perjantai 30. syyskuuta 2011

Pahuksen kiire ja huono unet


Tämä viikko on kyllä ollut aika kamala. Isompi on flunssassa ja heräilee öisin, pienempi on siirtynyt juuri omaan sänkyyn ja heräilee öisin. Minä olen myös nuhassa ja töissä on niin kiire, että käyn koko illankin ylikierroksilla, enkä saa unta. Siksipä univelkaa on kertynyt jo melkoinen määrä. Eilinen oli sellainen väsymyksen kulminoituma, että ei tosikaan. Melkein itkin pelkästä väsymyksestä. Kokosin kuitenkin itseni ja lähdin takaisin töihin hallituksen kokoukseen, jonne oli käsky käynyt.

Lasten kannalta tämä äidin väsymys ei ole oikein suotavaa. Olen ärtynyt ja kärsimätön, en jaksaisi temppuilua, jota väistämättä tulee. Haluaisin asioiden sujuvan jouhevasti, eivätkä ne tietenkään suju. Sen lisäksi on osa tavaroista muuttolaatikoissa, eikä mitään löydy. Ahdistaa ja hermostuttaa. Aivan toinen tarina on se, kuinka ärtynyt olen miehelleni.

Nyt kuitenkin on viikonloppu ja aion käyttää sen lasten kanssa. Halataan ja leikitään, leivotaan herkkuja, ollaan yhdessä. Mies menköön lämmittämään entiseen kotiin ja mies kantakoon välillä laatikoita. Minä vietän laatuaikaa!

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Aikuisten vastuu


Olin tänään työmatkalla siten, että palasin puoli seitsemän maissa. Mies haki lapset hoidosta ja hoiti illan. Tulivat minua sitten vastaan. Huomasin heti, että riidelty oli ja paljon. Isä ja poika enimmäkseen, poika ja tyttö lisäksi. Isä oli kai taas unohtanut oman roolinsa aikuisena ja ryhtynyt sanaharkkaan viisivuotiaan kanssa. Poika oli aivan itku kurkussa, mutta koitti vielä puolustaa asemiaan riitelemällä minunkin kanssani. Tein pelistä heti lopun pienellä silityksellä ja sanoin, että nyt loppui riitelyt, äiti tuli. Ollaan kaikki kavereita. Kotiin päästyä halattiin isot halaukset ja muovailtiin vähän muovailuvahalla. Kaikkien paha mieli suli pois, hyvillä mielin mentiin nukkumaan.

Mutta miettimään taas jäin, että eikö mies millään jaksaisi olla aikuinen edes lapsilleen. Ottaisi oman paikkansa käyttäytymällä kuin aikuinen, eikä lähtemällä riitelyihin kuin lapset. Tottakai lapset riitelee keskenään, milloin mistäkin. Mutta sopu pitää osata tehdä ja anteeksi pyytää. Aikuistenkin. Etenkin lasten kanssa.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Minun ristini


Kommentoijat ovat ihmetelleet, että miten minä vain annan sen miehen roikkua tässä mukana. Miten minä en vain heitä miestä ulos, pistä taipaleelle. Anna pärjätä niin kuin pärjää tai anna olla pärjäämättä. Että mitä minä jahkailen. Että mikään ei muutu kuitenkaan. Miksen minä ajattele itseäni enemmän, omaa onneani.

Mielenkiintoisia kysymyksiä. Kai se johtuu luonteesta. Tai sitten kasvatuksesta. Minulla on ensinnäkin luja usko siihen, että ei ole tarkoitettu siten, että tavoitellaan vain omaa onneaan, koska siten se oikea onni ei löydy. On tarkoitettu tavoiteltavan yhteisön hyvää. Mikä se yhteisö sitten kulloinkin onkin. Perheen hyvää. Naapuruston hyvää. Työyhteisön hyvää. Ei omaa hyvää. Siitä ehkä johtuu, että minulla ei ole oikein pyrkyä mihinkään, kun en osaa itselleni tavoitella. Uskon, että asiat tapahtuvat, jos niiden on tarkoitus tapahtua. Että asioita ei pakottamalla saa asettumaan muottiinsa. Asiat itse soljahtavat paikoilleen, kun pikkuisen avustaa.

Uskon, että mieskin soljahtaa paikoilleen siten kuin on tarkoitettu. Pidän asiaa esillä, käyn keskusteluja. Jos on tarkoitettu, että onni löytyy muualta, niin tapahtuu. Jos on tarkoitettu, että onni on tässä ja nyt, niin sitten tapahtuu siten. En usko ollenkaan siihenkään, että kaikkia odottaa suuri onni. Että suuren onnen voisi saavuttaa lujasti tavoittelemalla. Saattaa mennä tavoitellessa ihan metsään koko elämä. Hukkaa itsenä. Asiat tapahtuu, kun niiden on aika tapahtua.

Itkemiseksi meni


Olin eilen vanhalla kodilla siivoamassa. Torstaina vietiin huonekalut ja nyt ehdottomasti suurin osa tavarasta on siirretty. Vielä on tavaraa nurkissa ja varastoissa. Sellaisia huonekalujakin on, jotka ovat menossa varastoon tai kierrätykseen. Mutta suurin osa on poissa. Olohuonekin oli aivan tyhjä, lamput vain katossa, verhot vielä ikkunassa ja yksinäinen taulu seinällä. Astuin sisään olohuoneeseen, laitoin valot päälle ja annoin katseeni kiertää tyhjässä huoneessa. Sitten tuli itku. Syvältä sydämestä.

Itkin niitä kaikkia menetettyjä unelmia. Itkin oman talon menetystä. Onnellisen perheen menetystä. Puutarhan menetystä. Sen menetystä, että lapsilla on tilaa leikkiä Sen menetystä, että lapset pääsevät pieneen kyläkouluun sitten joskus. Itkin niitä kaikkia pesällisiä puita, joita olen uunissa polttanut. Itkin itse maalattuja seiniä ja itse valittuja kaakeleita. Itkin niitä jouluja, joita olohuoneesa vietettiin. Kaikenlaista. Talo ostettiin silloin, kun odotin esikoista. Elämän piti olla hienoa ja tulevaisuuden kaikin puolin mahtavaa. Miten onkaan käynyt?

Itkemisestä ei meinannut tulla loppua. Itkin vain. Kiersin huoneesta toiseen, laitoin tulet makuuhuoneen uuniin ja leivinuuniin, että lämpiäisi. Samalla itkin. En meinannut päästä siivouksessa edes alkuun siltä kaikelta itkemiseltä. Keitin sitten kahvit ja lähetin ystävälle viestin, että on niin paha olla. Pelkkä viestin lähettäminen jo auttoi, että en kuitenkaan ole yksin. Ystävä vastasi, että kaikki järjestyy kuitenkin lopulta. Kuivasin kyyneleet ja siivosin koko päivän.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Mitä kenenkin yrittäminen on


Viimeisessä erokeskustelussa silloin elokuun alussa luulin tehneeni miehelle aivan selväksi, että alkoholinkäytön on pysyttävä kurissa. Mies lupasi. Että juominen on nyt mennyttä elämää ja perhe on ykkössijalla. Mielestäni tein senkin selväksi, että asia on miehen vastuulla. On pakko olla. En minä voi ruveta vahtimaan, että onko kaupasta tuotu juomia vai ei ja mihin ne ehkä on laitettu, jos on tuotu. Miehen pitää itse huolehtia, että ei tuoda, eikä juoda.

Mutta ei näytä lupaukset pitävän. Juotavaa on taas tälläkin viikolla ollut useimpina iltoina. Ei mitään hirveitä määriä, mutta enemmän kuin mitä minun hermoni kestäisi. Enemmän kuin yksi tai kaksi. Paljonko minun pitää yrittää? Paljonko mies voi olla yrittämättä?

perjantai 23. syyskuuta 2011

Rottaefektistä


Joskus aiemmin pohdin sitä, että meneeköhän kauan ennen kuin rottaefekti valtaa talon. Ja ei näytä kauaa menevän. Nyt on viikko oltu uudessa kodissa ja eilen huonekalut tulivat. Jokapaikka on tavaraa täynnä, eteinen muuttolaatikoita täynnä, vaatteet jätesäkeissä ja likapyykkiä paikat levällään. Tänään sain jo pyykkikoneen toimintaa, niin likapyykkiä pääsee poistamaan likaisten joukosta.

Rottaefekti sen sijaan nyt näyttää ainakin ensin tulevan mieheni ja minun välille. Lapset yllättävän hienosti sopeutuvat, ehkä heille kuitenkin näennäisesti on tilaa enemmän kuin ennen, kun lastenhuone on samassa kerroksessa. Voi olla siellä jos haluaa, eikä silloin kuitenkaan ole eristyksissä muista. Pöydänkulmalla on tilaa jo leikkiä ja tuttuja leluja on esillä. Mieheni ja minä sen sijaan emme millään löydä omaa rauhallista nurkkaa itsellemme. Olemme toistemme tiellä koko ajan. Sen lisäksi mies tapojensa mukaan hukkaa koko ajan kaikkia tavaroita ja minulla menee hermot, kun etsin niitä tavaravuorien välistä. Aamulla oli jo miehen kengätkin hukassa ja melkein myöhästyin töistä.

Koko elämä tuntuu nyt olevan hermostunutta nykimistä. Teen yhden jutun melkein valmiiksi, aloitan toista, sekin jää kesken. Koko ajan joku keskeyttää ja kun lasken jotain käsistäni, olen jo unohtanut työn alla olevan sinne tavaran keskelle. Mies ei ole looginen, ei ole koskaan ollut, mutta nyt kun parsii töitä miehen perästä, se ärsyttää erityisesti. Kuten, jos tuo vanhasta kodista kattolampun, niin eikö olisi varsin kätevää puhdistaa sitä pölystä ennen kattoon laittamista? No ei. Vaan minä sitten koitan kiikkua korkealla ja putsata rasvaan juuttunutta pölyä. Menee kaikki niin jotenkin vaikeaksi. Ja sitten taas hermostuttaa...

Enin ohi


Huonekalut siirrettiin eilen uuteen kotiin, samalla tuli kolmisenkymmentä muuttolaatikkoa ja epämääräinen määrä pahvilaatikoita. Muutama jätesäkkikin oli mukana. Mitään ei mennyt rikki, kaikki sujui ajallaan. Kuorma-auto haki ja kantomiehinä oli nuoret reippaat. Minä en kantanut juuri mitään. Harvinaisen sujuvasti sujunut muuttopäivä.

Nyt on jo sängyt kohdillaan, olohuone olohuoneen näköisenä. Lamppuja puuttuu yhä katosta ja eteinen on täynnä laatikoita, mutta alkaa tämä kodilta näyttää. Viikonloppuna järjestelytöitä.

Ja pieni neitikin on astunut isojen neitien sarjaan. Nukkui omassa sängyssään. Ensimmäisen yön ja heti kokonaisen sellaisen. Äidillä ei ole enää kainaloisia (paitsi neljän aikaan esikoinen kömpi viereen).

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Uaaahh, stressiä...


Tänään ja huomenna olen työstä vuosilomapäivillä hoitaakseni muuttoa. Tänään on pakattu ja kannettu. Huomenna ajetaan huonekalut ja ne, mitkä on pakattu. Osa on yhä pakkaamatta, mutta ei sen niin väliä. Päätyvät varmaan varastoon kuitenkin, niin ei niillä niin kiire ole. Sen lisäksi pieni asunto täyttyy huomenna hirmuisen nopeasti täydeksi kaaokseksi ja ehkä on parempi, että kaikki irtain ei ole yhtä aikaa siinä jaloissa.

Mutta tänään siis pakattiin. Yhdessä miehen kanssa. Mies ei kyllä kauaa pakannut, kun lähti viemään jo yhtä kuormaa. Otti mukaansa peräkärryn käydäkseen kaatopaikalla. Peräkärryynhän pakkasin kaatopaikkakuorman muistaakseni toukokuussa ja juuri tänään oli hyvä hetki viedä se. Miehen piti tuoda ruokaa tullessaan. Mutta ei näkynyt, ei kuulunut. Soitti sitten yhden maissa, että kohta tulee. Olin yksin pakannut, kantanut, irrotellut kulmasohvan osat toisistaan, siivonnut... Tulihan se mies sitten lopulta. Kun oli äreissäni siitä, että jouduin yksin tekemään, mies ihan suuttui. Hän on ollut koko ajan aivan tärkeissä töissä. Minulle vain ei kelpaa mikään. Eipä niin.

Olin siis vuosilomapäivällä töistä. Ilmeisesti kuitenkin päälliköt ovat aina töissä. Hoidin yhden tekstiviestin, kolme sähköpostia ja neljä puhelua. Siinä pakkaamisen lomassa. Huomenna varmaan sama homma. Sitten kaaoksesta perjantaina töihin. Stressiä pukkaa. Lisää tunteja heti.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Kaupunkielämää


Nyt on taas muutama yö peräkkäin oltu uudessa kodissa kaupungissa ja kai tämä tästä. Huonekalut siirretään vasta ylihuomenna, joten lattialla ollaan yhä. Televisioon saatiin tänään kuva, kun uusi digiboxi asettui television viereen. Yllättävän vähällä tavaralla sitä muuten pärjää. Perusasiat, astioita vähän, vaatetta, patjat lattialla, peitot, lapsille leluja. Siinähän ne tärkeimmät. Ei sitä televisiota ole juuri edes kaivattu, legot ovat olleet paremmat, vaikka kotona niillä ei juurikaan leikitty.

Kaupunkielämässä tuntuu melkein parasta olevan se, että on lyhyet matkat. Työpäivän jälkeen on yksi sujaus, niin on jo kotona. Ruoka on jo hellalla tulossa silloin, kun ennen vasta oltiin autossa menossa kohti kotia. Kaupassa käyminen ei vaadi erityistä suunnittelua, senkun pistäytyy vain. Pihaa ei tarvitse haravoida, ei portaita harjata. On se täällä niin toisenlaista.

Ei varmaan kauaa kestä tämä alkuvaiheen kuherruskuukausi, kun nämä hyvät puolet näyttäytyvät parempina. Kohta sitä alkaa kaivata uunin elävää tulta, oikeaa lattiaa jalkojen alla (siis muovimatto ei niin ole mielestäni "oikea"), ikkunasta näkyviä lintuja, kahta kerrosta joissa ääni pysähtyy portaaseen. Tai mitähän se lienee. Odotellaan niitä.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Suostumisesta


Edellistä kirjoitustani ahdistavasta läheisyydestä kommentoi joku, että tietenkin mies mököttää, jos lähentely-yritykset on torjuttu. Ja että kestää kauan, ennen kuin torjuttu kokoaa itsensä taas seuraavaan kertaan. Jäi sellainen kuva kommentista, että minun olisi kuitenkin pitänyt suostua, ettei miehelle tule paha mieli. Että lähentelyihin parisuhteessa pitää aina lähtökohtaisesti suostua, ettei toiselle tule paha mieli. Saatoinhan ymmärtää väärinkin.

Jäin miettimään. Paljonko ylipäätään tästä kriisistä johtuu siitä, että olen vuosien saatossa ajatellut enemmän miehen pahaa mieltä kuin omaani? Olisiko pitänyt jo aikaisemmin sanoa, että en halua? Olipa kyse nyt sitten läheisyydestä tai jostain muusta. Olisiko se auttanut, vai olisiko tilanne kuitenkin sama? Kestääkö hyvä parisuhde sen, että kieltäydytään? Että ajatellaan itseä, eikä toista? Ehkä parisuhde pysyy hyvänä, jos aina ajatellaan toista, molemmat ajattelevat toista. Mutta jos toinen ajattelee itseään ja toinen sitä toista, niin silloinhan toisen tarpeet jäävät kokonaan huomiotta.

Jos miestä ei seksi lainkaan kiinnosta, eikä huvita, niin sen huomaa aika äkkiä jalkovälin lerpusta ulokkeesta. Mutta jos naista ei lainkaan kiinnosta, ei huvita, niin mistäs sen muutoin huomaa, kuin että nainen sanoo? Sanoo, että en halua. Eikö siihen ole oikeus? Eihän siitä tarvitse kenenkään suuttua, käydä mököttämään. Ei aina voi haluta. Pitäisikö kysyjän katsoa peiliin, että olenko tehnyt tarpeeksi toisen eteen, niin että hänellä on hyvä mieli ja rento olo? Että hän haluaa olla lähelläni ja kokee sen turvalliseksi? Kokee itsensä haluttavaksi ja alkaa itsekin haluta?

Loppuun vielä tarkennus eiliseen; mies ei varsinaisesti lähennellyt. Halusi vain istua vieressä ja pitää kiinni. Ymmärtää kai hänkin jo, että sekin on myönnytys ja iso ponnistus. Ja istuin minä aikani. Mies kiitti aamulla.

Liian lähellä


Eilen aamulla olin oikein hyvällä tuulella saatuani hyvät unet, kupilliset kahvia ja rauhaisan hetken ilman ketään. Päätin viettää päivän iloisin mielin koko perheen kanssa. Erityisesti tietenkin lasten kanssa, mutta myös miehen. Että oltaisiin eilinen kuin onnellinen perhe. Näinhän sitten oltiin. Yhtä iloista mieltä. Onneksi mies sentään oli muutaman tunnin viemässä tavarakuormaa uuteen kotiin ja minä sitä ennen pakkasin kuormaa tunnin verran. Muuten olisi kyllä tullut yliannostus perhe-elämästä, kun meinasi nytkin tulla.

Illalla en kestänyt enää miestä kovin lähellä. Hän tuli koko ajan liian lähelle. Halusi katsoa elokuvaa. Halusi olla vierekkäin, koskettaa. Jotenkin tuntui, että kuristun siitä läheisyydestä. En vain kokenut tilannetta yhtään mukavaksi. Yritin kuitenkin, istuin siinä sohvalla ja yritin. Onneksi nuorempi heräsi itkien ja lähdin nukuttamaan uudelleen. Mies kyllä ryhtyi mököttämään...

lauantai 17. syyskuuta 2011

Kuppi kahvia ja parempi mieli


Olin eilen illalla myöhään töissä ja muu perhe meni maalle ihan tavalliseen aikaan. Minä jäin kaupunkiin uuteen kotiin yöksi ja olin siis yksin yötä kaupunkiasunnossa. Illalla soiteltiin ja nyt aamullakin jo soiteltiin. Hyvin siellä oli pärjätty, ei mitään hätää.

Minä keitin tässä uudessa, vielä ilman kattolamppua olevassa keittiössäni, kupillisen kahvia. Tai no muutamankin kupillisen, kun on niin pienet kupit täällä. Istun tässä keittiön puusohvalla, juon kahviani ja kuuntelen heräämisen ääniä, joita ympäriltä kuuluu. Hyvin nukuttu yö ja rauhallinen herääminen yksin tekivät kyllä minulle hyvää. Jaksaa ottaa vastaan uuden päivän haasteet. Jaksaa ajatella kirkkaasti. Näkee jotenkin elämän selkeämpänä.

Olisi taas jotenkin vahva olo tehdä hyviä päätöksiä ja olisikohan nyt sellainen, että en polttaisi itseäni työssäni loppuun? Ei se kannata. Keskittyisi itseensä ja lapsiinsa. Syksyllä on mukavaa katsella putoavia lehtiä ja nauttia raikkaasta säästä. Täytyy nyt vaan sitten keskittyä siihen tosiasiaan, että ottaa moitteet vastaan tekemättömistä töistä. Ja pienet itkut saattaisivat auttaa? Ihan vaikka pomon nähden? Että ei jaksa, niin ei jaksa. Tarvittaessa perussairaudesta kyllä saa sairaslomaa, kun oikeilla sanoilla muistaa lääkärin kanssa keskustella. Pidetään sekin mielessä. Paremmin mielin siis tähän aamuun!

perjantai 16. syyskuuta 2011

Heikot sortuu elontiellä


Täytyy kyllä nyt sanoa, että heikot sortuu elontiellä ja täällä ilmoittautuu yksi. En kertakaikkisesti pärjää töissä, jos kotona vielä pärjäänkin. Työtä on minulle selkeästi liikaa, tai sitten olen muuttunut yhtäkkiä hitaaksi. Sen lisäksi, että työtä on liikaa, en pysty suoriutumaan siitä niinkuin minulta odotetaan. En vain pysty. Vaikka todellakin teen parhaani. Saan päivittäin sekä kuulla että joku on myöhässä, mutta myös sen, että joku on huonosti tehty. Selvästikään minun henkinen ja fyysinen kapasiteettini ei riitä tähän työtehtävään, johon olen lupautunut. Ja nimenomaan lupautunut, pyydettäessä suostunut. Itse en ole hakeutunut ollenkaan.

Vaihtoehdothan eivät ole vähissä, sentään. Kun kuitenkin olen koulutettu ihminen, voin aina hakeutua muualle töihin. Varsinkin kun en ole niin kovin paikkasidonnainen, muuallekin voisin mennä. Ehkä koko perheelle olisi hyväksi paikkakunnan muutos? Kokonainen elämänmuutos. Jos se elämä lähtisi uusille urille jossain muualla, löytyisi onni takaisin ja elämälle iloa?

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Vauva-ajatuksista


Nuorimmainen täyttää huomenna kolme vuotta. Tein tänään jo kakkua, kun huomenna kai ollaan uudessa kodissa yötä ja siellä varustelut on mitä on. Lahjaksi neiti sai HelloKitty-puseron ja synttäripöydässä oli HelloKitty-servettejä. Kakun päällä komeili kynttilät. Ei meillä vieraita ollut, omalla väellä vain. Tulee varmaan sitten vieraita uuteen kotiin, jahka on muutettu. Ei minusta noin pienet vielä sen kummempia juhlia osaa kaivata, kuin että kakku on ja kynttilät, joita puhaltaa ja jonkun lahjankin saa ja lauletaan. Ei meillä ainakaan vielä ole isommallekaan sen kummempia ollut. Isovanhemmat ovat joskus olleet kylässä, samoin kummit tai täti miehineen.

Mutta tästä nuorimmaisen syntymäpäivästä mieleeni tänään juontui vauva-ajatukset. Ikä lastentekoon ei ole vielä täynnä. Kohta kylläkin, mutta on tässä vielä muutama vuosi ennenkuin biologinen kello ihan liikaa tikittää. Siis jos lapsia vielä haluaisi. Kun tilanteet ovat mitä ovat, niin on tuntunut, että en halua. Että määrä on tässä täynnä. Olen nuorimmaiselta sitä mukaa antanut tavaraa pois, kun ovat jääneet tarpeettomiksi. Vaunut ja pinnasänky (lähes käyttämätön, kun vieressä ovat nukkuneet), vauvanvaatteet ja vauvalelut. Kaikille olen sanonut, että jos joskus iltatähteä, niin hommataan sitten uudet.

Mietin, että jos joskus tämä elämäntilanne tästä tokenee. Olisi sellainen mies vieressä, jonka kanssa voisi lapsia vielä harkita, niin harkitsisinko? Millaista olisi elämä kahden aikuisen kesken? Siis tietenkin lapset ovat olemassa ja tällä iällä oletettavasti toisellakin olisi lapsia, mutta siis siten, että lapset eivät olisi yhdistämässä. Olisi omat lapset ja omat vastuut ja niiden lisäksi vapaaehtoisesti harkittu suhde, jota pitäisi koossa se suhde itsessään, eikä joku kolmas, kuten lapset. Millaista se olisi? Mitä sitten, jos toinen haluaisikin lapsia? Jos itse ei haluaisikaan? Tai jos itse haluaisi ja toinen ei haluaisikaan? Kuuluuko yhteiset lapset parisuhteeseen? Onko suhde vasta silloin täysi? Ja milloin on ikä niin täynnä, että on lupa olla vain aikuisten kesken ilman ajatustakaan lisälapsista? Vai onko määrä jo täynnä ja siksi lupa olla ilman ajatuksia uusista? Luvalla en tarkoita mitään ulkopuolista lupaa, vaan omia ajatuksia. Kai se sitten selviää joskus. Vauvat on kyllä suloisia...

tiistai 13. syyskuuta 2011

Keskusteluja


Käytiin miehen kanssa toissailtana taas keskustelu. Sanoin heti kohta keskustelun alkuun, että olen luvannut muuttaa ja yrittää siellä uudessa, että tämä ei ole nyt erokeskustelu. Mutta että haluan puhua, kun asiat ahdistaa. Puhuin siitä, miten koen, että en enää rakasta häntä ja että miten minä en usko, että enää rakastankaan. Että riittääkö se avioliitoksi, jos arki menee eteenpäin ja ollaan asiallisesti, mutta ei rakasteta? Puhuin siitäkin, että miten olisin halunnut kumppanuutta ja samaan suuntaan katsomista. Jonkun jakamaan minun unelmani, jonkun jolla olisi samat unelmat.

Keskustelu meni yllättävän hyvin, kun mies ei ahdistunut siitä, että olen eroamassa. Vaikka siis siitähän minä puhuin käytännössä. Mies tietenkin halusi puolustautua. Että miten hän nyt on tehnyt parhaansa, hoitanut lapsia ja koittanut huomioida minua. On yrittänyt olla hyvä mies ja isä. Myönsin minä, että selvää edistystä on tapahtunut. Mutta sanoin senkin, että joskus vaan avioliitot purkautuvat, rakkaus syystä tai toisesta loppuu, vaikka molemmat olisivat hyviä ihmisiä ja tekisivät parhaansa. Että aina se ei riitä.

Mies tulikin sitten siihen tulokseen, että meillähän oikesti onkin kaikki hyvin, mutta kun minusta on nyt tullut päällikkö, niin olen nyt niin olevinaan. Että olen tullut mielestäni niin tärkeäksi, että tavallinen perhe ei kelpaa. Ja päällikköhän olen nyt sitten ollut reilun viikon. Eiköhän tämä aviokriisi ole pikkuisen kauemmin ollut menossa?! Ei se mies ymmärrä. Mutta siis lopputulemana kuitenkin ilmapiiri jotenkin parantui. Käytiin kahdestaan saunassakin. Oltiin niinkuin aikuiset.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Alkaako pettää?


Olen tehnyt liikaa töitä. Sekä töissä että kotona. Työaika ei riitä, kun haluaa tehdä hyvin tai pysyä jotenkinkaan aikatauluissa. Tiedän, ei pitäisi tehdä kotona. Pitäisi lopettaa heti ja jättää työnantajan ongelmaksi. Sen lisäksi olen tehnyt liikaa töitä kotona, siis kotitöitä. Muuton valmistelu ja uuden kodin laittaminen, siihen päälle tavalliset kotityöt kahden pienen lapsen kanssa ja talon pitäminen siisteydessään esittelykunnossa. Tähän kaupanpäälle tämä jatkuva kireys miehen kanssa. Välillä leimahtelee, välillä vaan ollaan ihan hiljaa. Normaali välimalli normaalin keskustelun kanssa tuntuu puuttuvan. Tähän päälle kaikenlaista lisäsälää, mitä nyt lapsiperheessä kertyy.

Nyt tuntuu, että ehkä alkaa pettää. En osaa enää asettua aloilleni ollenkaan. Pysyn jatkuvassa liikkeessä. Teen koko ajan jotain ns. hyödyllistä. En lepää ollenkaan, paitsi yöllä. Nyt yökin on mennyt levottomiksi uniksi. Näin viime yönä todella sekavaa unta, johon sekoittui työkavereita, uutta ja vanhaa kotia, kaikenlaista vastoinkäymistä. Heräsin aivan sekavana. Sentään viime yönä nukuin ajallisesti paljon, joinakin toisina öinä en ole niinkään nukkunut.

Kauankohan kestää lopulliseen romahdukseen? Vai saisikohan tilanteen hallintaan ennen sitä? Ihan ensiksi täytyy varmaan levätä. Olla vaan. En ehtisi, mutta kai se on pakko. Toisekseen täytyy oppia sanomaan ei. Että en ehdi. En pysty. En halua. En jaksa. Rimaa täytyy selvästikin laskea, kaikkea ei voi tehdä erinomaisesti, tavallinen hyvä saa riittää. Ja jotta voisin oikeasti olla rauhassa ja rauhoittua, miehen pitäisi olla pois. Jossakin muualla. Eri paikassa kuin minä.

Sitä saa mitä tilaa. Myös romahduksen.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Muistiinmerkintöjä

Olin laittamassa uutta kotia. Verhoja ikkunoihin, mattoja lattioille, tavaroita kaappeihin. Keittiöön on jo pöytä ja puusohva asettuneet, toiseen makuuhuoneeseen on pedattu lattialle siskonpeti. Olohuoneessa on jo tuoli ja iso kasa leluja. Nyt siellä uudessa kodissa voisi jo yöpyä, ehkä viikolla ollaankin. Sillä aikaa kun minä laitoin kotia, mies vei lapset ensin leikkimään, sitten syömään ja päiväunille nykyiseen/entiseen kotiin. Miten sitä nyt sanoisi entistä, kun se on vielä nykyinenkin? Kuitenkin. Olin yksin uudessa kodissa. Sain rauhassa makustella uutta kotia. Ja tällaisia huomioita tein heti kättelyssä:
  • Äänet ovat vieraita. Ei maalla kuulu jonkun vieraan puhetta pihalta, eikä vesihanojen ääniä. Putkien lorinoita. Olenhan minä monta kertaa aiemminkin asunut kaupungissa ja kerrostalossa, että kyllä kai niihin ääniin taas tottuu. Lapset varmasti ihmettelevät.

  • Kaappitilaa on aivan erilailla kuin aiemmin. Ilmeisimmin 50-luvulla ei juuri ollut tavaroita, niin ei juuri tarvittu kaappeja? Nyt asuntoihin tehdään heti alunperinkin runsaasti kaappitilaa. Tai siis ei tässä mitenkään epätavallisen runsaasti ole, ihan tavallisesti, mutta enemmän kuin mihin olen tottunut. Asunnossa on jopa siivouskaappi! (tai kai se nykyään kaikissa asunnoissa on...) Joten imurikin pääsee omalle paikalleen vuosien kiertolaiselämän jälkeen vietettyään aikaa milloin kellarin portaassa, milloin eteisessä, milloin portaan päässä, milloin missäkin.

  • Asunnossa on kuuma. Ei patterit ole kuumia, mutta kai se talo jotenkin eri tavalla varaa lämpöä, kun se ensin ikkunoista on sinne sisään auringon mukana tullut. Vaatetta pitää ilmeisimmin vähentää ja mitä niille kaikille villasukille tekee, jos lattiat eivät olekaan enää kylmät?

  • Pyörällä pääsee pihalta maailmalle. Lasten vielä nukkuessa päiväuniaan lähdin käymään pyöräretkellä. Varmaan ensimmäinen pyöräretki viiteen vuoteen! Maalla ei tullut pyöräiltyä, kun vaihtoehdot olivat kuoppainen soratie tai rekka-autoja vilisevä valtatie.
Saas nähdä, miten sitä asettuu. Ainakin nyt tuntuu, että kiva koti siitä tulee. Puusohvineen päivineen.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Kannattelevaa

Eiliseen kirjoitukseen kommentoitiin, että mikä tai kuka minua kannattelee sillä aikaa, kun minä kannattelen miestä. Niin. Mikä kannattelee? Vastasin kommentoijalle, että viimeaikoina on työpaikan sivusuhde kannatellut. Että siihen suuntaan on suunnattu kiukuttelut ja siitä suunnasta on saatu tukea ja ymmärrystä. Näin se on mennyt.

Jäin miettimään tätä kannattelu-asiaa. Että tottahan se on, että kannattelua tarvitaan. Ei sitä ihan yksin ja ilman mitään tai ketään jaksa kukaan. Minua kannattelee työpaikan sivusuhteen lisäksi muutama muukin asia. Lapset kannattelee sillä lailla, että on vaan jaksettava lasten takia. Pakko vaan mennä päivästä toiseen joka tapauksessa ja huolehdittava kaikki asiat. Haluan antaa lapsille tavallisen elämän. Lasten ei tarvitsisi kärsiä siitä, että aikuisten elämä ei ole kohdillaan. Lasten elämä saisi silti olla. Toinen asia, joka kannattelee myös on työ. Töissä tietenkin elän kaksoiselämää eli olen onnistunut ja menestynyt, innostunut ja kehittävä. Ihan jotain muuta kuin oikeasti. Tai sitten olen oikeasti niin ja kotona vaan olen ihan jotain muuta.

Ymmärrän kyllä, että miehestä tuntuu, että vain minä kannattelen ja siksi se ajatus erosta ahdistaakin niin paljon. Jokainen tarvitsee kannattelua. Näinhän se on. Pitäisi vain miehen löytää muutakin kannattelua kuin minut. Vaikkapa lapset ja työ (tai tässä tapauksessa opiskelu)...

torstai 8. syyskuuta 2011

Eiliseen jatkoksi

Viimeksi kirjoitin miehen pahasta olosta, joka ilmeni iltakiukkuiluna. Sekä miehen että lasten. Tänään aamulla tilanne ei juuri ollut parempi. Miehellä tuli riita lasten kanssa sillä aikaa kun olin hampaita pesemässä. Täysi huuto ja parku päällä. Lopputulema: mies otti nokkiinsa ja jäi kotiin. Minä otin lapset, vein hoitoon ja menin töihin. Laitoin miehelle tekstiviestin aamupäivällä, johon mies vastasi. Kaikki oli heti paremmin, kun minä laitoin viestin. Niin kai. Minä taas kannattelin. Minä taas pidin huolta hänen hyvästä mielestään.

Illalla minulla oli kokous hyvän asian puolesta ja kun sieltä pääsin, kävin kaupassa. Ostin uuteen kotiin uudet verhot (vaikka olisihan niitä vanhojakin ollut) ja katselin kaikenlaista muutakin, mitä en tarvitsisi, mutta mitä mieli tekisi. Kuten ihastuttavia emalisia Muumi-mukeja... Arvelin jo, että jos ostaisin minulle ja lapsille ja pitäisi piilossa, kunnes mies lähtee. Olisi meidän oma juttu.

Tulin kotiin siten, että lasten piti olla jo nukkumassa. Kumpikaan ei nukkunut. Itku ja parku oli selviö, kun kävi ilmi, että äiti tuli. Lopputulema: äiti nukuttaa. Molemmat kävivät tunnin verran normaalia myöhemmin nukkumaan ja aamun käytös varmaan korreloi siihen. Mieskin varmaan kiukuttelee, kun ei saanutkaan nukuttaa. Odottelen taas mielenkiinnolla.

Päivän saldo vai viikonko vai kuukaudenko vai vuodenko: ei tästä mitään tule tästä avioliitosta. En minä pysty, en jaksa, en kykene, en halua.

Miehen pahasta mielestä

Nyt taas päivänä muutamana mies on ollut kuin maansa myynyt. Menee murheellinen ilme kasvoillaan ja haastaa riitaa. Riitojen aihe on aina samankaltainen; minä en tee tarpeeksi sen eteen, että miehen mieli olisi parempi. Unetkin ovat menneet kovin vähäisiksi, vaikka hänellä jotain kemiallista apua onkin. Kai se mies käsittelee kaikkea tätä nyt omalla tavallaan. Koittaa ymmärtää tai koittaa hyväksyä. En tiedä, kun hän ei varsinaisesta asiasta suostu puhumaan, enkä minä jaksa käydä tivaamaan.

Eilen oli minun vuoroni nukuttaa. Mies olisi halunnut tulla myös. Lapset kävivät itkemään, että äidin vuoro nukuttaa. Äidin yksin. Mies vain jankutti, että iskä myös. Otin jo miehen sivuun, että minkätakia lapsia itketetään. Mies sen verran suostui sanomaan, että nyt on niin paha olla, että pitää saada olla ihmisten lähellä. Tein siis lasten kanssa sopuratkaisun ja mieskin sai tulla. Alkoi heti kuorsaamaan, että yksin sitten kuitenkin kaikki nukutusasiat hoidin.

Miten tärkeää olisi, että olisi keskusteluyhteys. Että voisi sanoa, mikä mielessä on. Eihän mikään milloinkaan voi mennä mihinkään paremmaksi, jos ei ole käsitystä siitä, että mikä kullekin parempi olisi. Enkä minä voi kantaa vastuuta miehen hyvästä tai pahasta mielestä. En minä voi miestä kannatella, että olisi päivä aina aurinkoinen. En vain voi.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Käskemisestä ja tottelemisesta

Onkohan se niin, että toisilta vain sujuu luontevammin käskeminen ja toisilta totteleminen? Että se on luontainen ominaisuus? Siis ei kasvatuksen tulos tai oman opettelun tulos. Vaan luontainen. Itse useimmiten olen siinä käskevässä roolissa. Nyt töissä ihan aseman puolesta (vaikka tietenkin yhteistyössä ja neuvotellen mennäänkin), mutta jo ennen sitäkin. Samoin vapaa-ajalla usein joudun tilanteisiin, joissa ei tahdo löytyä sitä, joka sanoo miten tehdään. Niin sitten minä sanon. Se on jotenkin luontevaa ja helppoa, siis sanoa oma mielipiteensä, antaa toimintaohjeita, ehkä jonkun mielestä siis käskeä.

Kotona on sama homma. Minä käsken ja muut joko tottelevat heti tai tottelevat hetken päästä. Jotenkin vaan. Paitsi siis tämä eroasia ja siihen liittyvät, joissa mies saa tahtonsa läpi. Mutta muuten. Lapsetkin sanovat isälleen, että kysytään äidiltä, kun äiti määrää. Esikoinen on selvästi perinyt minulta luonteensa, hänkin käskee. On vähän huono tottelemaan. Kyllä minäkin tottelen, jos käsky on mielestäni jollakinlailla järkevä. Tottelenhan toki. Mutta jos käsky on tyhmä, sanon vastaan. Saatan jankata pitkäänkin. En mielelläni tee mitään, mikä on mielestäni typerää. Minusta ei taitaisi olla armeijaan?

Olisiko elämä helpompaa, jos olisi luonteeltaan tottelevainen? Tekisi vaan, mitä pyydetään. Odottaisi vain käskyä ja sitten tottelisi? Olisi siitä ylpeä?

maanantai 5. syyskuuta 2011

Ajatuksia asunnonvaihdosta

Mies oli tänään käynyt marketissa, jossa on piste eräällä kiinteistönvälityksellä. Oli siellä katsellut myytäviä. Halusi näyttää minullekin yhden talon. Katsottiin sitten kotona netistä sekä sitä taloa että muitakin. Eihän siinä mitään, ihan se oli kiva talo. Toistakin halusi näyttää ja se kyllä oli ruma. Eikähän siinä mitään, kyllähän minä taloja katson. Se vaan nyt taas mietityttää, että eikö mies tosiaankaan ymmärrä, miksi nyt muutetaan. Vaikka kuinka siitä on keskusteltu. Kun ei siis miehestä ole talossa asumaa. Ei miesten töitä tekemään. Miten se asia siitä muuttuisi, että tämä myydään ja ostetaan toinen? Eikö se jo miehelle tullut selväksi, että en minä hänen kanssaan omakotitaloon lähde, jos ei kovasti ihmeitä tapahdu? Ja näillä näkyminen en tuosta seuraavasta lähde hänen kanssaan yhtään mihinkään, jos ei ihmeitä tapahdu, vaan hän lähtee ensin ja minä sitten myöhemmin lasten kanssa. Eikö miehelle mikään mene ymmärrykseen? Kai se taas kohta on keskustelun paikka.

Tässä on taas käymässä niin, että mies luulee, että kaikki on hyvin tai ainakin paljon paremmin, jos arki menee jotenkin päivästä toiseen. Jos ei pahasti riidellä (ei kai, kun ei juuri nähdäkään), jos minä en kovasti valita, jos jotenkin päivät sujuvat. Että kaikki olisi nyt toisin. Onni olisi tullut meille kylään. Vaikka eihän se ole.

Uusi viikko

Tästä se taas lähtee, uusi viikko. Maanantai on usein kiireinen päivä töissä, kokouksia on useampi melkein aina tai jotain eräpäiviä ainakin jonkun toisen kokouksiin. Eräpäivillä tarkoitan sellaisia valmistelutöitä, joita minä olen tehnyt muille. Valmista siis pitäisi olla. Maanantait ovat usein kuitenkin mukavia. Viikonlopun jälkeen on taas päässyt töihin ja on intoa täynnä. Lapsetkin menevät mielellään päiväkotiin. On kivaa tekemistä toisten kanssa, päivärytmi kohdillaan (on se kotonakin rytmi kohdillaan, mutta ei nyt ihan niin järjestelmällisesti).

Mutta noin yleensä ottaen viikot kuluvat vauhdilla. Aina on uudestaan maanantai. Juuri vasta oli kevät ja sitten ihan juuri oli kesä ja nyt on pian jo syksy. Ei aikaakaan, kun on talvi ja joulua jo ryhdytään odottamaan. Vuodet menevät samalla vauhdilla. Ennen kaikki tapahtui muutama vuosi sitten. Nyt kun muistelee, niin asiat ovat tapahtuneet kymmenen-viisitoista- jopa kaksikymmentä vuotta sitten. Mihin ne vuodet menevät? Kohta varmaan on taas jo kulunut kymmenen vuotta, hups vaan, tästä hetkestä. Missähän sitä sitten on?

Eilen illalla katsoin paikkakunnan myytäviä taloja. Varsinaisesti katsoin, että missä seurassa tämä meidän talo on myynnissä. Onko pahoja kilpailijoita? Mutta koko ajan vain hiirikäsi eksyi katsomaan remontoitavia rintamamiestaloja. Vai ne näyttivät kauniille, houkuttelevalle, kodille. Sellaisille, jonka haluaisin omakseni. Pidetään unelmaa yllä...

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Vuodenajoista mieluisin tulossa

Minä olen syksyihminen. Ihan selkeästi. Rakastan syksyisten lehtien värejä, kuljen oranssissa ympäri vuoden, joskus laitan keltaista ja ruskeaa, vähän vihreää. Katson kaikkea oranssia sillä silmällä, että olisiko se minun. Syksyisin pieni pakkanen tai muutoin viileä sää on ihana ulkoilla. Vaatetta juuri sopivasti, hengitys hieman huuruten. Aamulla jäiset lammikot. Pidän myös vesisateesta. Sisällä vesisade on kyllä mukavampaa kuin ulkona, mutta kyllä se ulkonakin on hienoa. Sateen ropina antaa oikeutuksen olla sisällä ja tehdä sisäjuttuja. Jotenkin rauhassa. Sade ulkona hidastuttaa kelloa, kiire häviää. Syksyllä illat pimenevät ihanasti. Tumma ilta laskeutuu, valot halkaisevat pimeyden. Vastakohdat jotenkin korostuvat. Kesällä on aina valoisaa ja valo menettää merkityksenä. Syksyllä valo saa taas oman arvonsa.

Syksy on myös uuden alun aikaa. Kun olen melkein ikäni elänyt rytmissä, jossa vuosi alkaa elokuusta ja päättyy toukokuuhun, on silloin syksy aina uuden alku. Syksyllä kaikki on mahdollista, syksyllä kalenterikin on neitseellisen puhdas. Syksyllä tulee olo, että voi olla tänä vuonna kuka vaan, missä vaan. Uusi ihminen. On koko vuosi aikaa tehdä mitä haluaa. Keväällä tulee aina hätä, että tämäkin on tekemättä ja tämä. Mutta syksyllä puhkuu intoa, että minä jaksan kaiken, nyt heti. Ihana syksy. Tule vaan!

Tavaran kertymisestä

Nyt on viety jonkin verran tavara varastoon ja kolme pakettiautollista uuteen kotiin. Sekä kolme pakettiautollista että varastotavara ovat olleet pääosin pakattuna jo jonkin aikaa. Ja ilmankin on pärjätty. Onkohan tosiaankin kaikki tavara ihan tarpeellista? Nyt on jo jätesäkillisiä menossa kirpparille, osa huonekaluista menee myöhemmin ja osa tavarasta on jo kaatopaikkakuormassakin. Ja tavaraa yhä vaan riittää.

Mikähän siinä on, että ensinnäkin haluaa jotain, mitä ei tarvitse. Jotain, mikä on kaunista tai oivaltavaa tai muuten vaan kivaa. Sitten ostaa omaksi. Sitten on tavaraa, joka on varmasti ollut joskus tarpeellista ja ehkä voisi vieläkin joskus olla, mutta todennäköisimmin ei. Siis ikäänkuin sodanaikainen ajatus, että hyvää tavaraa ei saa hukata, koska jos pula tulee, niin on mistä ottaa. Mitenkähän monta sukupolvea pitää mennä, että tästäkin päästään?

lauantai 3. syyskuuta 2011

Puusohva mahtuu, mahtuuhan...

Muutto on edennyt, kaksi pakettiautollista on tavaraa siirretty. Huomenna lähtee kolmas, sitten pidetään taas hetki taukoa. Nyt suuri huoli on vanhasta puusohvasta, että mahtuuko se. Minun sohvani. Ja mahduttava on. Nyt hyvä suunnitelma minulla on saada se keittiöön ruokapöydän toiselle puolelle. Siihen sen laitan, olkoon keittiö hieman ahdas. Ei haittaa. Huonokin keittiö parantuu vanhalla puusohvalla heti huomattavasti. Tulee oikean maailman tuntua. Kyllä siitä koti tulee.

Mennyttä ja tulevaa

Kaikenlainen harmistus on vähän helpottanut. Jotenkin sitä taas asettuu siihen ajatukseen, että päivät kulkevat ja menevät tavallaan. Perjantaina soittelin uuden kodin siivoamattomuudesta vuokratoimistoon ja sieltähän luvattiin maanantaina jopa käydä tekemässä pientä pintaremonttia. Maalauksesta ja tapetoinnista oli puhe. Tiistaina tulee siivouspartio. Kyllä se uusi koti siitä kasvojaan kohottaa. Tänään vietiin jo yksi pakettiautollinen tavaraa uuden kodin varastoon. Nyt ei paljon enempää kannata viedä ennen kuin tämä remontti-siivousosasto on hoidettu. Ehkä toinen autollinen vielä mahtuisi. Ensi viikolla sitten vähän lisää ja joskohan sitten seuraavalle suunnittelisi jo huonekalujen vientiä. Sitten ollaankin tovin aikaa maaseutukoti - kaupunkikoti -mallissa. Kunnes siis saadaan myytyä.

Eilen lämmitin ulkosaunaa ja itkuksihan se meni. Että tämäkin nyt sitten on kohta jonkun toisen sauna. Minun saunani. Monetkohan itkut sitä vielä ehtii itkeä talon takia? Ainoa ajatus, joka nyt tässä lohduttaa on se, että seuraavaan omaan haluan myös puilla lämpiävän saunan. Että pidän sen sitten mielessä ja teen niinkuin haluan. Nyt tämä välivaihe vain tässä on kestettävä. Muutettava ja tämä myytävä. Uudessa kodissa asetuttava ja sitä kotina pidettävä. Uutta elämää opeteltava siinä, joskus kai jotain ratkaisujakin tehtävä. Päivä kerrallaan.

torstai 1. syyskuuta 2011

Käyrä korkealla

Nyt ottaa pattiin ja paljon. Sain avaimet uuteen kotiin, tein sopimuksen vain omiin nimiini ja töiden jälkeen lähdettiin koko perhe uutta kotia katsastamaan. Pienihän se oli, niinkuin saattoi arvata, nuhjuinen ja kulunut ja pohjapiirroskin oli erilainen kuin mitä netti oli antanut ymmärtää. Ja huoneisto oli siivoamatta. Eihän siinä mitään, reklamoin siivouksesta huomenna ja kyllä siitä koti tulee, kun tavarat löytävät paikkansa ja alkaa näyttää tutulle. Valkoiset seinät, niinkuin kodissa kuuluu olla. Nyt lisäbonuksena tuli vielä se kaipaamani vaatehuone.

Mutta, mutta. Käyrää siis nostaa se, että nyt minulle vasta konkreettisesti iski tajuntaan, että minä joudun myymään kauniin kotini, jättämään puutarhani, ulkosaunani, terassini. Ja miksi? Siksi, kun kanssani asuva mies ei ole MIES. Olisin mielelläni ottanut tämän uuden kodin vastaan minun ja lasten kodiksi, meidän pesäksi. Nuhjuisuus ja vähät neliöt olisivat unohtuneet kaikki siinä ilossa, että se on meidän kolmen oma koti. Mutta nyt se mies änkeää mukaan. Pilaa koko kodin. Saastuttaa sen jo ajatuksen tasollakin. Minun kotini. Ei tämä taida onnistua?

Odotettavissa


Tänään, syyskuun ensimmäisenä, on se päivä, kun saan avaimet uuteen kotiini. Siihen, josta piti tulla minun ja lasten oma koti. Johon nyt siis mieskin tulee. Jotenkin muuttamisen ilo, uuden kodin ilo, on tässä väljähtynyt. Vaihtaa nyt oma piha ja ulkosauna, leivinuuni ja väljät neliöt ahtaaseen kolmioon. Vapaaehtoisesti. Vapauden huumassa se olisi ollut hieno ratkaisu, ihan paras koti mitä ajatella saattaa, mutta että miehen kanssa yhdessä... Rottaefekti varmaan tulee aika pian. Sanon rottaefektiksi sitä, kun sadepäivinä tai joskus jollain reissulla lapset joutuvat olemaan liian ahtaasti sisällä liian monta tuntia ja alkavat käyttäytyä kuin rotat liian pienessä häkissä. Näykkivät toisiaan, tönivät, kähisevät, riitelevät joka asiasta, mikään ei kelpaa, pyörivät levottomina ympyrää, mitkään leikit eivät kelpaa. Tuleekohan meille aikuisillekin rottaefekti varsin pian? Päästäänköhän lumillekaan asti?

Olen taas huomaamattani alkanut keksiä kaikkia tekosyitä miksi isompikin pitää ottaa viereen. Kun vieressä on isompi ja pienempi, ei mies enää mahdu. Nyt olen jo kaksi yötä peräkkäin saanut nukkua lasten kanssa. Molemmat siinä kainalossa. Uudessa kodissa lapset laitetaan yhteiseen huoneeseen, pienempikin omaan sänkyyn. Turvanukkujat siirtyvät toiseen huoneeseen. Montakohan yötä uudessa kodissa tulee nukuttua lastenhuoneen lattialla?