksen jo pesin saavissa kylpyhuoneessa, päällinen on likoamassa. Päiväpeite on jo kuivumassa ja koneessa seuraava satsi pyörimässä. Lapset juoksevat sisään ja ulos. Lattioille kertyy hiekkaa ja nurmikonleikkuusilppua. Siivoan ne sitten illemmalla. Lapset keräsivät pensaasta punaisia viinimarjoja. "Teethän äiti piirakkaa?" Teenhän minä.

Suuret pyykkipäivät tuovat tunteen, että koti on hallinnassa. Puhdasta ja raikasta myös paikoista, joihin ei näe. Pään alla puhtaan tuntu. Siivosin joku aika sitten uudessa kodissa kaikki keittiönkaapit. Jokainen tavara ulos, hyllyjen puhdistus, vanhentuneet pois, astiat koneeseen ja kaappiin uuteen järjestykseen. Käytössä on nyt astioita, jotka eivät ole toviin olleet. Sekin antaa tunteen, että koti on hallinnassa. Jokainen hylly on tuttu.

Olen huomannut, että kodin järjestyksen tarvetta aiheuttaa mielen kaaos, mutta mielen kaaos ei anna tehdä sitä. Kaaoksessa ei oikein jaksa keskittyä. Järjestyksen teko onnistuu vasta selkeämmällä mielellä. Ehkä mieli alkaa olla selkeämpi? Toisina päivinä olen kyllä kovin kärsimätön ja äreä, toisina rauhallisempi ja lempeämpi. Ehkä se elämä ylipäätään on semmoista?

Kun lasten lähtö isälleen lähestyy, käyn äreäksi. Niinkuin huomaan nytkin. Hyvin heillä on siellä mennyt ja menevät mielellään. Tietenkin olen eri mieltä heidän säännöistään, syömisistään, siisteyskäsityksestään ja muustakin, mutta en usko, että mielipiteen kertominen mitään ainakaan hyvään suuntaan auttaisi. Kuten ei maksamattomista elatusmaksuista huomauttelukaan. Asiat vain ovat niinkuin ovat. Tyydyn siihen. Taas kerran.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Muotoutumista perheeksi

Uuden suhteen luominen ja sen tiivistäminen on mielenkiintoista. Parisuhteen muuttuminen perheeksi se vasta mielenkiintoista onkin. Minä, lapset ja kissa omana pakettina ja J omanaan. Kummallakin omat kodit ja omat tavat. Ja kohta kaikki yhtenä pakettina. Tilanteen muovautuminen stressaa osapuolia aika lailla. Välillä mietin, että onko kyse vain alkuvaiheen hioutumattomuudesta, kuten J vakuuttaa, vai olemmeko tekemässä virheen?

Me aikuiset reagoimme kumpikin tavallamme. Minä olen hirvittävän epävarma, itkeskelen, haen syliä, kainaloa, turvaa ja vakuutteluja, että kaikki käy hyvin. J hakee yksinoloa, vetäytymistä entiseen, on puhumaton ja juro. Välillä palaamme vaaleanpunaiseen ja laitamme yhteistä kotia, välillä riitelemme. Lapset haluavat toisina päivinä pysyä ehdottomasti vanhassa kodissa ja välillä ovat sitä mieltä, että ehdottomasti uudessa on kivempaa. Lasten sängyt ja melkoinen osa leluista on jo uudessa kodissa, joten lasten näkökulmasta on enemmän muutettu uuteen kuin ollaan vanhassa. Minulla on kai mieli vanhassa vielä enemmän?

Tänään olemme eri kodeissa. J omassaan ja minä lasten kanssa omassani. Saimme riidankin aikaan, joskaan siksi ei eri paikoissa alunperin oltu. J kai haluaa pitää rauhansa ja riitelee, että emme tulisi. Minä riitelen, että J sanoisi kaiken järjestyvän. Joskaan hän ei sano vielä, koska mököttää. Lapsille sanoin siivoavani ja että siitä syystä ei tänään mennä. Ehkä huomenna on taas vaaleanpunaisten aika?

torstai 19. kesäkuuta 2014

Riidoista

Vaikka olen kirjoittanut tänne lähes pelkkää hyvää ja ihanaa parisuhteesta, ei se tarkoita etteikö meilläkin joskus olisi niitä huonompiakin hetkiä. Sanoin yksi päivä J:lle, että lukijat ansaitsevat nyt tämän onnen, kun ovat jaksaneet seurata sitä surkeutta niin pitkään. Minäkin olen. Siksi en juuri huonoista päivistä kirjoita. Mutta silti meillä on ihan tavallinen parisuhde, jossa ei ole pelkkää myötämäkeä.

J riitelee epäreilusti. Minun mielestäni. Minäkin kai riitelen epäreilusti J:n mielestä. J nimittäin mököttää, mitä en osaa käsitellä yhtään. Mökötys alkaa aina yhtäkkiä jostakin, jota en käsitä. Ja minä itken, mitä J ei osaa käsitellä yhtään. Emme riitele oikeastaan milloinkaan mistään arkisesta, ei milloinkaan mistään jokapäiväisestä, ei lastenkasvatuksesta, ei kotitöistä, ei rahasta. Riidat tulevat luuloista. Kun minä luulen, että J ei välitä, että en kelpaa, että J ei halua ottaa huomioon. Ja kun J luulee, että minä en usko ja luota, että minä en hyväksy, että minulle ei kelpaa. Tai ainakin luulen niin. Emme kumpikaan korota ääntämme, paitsi jos riitelemme viestillä. Riitely on ihan hiljaista. Kunnes tehdään sopu. En osaa käsitellä hiljaista riitelyä. Riita näyttäytyy minulle kylmänä ja etäisenä. Jonain, johon en pysty tarttumaan. 

Pienempi itki yksi päivä muuttoa. Suurilla kyyneleillä. Kysyin, että mikä siinä muutossa itkettää. Pienempi sanoi, että jos sitten tulee minulle ja J:lle riita. Ja sitten pitää muuttaa taas. Pieneltä lie mennyt usko parisuhteeseen. Sanoin, että suukotellaan vaan kaikki, ei riidellä ollenkaan. Tehdään niin.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Jalkapalloa, syreenejä ja nukkuvia lapsia

Istun uuden kodin olohuoneen sohvalla kahvikupin kanssa. Muut nukkuvat vielä. Kissa oli hereillä kyllä, mutta nyt näyttää sekin menneen jonnekin nukkumaan taas. Heräsin jo viideltä, kun isompi tuli alakertaan. Onneksi lähti takaisin nukkumaan ja nukahtikin. Lapset nukkuvat vierekkäin, kun heidän omia sänkyjään ei ole vielä tuotu. Ehkä juuri vierekkäin on hyvä, kun talon äänet, valot ja varjot ovat vielä outoja.

Tänään on ensimmäinen kesälomapäivä. Istuin ensin keittiössä juomassa kahviani. Meiltä tuodulla puusohvalla keittiön ikkunan edessä. Katselin tietä, ketään ei liikkunut. Tämä on mukava tie, rintamamiestaloja vierekkäin. Kauniita puisia seiniä monissa pehmeissä väreissä, valkoisia ikkunanpieliä, kuisteja, syreenejä ja omenapuita, pensasaitoja.

J katsoi illalla jalkapalloa ja katsoo seuraavinakin. Ehkä se on juuri hyvä niin. Saan rauhassa tutustua taloon, siivoilla nurkkia, istua huoneissa, katsella mihin lapset leikkinsä pystyttävät. Minun ei tarvitse olla J:lle läsnä, vaan voin olla itselleni ja lapsilleni. Isompi kysyi J:ltä, että viekö tämä hänet katsomaan joskus oikeaa jalkapallopeliä kentän laidalle. Vie tietysti. Ihana J.

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Sinivalkoiset verhot

Raparperit ovat valmiita kerättäväksi. Otin muutaman varren tehdäkseni raparperipiirakkaa. Ostin vaahdotettavaa vaniljakastiketta päälle. Ihana piirakka tulikin, lisäsin pakastimesta pikkurasiallisen mansikoita sekaan. Tänään ja eilen tein pihahommia. Kitkin rikkaruohoja, leikkasin nurmikon, keräsin parsanvarret ja parit raparperit, surkuttelin kuollutta pensasmustikkaani, laitoin saniaisten viereen tuet, kastelin kesäkukat, mansikat ja kasvimaan. Punaherukassakin on jo marjat. Vadelmien tuki pitäisi uusia, J toi jo tarvikkeet ja tekee sen varmaan seuraavalla kerralla, kun tulee.

Pihaa tulee varmaan ikävä. Tulee taloakin. J on luvannut, että saan laittaa hänen pihansa mieleisekseni. Hän on luvannut kaivaa kuopat istutuksilleni. Nyt siellä on enimmäkseen nurmikkoa, pikkuisen pensaita, pikkuisen puita, iso terassi ja raparperit. Lapsille tarvitaan leikkipaikka. Ehkä grillipaikka? Mansikkamaa? Pyykinkuivausteline? Yrttimaa? Kukkivia pensaita? Pihapihlaja? Omenapuu? Vadelmia?

Varmaan vain laittamalla uutta kotia kiinnyn siihen. Niinkuin tähänkin. Kun itse istutan, itse maalaan, itse omin kätösin teen. Sitten muuttuu kodiksi ja vanhan kaipaus lakkaa. Niinkuin lakkasi ensimmäisestä keltaisesta talostakin. Siellä oli myös mansikkamaa, yrttimaa ja kasvimaa. Marjapensaat ja raparperit. Kukkivia pensaita koko aidan mitta. Itse istutin. Itse kaivoin kuopat. Talon seinät maalasin ulkoa keltaisiksi, sisältä valkoisiksi. Olohuoneen ikkunoissa oli auringonkeltaiset verhot, keittiössä sinivalkoiset. Ne samat sinivalkoiset on nyt J:n keittiössä, samat matot lattialla. Sielläkin makasi kissa auringonläiskässä lattialla.

Taitaa kiertää kehää tämä elämä, uudelleen ja uudelleen.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Laatikoita ja organisoitua aikaa

Laitoin aamulla ennen töihin lähtöä mattoja ulos tuultumaan. Ajattelin tehdä lyhemmän päivän ja siivota vähän töiden jälkeen. Teinkin, mutta on kyllä aika kuumaa siivota. Ajoin vähän nurmikkoa ja nyt olen ihan kuumissani ja väsynyt. Mutta se ei ollut mietteeni, vaan aamuinen ajatus tavaroista. Nimittäin sitä siivousta suunnitellessa mietin samalla muuttoa. Taas tavarat liikkeelle ja eri paikkaan.

Nyt olen muuttamassa niin paljon paremmin mielin kuin viimeksi. Silti J kysyi, että itkenköhän taas tyhjissä huoneissa? En tiedä. En usko. Pidän tästä kodista, tästä talosta, pihasta, tästä kylästä. Mutta aika aikaa kutakin. Elämä menee eteenpäin. Enkä myy vielä. Jätän takaportin paluulle. Ei siltoja kannata polttaa mihinkään suuntaan tällä iällä, tai no millään iällä. Tässä talossa on paljon muistoja, hyviä ja huonoja. Jätän huonot mielelläni tänne. Pois minusta.

Itkin jo yksi päivä muuttoa. Että onnistuuko kaikki? Haluaako J meitä sinne todella? Onko ratkaisu oikea? Tulemmeko onnellisiksi? Miten lapset kokevat muuton? J piti kainalossa ja sanoi, että kaikki käy hyvin.

Mutta siitä muutosta. Tarvitaan muuttolaatikoita, pahvilaatikoita ja jätesäkkejä. Organisoitua aikaa ja reipasta mieltä luopua turhasta. Ensi viikko vielä töitä ja loma alkaa. Muutto myös.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Nopeita päätöksiä ja tunne oikeasta

Olen tehnyt elämässä usein nopeita päätöksiä. Heittäytynyt uuteen mahdollisuuteen pelkällä intuitiolla. Useimmiten on onnistunut. Joskus on mennyt metsään, mutta yleensä vasta ajan kanssa. Jos joku asia tuntuu hyvältä, se tuntuu. Jos joku asia epäröittää, ei se pohtimalla yleensä kallistu positiivisen suuntaan. Vain vahva ja täysi tunne asian onnistumisesta saa tekemään päätöksiä uuden suuntaan. Nopeitakin päätöksiä.

J tuntui vahvasti oikealta heti. En pelännyt. Tuntui, että tunsin J:n. Meidän logiikkamme meni samaan suuntaan. Ja menee yhä. En pelkää muuttaa kotiani J:n luo. Tietenkin mietityttää, että miten arki asettuu, mutta enemmän se mietityttää, että osaanko minä antaa J:lle riittävästi tilaa omassa kodissaan kuin se, että J tekisi jotain. Olemme etukäteen sopineet rahankäytön ja yhteiset menot, kotitöiden jaon, oman ajan ja yhteisen ajan käytön. Olemme olleet samaa mieltä ilman neuvotteluja. Sopiminen on käynyt helposti.

Se mietityttää, että kuinka paljon vastuuta lapsista voin sälyttää J:lle. J on halukas vastuun ottamaan, mutta mietin, että miten paljon suhdetta syö ajan kanssa se, että aamuisin pitää saada liikkeelle minun kiukuttelevia lapsiani rauhallisen aamuhetken sijaan? Että kuinka paljon ryhdyn kantamaan yksin vastuuta arjesta sen takia, että lapset eivät ole J:n biologisia. Ja syökö se suhdetta? J ei ole sanonut yhdelläkään sanalla etteikö hoitaisi, etteikö tekisi, etteikö ottaisi vastuuta. Kai se uusperheen arki vaatii vain totuttelemista.

Toinen nopea päätös tässä oli siirtyminen uusiin tehtäviin. Uudessa työssä on tuttuja elementtejä, mutta paljon uutta ja vierasta. En itseasiassa tiedä, osaanko sitä työtä tehdä. Uskon, että osaan, mutta en tiedä. En tunne ketään uudesta työpaikastani, en ole koskaan käynyt siellä. En osaa sen työpaikan kirjoittamattomia tai edes kirjoitettuja sääntöjä ja itse työkin on minulle suurelta osin outoa. Mutta en pelkää sitäkään. Minulla on vahva tunne, että kaikki menee hyvin.

Toivottavasti olen oikeassa päätöksissäni.

lauantai 31. toukokuuta 2014

Marjapaikka ja muuta

Lapset lähtivät isälleen. Ovat kaksi yötä, nyt kun koulun lomakin alkoi. Palautuvat maanantai-iltana. Pikkuisen sopimisen kanssa oli ongelmia ja jäi viikolla epäselväksi, että tulevatko hakemaan ja montako yötä sovittiin. Ex ei vastannut puhelimeen koko aamuna, joten varmistaakaan ei voinut. Mutta siis tulivat kuitenkin ja kaikki meni ok lähdössä. Yllättäen exälle ei tietenkään tullut mieleenkään, että olen järjestänyt lapsille hoitopaikan koulun loputtua ennen oman lomani alkamista ja että sinne hoitopaikkaankin pitää ilmoittaa, että tullaanko vai ei, koska jos ei ilmoiteta, niin sitten maksetaan tyhjästä. Lisäksi ex yritti, että minä hakisin lapset. En suostunut. Eiköhän nyt sen verran voi isäkin vaivautua.

Minä ja kissa lähdimme J:n luo. Vein jo tavaraa, kukkiakin. Siivosin. Mittailtiin mittanauhalla ja suunniteltiin. Käytiin katsomassa isomman uusi koulureitti, pienemmän päiväkoti, minun uusi työmatkani ja työpaikkani. Uimaranta ja marjapaikka. Kauppa ja posti. Istuttiin hetken aikaa kesäisessä vesisateessa nuotiopaikalla. Käki kukkui. Tulimme takaisin kotiin ja saunoimme. Kissa makasi nojatuolin selkämyksellä ja katseli ikkunasta ulos.

Ei ole mitään hätää, kaikki on niin hyvin.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Vähän hämmentynyt

Töissä ilmoitukseni siirtymisestä toisiin tehtäviin on otettu vastaan yllättävän tunteella. Kuten joskus kirjoitin, vaikeuksia töissä on. Johtaminen on huonoa, henkilöstöä ei ajatella. Mietin, että onko tämä minun taisteluni. Ilmeisesti väkenikin oli ajatellut, että on. Henkilöstöltä on tullut voimakkaita reaktioita, ollaan aidosti ja tosi paljon pahoillaan, että lähden. Ja yhtä aikaa kuitenkin iloisia puolestani. Jään kaipaamaan heitä.

J sen sijaan koittaa tehdä parhaansa, että kaikki menisi jouhevasti ja hyvin. Että sopeutuisin uuteen kotiin ja kotikaupunkiin. Että lapsetkin sopeutuisivat. Miettii, että kenellä on samanikäisiä lapsia, että löytyy leikkikavereita. Että mitä reittiä minun pitää mennä töihin. Miten saadaan minunkin huonekalujani mahtumaan, että näyttää meillekin tutulta. Olemme yhdessä kartasta katsoneet, että tässä on koti ja tässä on tori, kauppa, koulu, päiväkoti, uimaranta. Tästä mennään, näin. Et kulta eksy.

Olen lähtenyt elämäni aikana monta kertaa uudelle paikkakunnalle. Asunut syntymäkuntani lisäksi kuudella paikkakunnalla, joista yksi ulkomailla, ja käynyt töissä muutamalla lisää. Mennyt kaupunkeihin, joissa en tunne ketään, enkä tiedä mitään. Nyt olen lähdössä paikkaan, jossa on jo kaikki, vaikka en vielä tiedäkään. Minun ei tarvitse selvittää, että missä on posti. J tietää. Ei tarvitse etsiä reittiä terveyskeskukseen. J tietää. Ei ole niin, ettei olisi ketään kenen luona pistääntyy päiväkahvilla, kuten ennen on alkuun ollut. Sukulaisia ja ystäviä on valmiiksi. Sain J:n äidiltä viestin, että on niin mukavaa, kun muutamme. Että lämpimästi tervetuloa.

Ja jotenkin olen vähän hämmentynyt tästä kaikesta.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Jännän äärellä

Yllättäen, yhtäkkiä, minulle tarjoutui työtilaisuus J:n kaupungista. Sama työnantaja, eri yksikkö. Näyttää melko varmalta, että siirryn siihen lomien jälkeen. Asia varmistuu viimeistään viikon sisällä. Näyttäisi siltä, että kerään pesueeni ja muutamme. Paikka on ensin vuodeksi, ehkä jatkuu toistaiseksi, jos kaikki ovat tyytyväisiä. Tästä syystä en myy vielä taloani.

Tänään J selvitti minulle työmatkan pituuden, isomman koulun ja koulumatkan turvallisuuden, pienemmälle sopivan päiväkodin, sairaalan palvelut, kunnallisveroprosentin. Kaikkia mikä askarrutti. Nyt olemme suunnitelleet, että mitä huonekaluja mihinkin. Mitä täältä viedään. Mitä tarvitaan.

Jännän äärellä näyttää mieli askaroivan konkretiassa. Ei kai uskalla oikein ajatella, että mitä oikeasti tapahtuu. Vaikka yhtä aikaa uskaltaakin. Olemme puhuneet tästä jo monta kertaa. Hän tänne tai me sinne. Kun töitä vain järjestyisi. Nyt yhtäkkiä ja yllättäen, parissa päivässä, näyttää kaikki järjestyvän. Samassa kahvipöydässä joka aamu. Yhteinen kauppalista joka kerta. Hyvän yön suukko aina oikea, eikä viestinä milloinkaan. Miten tässä näin kävi? Minulle?

torstai 15. toukokuuta 2014

Isänsä piirteitä?

Isompi oli tänään koulun kanssa kevätretkellä. Retki meni hyvin, kivaa oli ollut. Hurjan kivaa! Kivaa päivää varjosti vain suuttunut äiti, jollaisen hän sai, kun huomasin, että repussa ei ollutkaan hattua ja toista hanskaa. Rahallisesti tappio oli varmaan kympin luokkaa. Normimeininkiä lapsiperheessä, hukkuu tai menee rikki. Valitettavaksi menetyksen tekee se, että kyseessä oli kaikkein lempisin hattu. Ihan ehdottomasti. Ja nyt siis hävinnyt.

Mutta siihen suuttumiseen. Sen aiheutti itse hatun häviämisen lisäksi pojan asenne. Olkien kohautus ja tyyni toteamus "Jäi jonnekin." Niin selvästi mieleeni nousi kuva hänen isästään, jolla meni aina tavarat hukkaan. Puhelimet, puhelimen laturit, sateenvarjot, lompakot, silmälasit, hatut, hanskat, takit. Kaikki minkä saattoi käsistä päästä. Sitten olkien kohautus "Jäi jonnekin." Voi miten sellainen asenne suututti aina. "Mitä väliä?" Ja kuka maksoi? Keneltä ensin lainattiin ja sitten hukattiin?

Suutuin varmaan pojalle vähän kohtuuttomasti. Sanoin, että maksaa omista rahoistaan uuden, eikä valita yhtään kertaa, että hattu on huono, kun kerran jättää lempihattunsa maailmalle. Että yhtään valitusta mistään hatusta en kuuntele. Ikinä.

Poika meni omaan huoneeseensa. Tuli jonkun ajan päästä takaisin silmät kyynelissä ja kysyi, että tehdäänkö sopu. Tehtiin tietysti. Halasin pitkään ja pörrötin tukkaa. Lupasin soittaa retkipaikkaan, että löytyisikö hattu vielä. Ehkä me molemmat opimme jotakin tänään. Poika pitämään huolta tavaroistaan ja minä olemaan syyttämättä lasta hänen isänsä virheistä.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Reviiri

Olimme lasten ja kissan kanssa viikonlopun J:n luona. Olemme olleet siellä joitakin kertoja. Meidän tavarakuormamme on vain niin paljon suurempi, että J:n on helpompi tulla yleensä meille. Lapset ovat uudessa paikassa aina hieman levottomia ja tekemistä ei oikein keksi. Kunnes sitten keksiikin. J:n talo on samankaltainen kuin minunkin, rintamamiestalo. Minulla on avain siihen taloon; lapset sanoivat, että nyt meillä on kaksi kotia.

Minulle on tärkeää olla osa J:n elämää. Nähdä J:lle tärkeitä paikkoja, tavata J:n sukulaisia, tietää missä J päivänsä viettää, mistä kaupasta ruokansa ostaa. Minulle on tärkeää nukkua J:n vieressä hänen sängyssään. Juoda kahvia hänen kupistaan.

Olen auttanut häntä käydessäni niissä asioissa, joissa hän ei ole niin hyvä. Siivouksessa, verhojen laitossa, semmoisissa. Ei J ole sotkuinen, tavarat menevät paikoilleen ja tiskit puhtaiksi, mutta kai hänen silmänsä ei niin huomaa kaikkea. Tänä viikonloppuna sovittiin, että pestään ikkunat. Kuten tehtiinkin. Samalla vaihdoin yhdet verhot ja toiseen ikkunaan laitoin, kun niissä ei ollut. Meiltä on viety joitakin mattoja jo aiemmin ja muutama huonekalu on nyt J:n luona, kun meille tuli ahdasta uuden pöydän myötä.

J sanoo, että teen reviiriä. Merkkaan huoneita. Jokaiseen vähän minun näköäni ja oloani. J:tä se hymyilytti. Ehkä teen juuri niin. Meidän toiseen kotiimme.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Turva?

Olen ollut alkuviikon kireä. Lapset ovat olleet levottomia. Molemmat ovat heräilleen öisin. Pienempi on itkenyt monta kertaa ilman näennäistä syytä tai mitättömästä syystä. Minäkin olen nukkunut huonosti. Viime yönäkin heräsin varmaan neljästi ja väliajat torkuin koiranunta, ilman näkyvää syytä.

Tulkitsen nämä meidän oireiluksi exästä. Meidän rauha on järkkynyt. Rakennettu elämä on sekaantumassa. Ex haluaisi, että lapset tulisivat heille viikonloppukylään. Hän on nyt siellä kolmen lapsen isäpuolena. Että asuu kolmen lapsen luona, eikä pidä omiinsa yhteyttä. Sitä minä ihmettelen kovasti. Miltä hän luulee lapsista tuntuvan, kun ymmärtävät, että joillekin toisille lapsille on aikaa ja kiinnostusta riittänyt, näille kahdelle ei? Että joillekin on isänä, näille ei?

Keskustelin tästä yökyläasiasta lasten kanssa. Pienempi ilmoitti jyrkästi, että hän nukkuu äidin kanssa. Jos ei äitiä, ei nukkumista. Isompi ensin sanoi, että joo yökylään, kyllä. Mutta sitten hänkin alkoi miettiä, että ei ehkä sittenkään. Ilmoitin exälle, että ei yökylään, vieraisille kyllä. Ex vastasi:"Kaikki käy." Missä lie se entinen riita ja uho?

Tällä viikolla olen kaivannut J:n kainaloon erityisesti. Olisin halunnut, että juuri tällä viikolla hän on minun miehenäni täällä. On minun lapsilleni aikuisena miehenä täällä. Ottaa pienemmän syliin ja silittää, näyttää että välittää. Säpsähtelen taas ääniä. Kuuntelen, että tuliko joku. Kuka? Pidän oven koko ajan lukossa. Niinkuin syksyllä. Olisin tarvinnut J:n tänne olemaan ne korvat olemattomille äänille, jotta minun ei tarvitse. Kun hän ei kuule, ei minunkaan tarvitsisi huolehtia. Olen oikein iloinen, että ensi viikonloppuna menemme J:n luo. Turvaan.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Kerro miltä tuntuu

Kerro miltä tuntuu, sanoi J minulle. Tunteet on monella tapaa ristiriitaiset.
  • Olen lasten puolesta iloinen, että heidän isänsä tuli. Otti syliin, silitti tukkaa.
  • Olen lasten puolesta vihainen, että heidän isänsä hylkäsi heidät kahdeksaksi kuukaudeksi. Katsoi parhaimmaksi tehdä jotain muuta. Ei ajatellut lasten ikävää, huolta, epätietoisuutta, hylätyksi tulemisen tunnetta. 
  • Olen kovin hämmästynyt, että ex tuli ja käyttäytyi kuin ei olisi tehnyt mitään väärää. 
  • Tunnen olevani huono äiti, kun en haluaisi puhua exän kanssa. Minun pitäisi ajatella lasten hyvää, jos olisin hyvä äiti. 
  • Pelkään olevani huono äiti, enkä riittävästi tulkitse merkkejä siitä, että onko lapsilla exän kanssa hyvä. Pelkään, että jatkossa ummistan silmiäni, että lapset menisivät myös isälleen. Että minä saisin itsekkäästi olla hetken ilman lapsia. 
  • Olen kateellinen, jos lapsilla onkin aidosti kivaa exän ja hänen rouvansa luona. Pelkään, että en kateuksissani jaksakaan puhua exästä ystävällisesti lapsille. 
  • Pahoitin mieleni, kun pienempi sanoi aamulla "tämä on paras päivä" kuultuaan, että näkee tänään isänsä. Lapselle hymyilin ja sanoin, että niin on. Sisälläni olin vihainen, että ex saa kaiken rakkauden lapsiltaan, vaikka ei ole välittänyt heistä yhtään. 
  • Mietin, että paljonko huonoa käytöstä kestän nyt exältä? Hän ei oma-aloitteisesti ilmoittanut, että tulee myöhässä ja piti lapsia puoli tuntia yli sovitun. Ensimmäisellä kerralla. Mihin ne rajat venyvät toisella ja kolmannella, jos sellaisia tulee? Miten osaan asettaa rajat? 
  • Olin itsestäni ylpeä, että olen sanonut lapsille, että iskä tulee vielä. Nyt sain sanoa, että siinäs näitte. Äiti oli oikeassa. Iskä tuli. 
  • Olin ylpeä itsestäni, että olen puhunut lapsille isästään hyvää, vaikka hän olikin meille ja minulle erityisesti niin kelvoton. Että lapset saivat pitää lapsenuskonsa, että isä rakastaa. Ja varmaan omalla tavallaan rakastaakin. 
  • Minua pelottaa, että jos lapset alkavatkin viettää aikaa isänsä kanssa, niin minun ja J:n täytyy määritellä yhdessäoloamme uudelleen. Emme me ole olleet kahden kuin satunnaisia hetkiä. Osaammeko olla? Osaanko olla nainen? Olenko pelkkä äiti? Millainen nainen olen? Pitääkö J siitä naisesta?
  • Minun kävi sääliksi exän uutta rouvaa. Ex oli ihan itsensä. Vaikutti kyllä sillätavalla freesiltä, että ei ehkä juo nyt, mutta muuten ihan samalta kuin ennenkin. Rouva vaikutti mukavalta. Minun teki mieli kuiskata hänelle, että mene kauas tuosta miehestä. En tietenkään sanonut, eihän hän olisi uskonut. 
  • Mietin, että onko lasten tapaaminen jatkossa kaupankäyntiä? Ja kumpi siinä on vahvemmilla? Jos minä haluan, että lapset tapaavat myös isäänsä, niin millä ex minua kiristää? Jos nostan puheeksi elatusmaksuja, lasten kohtelua, exän kuntoa, niin uhkaako ex minua jollakin? Että minä riitelen, eikä hän ota lapsia? Entä jos minä en halua, että lapset tapaavat isäänsä, jos jotain sellaista aihetta tulee. Uhkaako ex heti oikeudella? Tekeekö perättömiä lastensuojeluilmoituksia? Vaatiiko huoltajuutta?  Miten selviän siitä todistelusta, että osaan ja pystyn hoitamaan lapseni?
Toisaalta olen iloinen ja ylpeä, toisaalta pelottaa ja suututtaa. Hämmentää. Siltä tuntuu nyt.

Lapset isällään

Nyt on lapset isällään. Kolmisen tuntia sovittiin ajaksi.

Ex ei ollut kiinnostunut varmistelemaan etukäteen, että onko kaikki ok. Laitoin aamulla viestin ja myöhemmin toisenkin, että onko tulossa, pitääkö aikataulu. Vastasi kaksi tuntia ennen sovittua aikaa, että tulossa ovat, vähän myöhästyvät. Kerroin vasta silloin lapsille. Eivätpä ehtineet turhia pohtia ja hermoilla.

Exän uusi rouva vaikutti mukavalta. Rouva pääasiassa hoiti keskustelun. Lapset olivat aika hiljaisia, pienempi kiipesi syliini, että jännittää. Molemmat kuitenkin olivat innoissaan ja hyvillä mielin, että iskä tuli. Molemmat lähtivät ilman sen kummempaa isänsä mukaan. Kahdeksan kuukautta on pienten elämässä kuitenkin pitkä aika, yllättävän reippaasti lapset olivat. Ex aikoo ottaa pihalla venyviä tavaroitaan samalla mukaansa.

Ihan hyvin siis meni. Katsotaanpa yhäkö olen samaa mieltä, kun lapset palautuvat.

torstai 1. toukokuuta 2014

Likainen ja joustamaton

Nyt on exän kanssa sovittu, että hän tulee tapaamaan lapsia sunnuntaina. En tiedä tuleeko. En ole vielä puhunut lapsille mitään. Varmistan lauantai-iltana, että onko suunnitelma yhä voimassa ja sitten ehkä kerron. Tai sunnuntaiaamuna. Ex tulee avovaimonsa kanssa. Kysyi kohteliaasti, että sopiiko se. Ilmeisesti siis yhteiseloa jonkun naisihmisen kanssa asutaan. Menevät lasten kanssa makkaranpaistoretkelle. Muutama tunti. Se on hyvä aika näin ensimmäisellä kerralla. Saattahan sekin olla liian pitkästi osapuolille, mutta kun eivät mene kovin kauas, niin voihan lapset palauttaa.

Koitan olla provosoitumatta. Koitan olla ystävällinen ja kohtelias. Vaikka ex onkin mielestäni liero paska, ei välitä muista kuin itsestään, ei ole maksanut yhtäkään elatusmaksua, eikä ole hakenut loppuja tavaroitaan, joista osa on pihan tukkeena ja ärsyttävät minua harva se päivä. Viimeksi exän kanssa olen asioinut tammikuussa, jolloin riideltiin irtaimistosta. Ei siis siitä, mitä ex olisi halunnut mukaansa, vaan siitä, että hakisi omansakaan. Hänhän olisi halunnut irtaimiston rahana ja minä olisin antanut tavarana. Riita siis päättyi ratkaisemattomana, mutta hän nouti sen läjän, jonka autokatokseen olin kantanut. En tiedä, että aikooko hän jotain irtaimistoa jossakin vaiheessa olla vailla ja kauanko tämä välitila taas kestää. Siis se, että hän pitää jalkaa tontillani tavaroillaan, eikä selkeästi sano, että irtaimisto on nyt jaettu tai että haluan vielä nämä.

Huomaan miettiväni tätä tilannetta, lasten suhtautumista, exää, avioeroa ja sitä avioliittoakin vähän päästä. Vanhat valtaavat mieleni. Tulevaisuus pelottaa. Eihän siinä mitään, jos kaikki sujuisi hyvin, mutta ellei ihmettä ole tapahtunut, juuri mikään ei suju hyvin. Ei ole koskaan sujunut. Jos ex aikoo ikäänkuin säännöllisesti tavata lapsiaan, tarjolla on petettyjä lupauksia, myöhästyneitä ja siirtyneitä aikatauluja, peruttuja suunnitelmia, unohdettuja tavaroita, itkeviä ja kiukkuisia lapsia, riitelyä milloin mistäkin, rahankerjuuta "lasten tarpeisiin, kun lapsilla kuitenkin olisi oikeus isäänkin", vaikka isä olisikin käyttänyt viikonloppuun tarvittavat rahat johonkin muuhun. En millään haluaisi.

Tunnen itsenikin näiden mietteiden keskellä huonoksi. En yhtään ihanaksi. Tunnen olevani jotenkin likainen. Likainen ja ruma. Se tekee minut äreäksi, tai no ei ehkä äreäksi, vaan joustamattomaksi. Mieleni tekisi mököttää, vaikka eihän mikään tästä ole läsnäolijoiden vika. Se saa minut tuntemaan itseni vieläkin huonommaksi. Olen äreä viattomille. Mitenkähän tästä pääsisi ohi?

torstai 24. huhtikuuta 2014

Unet sekaisin

Eipä näköjään paljon tarvita, kun minulta menee unet sekaisin. Yksi viesti exältä ja minä näin painajaisia, heräilin, valvoin. Mitenkähän sekaisin unet menevät, jos oikeasti pitää exän kanssa asioida? Mitenkähän sekaisin minun rauhani menee, jos tämä yhteydenotto johtaa jatkuvaan kanssakäymiseen?

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Isä muisti lapsensa

Syystä tai toisesta ex on taas herännyt muistamaan, että hänellähän oli lapsia. Laittoi sähköpostia, että haluaa tavata lapset. Varmemmaksi vakuudeksi ilmoitti, että oli ollut yhteydessä oikeusaputoimistoon asian tiimoilta. Samalla toivoi, että hänen ei tarvitsisi tavata minua tai J:tä. Ilmoitin, että tervetuloa vaan. Sovitaan päivä. Että aloitetaan muutaman tunnin tapaamisella ja että valitettavasti minulta ei voi välttyä. Saa nähdä, että eteneekö tämä mihinkään konkretiaan. Edellisestä isän ja lasten tapaamisesta on kulunut nyt lähes 8 kuukautta. Puhelimessakaan eivät ole puhuneet.

Pienemmällä erityisesti on viime aikoina ollut ikävä. Olisihan se hyvä, jos voisivat isänsä tavata. Epäilyttää kyllä kovin, että mahtaako hetkellinen innostus kovin pitkään kestää. Onko aika kullannut muistot? Että lasten kanssa oli kiva aina? Pelkkiä mukavia retkiä? Ei taida muistaa, että kiukuttelevat väsyneinä, eivät tottele, jos käsky on kovin mieltä vailla. Sanovat suoraan mitä ovat mieltä. Eipä kaunistella ei, että kivaa on, jos ei ole. Todennäköisesti kehuvat elämänsä uutta tärkeää miestä eli J:tä. En tiedä mikä miehen kunto on. Onko kunnossa? Todennäköisesti ainakin kohtuullisessa, kun lapsetkin muisti.

En tiedä, että eteneekö tämä. Ja jos etenee, niin kuinka. En mielelläni sotkisi oikeuslaitosta prosessiin. Siellä pian päättävät, että joka toinen viikonloppu ja puolet lomista ja käsitykseni mukaan lähivanhemman on lapsi luovutettava ellei ole ihan selkeä humalatila tms. Tapaamattomuudesta riidellään sitten. Jos nyt saataisiin sovittua keskenään joku lapsille sopiva vaihtoehto. Isälle kyllä. Turvattomuudelle, pahalle mielelle, petetyille lupauksille iso EI.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Pinkin puolelle vetää

Hieno pääsiäinen on ollut. Monta ihanaa päivää. Olemme olleet kotona; minä ja lapset ja J. Käyneet pikku retkillä kaupungissa; leikkipuistossa, uimassa, hampurilaisella, sorsia katsomassa. Tehneet pihatöitä. Ruokaa. Vähän leivottu. Tavallisia kodin askareita. J tuli moottoripyörällä ja on vuoroin ajeluttanut meitä jokaista ja vähän käynyt itsekseenkin ajamassa. Aurinkokin on paistanut ja hellinyt meille kesän tuntua. Jäätelöäkin syötiin.

En muista, että olenko koskaan ennen ollut pääsiäisenä näin onnellinen. Vaaleanpunaisessa kuplassa kaikki on niin pehmeää ja ihanaa. Sanoin jo J:lle, että pinkin puolelle vetää. Kun ei loppuisi tämä koskaan.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Näillä väreillä

Eräs seuraamani bloggaaja oli vaihtanut juuri blogin ulkoasua, koska tuumasi, että elämä on blogin alkuajoista niin muuttunut, että ulkoasukin joutaa muuttua. Sain siitä ajatuksen muuttaa omanikin. En siis keksinyt itse, vaan varastin idean.

Mutta näinhän se on. Edellinen ulkoasu oli kovin tumma, kuin elämä silloin kun sen valitsin. Nimi kelpaa vielä, vaikka en koe enää siinä elämän vieressä olevani. Blogin aloituksessa halusin muistaa jotain ihanaa ja blogin nimessä ajateltiin tuoretta pullaa. Yhtä aikaa arkista ja juhlavaa. Kodin menetyksen itkujen jälkeen, kun en sitten menettänytkään, olin niin iloinen omista raparpereistani, että aloin elää niiden vieressä. Tummana tosin.

Nyt on olo kirkas ja värikäs, valoisa. Kirpeä ja maukas kuin raparperi itsessään, kauniin värinen. Kohta ne sieltä mullasta taas nousevat. Punainen näkyy ensin, kippuraiset lehdet suoristuvat valoa kohti. Kurottelevat. Kuin minä maailmaan nyt.

Kiitos kaikille mukana kulkeneille. Jatketaan näillä väreillä.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Pidä itsestäsi huolta

Viikolla ajattelin yhtä eronnutta työkaveria. Hän vaikuttaa monen mielestä itsekkäältä ja yhteistyökyvyttömältä. Minäkin pidin häntä sellaisena. Olen nyt eroprosessin vaiheissa tutustunut häneen työkaveruutta enemmän ja olenkin tullut toiseen tulokseen. Hänen eronsa oli raju ja äkkinäinen, miehen aloitteesta tapahtunut. Tämä työkaverini jäi kolmen lapsen kanssa yhtäkkiä omakotitaloon vailla valmiuksia selvitä. Hänen exmiehensä on lisäksi riitauttanut kaiken; lasten huollot ja tapaamiset, osituksen, elatusmaksut, naisen tavan olla ja elää eron jälkeen, naisen tavan kasvattaa lapsia. Ja mies tekee näitä aina uudelleen ja uudelleen. Yhä.

Olemme jutelleet monesti. Avioliitosta, parisuhteista, lastenkasvatuksesta, avioerosta, perheterapiasta (meillä oli sama perheneuvoja), työstä, miehistä, uusista suhteista, maailmasta. Olen tullut tulokseen, että hän kaiken kokemansa jälkeen oikeutetusti pitää kiinni omastaan. Omasta tahdostaan, omasta ajastaan, omista mielipiteistään. Oikeudestaan olla itsensä. Hän on haluton kompromisseihin asioissa jotka kokee liian lähelle meneviksi. Hän kokee voimakkaan kielteisesti kaiken sanelun ja neuvottelematta tai edes tiedottamatta tapahtuvat muutokset. Mutta ystävilleen ja perheelleen hän on lämminsydäminen, antelias, lempeä. Kuuntelee ja tukee.

Ihailen häntä. Hän uskaltaa olla vahvasti itsensä. Tietää mitä tahtoo ja menee kohti. Pitää lähellä vain itselleen hyvää tekevät ihmiset, eikä välitä muiden mielipiteistä. Ei käytä energiaansa asioihin ja ihmisiin, jotka tuovat pahaa mieltä. Hemmottelee ja palkitsee itseään. Hän on suoriutunut loistavasti. Ihanat lapset, ihana koti, vahva ote työhön. Toivon, että osaisin minäkin paremmin pitää kiinni itsestäni.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Toimivasta parisuhteesta

Mistä on toimiva parisuhde rakennettu? Olen miettinyt tätä usein viime vuosina. Mikä tekee parisuhteesta toimiva, kun joskus toimivissa suhteissa ovat ulkopuolisen silmin niin toisilleen sopimattomat ja toisinaan niin toisilleen ulkopuolisen silmin sopivat eroavat. Mitä niissä parisuhteissa tapahtuu, joissa rakkaus ja toisen kunnioitus kukoistavat? Vuosienkin jälkeen?

Tänään tämä tuli mieleen Iltalehden artikkelista,jossa listattiin kahdeksan toimivan parisuhteen merkkiä. Iltalehtihän se vaan oli, eikä mikään totuus, mutta saattaa siinä ajatusta piileksiä. J ja minä olimme sitä mieltä, että pärjäsimme listan asioissa hyvin. Meidän mielestämme meillä on hyvä suhde.

Tärkeää tässä suhteessa on minulle ainakin tunne siitä, että J aidosti ajattelee meidän hyväämme, minun ja lasten, minun ja J:n, lasten ja J:n, minun, lasten, meidän kaikkien. Minäkin ajattelen J:n ja minun hyvää, J:n ja lasten hyvää, omaa ja lasten hyvää, J:n ja minun hyvää erikseenkin. Tässä suhteessa nämä kaikki hyvät ja parhaat mahtuvat samaan. Toisen hyvä ei ole toiselta pois. Tähän suhteeseen tuntuvat mahtuvan hyvin erilaiset roolit. Se, kun olen äiti. Ja se, kun olen J:lle nainen. Sekin mahtuu, että olen minä. Puutteineni, taustoineni, kiinnostuksenkohteineni. Minä. Minulle J sellaisenaan mahtuu tähän suhteeseen. Mielenkiinnolla olen seurannut J:n ja lasten suhteen kehittymistä. Viime viikonloppuna pienempi kysyi J:ltä, että milloin tämä muuttaisi meille asumaan ja sunnuntaina roikkui itkua pidätellen J:n sylissä, että älä lähde aamulla. Tuntuu, että kyllä tästä hyvä tulee.


keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Opinko mitään milloinkaan mistään?

Olen vielä tänään pienemmän kanssa kotona. Alkaa olla suurinpiirtein terve, otetaan nyt kuitenkin vielä rauhallisesti. Sen verran ulkoiltiin, että käytiin huoltoasemalta maitoa ostamassa, muuten vielä pakastimessa ruokaa riittää. Tämän kerran sairauskriisi siis ohitettu kunnialla.

Olen tässä sairasta hoitaessa ehtinyt siivota työhuoneen laatikoita. Osa tavaroista on ollut pahvilaatikoissa viime muutosta alkaen, siis siitä kaupunkiretkestä. Kesä 2012 mahtoi olla silloin. Löytyi monenlaista tavaraa, jota jostain syystä olen kuljetellut asunnosta toiseen. Ihan omituisia säästettyjä. Mikähän siinä on, että joskus joku tavara tai paperi tuntuu arvokkaalta ja sitten se lakkaa tuntumasta? Ei olekaan enää väliä, vaikka edellisessä muutossa on vielä huolellisesti pakannut? Joitakin tavaroitaan taas alkaa vuosien päästä kaivata, muistelee, että ovatkohan tallessa vai heitinkö jo pois? Mikähän kaikki tästä ajasta tuntuu tärkeältä säästää vuosien päähän?

Tavaroista löytyi myös kaksi arkkia tekstiä, runontapaisia tarinoita, jotka olin kirjoittanut 2001, kun erosin silloisesta avomiehestäni. Pohdin teksteissä, että kuka olen, mitä elämältä haluan, mitä parisuhteelta haluan, miksi hukkasin itseni siinä suhteessa. Miten olikin niin tuttua tekstiä. Opinko mitään milloinkaan mistään? Olisin voinut kirjoittaa aivan samat tästäkin erosta. Mikähän minuakin vaivaa, kun en viisastu? Vai joko viisastuin? Säästin arkit. Katson niitä taas joskus.

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Yhdestä kaikille

Pienempi on kipeänä. Kipeät lapset tietävät aina huonosti, jos ollenkaan, nukuttuja öitä. Huolta. Likapyykkiä. Järjestelyjä. Vaikka arki yksinhuoltajana rullaa ihan kohtuullisen mallillaan, on nämä erikoispäivät vähän ongelmallisia. Ensimmäinen ongelma tulee kaupasta, jonne ei pääse. Ja kun tämä tukiverkko on niin heiveröinen, ei kukaan käy kaupassa. Pärjätään nyt sillä mitä on. Toinen ongelma on sen terveen tekemiset. Mihinkään ei oikein pääse, yksin pitää leikkiä, kaikki on tylsää. Ei saisi metelöidä, kun kipeä nukkuu. Kolmas ongelma on omat työt. Töissä pitäisi olla, vaan ei voi. Näin ollen perutaan, siirretään, sovitellaan, hoidetaan töitä kotoa sen kipeän kanssa. Ei oikein tunnu riittävän yhdestä kaikille, jos joku on kipeä.

Toinen juttu sinänsä on se yksinäisyyden tunne, jota koen. Pärjään mielestäni hyvin yksin, arki ei ole ongelmallista. Osaan ja pystyn. Mutta se tunne siitä, että tarvitsisin jonkun vierelle sanomaan, että jaksat sinä, pystyt sinä. Joku keittäisi sen kupin kahvia minulle ja sanoisi, että juo tuosta ja levähdä hetki. Osaan minä itsekin kahvini keittää, mutta se on eri asia. Laittaahan se J kohta viestin, että hyvin sujuu, mutta kuitenkin. Yksin se oksennus vain on siivottava. Huonosti nukutut yöt eivät kyllä sovi minulle sitten yhtään...

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Päivän luku 11 370

Tänä viikonloppuna meillä on kylässä lasten ukki, siis isänisä. Ukki on mukava mies. Lasten kannalta on hyvä, että säilyy isän sukuun joku kontakti, vaikka isään ei olekaan. Tästä johtuen kuitenkin J jäi kotiin. Ymmärrän hyvin. Vaikka J on osa meidän perheen tavallisia viikonloppuja, osa meidän perhettä, ei hän halua tulla esitellyksi minua niin huonosti kohdelleen miehen isälle. Ei hän halua tavata koko sukua, eikä tarvitsekaan. Siihen sukuun välimatkaa on kolmisensataa kilometriä ja sellaisena se saa J:lle jäädäkin, ainakin toistaiseksi.

J on siis kotonaan. Ikävöi meitä. Tuntuu olevan perin liikuttuneessa tilassa, apuaineita tuntuu käytetyn. On niin rakastunut, että ei mitään rajaa. Tässä ikäväntuskaisessa rakastuneessa tilassaan hän halusi keskustella kanssani asiasta, josta hänen on kuulemma tehnyt mieli keskustella jo tovin aikaa. Ensin hän sanoi, että hän haluaa sipitellä yhdestä asiasta, kun seuraavan kerran nähdään. Mutta sitten hän sanoi, että oikea paikka on juuri tämä, meidän viestiketjumme. Viestit ovat olennainen osa yhdessäoloamme. Ketjun viestien määrä oli tänään 11 370. Nyt jo enemmän. Kun viestejä on lähetelty nelisen kuukautta, niin jokunen lähtee jokapäivä. Varsinkin, kun viikonloppuisin ei lähde yhtään.

J:n kysymys oli, että siirtyisinkö hänen kanssaan seuraavan vaiheeseen. Ehkäpä teemme niin.

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Tärkeitä askeleita

Kannoimme eilen työhuoneen yläkertaan ja makuuhuoneen alakertaan. Minusta alkoi tuntua, että lapset ovat valmiita päästämään irti siitä ajatuksesta, että äiti on koko ajan seinän takana. Ja toisaalta minä olin valmis päästämään irti siitä huolesta, että pärjäävätkö lapset yön, jos en kuule jokaista kääntymistä.

Kun ex vielä asui täällä, en voinut kuvitellakaan, että minä ja lapset nukkuisimme kaukana toisistamme. Haimme turvaa toisistamme. Yöt olivat levottomia. Paha olo näkyi unessa, meillä kaikilla. Nyt unet ovat seesteisempiä, lapset näkevät enää harvoin painajaisia, eivätkä heräile paniikissa ja itkien. Illalla käydään nukkumaan ja usein nukutaan koko yö.

Ompelin uuteen makuuhuoneeseeni uudet verhot. Minun ja J:n makuuhuone. Uusi ja yhteinen. Pidän uudesta huoneesta. Se on seesteinen ja levollinen. Rauhallinen. Huone on meitä varten. Se ei ole läpikulkuhuone, eikä varasto, jossa on sänky. Se on makuuhuoneeksi tehty. Meille kahdelle. Nämä tämmöiset ovat minulle tärkeitä askeleita.


tiistai 11. maaliskuuta 2014

Lujempaa olemista

Ilmeisesti J:n reissu teki meille hyvää. Minulla oli ikävä ja niin oli ollut J:lläkin. Se toinen maailma ei tunnu kutsuvan, kuten pelkäsin. Olimme viikonloppuna lähempänä toisiamme kuin ennen reissua. Puheeseen on tullut enemmän tulevaisuutta kuin ennen. On siitä tulevaisuudesta ennenkin puhuttu, mutta puhe on ollut ehkä enemmän joistakin toisista samannimisistä, enemmän teoreettisella tasolla.

Yhteenkuuluvuuden tunne on mielestäni vahvempi. Ei pelkästään läheisyyden ja kumppanuuden tunnetta, vaan enemmän sitoutumista. Enemmän me, kuin sinä ja minä yhdessä. Oleminen on jotenkin lujempaa.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Ilman pusuja ei jaksa lentää

Tämän aamun ohjelmassa oli pieni avaruussankari Samsam. Sellainen punainen. Tykkään sarjasta, se on kauniisti piirretty ja siinä on oivaltavia ajatuksia. Tässä jaksossa Samsam luuli, että muuttuu rupikonnaksi, jos saa pusuja. Lopussa kuitenkin kaikki kääntyi hyvin ja Samsamin isä sanoi, että suukot ovat avaruussankareiden polttoainetta. Ilman pusuja ei jaksa lentää.

Jäin miettimään, että näin se on ihmiselläkin. Ilman pusuja ei jaksa lentää. Ilman pusuja raahautuu maan matosena harmaasta päivästä toiseen. Arki on tyhjää. Pusuilla nousee harmaasta maasta ylös, näkee värit. Ja jos saa paljon pusuja, nousee pilvien yli ja lentää ihanassa auringossa.

Tänään olen saanut pusuja heti herättyä pieneltä kissalta ja vähän myöhemmin molemmilta lapsilta. J:ltä sain pusun viestinä ja huomenna oikeasti. Tänään liidän siellä pilvien päällä ja jaksan lentää. Ihanaa päivää kaikille!


tiistai 4. maaliskuuta 2014

Nähdäänkö me iskää enää ikinä?

Mistähän syystä lie, en tiedä, mutta tänä aamuna kesken Smurffien katsomisen pienemmältä alkoi valua vuolaat kyyneleet ja hän kysyi, että nähdäänkö me iskää enää ikinä? Sanoin, että tottakai näette. Tottakai iskä on vielä teidän kanssa. Tottakai iskä rakastaa teitä. Pienempi kysyi, että saadaanko me sitten halia iskää. Johon sanoin, että tottakai, tietenkin. Itku jatkui tovin aikaa, mutta sitten kuvassa näkyi perhosia ja itku jäi.

Mutta minä jäin miettimään, että kuinkahan paljon lapset iskää ajattelevat, vaikka eivät siitä juuri puhu? Kuinkahan paljon se iskän lähtö vieläkin mietityttää? Mitähän ne lapset koko jutusta ajattelevat? Pitäisikö minun yrittää puhua lasten kanssa asiasta vai eikö pitäisi? Tietysti vastaan, kun kysytään, mutta pitäisikö minun ottaa iskä-kysymys esille? Pitäisikö iskää muistella aktiivisemmin? Nythän minä en asiasta puhu, iskää ei ole erityisesti siivottu pois, mutta ei iskä ole näkyvilläkään. Esimerkiksi albumeissa on iskän kuvia ja lapset voivat niitä halutessaan katsoa, mutta missään esillä iskän kuvaa ei ole. Jos lapset muistelevat jotain kivaa juttua, jossa iskä oli mukana, muistelen heidän kanssaan. Koitan pitää positiivista virettä iskä-asiassa.

Pitäisikö minun koittaa aktiivisemmin saada iskää kiinnostumaan lapsistaan? Yrittää puhua ystävällisesti ja syyllistämättä, koittaa tukea isyyttä? Laittaa viestejä ja valokuvia? Vai meneekö se sillä vaan enemmän metsään? Pitääkö sen iskän itse kiinnostua? Itse haluta? Entä jos ei halua? En tiedä, että missä kunnossa koko iskä on. Olisiko edes muihin kuin valvottuihin tapaamisiin, mutta olisiko nekin parempi kuin ei mitään? Voisiko iskä edes soittaa?

En tiedä. Pitäisiköhän kysyä joltakin viisaammalta.



lauantai 1. maaliskuuta 2014

Kaksi maailmaa

Omien tunteiden tarkastelu on mielenkiintoista. Miksi tuntuu miltäkin? Pitäisikö tunteita kuunnella vai johtuuko tunteet aiemmista kokemuksista, eikä niillä varsinaisesti ole tekemistä todellisuuden kanssa? Tunne on tietenkin aina oikea ja aito hetkellään. Se, että onko siinä järkeä, onkin jo toinen asia.

J on reissussa. Reissu oli varattu jo ennenkuin tapasimme. Minua ahdistaa J:n reissu. Kovasti. Meidän kahden taustat on toisenlaiset. J:n elämä ennen minua on ollut erilaista, rajumpaa. Minun elämäni on ollut aika kauan tätä perhettä ja työtä. Minun elämäni on ollut arkista, J:n elämä on ollut minun nähdäkseni jotain muuta. Onhan J ollut työssäkäyvä, säntillinen mies vuosikausia, mutta J:n vapaa-ajan harrastukset ovat jotain aivan muuta kuin mitä minun elämänpiirissäni on. Ei tämä mikään ongelma ole ollut, arvot, toiveet ja tarpeet ovat olleet samanlaisia. Kumpikin avaa toiselle sitä omaa maailmaansa pikkuhiljaa. J on ollut loistavasti mukana lapsiperheen arjessa. Minä olen luvannut kevään tullen kiivetä moottoripyörän kyytiin.

J:n reissu on täysin sitä entistä elämää, sitä toista elämää, jossa en ole ollut osallisena. Enkä koskaan varmaan tule olemaankaan siinä määrin, että se olisi minunkin maailmaani. Ehkä pelkään, että J vakuutteluista huolimatta haluaakin mieluummin sen elämän. Huomaa, että ne ihmiset ovat häntä lähempänä. Huomaa, että mistä on osittain luopumassa, tekee vertailuja. En tiedä, että mihin tulokseen hän tulee. En halua painostaa, en vaadi tekemään valintaa. Uskon, että molempien maailmoiden kanssa voidaan elää rinnakkain.

J itse on vakuuttanut, että mitään hätää ei ole. Tarjoutui jopa jäämään pois reissusta, kun näki kuinka tolaltani olin. Nyt en voi muuta kuin odottaa.


keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Kela

Kelalta tuli päätös elatusasiasta. Nyt Kela maksaa elatustuen ja perii sen exältä. Mikäli saa perittyä vahvistettuun elatusapuun asti, tilittää erotuksenkin. Kelan kirjeen paras kohta oli, että elatusvelvollinen eli siis ex ei asioi raha-asiassa enää ollenkaan minun tai lasten kanssa, vaan ainoastaan valtion kanssa.

Kelan kirjestä tuli olo, että älä sinä pieni ihminen murehdi paskasta exästä, kurjasta lastensa elättäjästä. Suuri ja kasvoton valtio ottaa nyt sinulta tämän murheen. Valtiolla riittää voimia paskoihin exiin. Lepää pieni ihminen tästä asiasta.

Kela <3

tiistai 25. helmikuuta 2014

Ehjä ja vahva. Heikko ja rikki.

Syystä tai toisesta jotenkin pelkäsin sitä miten J suhtautuu sairaslomaan. Sanoin hänelle lääkäripäivän aamuna, että varasin ajan ja heti lääkärin jälkeen, että sairaslomaa tuli. Pelkäsin kuitenkin jotenkin tunnustaa, että olenkin heikko ja rikki. Että en olekaan vahva ja ehjä. Tottakai pitäisi voida olla ja pitäisi voida luottaa siihen, että saa olla, mutta en ole tottunut koskaan, että saisin olla. On pitänyt aina jaksaa.

J ei olisi voinut suhtautua paremmin. Piti minua kainalossa. Nukutti päiväunille. Ehdotti, että vie lapset pulkkamäkeen, jotta voin levätä. Kuunteli kaiken minkä halusin puhua. Antoi minun roikkua kiinni koko viikonlopun, kun tuntui, että tarvitsen kosketusta. Rakasti.

J on vahva ja ehjä. Onhan kaikilla omat vaivansa, mutta kokonaisuutena J on vahva ja ehjä. Koska hän on niin, hän antaa minun olla mitä olen. Pitää hyvin ja rakastaa.

perjantai 21. helmikuuta 2014

Sairaslomalla

Kirjoitin joku aika sitten kipuilusta töissä. Että miten väkeni ansaitsee parempaa johtamista. Että onko tämä minun tappeluni? Näyttää tappelu siirtyneen seuraavaan vaiheeseen. Jouduin alkuviikosta puhutteluun. Mielestäni aivan ylimitoitettuun, epäoikeudenmukaiseen, valheelliseen. Johtamisen näkökulmasta huonosti hoidettuun tilanteeseen. Mitättömistä asioista tehtiin suuria. Esimieheni oli ottanut kaksi ylimmästä johdosta tilaisuuteen mukaan. Ilmoitti minulle reilua tuntia ennen, joten olin yksin. Itsessään tilanne meni ihan hyvin. Jälkipelit jatkuivat vielä viikolla, puolin ja toisin.

Itse koin, että esimieheni ei pysty käsittelemään minua. On niin paljon heikompi ja huonompi, että ei pysty. Joutuu ottamaan taustajoukot mukaan, kun puhuu minulle. Yksi aihe oli puuttumiseni hallinnollisiin prosesseihin. Myönnän. Olen ollut vailla selkeitä ohjeita, perusteluja päätöksille, parempia päätöksiä. Nyt kun itse olen rivimiesten ja -naisten rinnalla, näen niin paljon selkeämmin johdon harhaantumisen arjesta. Joo, olisin voinut toimia hienotunteisemmin. Menen päin. Aina. Kun tapana on. Vaikka viisaampaa olisi toimia toisin. Olin kuulemma estänyt esimiestäni saamasta auktoriteettiasemaa. Minunko vika se on, jos väki kokee hänet epäoikeudenmukaisena?

Siitä huolimatta, että mielestäni olin toiminut ainakin kohtuullisen oikein ja vaikka mielestäni esimieheni oli se, joka on toiminut väärin tai ainakin vääremmin, menetin yöuneni. Sinnepä vain, puf, katosivat. Ei tietenkään täysin kokonaan, mutta menivät kovin heikoiksi. Työntekemiseni kyseenalaistaminen, koko työuran mitätöiminen puheen tasolla, epäilyt rehellisyydestäni, huonosta työstä ja työtoveruudesta syyttäminen. Vaikuttaahan ne alitajuisesti. Kyllähän terve ihminen huonosti nukuttuja öitä kestää, minäkin olen kestänyt kymmenittäin, mutta nyt alkoi perussairauskin oireilla. Menin sitten käymään työterveyslääkärillä. Niin ihana lääkäri, kuunteli koko jutun, aina viime talvesta asti. Tuli tulokseen, että nyt tarvitsen lepoa ja määräsi kaksi viikkoa sairaslomaa. Sanoi, että kyllä ihminen saa olla heikko. Kaikki ovat heikkoja, jokainen tavallaan. Että ei tarvitse jaksaa, jos ei jaksa. Tuli sinne paperiin joku diagnoosikin. Lepäillään nyt sitten. Onhan tässä ollutkin melkoinen vuosi.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Sydämiä

Olen taas ollut kovin vaaleanpunainen. Ystävänpäivää edeltävät sydämet joka paikassa ehkä tekivät sen? Tein sydänmunakasta, sydänpikkuleipiä ja kakkua, jonka päällä oli sydänkuvio. Sydämellisiä ystävänpäiväkortteja. J sai varmaan kymmeniä sydämiä viikon aikana viesteissä. Kaikki on niin jotenkin hyvin. Vaaleanpunaista. Utuisen pehmeän vaaleanpunaista. Koko elämä! Miten se lie unohtuukin välilllä, että ei kai se yksinhuoltajana niin ruusuilla tanssimista ole? Nyt tuntuu taas olevan.

On niin hyvä näin.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Paljon valmiimpi

Töistä ja työnteosta on ollut viimeaikoina ristiriitaiset fiilikset. Kipuilua monista asioista, öisin valvottavia pohdintoja. Välillä olin jo lähdössä poiskin, ainakin suunnittelin sitä. En nyt viime aikoina ole yhtään osannut asettua siihen rooliin, joka minulla on. Mielestäni johtaminen on huonoa, puutun siihen. Aina uudelleen. Mietin, että jaksanko tapella, onko tämä minun tappeluni?

Tulin jotenkin alitajuisesti siihen tulokseen, että kyllä on. Minun tappeluni, tämä tässä. Nämä ihmiset ansaitsevat parempaa. Jätin heidät tavallaan oman onnensa nojaan, kun asetin itseni ja lapseni etusijalle ja väistyin päällikkyydestä osa-aikaiseksi. Minun piti tehdä se ja ratkaisu oli oikea. Mutta nyt olen vahva taas ja palaan kesällä takaisin päälliköksi. Niin päätin. Voimaini tunnossa ja yllytettynä hain astetta isomman päällikön paikkaakin, mutta todella toivon, että en tule valituksi. Kunhan näytän, että en nuku.

Päätös päälliköksi palaamisesta on ollut helpottava. Oppivuotenani olen oppinut alaisteni arjesta jotain, jota en olisi koskaan työhuoneestani nähnyt. Ymmärrän perustehtävän niin paljon kirkkaammin. Ylimääräiset rönsyt ovat karsiutuneet ajatuksista. Olen jotenkin niin paljon valmiimpi siihen tehtävään, kuin mitä olin aloittaessani. En pelkää enää mitään.


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Elämänvaiheita, olleet ja menneet

Tänään posti toi syyskuusta asti vireillä olleen lainhuudon. Nyt on talo minun. Omistus 1/1. Tiesinkin, että ruuhkaa on käsittelyssä, mutta kieltämättä asian venyminen vaivasi mieltä. Nyt on taas yksi etappi tästä erosta ohi. Hitaasti tämä näyttää käyvän, mutta yksi kerrallaan asiat valmistuvat. Nyt odotan Kelan käsittelyä elatustuesta. Sillä ei ole hätä, pärjään lasten kanssa näinkin, mutta jo exän kiusaksikin haen sen maksuun. Nyt kun lainhuuto on selvä, voin siirtää sähköliittymän vain omiin nimiini. Exän tavaroita on vielä vähän täällä, kai joskus nekin lähtevät.

Sitten se on selvä. Paketoitu ja ohi. Termit avioliitto ja avioero. Elämänvaiheita, jotka on olleet ja menneet, käsitelty. Mietin yksi päivä sukunimeä. Että antaisiko olla vai vaihtaisiko? Nyt kun exästä ei mitään kuulu, eikä edes asu samalla paikkakunnalla, niin sama kai minkä niminen olen? Ei minua kukaan häneen yhdistä ja tällä nimellä olen tällä paikkakunnalla aina ollut. Kannattaako tuota vaihtaa?

Lapset kyselivät yksi ilta, että missä se iskä oikein on. Tuleekohan se iskä koskaan? Vastasin, että en tiedä ja toivotaan, että tulee. Mitäs minä lapsille muuta?


perjantai 31. tammikuuta 2014

Miksi tuntuu oikealle?

Tätä postausta olen kirjoitellut tovin aikaa. Se on ollut luonnoksena ja olen jatkanut sitä useana päivä. Postaus koskee sitä, että millainen J on. Miksi juuri hän tuntuu oikealta, siltä puuttuvalta puoliskolta. Ehdin välillä jo riidellä J:n kanssa ja ajattelin, että onko koko postaus turha. Mutta ei se ole. Olemme puhuneet J:n kanssa siitä, että kun tunteiden antaa tulla, ne tulevat kovin voimakkaina kaikkiin suuntiin. Saattaa tulla riitakin.

Mutta siis miksi J tuntuu minulle hyvältä? Isoja avainsanoja hyvältä tuntumisessa ovat
  • Kumppanuus
  • Rehellisyys ja vastuunkanto
  • Hellyys ja läheisyys
  • Ajatusten loogisuus
  • Suhtautuminen asioihin, lapsiin, minuun
Ajattelin ensin avata kutakin sanaa, että mitä se minulle tässä suhteessa merkitsee, mutta en sitten löytänytkään sanoja. Ehkä tässä blogissa on näitä asioita pyöritelty jo riittämiin? Ehkä juuri näiden puute on koko blogin punainen lanka? No nyt ei puutu enää.

Ei J ole täydellinen, kaukana siitä, mutta minulle sopiva. Vaikka vertailu toisiin ei olekaan järkevää, niin huomaan, että J:llä on joitakin samoja piirteitä kuin exällä. Niitä, joihin hänessäkin silloin rakastuin. Yksi on avoin mieli ja spontaanisuus. Samalla lailla molemmat sanovat ensin pähkähulluihinkin ideoihin, että joo, tehdään vaan! Sitten seuraa merkittävä ero. Ex lähti toteuttamaan toteuttamiskelvotonta, laajensi sitä hullumpaan suuntaan, ei miettinyt reaaliteetteja, ei muitten haluja kuin omiaan, rahaa käytettiin aina yli varojen. Lopulta en enää koskaan ehdottanut mitään, kun ei niistä toteuttamiskelpoisia versioita saatu. Pahaa mieltä vain kaikille. J innostuu myös, mutta on jalat maassa. Aina. J ei elä yli varojensa. Säästää ensin ja pähkähulluilee sitten.

Sekä ex että J molemmat sanovat sunnuntaiaamuiselle työnteolle, että maataan vielä peiton alla. Ei tehdä vielä mitään. Ex jäi makaamaan koko päiväksi, eikä tehnyt mitään. Jos jonkun saattoi siirtää huomiseen, ex siirsi aina. Ja ylihuomiseen. Ja ensi viikkoon, kuuhun, vuoteen... Kaikki jäi tekemättä. Mutta kun J sanoo, että maataan vielä ja maataankin, niin sitten hän nousee ja tekee ne työt. Hän ei tee numeroa tekemistään töistä, eikä kerjää kehuja. Tekee vain. Kaikki mikä on tarpeen, tulee tehdyksi.

torstai 30. tammikuuta 2014

Lahjaa

"Ihminen on kiitollinen vasta sitten, kun ei pidä mitään oikeutenaan. Silloin kaikki on lahjaa." Tommy Hellsten

Luin ylläolevan tänä aamuna. Jäin miettimään, että niinhän se saattaa olla. Sama hieman eri näkökulmasta, että kun ei pidä mitään itsestäänselvyytenä, silloinkin asiat alkavat olla lahjaa. Itselle tietysti monet asiat tämän koko erokriisin myötä tulivat niin iholle. Onko oikeus haaveisiin? Onko oikeus onneen? Onko oikeus päättää omista asioistaan? Onko oikeus vaatia itselleen? Itsestäänselvyyksiäkään ei näyttäisi olevan. Mikä vaan voi olla toisinkin. Kaikki mikä nyt on, on lahjaa.

Tällä viikolla töissä on ollut taas paljon hetkiä, joista en pidä. Olen heräillyt ja valvonut öisin ja miettinyt työasioita. Muistan kyllä, kun näitä on ollut ennenkin, kuten viime keväänä. Silloin kaupanpäällisenä oli kotitilanne. Nyt mietin, että pitäisikö tämä yksi elämä käyttää paremmin? Tärkeisiin asioihin? 


torstai 23. tammikuuta 2014

Mykkäkoulua

Olimme exän kanssa viime viikolla päässeet melkein yhteisymmärrykseen tavaroiden hausta. Ex itse ehdotti päivää, johon minä suostuin. Lisäksi ilmoitin, että olemme viikonlopun reissussa, voisi noutaa silloinkin. Näillä eväillä kannoin suunnilleen kaikki loputkin tavarat autokatokseen. Kunnes sitten ex ilmoittikin, että juu ei. Ei käykään. Katsellaan uutta päivää ensi viikolle. Minä vastasin, että ihan sama, siellä ne ovat tavarat ulkona. Ex tietenkin suuttui. Pilaan hänen tavaransa ja saan kyllä korvata jokaisen pilalle menneen!

Kuitenkin oli käynyt! Kun sunnuntaina tulimme takaisin kotiin, oli autokatoksesta hävinnyt lähes kaikki. Pois vain. Lapsille sanoin, että iskän tavarat on nyt haettu. Isompi kysyi, että iskäkö ne haki? Vastasin, että en tiedä. Sen koommin ei siitäkään ole puhuttu. Tiistaina tuli viesti, että jotain on rikki. Että hän ei halua kuulla mitään selityksiä, vaan olla mykkäkoulussa. Sopii minulle, ollaan vaan.

Kun tämä asia nyt on hoidossa, niin laitoin yhäti maksamattomat elatusmaksutkin Kelan hoidettavaksi. Keskustelkoot Kela hänen kanssaan. Minä voin jatkaa mykkäkoulua tästäkin asiasta. Miten hänelle voikin olla vaikeaa hoitaa mitään kunnolla?


maanantai 13. tammikuuta 2014

Kaipaus eli ikävöimisen tunne

Olen pohtinut ikävän olemusta. Tarkoitan siis kaipausta. Sitä kun haluaisi olla toisen luona ja lähellä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Etäsuhteen ehkä pahin ja paras puoli on kaipaus. Se on pahin siksi, että oleminen tuntuu mitättömältä ilman sitä toista. Tulee vajaa olo, puolikas. Parasta se on siksi, että ymmärtää samalla, että minulla on onni. Toinen ei ehdi ärsyttää niinä hetkinä, kun on lähellä, koska kaipauksen muisto on niin kirkkaana mielessä.

Maanantai on minulle kaipauspäivistä varmaan pahin. En millään näe mieltä työnteossa, en jaksa keskittyä, mietin omiani. Elämä tuntuu väärin rakennetulta. Maanantaisin mietin, että mitä voisin tehdä, että tämä loppuisi. Maanantaisin käyn katsomassa avoimia työpaikkoja, mietin yhteenmuuttamista, vaikka tiedän, että sille aika ei ole vielä kypsä. Kaipaus siirtyy syrjään päivän mittaan, arki ottaa mukaansa. Illalla olen jo asettunut takaisin yksinhuoltajan elämään. Maanantai-illat on usein lasten kanssa ihan kivoja. Maanantai-iltaisin on olo, että ei ole yksin aikuisena ja naisena, vaikka fyysisesti onkin. Toisen läheisyyden muisto on niin vahva vielä.

Kaipaus yltyy taas loppuviikosta. Torstaisin olen usein epätoivoisen kaipaava. Minusta tuntuu, että koko suhde oli pelkkää unennäköä. Että se tunne ei ollutkaan todellinen. Että hän ei varmaan tule. Ei halua tulla tai tulee jostain vääristä syistä. Ja kun tiedän, että ne tunteet eivät ole totta, kaipaan kovin. Että jos saisin olla lähellä heti, menisi se ohi ja kaikki olisi paremmin. Kaipaan torstaisin fyysistä läheisyyttä, käsiä ympärillä, kainaloa. Sitä, että minulle toistellaan kaiken olevan hyvin.

Oikeasti minulla on asiat varsin hyvin. Olemme joka päivä yhteydessä monta kertaa. Heti aamun huomenista aina illan hyvänyön toivotuksiin. Keskustelemme arjesta, juhlasta, suunnitelmista, haaveista, kivoista jutuista, pahasta mielestä, sanomalehtien uutisista, lasten sattumuksista, menneistä ja tulevasta. Hän on läsnä, vaikka onkin kotonaan. Tietää miten meidän päivämme menevät ja minä tiedän miten hänen päivänsä menee. Emme varmaan enempää kaipauksen näkökulmasta voisi tehdä. Silti se vaan nostaa päätään ja ehkäpä se on hyvä niin.