tiistai 30. elokuuta 2011

Pienen miehen kaupankäynti


Olisi ollut tänään äidin nukutusvuoro. Nukutusvuorot sovitaan etukäteen, jotta epämääräiseltä riitelyltä säästytään puolin ja toisin. Sekä aikuisten että lasten kesken. Aiemmin nukutusvuorot olivat aina äidin vuoroja, lähes poikkeuksetta, mutta kaikenlaisten kriisikeskustelujen jälkeen isälläkin on nyt nukutusvuoroja. Minusta lasten nukutus on melkein päivän parhaita hetkiä. Pienempi nukkuu vieressä ja siellä peiton alla kertoilee omalla tavallaan päivän kuulumiset. Isompikin haluaa moneen kertaan huudella, että kuinka rakas äiti on ja äiti huutelee takaisin, kuinka rakas poika on.

Tänään oli kuitenkin äidillä budjetti työn alla. Huomenna on kokous, pitäisi olla joku mielipide. Alkaa se jo olla mallissaan, mutta sitten kun lukkoon on lyöty, niin turha on enää itkeä, että en minä katsonut kunnolla, kun oli minun nukutusvuoroni. Siispä neuvoteltiin nukutusvuoron vaihdosta. Miehen kanssa neuvottelu oli aika kivuton. Samoin pienempi tyytyi aika helposti. Esikoisen kanssa käytiin neuvottelut. Pitkällisen tarjouskierroksen jälkeen kaupoiksi sovittiin, että pieni mies menee iskän kanssa nukkumaan ilman kiukuttelua ja siitä vastineeksi äiti nukuttaa sitten kolme iltaa peräkkäin. Kauppa sinetöitiin isolla halilla ja suukolla. Ihanat kolme iltaa tiedossa! Tänään teen budjettia.

maanantai 29. elokuuta 2011

Kiireen keskellä ajattelua


Tänään oli töissä taas kiireen tuntua, aamulla heti pari palaveria, oman väen kanssa sellaista ohimenevää ohjeistusta puolin ja toisin ja jo puoliltapäivin lähdin ajamaan naapuripitäjään kokoukseen. Palailin sieltä sitten kotiin juuri, kun lapset olivat jo syöneet. Automatkoilla on sekä hyvä hoitaa puheliasioita, mutta myös ajatella. Kun on sidottu turvavyöllä istuimeen kiinni, eikä oikein mitään voi tehdä (paitsi siis ajaa), eikä ole ketään juttuseuraakaan (jos siis ei ole puhelimessa), on varsin hyvä hetki ajatella. Minä ainakin tarvitsen ajatteluun rauhaa. Siis sellaista hiljaisuutta, joka ei vaadi minulta mitään. Illalla ennen nukahtamista on usein hyvää ajatteluaikaa, mutta siitä saattaa mennä yöunet. Siksi autoilu on parempaa ajatteluun. Toinen hyvä ajatteluaika on lastenohjelmat. On lasten lähellä ja käytettävissä, näennäisesti lasten hommassa mukana, mutta ajatuksissaan ihan jossain muualla.

Mutta siis niihin ajatuksiin. Mietin sitä kommenttia, jonka yksi päivä sain. Siis sitä, jossa oltiin sitä mieltä, että ei tämä minun ja mieheni homma voi koskaan tästä parantua, koska a. mieheni ei muutu ja b. minä olen jo luovuttanut. Molemmat ovat niin totta. Niin totta. Ja mikä minä edes olen vaatimaan, että mieheni muuttuisi? Kai jokainen saa olla millainen haluaa? Mutta minun on vain kyettävä joko ratkaisemaan itselleni erilainen elämä tai sitten minun täytyy tyytyä siihen, että mies on mikä on. Koska luultavimmin en pysty / en jaksa miestäni tuollaisena elämässäni pitää, minun täytyy siis tehdä ratkaisu. Olenhan sitä yrittänyt ja kai nämä yritykset jotenkin vahvistavat. Että siis joskus elän omannäköistäni elämää. Teen asioita itselleni ja lapsilleni. Nyt ajattelen kuitenkin, että päivä kerrallaan...

lauantai 27. elokuuta 2011

Itkemisestä


Luin juuri erästä blogia, jonka kirjoittaja pohti itkemistä. Siis kyyneleitä ylipäätään ja kyyneleiden vaikutusta omaan olotilaan. Hän oli sitä mieltä, että kyyneleet puhdistavat, poistavat pahan mielen ja kuonan sisältä ja kyynelten jälkeen voi aloittaa puhtaalta pöydältä.

Olen aivan sama mieltä. Näin juuri tapahtuu. Kyynelten mukana paha poistuu ja lakkaa saastuttamasta sisintä. Mutta mielenkiintoista on, että mikä niitä kyyneleitä aiheuttaa. Siis mikä on niin paha olo, että käy itkemään? Nyt nimittäin on jo kauan aikaa siitä, kun viimeksi itkin miehen takia. Tai siis itkin silloin eroilmoituspäivänä, mutta että olisin yksin hiljaa suruani, pahaa oloanai itkenyt miehen takia, se aika on jo mennyt. Viime syksynä vielä itkin. Muistan sen. Itkin töissäkin joskus, näennäisesti muusta syystä, mutta oikeasti kaikesta pahasta mielestä, jota kotitilanne aiheutti. Itkin yksin autossa työmatkalla ja yksin hiljaa peiton alla illalla. Tai ei ihan yksin, vaan kuopus kainalossa tuhisemassa. Kai jotenkin pahan mielen ja hyvän mielen kohtaaminen siinä hiljaa pimeässä sai useinkin aikaan hurjasti kyyneleitä.

Viime aikoina olen itkenyt omaa typeryyttäni. Lähinnä onnen tavoittelun vaikeutta. Haluaisi jotain, mitä ei saa ja sitten koittaa uskotella itselleen, että ei olisi halunnutkaan. Väsyneenä kaikkeen tähän tuntee voimattomuutta, pohjatonta, loputonta voimattomuutta ja itkee sitä. Mutta siis ei varsinaisesti miestä. Mies on mikä on ja tunteet mieheen ovat jo poissa. Mies itsessään ei itketä. Tilanne vain.

En pelkää kyyneleitä. Annan niiden tulla, kun tulevat. Useimmiten tulevat onneksi yksin ollessa, harvoin on toisten lähellä niin paha olla, että silloin itkisin. Annan kyyneleiden valua vuolaana, pyyhin vain, ettei paikat kastu. Ja kun yleensä itken yksin, ei kukaan ole lohduttamassa. Jos satun itkemään toisten nähden, huomaan kuinka vaivautuneeksi he menevät. Ei kai nykyään paljon nähdä itkeviä? Ei oikein tiedetä, kuinka suhtautua. Pitäisikö sanoa jotain? Pitäisikö koskettaa? Olla läsnä vai antaa olla yksin? Itse itkevän nähdessäni kosketan; halaan tai otan kädestä. Koitan olla läsnä. Harvoinhan siinä osaa mitään sanoa, varsinkin jos ei tiedä toisen itkun aihetta. Koittaa vaan olla lähellä, käytettävissä, jos toinen haluaa jotain sanoa.

On mielenkiintoista, millaisia itkuja muistaa. Edellisen miehen kanssa oli paljon pahaa mieltä monta vuotta. Kävimme hänen kanssaan kävelylenkeillä, jotka jossakin vaiheessa suhdetta lähes poikkeuksetta johtivat riitaan ja siihen, että toinen kiihdytti askeleitaan ja jätti jälkeen. Muistan kävelleeni silloisen kaupungin katuja ja kävelyteitä lähes näkemättömin silmin kyynelten valuessa. Hän ei myöskään osannut suhtautua itkevään. Jos itkin, hän oli kuin mitään ei tapahtuisi. Oli kuin ei huomaisi, vaikka itkin ihan tosissaan. Teki kohta tikusta asiaa jonnekin muualle tai kehitti jotain uutta riitaa, jonka turvin saattoi lähteä pois. Ei lohduttanut juuri koskaan. Samassa sängyssäkin muistan itkeneeni vuolaasti hänen maatessaan omalla puolellaan mitään sanomatta.

Facebookissa on ryhmä, jonka otsikko on jotakuinkin "Jos ihminen itkee toisen vuoksi, silloin rakastaa tätä." Onko se näin? Kun kyyneleet kuivuvat, rakkauskin on mennyt. Kun kyyneleet taas valuvat, on rakkautta ilmassa?

Luottamuksen palauttamisesta


Muuttosiivous on mielenkiintoista. Löytyy kaikenlaisia löytöjä, jotka ovat olleet hukassa tai joita ei muistanut edes olevankaan. Tämän kertainen löytö liittyy jälkimmäiseen. Löysin nimittäin paperipinosta, jossa oli kaikenlaisia sekalaisia säästettäviä lippusia ja lehtileikkeitä, paperin, jonka mieheni oli omakätisesti allekirjoittanut. Paperin otsikko oli mahtipontisesti Luottamuksen palauttamisasiakirja. Tässä asiakirjassa hän lupasi tehdä kaikkensa luottamuksen palauttamiseksi ja tästä edespäin käyttäytyä luottamusta herättävästi ja totuudenmukaisesti. Hyvähän se on tällainen asiakirja tehdä, jos on käyttäytynyt huonosti, pettänyt siis luottamuksen. En millään muista enää, että mistä on ollut kysymys. Todennäköisesti kuitenkin jotain kohtuullisen vakavaa, kun moinen asiakirja on tehty. Eikähän tässä mitään muuta, mutta päiväys on vuodelta 2005.

Kai minun pitäisi uskoa, että ei se mies muutu. Tekee aina uudelleen ja uudelleen niitä tekoja, joista pahoitan mieleni. Valehtelee, varastaa, antaa ymmärtää toisin, puhuu yhtä ja tekee toista, jättää tekemättä. Siis ei ole luottamuksen arvoinen. Silloin sama ja tänään myös. Uudelleen ja uudelleen. Aina ja aina.

Hermostuttaa


Kun on flunssasta puolikuntoinen, liian kiireinen sekä töiden että muuton kanssa ja väsynyt kaikenlaiseen, hermostuu aikalailla helposti.Tänään heräsin yskään puoli kuudelta ja nousin ylös. Sain oman rauhaisan hetken ennen kuin pienempi heräsi kohta kuuden jälkeen. Isompikin tuli alakertaan hyvissä ajoin. Vietettiin mukavaa lauantaiaamua, kunnes mies heräsi. Kiukuttelut alkoivat heti, minäkin hermostuin, mies ei osannut tehdä mitään mitenkään ja kaikki lähti kohti katastrofia. Tänään täytyy jatkaa pakkaaamista, sen lisäksi on pakko tehdä töitä. Siis oikeita työ-töitä.

Miehen vastuulle jäi viedä lapset ulos ja olla siellä lasten kanssa sen aikaa, kun minä siivoan. Ulkoporukalle annettiin tehtäväksi siivota lelut paikoilleen ja siivota ulkosaunalta enimpää roskaa pois. No tuliko siitä mitään? Aina vähän päästä oli joku itkemässä ovella. Mikä milloinkin, pääasiassa paha mieli. Leluja ei kerätty, ulkosaunaa ei siivottu. Hermostuttaahan se minua, tietenkin. Yksinkö minun pitää kaikki tehdä? Ja kun minä olen  miehelle kireä, lapsetkin ovat ja sittenhän kokonaisvaltainen perheriita on valmis. Riidassa on aina mies vastaan muut. Siis lapset asettuvat aina minun puolelleni. Niin tänäänkin.

No saatiin kuitenkin syötyä ja mies meni omaan huoneeseensa jotain tietokonehommia touhuamaan. Jäin lasten kanssa olohuoneeseen ja sain työ-työtkin tehtyä samalla, kun olin lasten kanssa. Siis minä ja lapset = rauhaisaa, tavallista perhe-eloa. Koko perhe = jatkuvaa riitelyä ja kähinää, pientä tappelua ja pahaa mieltä. Eikä mikään tule valmiiksi. Ja kohta tämä sama pienemmissä neliöissä?

perjantai 26. elokuuta 2011

Pizzaperjantai


Tänään meidän perheessä vietetään pizzaperjantaita. Haettiin valmiit oikein pizzeriasta. Tänään ruuanlaitostä pääsi vähällä. Yleensä olen sitä mieltä, että lapset tarvitsevat kunnollista kotiruokaa, mielellään perunoita ja jotain ja tietenkin pakolliset vihreät. Minusta kaikenlaiset pastat ovat epäilyttävän epäterveellisen oloisia. Kai se perunakin on. Hiilihydraattiahan se on melkein kokonaan. Mutta siis tänään oli pizzaa. Puhuttiin jo aamulla autossa hoitoon mennessä lasten kanssa ja isompi muisti heti hakiessa, että pizzapäivä.

Tästä tuli mieleeni, että sekin on varmaan kasvatuksen tulos, että on vaikeaa hyväksyä valmista. Niinkuin valmisruokaa. Minulle tulee siitä heti olo, että olen jotenkin huono äiti. Viime aikoina on kyllä täytynyt tyytyä välillä siihen tunteesen, että on huono äiti. Hyvin hankala olisi ajatella vaikkapa, että siivooja tulisi kotiin. Lastenhoitoakaan en ymmärrä käyttää, kun minun mielestäni vanhemmat hoitavat omat lapsensa ja äidit erityisesti. Hyväksyttävää on viedä lapset hoitoon siksi aikaa, kun on töissä, mutta että joku hoitaisi lapsia siksi, että äiti harrastaisi jotain tai jopa laiskottelisi, ei käy. Kai sitä joskus voisi päästää itsensä helpommallakin, antaisi toisten hoitaa. Ja kuka työn sankaria kiittää? Ei kukaan...

Miehelle kehuja


Eilinen oli töissä melkoinen päivä. Nyt siihen oven pieleen on ilmentynyt kyltti "päällikkö" ja työmäärä on sekä lisääntynyt että muuttunut sisällöiltään. Eilinen oli viiden kokouksen päivä, viimeinen alkoi vasta puoli viisi. Jos miestä ei olisi ollut, olisi päivä ollut paljon hankalampi järjestää.

Esikoisella oli eilen aika psykolgille, mies vei. Lapset oli haettava päiväkodista, mies haki. Lasten iltahoito, ruoka, pisut ja pesut, mies hoiti. Minä tuli iltakokouksesta bussilla kotiin juuri vähän ennen nukkumaanmenoa ja hoidin nukutuksen. Puolikuntoisena flunssasta nukahdin päivävaatteet päällä lasten kanssa ja heräsin aamulla puoli kuudelta.

Miten tätäkään päivää olisin hoitanut ilman miestä? Tai kai se jotenkin olisi järjestynyt, mutta stressikäyrä olisi ollut kyllä jossain korkealla. Tässä siis miehelle kehut.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Auttamisen mitta


Ystävälläni on ongelma. On ollut jo jonkin aikaa. Olen auttanut häntä parhaan kykyni mukaan, tietenkin. Nyt hän on sitä mieltä, että olen oman osani tehnyt ja hän koittaa selviytyä jotenkin muuten. Kysyin, että millä se mitataan? Siis se oma osa? Että jos hän on yhä avun tarpeessa ja minä ehkä voisi auttaa, niin miksi en saa?

Mietin, että tuleeko ystävälleni sellainen olo, että hän jää minulle jotenkin velkaa. Siis että minä olen auttanut häntä enemmän kuin hän minua ja näin ollen velkaantunut? Vaikka siis ajatushan on ihan absurdi. Eihän apua ystävien kesken voi mitata isommaksi ja pienemmäksi. On se hetki ja avuntarve. Ja sitten on toinen hetki ja toinen avuntarve. Milloin se on mitäkin, eikä koskaan voi tietää, että mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Siis että joutuuko itse sellaiseen tilanteeseen, että kaikki apu on otettava vastaan ja pyydettävä lisääkin? Eikö avun antajan pitäisi saada päättää, että milloin se auttamisen mitta on täynnä?

Tauti tulossa


Isompi lapsista on ollut flunssassa. Räkää ja yskää, ehkä kurkkukin kipeä. Kuumetta ei ole vielä ollut. Pienempikin jo eilen aivasteli, eli taitaa olla kohta pienelläkin. Ja nyt on minullakin kurkku kipeä. Minulla ei vielä mitään muuta, mutta ehtiihän tuo vielä alkaa.

Yleensä en juuri sairasta tai ainakin sairastan niin harvoin, että elän sellaisessa harhakuvitelmassa, että olen yleensä terve. Hyvähän se on olla sitä mieltä, siis että kokee itsensä voittopuolisesti terveeksi ja on hämmästynyt sairastuttuaan, että kuinkas tässä näin kävi, enhän minä ikinä. Lapsilta kaikenmoiset kiertävät taudit tarttuvat aika helposti, mutta yleensä mieheen, ei minuun. Ehkä kaikenmoinen paine altistaa myös sairastumiselle?

tiistai 23. elokuuta 2011

Esittelykuntoon


Talo on nyt myynnissä. Pitäisi siivota esittelykuntoon ja sitten pitää se siinä kunnossa myymisen ajan. Kiinteistönvälittäjän kanssa on sovittu, että tarvittaessa samanakin päivänä voi näyttää, mieluummin tietysti päivän varoitusajalla. Mutta pyrkimys nyt on, että aamulla lähtiessä katsotaan, että myyntikunto säilyy. Kerran siis jo siivosin esittelykuntoon, silloin kun otin niitä kuvia myyntiä varten. Sanoin miehelle, että mikä on tässä ajatuksena, mutta muistiko mies? Tai välittikö? Pinot alkavat kertyä, likaiset vaatteet sikinsokin, astioita pöytien kulmilla ja hyllyillä, avattuja sipsipusseja... Taitaa tästä myyntivaiheesta tulla rasittava, minulle nimittäin.

Miehellä ei jotenkin ole sellaista loogisen jatkumon ajatusta. Että kun nyt teen jotain, niin sitten myöhemmin se on edessä. Hyvässä ja pahassa. Mies elää tässä hetkessä, nyt juuri. Hyvässä ja pahassa. Jos tavarat jää käsistä sijoilleen, niin mitä väliä? Koska ei ne nyt haittaa. Tulevaa hetkeä ei ajatella ollenkaan. Ei ymmärrä, että jos otan velkaa tänään, maksan se myöhemmin pois. Sitten myöhemmin ihmetellään, että mites tämä näin. Kun miehellä on joutavaa aikaa, hän ei koskaan ymmärrä käyttää sitä tehdäkseen valmiiksi jotain, jota ei ole ihan pakko tehdä nyt. Jos joku asia voi odottaa, se odottaa. Ja odottaa. Ja odottaa.

Tänään meille tuli miehen kanssa kiivas keskustelu lääkkeitten ostosta. Miehen piti mennä nimittäin apteekkiin. Lapset ja vaimo väsyneinä ja nälkäisinä pitkän päivän jälkeen autossa ja miehellä asiaa apteekkiin. Huomenna sen sijaan miehellä on kaksi tuntia luppoaikaa, joka täytyy täyttää jollakin. Todennäköisesti joutavalla. Että eikö voisi huomenna sinne apteekkiin. No ei tietenkään, kun lääkkeet on loppu eilen. Eikö koskaan voi ennakoida? Että hakisi jotain jo ennenkuin se loppuu, koska oletettavasti lääkkeiden loppumisen voi päätellä jo aiemmin. Ainakin minun lääkkeistäni voi. Mutta ihan samaa sarjaahan tämä on. Eletään tässä ja nyt. Hetkessä. Ei ajatella huomista, eikä muutakaan tulevaa. Kaikki on nyt. Minua sellainen sitten rasittaa...

maanantai 22. elokuuta 2011

Stressioireita?


Paljonko ihminen kestää stressiä? Kai se riippuu yksilöstä ja stressin luonteesta. Siitä, että paljonko stressistä on kokemusta ja paljonko ylipäätään on elämässä kokemusta vaikeista tilanteista. Luin tänään stressiä käsitteleviä kirjoituksia ja kyllä; tunnistin useita oireita. Nythän ylimääräistä tämän kotitilanteen lisäksi aiheuttaa tehtävämuutokset töissä. Tilapäisesti on kiire ja tuntee riittämättömyyttä. Joinakin päivinä on ihan tosissaan jo kiire ja tuntee olevansa yksin. Kurkkua on jo kuristanut, siis ihan fyysisesti on ollut pala kurkussa. Tämä kuitenkin lienee väliaikaista, ainakin toivon.

Oireista nyt pelottavin on näköhäiriöt. Aiemmin joskus mainitsin sairaudesta, joka minulla on ja kun päästä puhutaan, niin aivot ollessaan niin mielenkiintoiset saattavat oireilla monella tapaa. Näkö on ollut ongelmana joskus ennenkin, mutta nyt on jo useana iltana ollut näkemisessä ongelmaa. Sumenee, sumenee. Onko niin, että jos ei ymmärrä muutoin tulleensa rajalle, elimistö ilmoittaa sen? Antaa ymmärtää, että raja on tässä. Lopeta. Lopeta itsesi kiusaaminen. Anna olla. Onko pakko mennä rajalle asti, eikö voisi vähemmällä uskoa? Ja mitä sitten jos uskoo, mitä voi tehdä?

Mikä valvottaa?


Olen yleensä aina hyväuninen, siis nukahdan vaivattomasti ja nukun lähes keskeytyksettä, ellei joku herätä. Yleensä herättää, lapset nimittäin. Pahoja unia, peitot mutkillaan, pissattaa tai äiti hukassa. Mitä milloinkin. Nyt yöt ovat toki jo rauhoittuneet, joskus nukutaan jo koko yö heräämättä ja yleensä päästään 1-2 herätyksellä. Aamulla herätykset ovat aikaisia, mutta ei se mitään.

Nyt kuitenkin valvottaa. Ei tule uni. Usein nukahdan jo lapsia nukuttaessani, varsinkin jos aamu on ollut aikainen. Viime yönä unet jäivät liian lyhyiksi, joten olisi luullut nukuttavan. Mutta ei. Kun lapset olivat nukahtaneet ja minä aikani pyörinyt, nousin takaisin ylös. Menin uudelleen sänkyyn, kun mies tuli nukkumaan. Mies nukahti, minä en. Kun uni ei tule, alkavat ajatukset kiertää kehäänsä. Suunnittelee tekemättömiä töitään, valmistelee seuraavaa päivää, pohtii tulevaa ja mennyttä. Tänään tuli jo nälkäkin siellä maatessa (sen lisäksi että tuli kuuma ja kylmä ja kuuma ja jano ja pissahätä). Muistin, että en syönyt iltapalaa ollenkaan ja päivälliselläkin oli kevyttä kalaa. Leipä korjasi nyt sitten tämän ongelman.

Onko niin, että uni tulee, jos ei ole mielessä keskeneräisiä asioita? Jos olo on selkeä ja varma. Rauhattomat ajatukset valvottavat, mietittävät asiat painavat. Itsessään murheet sellaisenaan eivät minua valvota, jos mielestäni pystyn ne ratkaisemaan. Hyvä suunnitelma auttaa nukkumaan. Mutta jos mielessä on sellaisia asioita, joihin ei saa ratkaisua tai joihin ei uskalla tehdä päätöksiä, pitää niitä pohtia. Onneksi alitajunta työstää sinne heitettyjä asioita. Siksi en ole kovin huolissani siitä, että on joskus aikaa laittaa alitajunnalle töitä. Siis valvoa sängyssä. Kunhan ei tule tavaksi. Sillä aamulla taas väsyttää.

sunnuntai 21. elokuuta 2011

Hyvässä seurassa


Eilen oli juhlapäivä. Vaikka näytti jo välillä, että en juhliin pääsekään, niin pääsin kuitenkin. Ja juhlinkin kyllä ihan tosissaan. Tai siis ei tosissaan tosissaan, vaan hirmuisen naurun saattelemana. Oli oikein hyvät juhlat. Rennot ja railakkaat, kaikilla oli kiva ja juhlilla oli myös jatkot ja jatkojen jatkot. Itselläni juominen meni ehkä vähän överiksi, mutta käytös pysyi suunnilleen hallinassa, ei siis mitään sellaista, jota ei aamulla kehtaisi tunnustaa. Pieniä ylilyöntejä, mutta sellaista sattuu. Yötä olin kaupungissa työkaverin luona, joten aamulla ei lasten tarvinnut ensimmäisenä nähdä nuutunutta äitiä.

Hyvässä seurassa oleminen on aina iloinen asia. Oli se hyvä seura sitten kotona, töissä, harrastuksissa tai vaikkapa juhlissa. Kun tuntee olevansa yksi joukosta ja että joukolla on mukavaa. Nauru raikaa, vitsiä heitellään, pidetään hauskaa. Hyvässä seurassa on myös turvallinen olo. Tunne siitä, että kaveria ei jätetä, ei fyysisesti, eikä henkisesti. Saa olla itsensä. Hyvästä seurasta saa voimia. Nyt on paljon keveämpi mieli ja lähdenkin pakkaamaan muuttoa varten, arki se seuraa aina juhlien jälkeen.

lauantai 20. elokuuta 2011

Juhlamieltä


Tänään on tarjolla työkaverin, tai ehkä jopa ystävän, syntymäpäivät. Pyöreitä tulee puoli vuosisataa ja juhlat pidetään toivottavasti reippaamman mukaan. Päivänsankarin toive oli, että olisi mukavat juhlat eikä kukaan pönöttäisi kamalasti. Mukana on tietysti paljon tuttuakin väkeä, kun kerran saman työpaikan väkeä ollaan. Toivottavasti tulee kivat juhlat, ainakin odotan innolla. Mekkoja on nyt tuossa silityspinossa jo useampi, kun illan vaatetus on vielä päättämättä.

En edes muista milloin olisin ollut jossakin ystävien kanssa. Siis niin sanotusti viihteellä. Tai muistan hyvinkin, jos firman pikkujoulut lasketaan. Mutta muutoin, en muista. En koskaan käy missään. Ei mökkiviikonloppuja, ei tyttöjen iltoja. Jos olen pois kotoa, se johtuu töistä. Syy siihen ei ole yksin miehen. On miehessäkin vikaa, antaa ymmärtää, että lähteminen ei ole suotavaa ja jos olenkin lähdössä, niin keksii jotain, miksi en pääsisikään. Ainakin alkaa jo hyvissä ajoin, monta päivää aiemmin puhua, että ehkä en pääsekään. Odottamisen ilo häviää kokonaan. Tälläkin kertaa on jo kahdenlaista estettä tarjottu syyksi, mutta vielä elättelen toivoa, että jos kuitenkin.

Omaa syytäkin on. En halua jättää lapsia miehelle, enkä varsinkaan ottaa ketään vierasta hoitamaan. Pienempi itkee helposti perääni ja miksei itkisi, kun on pienestä asti opetettu, että äiti on aina saatavilla. Vieraalla (ukki ja mummi) ovat olleet kerran yöhoidossa. Pienempi itki niin kauan, että oksensi. Mies on hoitanut muutaman yön, työmatkoista on ollut silloin kyse. Muuten on aina äiti. Kun yöllä herää pahaan uneen, löytyy lohduttamaan äiti. Ja niin minä haluankin sen olevan. Että luottavat siihen, että äiti auttaa. Mutta kai sitä joskus omaakin aikaa tarvitsisi?

perjantai 19. elokuuta 2011

Herkkä toisten sanomisille


Minkähän takia sitä on niin herkkä toisten sanomisille? Hermostuu toisten puheista. Kiihtyy toisten sanoista. Aamulla kirjoitin tänne tuohtuneena jonkun kommentista, aivan kuin se joku olisi kokonaisuudessaan syyttänyt minua siitä, että en tee osaani. Mielestäni teen ja vaikka en tekisikään, niin mitäs sitten. Ei minun tarvitse olla kaikessa hyvä. Voin minä hoitaa jotain huonostikin. Heittää vain hanskat tiskiin. Monet tekevät niin. Eivät vain yritä mitään.

Mutta siis asiani oli toisten ihmisten sanomiset. Ei sillälailla voi elää, että kuuntelee kaikkien puheet ja koittaa miellyttää kaikkia. Ei vain voi. Ei ole hyvä kenellekään silloin. Kun yhdelle kumartaa, niin toiselle pyllistää. Samaan aikaan. Ei voi mitään. Pitäisi vain olla herkkä omille tunteilleen ja kuunnella niitä. Tehdä niinkuin sydän sanoo. Sitten miellyttää joitakuita. Ja joitakuita toisia ei. Silloin pitää sulkea korvansa muiden puheilta ja tyytyä omaan sisäiseen puheeseensa. Siitä mitä on ja mitä haluaisi olla.

Yrittämisestä


Eilen kirjoitin hiipuvasta työpaikkasuhteesta, joka koskaan ei ole suhteen tasolle noussutkaan. Joku lukija kommentoi hämmästyneenä, että eikö meidän pitänyt mieheni kanssa yrittää. Niin, yrittää piti. Mutta mikä on sitä yrittämistä? Milloin katsotaan, että minä olen yrittänyt riittävästi? Nyt lasken yrittämiseksi sen, että ei erota. Jatketaan yhdessä. Yhdessäolon jotenkin siedettäväksi tekemisen takia myydään koti ja muutetaan vuokralle. Jotta mies pääsisi vähemmällä tai siis toisin sanoen, jotta mies ei ahdistuisi siitä, että pitäisi tehdä jotain, mutta kun ei viitsi ja minä teen kaiken ja se ahdistaa. Yhdessä yrittämisen nimissä minä luovun unelmastani kodista maalla ja mies saa vähätöisen kodin kaupungissa. Minä yhä jatkan kaiken kustantamista. Mies on aloittanut opinnot ruhtinaallisella reilun 200 euron opintotuella ja minä tuen hänen uravalintaansa maksamalla kaiken. Onko se yrittämistä? Pyrin olemaan riitelemättä miehen kanssa. Olen sopuisa ja ystävällinen. Myös sinä iltana tällä viikolla, kun mies joi taas kerran itsensä humalaan ja herätti minut sitten humalaisilla jutuillaan keskellä yötä ja valvoin kaksi tuntia. Mitään en sanonut, kun kerran asiasta on jo niin monta kertaa puhuttu. Mieshän pian ahdistuisi moisista keskusteluista. Olen suostunut yrittämisen nimissä jopa seksiin. Onko se parisuhteen parantamisen yrittämistä? Vai mikä on?

Mitä minun pitäisi tehdä, että voisi sanoa, että yritän tosissaan? En minä voi tunteitani muuttaa. En minä miestäni rakasta, en luota häneen, en pidä hänen kosketuksestaan. Sillekään en voi mitään, että minulla on tunteita työkaveriani kohtaan. Onko se yrittämistä, että annan sen asian hiipua hämäriin ja unohdan kaiken sen, joka minua on kannatellut? Eikö se nimenomaan ole yrittämistä, että ainoa mies, joka kanssani puhuu minulle merkityksellisistä asioista on mieheni? Tai siis tarkemmin sanoen ei puhu, eli kukaan ei puhu. Onko se yrittämistä, että jään yksin? Vai mikä on?

torstai 18. elokuuta 2011

Sivusuhteesta


Aiemmin joskus olen maininnut töissä meneillään olevasta niin sanotusta suhteesta, joka ei ole oikeasti suhde. Eikä se nyt oikeaksi suhteeksi taida koskaan kehittyäkään. Tuntuu nimittäin valuvan kuin hiekka sormien välistä se vähäkin mitä siinä joskus on ollut aluillaan. Eikä siinä mitään, sellaista elämä on. Joskus kiinnostaa ja joskus ei. Minun puoleltani siis saisi jatkua ja edetäkin, mutta toinen ei tunnu enää olevan kiinnostunut. Ymmärrettäväähän se onkin. Varsinkin kun olen nyt niin syvissä kriiseissä, että kukaan järki-ihminen ei toki tällaiseen katastrofiin koskisikaan.

Mutta siis tämän olemattoman suhteen vielä olemattomammaksi kääntyminen tässä vaiheessa ei tee hyvää minulle. Jotenkin tuntuu, että maailma hylkää. Kaikki, mihin kosken, kääntyy tappioksi. Menee menojaan. Ja niinkuin joskus kirjoitin, että naiseuteni tuntuu roikkuvan tämän vähän varassa, niin nyt sekin tuntuu menevän menojaan. Siis se naiseus. Olen muuttunut jotenkin sukupuolettomaksi. Pelkäksi ihmiseksi, joka asioi ihmisten kanssa. Ei ole enää miesten ja naisten välisiä asioita, pelkästään ihmisten välisiä. Onhan sillä hyvätkin puolensa, mutta kyllä se jotenkin elämää kovettaa. Olisikohan yhden yön suhteesta apua, siis naiseuden löytämisessä? Mihinkäänhän se ei oikeasti auttaisi, mutta tulisiko siitä parempi mieli? Tuskin...

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Rakkaudesta


Tänään saunoin pitkän kaavan mukaan. Ensin koko perheellä, sitten esikoisen kanssa ja sitten yksinään. Esikoinen oli kyllä suurimman osan ajasta kylvyssä ja kaiken lisäksi oli leikki kesken, johon äitiä ei tarvittu. Saunassa on aikaa ajatella ja jotenkin saunan lämmössä ajatukset jalostuvat. Tai ainakin siltä tuntuu.

Tänään mietin rakkautta. Tai ei niinkään rakkautta, vaan sen puutetta. Sen tunteen puutetta, kun jonkun kanssa on hyvä olla. Tuntuu, että on jollekulle tärkeä. Joku haluaa koskettaa. Joku on samalla puolella, on se toinen puolisko, se täydentäjä. Kumppani. Pärjääkö elämässä ilman sitä? Usko, toivo ja rakkaus, elämän peruselementit. Muita on, rakkautta puuttuu. Tai siis ei rakkautta puutu, sitä on hirmuisen paljon, mutta riittääkö äidinrakkaus tai lähimmäisenrakkaus elämään? Tarvitaanko sellaista toisenlaista rakkautta, kahden aikuisen välistä rakkautta? Voiko elämässään olla onnellinen ja täysi ilman sitä?

Nyt ainakin tuntuu, että kaipaisi rakkautta. Toisen läheisyyttä ja kosketusta. Yhdessäoloa. Samaan suuntaan katsomista. Kumppanuutta. Lähteäkö tavoitelemaan vai tyytyykö elämään ilman?

Jollakin kokoonpanolla


Tällä viikolla on töissä ollut keskustelua muuttoasiasta. Olen aika monelle tyynesti todennut, että nyt kokeillaan näin ja katsotaan sitten, että millä kokoonpanolla ryhdytään olemaan. Ja aika moni on kommentoinut, että niinpä, näin se elämä menee. Erotarinoita olen kuullut tällä viikolla jo useamman. Ihmiset menee yhteen ja eroaa ja sitten menee taas jonkun kanssa yhteen. Elämän kiertokulkua. Ei sen kummempaa.

Keskustelu sellaisten ihmisten kanssa, joiden erosta on jo aikaa, on aika helpottavaa. Tyynet ilmeet, levolliset puheet. Elämään tyytymisen asenne. Kaikki hyvin, kaikesta huolimatta. Kai se tästä taas.

tiistai 16. elokuuta 2011

Äidiltä tyttärelle


Olin työreissussa ja sillä aikaa pieni neiti tipahti kiipeilytelineeltä päiväkodissa ja loukkasi päänsä. Kun ensin sain monien yritysten jälkeen miehen kiinni ja viemään lasta lääkäriin, lopputulema oli, että pintavikaa ja kotitarkkailuun. Tänä aamuna silmä olikin turvonnut melkein umpeen ja oli komean musta. Näin illalla väri on muuttunut jo tummanpunaiseen ja turvotuskin on laskenut jonkin vertaa. Hain lasta hoidosta tänään ja lastentarhanopettaja halusi tietenkin puhua tapahtuneesta. Että miten kamalan pahoillaan päiväkoti on moisesta ja miten hän henkilökohtaisesti on myös ihan hirmuisen pahoillaan. Lohdutin tätiä, että kuinkaan ei käynyt loppujen lopuksi ja ei ollut ensimmäinen kerta, kun neidille sattuu.

Lastentarhanopettaja sitten kertoi, että mitä tapahtui ja miten neiti reagoi. Neiti oli sievästi ja hiljaa pyytänyt, että auttakaa, auttakaa. Kun siis on kamala paise päässä ja varmasti sattuu. Täti sanoi samalla, että meidän neiti on aina hymyssä suin, aina. Ei kiukuttele koskaan, ei ole pahalla tuulella koskaan. Taitaa olla näkymätön ja kuulumaton, kiltti tyttö.

Miten tässä näin kävi? Minun tyttärestäni on tulossa kaikkien kiva kaveri, joka ei koskaan ole omaa mieltä, eikä koskaan aiheuta häiriötä. Antaa omien tarpeidensa jäädä muiden tarpeiden taakse. Ei ole vailla, vaikka pitäisi olla. Miten minä olen tytärtäni oikein kasvattanut?!

maanantai 15. elokuuta 2011

Huomiseksi asennetta


Olin tänään työmatkalla koko päivän. Huomenna kohtaan taas työkaverit, joista nyt suurin osa tietää, että muutto on tulossa. Sain jo kuulla, että kahvipöydässä oli käyty keskustelua, että miten ihmeessä minä muutan kaupunkiin, kun kerran olen niin kova maaseudulla asumisen puolustaja. Että ei olisi minusta uskonut kaupunkilaista enää saatavan. Huomiseksi tarvitsen siis asennetta siihen, että jaksan rauhassa selittää muuton ilman, että joudun selittämään sen oikeat syyt. Joillekin voin toki sanoa oikeat syytkin, mutta tuskinpa niitä kaikkien tarvitsee tietää. Hymy kasvoille ja iloinen ilme siitä, että koti myydään ja muutetaan. Kulissielämä jatkukoon.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Hiekkalinnoja täytyy rakentaa


Siivosin tänään yläkerran kirjoituspöydältä ja kaapeista tavaraa muuttoa varten. Pakkasin laatikoita. Löysin yhdestä laatikosta käsin kirjoitetun lapun, johon olin joskus aikaa, varmaan joskus ihan nuorena, kirjoittanut, että "Hiekkalinnoja täytyy rakentaa, vaikka vesi voikin nousta."  Miten fiksusti ajateltu! Ei elämäänsä voi elää siinä pelossa, että jotain tapahtuu ja siksi en voi elää. Eikä unelmiaan saa hukata sen takia, että ne ehkä eivät toteudu tai toteutumisensa jälkeen häviävät. Hiekkalinnan rakentamisessa itsessään on oma tärkeytensä. Ja joku vuosi saattavat aallot jäädä niin laimeiksi ja vesi olla niin matalalla, että hiekkalinna pysyy pystyssä pidempään kuin uskoitkaan. Hiekkalinnan rakennukseen! (eikun oikeasti menen pakkaamaan eteistä)

Avoimuuden linjalla


Eilen annoin tämän blogin osoitteen vanhalle ystävälle, joka tuntee sekä mieheni että minut. Annoin kulissin siltä osin kaatua. Ystävä asuu kaukana, joten emme näe kuin harvoin. Ehkä on helpompaa antaa toisen tietää, kun ei tarvitse kohdata kasvokkain, ainakaan aivan heti. Mutta on helpottavaa tietää, että on ihmisiä, joiden edessä ei tarvitse teeskennellä. Että on olemassa ihmisiä, joiden lähellä voi olla ihan sitä mitä on. Itsensä. Olen antanut blogin osoitteen kaksi kertaa aiemminkin, molemmilla kerroilla erittäin tärkeille ihmisille.

Kai se on tätä minun tapaani käsitellä tätä asiaa, että kun kriisi on kypsynyt oman aikansa, pystyy siitä puhumaan. Nythän olen töissäkin jo puhunut asiasta ja kunhan muuttamisesta läheisten ihmisten kanssa keskustellaan, niin varmaan joillekin kerron todellisen syyn. Ikävä vaan, että tämä puhuminen ja avoimuus on vain yksipuolista. Mies ei käsitääkseni ole puhunut koko kriisistä kenellekään. Ei kenellekään. Hänen kulissinsa ovat vielä kaikki pystyssä ja siksi ehkä niin vaikeat kaataa kerralla.

Ystäväni kommentoi eilen vanhoja kirjoituksiani ja on sitä mieltä, että ammattiauttajalle pitäisi mennä. Ja ehkä pitäisikin. Jotenkin olen ajatellut, että parisuhdeterapeutti pakottaa jatkamaan liittoa, josta minä vain halua pois. Mutta ei kai se niinkään ole. Ehkä siellä huomattaisiin, että ei kannata jatkaa yhdessä, että edellytyksiä ei ole ja sitten voitaisiin erota jotenkin oikein. Niin, että lapsille jäisi äiti ja isä. Molemmat. Pitää harkita.

lauantai 13. elokuuta 2011

Elämää kulisseissa


Sain stailaukseni loppuun ja kuvat talon myyntiä varten otettua. Laitoin sitten kuvat facebookiin ja kysyin, että olisiko kukaan taloa vailla? Ihmisten reaktiot olivat lähinnä hämmentyneen epäuskoisia. Että mitä? Muuttamassa? Miksi? Mihin? Että tuli ihan puskan takaa koko juttu. Ja nythän siis on puhe vain talon myymisestä ja muuttamisesta, ei erosta.

Olen siis varsin mainio kulississa eläjä. Ystävät uskovat, että onnellinen perhe elää keltaisessa rintamamiestalossaan huolia vailla. Miten sitä onkin niin vaikeaa olla muuta kuin mitä kaikki haluavat minun olevan? Miten on niin vaikea paljastaa  todellista olemustaan? Elää vain kulississa.

Aikaisia aamuja


Nuorena tyttönä oli perheen unikeko. Heräsin aina viimeisenä. Aamuisin venyttelin sängyssä vaikka kuinka pitkään. En kuitenkaan koskaan ole ollut myöhästelijä, olen minä aina herännyt työ- tai kouluaamuina ihan ajallaan. Nukkuminen ei juuri muuttunut aikuisiällä, viikonloppuisinkin varsinkin unta riitti.

Mutta sitten syntyi esikoinen. Meidän pieni heräilijä. Aivan pienenä hän heräsi useita kertoja yössä, pahimmillaan joka 36. minuutti, koska se oli hänen unirytminsä mitta. Olin jo palannut äitiyslomalta töihin, kun nuori herra heräsi aamulla kohta neljän jälkeen ja siitä se aamu alkoi. Pitkien yöunien sijaan alkoi toivoa, että saisi nukkua yhtäjaksoisesti muutamankaan tunnin ja että aamu ei alkaisi ennen kuutta. Ainakaan paljoa ennen kuutta. Unelmoin aamuista, jolloin saisi nukkua vaikka seitsemään.

Nykyään nuori herra herää viiden jälkeen tullakseen viereen ja nukkuu siinä vielä tovin. Yleensä aina ollaan hereillä ennen seitsemään, mutta usein jo ennen kuutta. Kuten tänäänkin. Jotenkin sitä vaan on tottunut siihen, että herätään. Aamun hetki on hiljainen ja rauhallinen. Seesteinen. Ennen kuutta luontokin on vielä heräämässä. Ei ne heräämiset enää haittaa.

perjantai 12. elokuuta 2011

Jotain hyvää


Tänään töissä sattui iloinen tapahtuma. Oikein iloinen. Olen ottamassa esimiestyöt vastaan pian ja nyt valmistaudutaan siihen. Teen jo osittain päällikön tehtäviä, istun johtoryhmät ja valmistelen asiat. Mutta tänään tuli ilmi sellainen asia, että suuresti arvostamani työntekijä, kovan luokan ammattilainen, oli pyytänyt päästä minun alaisekseni. Minun. Itse pyytänyt. Tehtävien osalta esimieheksi kävisi useampikin, työn laatu on liikkuvaa ja joustavaa ja sisältää eri tehtäväkokonaisuuksia. Mutta siis minunkin alaisekseni käy tehtäviensä ja sijoittelunsa puolesta. Olen oikein ylpeä, että saan olla hänen esimiehensä. Ja ylpeä kyllä muistakin alaisistani. On hienoa olla töissä.

torstai 11. elokuuta 2011

Uuden edessä


Asuntopäätös tuli tänään postissa. Juuri se asunto, jonka halusinkin. Kaksikerroksisen luhtitalon toisen kerroksen päätyhuoneisto. Sauna ja parveke. Kaksi kilometriä töihin. Nyt se on totta. Tämä koti laitetaan ensi viikolla myyntiin ja uuteen kotiin muuttoa ryhdytään tosissaan valmistelemaan.

Jotenkin on nyt keveä mieli. Vaikka mies muuttaakin mukana, niin silti on jotenkin uuden edessä. Vanha jää taakse ja uusi aika alkaa. Teen nyt kuitenkin vuokrasopimuksen vain omiin nimiini. Varalta. Mies vuokrasi meille varastotilaa ja sinne viedään nyt sellaista tavaraa, joka ei mahdu uuteen kotiin eli minun näkemykseni mukaan sinne viedään toisen kodin tavarat. Näin minä ainakin pakkaan. Huonekaluista viedään ne, joita on kahdet tai joita muuten ei uuteen tarvita. Kuten se toinen sohva ja se toinen ruokapöytä ja se toinen eteisen lipasto. Varmaankin laatikollinen lakanoita ja pyyhkeitä, laatikolliset astioita ja keittiökaluja. Jako tehty. Mies vain ei tiedä.

Eilen kirjoitin siitä, että miten työkaveri käski antamaan aidon mahdollisuuden. Ja ehkä annankin tai ehkä en. En osaa sanoa Katson päivän kerrallaan. Varaudun pahimpaan, mutta en sulje pois muutakaan. Haluan tehdä mahdollisen eron sitten tulevaisuudessa helpoksi, mutta kyllä ne tavarat varastossakin pärjäävät. Jos vaikka joskus muutetaan perheenä isompaan, sitten ne sieltä saadaan. En minä pysty nyt ajattelemaan kovin pitkälle, muutama viikko on aika maksimi, minkä tätä parisuhdetta jaksan eteenpäin ajatella. Kai se riittää.

keskiviikko 10. elokuuta 2011

Ei tule edes ajatuksia


Jotenkin on taas ihan lamaantunut kaikenlaisesta. Tämä arki ihan tappaa minut. Jotenkin päivittäinen pienten asioiden vääntö ja isojen asioiden hautaaminen lamaannuttaa. Ei tule edes ajatuksia. Ei mitään. Ei ole edes mitään mieltä mistään. Ei tämäkään nyt ole taas mistään kotoisin. Tämä eropuheen jälkeinen arkeen paluu on kyllä aika rankkaa. Ensin tsemppaa itseään viikkotolkulla siihen, että saa jotain aikaan ja sitten saa. Ikäänkuin puhaltaa itsensä tyhjiin. Ja sitten kun mitään ei oikeasti tapahdukaan, niin ei saa täytettyä itseään takaisin tavalliseksi. Siis kaikki on puhaltunut ulos ja mitään ei ole jäljellä. Tyhjyys. Ja tässä nyt siis muka ikäänkuin parisuhdetta parannetaan. Hah-hah. Salli minun nauraa.

Eilen, kun puhuin tästä työkaverille, hän sanoi, että anna nyt miehelle aito mahdollisuus. Että ei se muuten kannata. Aito mahdollisuus pitää antaa, jos kerran antaa. Ilmeisimmin puheeni oli niin epäuskoisen kuuloinen tämän jatkoajan osalta. Mitä tehdä, oikeasti?

tiistai 9. elokuuta 2011

Keskustelujen kautta


Olen tässä huomannut, että asioiden purkaminen puhumalla tai kirjoittamalla on oiva keino selvittää kaikenlaisia solmuja. Tänään taas avauduin työkaverille tästä erokriisistä. On tietysti hyvä, että työkavereille voi puhua. Ylipäätään, että ihmisille voi puhua. Kuuntelevat ja kommentoivat, antavat oman näkökulmansa, antavat ajattelemisen aihetta. Kun olen tätä kriisiä tässä nyt jo aikani käsitellyt kirjallisesti itsekseni, niin se on antanut vahvuutta käsitellä asiaa myös suullisesti ihmisten kanssa. On voinut puhua ja sitten kuunnella.

Keskustelujen kautta avautuu moni asia erilaisena. Tämän päivän keskustelukumppani antoi ajattelemisen aihetta siihen, että mitä mieheltä kuuluu voida odottaa. Miten miehen tulee käyttäytyä, ollakseen mies. Miten miehen miehisyyteen vetoamalla voi saada jotain aikaan. Sanomattakin selvää, että keskustelukumppanini oli mies. Ja mielenkiintoista, että hän oletti heti ensimmäisenä, että eroaikeiden syynä on avioliiton ulkopuoliset suhteet. Paljonkohan niitäkin muuten on nykymaailmassa? Kun puhuu ääneen omaa ongelmaansa, näkee jotenkin selvemmin oman toimintansa. Toisen ihmisen reaktio kuulemaansa antaa aina paljon miettimistä itselle. Ei pelkästään se, mitä toinen sanoo, vaan se, miten toinen suhtautuu. Hämmentyykö, näyttääkö yllättyneeltä, näyttääkö epäilevältä, miltä näyttää? Kehonkieli jo paljastaa, että mitä hän ajattelee minun toiminnastani ja mitä miehen toiminnasta. Mutta mietitään taas yön yli. Huomenna uusin voimin.

maanantai 8. elokuuta 2011

Taas se arki palasi


Nämä minun kirjoitukseni alkavat toistaa itseään. Ihanhan tässä on selkeä sykli näkyvissä. Nyt on taas arki palannut ja minä kohta kirjoitan, että onko se kuitenkin lapsille parempi, että on äiti ja isä läsnä, vaikka eivät olisi läsnä toisilleen... Arki on siis palannut. Päivät seuraavat toisiaan. Nyt tietenkin uutta on se, että muuttoa valmistellaan. Jotain siis on tapahtunut eli minä olen luopunut unelmistani. Ei tämä siis tainnut parempaan mennä?

Lapset aloittivat tänään uudessa päiväkodissa, aivan siinä minun työpaikkani vieressä. Näinhän minä sen halusin. Että lasten hoito on siinä ja sitten koti on jossain muualla, kun entinen hoitopaikka oli kodin lähellä. Nyt siis koti voi vaihtua, hoitopaikka säilyy. Päivä oli mennyt lapsilla hyvin, oikein hyvin. Iloisia, reippaita lapsia sain takaisin. Isompikaan ei ollut käyttäytynyt huonosti, tai sitten oli ollut oma itsensä ja kriteerit huonolle käytökselle vain olivat toiset. Ehkä kuitenkin mukava tekeminen ja uudet kaverit veivät ajatukset muualle siitä häiriköinnistä.

Sanoinkos minä viimeksi, että tervetuloa kriisi. Pikkuinenkin riittäisi. Että sysääntyisi taas johonkin tielle, joka näyttää omalle. En tiedä, jotenkin menee ympyrää tämä parisuhde ja elämä. Kierros kierroksen perään, samanlaista. Onko se elämä tätä vain? Ehkä se on?

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Keltaiset rintamamiestalot


Tänään kirjoitin ystävälle, että tämä on jo toinen keltainen rintamamiestalo, jonka joudun myymään siksi, että minulla on väärä mies. Molempiin laitoin mansikkamaat, istutin marjapensaita, tein remonttia. Ensimäinen rintamamiestalo oli ostohetkellä beigen värinen, siis minun mielestäni ei minkään värinen ja maalasin sen keltaiseksi. Ihan itse. Raaputin ensin irtoavat maalit pois ja sitten kiikuin telineillä. Niin, oli minulla mieskin, mutta ei se maalannut. Ei sisälläkään. Tämä toinen talo oli jo ostohetkellä keltainen. Paremmassa kunnossa kuin ensimmäinen ja isompi, mutta yhtä lailla saman tunnelman omaava. Minä maalaan seinät aina valkoiseksi, muuta kai en osaa. Tapettia en laita mihinkään.

Kirjoitin ystävälle, että onkohan kolmannen keltaisen rintamamiestalon kanssa jo parempi onni? Siis varmaanhan minä siihen taas joskus päädyn, kun muuta en osaa. Seinät maalaan valkoiseksi. Tuon sisään väriä tekstiileillä ja huonekaluilla ja vaihdan niitä mieleni mukaan. Ensimmäisessä talossa oli peltikuorinen pönttöuuni, tässä nykyisessä sellainen kanttisen mallinen. Ottaisin seuraavaan mielelläni pyöreän. Ensimmäisessä oli pieni kellari, johon oli luukku keittiön lattiasta. Tässä nykyisessä on iso kellari. Ottaisin mielelläni pienen. Iso ahdistaa, sinne pitäisi säilöä paljon. Pienessä vähäkin näyttää paljolta. Ensimmäisessä ei ollut vessaa yläkerrassa, tässä toisessa on. Vessa samassa kerroksessa makuuhuoneiden kanssa on kätevää, yöllä tahtoo portaat olla vaarallisia. Ensimmäisen pihan oli pienempi ja siten sen kanssa pääsi vähemmällä työllä, mutta lapsille siinä ehkä olisi ollut liian vähän tilaa. Pihan koosta siis kompromissi.

Mutta ensin mennään vuokralle. Ja jos miehestä ei kuoriudu yllättäen tehokasta miesten töiden tekijää, niin mieskin pitäisi vaihtaa ennen seuraavaa keltaista rintamamiestaloa. Omenapuun haluaisin kuitenkin siihen pihaan, kummassakaan näistä ei sitä ole ollut (tai istutin minä tänne, mutta ei se ehtinyt kasvaa). Katetun terassin haluaisin myös. Ja puukiukaan. Vieläköhän tämä blogi on pystyssä, kun nämä saan?

Muuttopuuhaa


Vaikka siis en olekaan vielä saanut päätöstä uudesta asunnosta, on tämä asunto päätetty myydä. Kyllä joku asunto löytyy, se on selvä. Tämän myyminen ei kuitenkaan suju ilman työtä. Tässä on asuttu vajaa kuusi vuotta ja tavaraa on kertynyt. Sen lisäksi tulemme jokatapauksessa muuttamaan pienempään. Hieman on vielä selvittelyssä mahdollisuus varaston vuokraukseen. Silloin tavaran poistaminen ei olisi niin akuuttia. Parempi tietenkin olisi varastoida kaikkea toiset, jolloin jos jakoon päädytään piankin, niin jako olisi kohtuullisen vaivaton. Varasto vain tyhjäksi. Kun nyt meillä on esimerkiksi kaksi ruokaluryhmää; toinen keittiössä ja toinen olohuoneessa.

Sen lisäksi, että tavaraa pitää poistaa ja pakata, niin täytyy tehdä pientä pintaremonttia. Pienet piirustukset pitää maalata piiloon, yksi miehen suutuspäissään seinään lyömä kolo pitää peittää ja maalata ja eilen jo kertaalleen maalasin peltikuorisen takan makuuhuoneesta. Tänään maalaan uudelleen. Eikä siinä mitään, olen minä tottunut maalamaan. Minähän täällä olen kaikki maalaukset tehnyt tähänkin asti.

Mies vaan on taas ihan statistin osassa koko hommassa. Ei osaa ryhtyä pakkaamaan, ei osaa ryhtyä pieneen pintaremonttiin. Jopa lapset kieltäytyvät olemasta miehen kanssa mitenkään kunnolla sillä aikaa, kun äidillä on heidän mielestään jännittäviä hommia menossa. Kokoaikainen kaaos menossa. Mitähän tästä tulee?

lauantai 6. elokuuta 2011

Stailausta


Jotta päästäisiin uuteen kotiin, on tämä kotin ensin myytävä. Käsitykseni mukaan suurin osa asiakkaista tekee päätöksen tarkemmasta selvittelystä kuvien perusteella. Sijainti, koko ja hinta on ok ja hakuehdot täyttävä ja sitten; ne kuvat. Näyttää hyvältä ja kutsuvalta. Näyttää kodikkaalta ja valoisalta. Siistiltä. Helposti sisustettavalta, ei liikaa mihinkään suuntaan erikoiselta. Tilavalta. Kivalta.

Lapsiperheessä on aina tavaraa ihan kamalasti. Tai en tiedä aina, mutta ainakin niissä taloissa, joissa minä olen käynyt. Sen lisäksi minä itse olen hamsteri. Minun on hankala luopua tavarasta, jos mitenkään arvelen sitä joskus tarvitsevani. Ja sitten sitä vaan vahingossa kertyy, vaikkapa lehtipinoja sinne ja tänne. Lasten leluja sinne ja tänne. Johonkin matkalla olevia tavaroita sinne ja tänne. On ollut joku ajatus, joka on jäänyt kesken.

Nyt siis olen jo muutaman päivän ottanut kuvia myyntiä varten. Ensin pitää siivota ja sisustaa tai siis stailata. Asetella tyynyt ja kukat ja lamput. Siirtää kuvan ulottumattomiin kaikki kuvan kannalta ruma tai epäolennainen. Pitää katsoa kuvakulma, jossa huone näyttäisi mahdollisimman suurelta ja valoisalta. Myös yläkerran vessa... Kuvissa huoneen pitäisi näyttää asutulta, mutta kuitenkin melkein kuin sisustuslehdestä. Pitäisi olla uskottavan näköinen, mutta kuitenkin kutsuva. Tänään kuvasin olohuonetta. Melkein kolme tuntia meni. Pöytään laitoin kattauksen (kun siis ensin olin siivonnut siitä pikkuautot, autotalleina toimivat maitopurkit, värityskirjat, värit, askartelutarvikkeet, likaiset kahvikupit ja mitä kaikkea samalla, kun koitan viihdyttää flunssaista kolmevuotiasta). Valkoiset lautaset ja värikkäät servetit. Viinilasit. Uudet asukkaat voisivat tehdä samoin heti ensimmäisenä iltanaan tai tupaantuliaisissa. Sohvatyynyt asettelin kutsuvasti, hieman riutuneet huonekasvit siirsin kuvauksen ajaksi kylpyhuoneeseen. Paitsi sen yhden, veistoksellisen. Lasten kirjoja ja pelejä jo pakkasin laatikoihin.

Paljon on taas työtä tässä, mutta ehkä kuvien kautta jää hyvät muistot. Ehkä aika kultaa muistot. Että kun vuosien päästä katsoo kuvia, muistelee, että sellaistahan meillä oli. Siistiä ja kutsuvaa. Valoisaa ja tilavaa. Kodikasta.

Eron vaiheita ja ongelmani niissä



Luin Bruce Fisherin ajatuksia eron viidestä vaiheesta. Huomasin kyllä heti, että missä vaiheessa minun ongelmani on ja missä vaiheessa mieheni ongelma on. Vaiheet Fischerin mukaan menevät näin:

1. Miksi näin kävi? Ensimmäisenä eropäätöstä seuraa sokki, jossa tapahtuma tuntuu epätodelliselta, kuin unelta. Kun asia saavuttaa tietoisuuden tason, kysymykset “Miksi näin kävi?” ja “Miksi minulle/meille?” nostavat päätään. Etenkin eron syyt pohdituttavat tässä vaiheessa.

2. Viha Rakkaussuhteen päättymisen tajuaminen henkisellä tasolla synnyttää aina vihan tunteita. Vihan läpikäyminen on eroon sopeutumisen myötä välttämätön vaihe. Eronneen on hyväksyttävä nämä vihan tunteet itsessään ja opittava ilmaisemaan niitä rakentavasti.

3. Kaupankäynti Ero nostaa esiin ahdistavia pelon tunteita yksin jäämisestä ja pärjäämättömyydestä. Tämä voi ajaa yksilön maanittelemaan kumppaniaan tulemaan takaisin. Väärin syin yhteenpalaaminen ei johda kuitenkaan hyvään. Riidat ja loukkaantumisen tunteet eivät katoa ja ratkea kuitenkaan itsestään.

4. Sopeutuminen Tässä vaiheessa rakkaussuhteesta päästetään lopulta irti. Se on vaihe “pimeyttä ennen sarastusta”. Masennus on tässä vaiheessa yleistä, mutta ajan kuluessa eronnut huomaa löytäneensä selviytymiskeinoja ja kasvaneensa entistä vahvemmaksi. 

5. Irrottautuminen vanhasta ja suuntautuminen uuteen Irrottautumisvaiheessa eronnut tuntee itsensä vapaaksi surun synnyttämästä tuskasta. Eronnut on rakentanut ympärilleen uuden ihmissuhdeverkoston ja arkitoimet, jotka tukevat uutta elämäntapaa.

Selvästikin mies pelkää niin paljon eron tunteita, että kaupankäynnin vaihe on kovin voimakas ja minä pelkään miehen selviytymistä ja siksi aina menen kaupankäyntiin mukaan. Kerta toisensa jälkeen. Mies ei halu ottaa vastuuta omasta olostaan, vaan haluaa sysätä sen minulle ja minä en osaa antaa miehen ottaa sitä vastuuta, joka hänen pitäisi ottaa, vaan suostun kantamaan hänenkin pahan olonsa. Jotenkin tuntuu, että kun olen tätä eroa käsitellyt jo aikani, niin minä olen jo irrottautumisen vaiheessa ja uuteen suuntaamassa, mies vain roikkuu mukana. Pystynköhän minä tätä yksin hoitamaan ollenkaan loppuun saakka? Pitäisiköhän tähän kohta jo saada jotain oikeaa apua?



perjantai 5. elokuuta 2011

Mies ja lapset vai pelkkiä lapsia?


Tänään puhuin erään työkaverini kanssa tästä tilanteesta. Olemme olleet läheisiä ja hän on eronnut jokunen vuosi sitten ja ei lainkaan omasta halustaan. Puhuin hänen kanssaan ensimmäisen kerran asiasta. Hän sanoi huomanneensa, että minulla oli vaikeaa aikaa viime syksynä. Ja ei kai sitä voi olla huomaamatta, kun itkin töissä. Näennäisesti itku tuli työasiasta, mutta todellisuudessahan se johtui siitä kaikesta pahasta mielestä, joka minulla muuten oli. Mutta niistä ajoista olen jo eteenpäin, päässyt yli enimmästä pahasta mielestä. Olen vain jotenkin odottavalla kannalla. Työkaverini sanoi huomanneensa, että olin keväällä paljon iloisempi. Niin olinkin, vaikka vaikeaa oli silloinkin. Päätös oli tehty ja päätös jo kevensi mieltä.

Työkaverini kuitenkin pahoitteli sitä, etten pysty tekemään todellista ratkaisua. Ymmärsi toki, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Että minun pitää vetää miestä mukanani siksi, että mies ei pysty olemaan mies. Ei pysty ottamaan vastuuta itsestään ja nielemään asiaa. Hän sanoi minulle, että onkos sinulla siinä kolme lasta? Ja onhan se näin. Yksi vain on jo aikuinen, mutta lapsi kuitenkin. Äidin helmoissa.

Päiväkoti


Lapset kävivät eilen tutustumassa uuteen päiväkotiin. Ovat olleet tähän saakka perhepäivähoidossa, joten hyppäys on aikamoinen, ei kuitenkaan niin iso kuin kotoa mennessä olisi. Maanantaina aloittavat siellä. Päiväkoti itsessään ei ollut uusi, seisonut paikoillaan varmaan viisi-kuusikymmenluvulta. Iso piha, johon tulee talvella varmasti kaikista hienoin pulkkamäki, päiväkoti näes seisoo rinteessä. Taloa kiertää tukeva aita. Sisällä oli vähän nuhjuista, niinkuin tuon ikäluokan taloissa helposti on, mutta tunnelmallista ja kotoisaa.

Osa lapsista ja hoitoväestä oli vielä lomalla. Paikalla oli kuitenkin pienemmän ryhmän lastentarhanopettaja (oikein mukava nainen) ja isomman ryhmästä myös (samalla päiväkodinjohtaja, oikein kokenut nainen, lempeän oloinen). Keskustelin lapsista molempien kanssa ja kun isomman käytöksestä keskusteltiin, pyydettiin mukaan myös erityislastentarhanopettaja. Tämä oli mies. Eivät he olleet huolissaan, pojat nyt saattavat häiriköidä kunnollisen tekemisen puutteessa. Odotellaanhan nyt hetkinen ja katsotaan. Kyllä se saattaa siitä asettua jo pelkästä tekemisen ilosta. Erityislastentarhanopettaja lupasi kuitenkin katsoa nyt alkuun tilannetta tarkemmin, että mitä lähtee tapahtumaan.

Oli niin suuri helpotus, kun lapset pääsevät hoitoon, joka minusta vaikuttaa hyvältä. Että lapsilla on päivät lähellään turvallisia aikuisia ja mukavaa tekemistä. Että oppivat asioita ja saavat kavereita. On leluja ja leikkejä. Lapset itsessään olivat innoissaan. Uteliaita ja innokkaita, reippaasti lähtivät tutkimaan paikkoja ja tavaroita. Juttelivat kaikille. Onneksi tämä asia ainakin näyttää menevän hyvin.

torstai 4. elokuuta 2011

Vesikriisi


Eilen illalla kesken iltatoimien lakkasi vesi tulemasta. Ensimmäinen oletus oli, että kaivosta on vesi loppunut. Kipaisu pihalle kertoi, että kaivossa on kyllä vetta. Toinen oletus oli, että vesipumpusta on mennyt sulake. Sulaketaulumme on vähintäänkin mielenkiintoinen, mutta ei sieltä sulaketta ollut mennyt (oletettavasti). Kokeilin sitten jo varalta vetää jatkoroikalla sähköt kellariin. Pumppu oli ja pysyi mykkänä. Pumppu siis rikki, eikä ole edes montaa vuotta vanha.

Vesikriisi täällä maalla ei ehkä ole niin suuri kuin kaupungissa. Meillä on toinenkin kaivo, otettiin siitä sitten sankoihin vettä vessa-asioita varten ja viikko sitten laskin kanistereihin jo juomavettä valmiiksi, kun ukkosti. Joten ihan paha vesikriisi ei tullut. Eilen ehdittiin kaikki käydä suihkussa ja jos tänään ei vesikriisi ratkea, niin lämmitetään ulkosauna ja saunanpata. Pyykki muodostuu ongelmaksi kohta, mutta ei vielä.

Ehkä kriisitilanteiden ratkaiseminen ei sovi kaikille luonteille. Mies ei osannut oikein taas ryhtyä millekään, kun minä olin jo käynyt kaivolla ja tutkinut sähkötilanteen. Haki sitten kyllä ulkokaivolta vettä, kun käskin. Nyt ilmeisimmin tämä korjausasia jää miehen vastuulle, kun hän tässä muutoksessaan haluaa osoittaa miehisyyttään. Suuttuu siis, jos minä hoidan. Joten nyt odottelen mielenkiinnolla, että milloin vettä taas tulee hanasta...

Tähän lisäys: mieshän hoiti pestinsä kunnialla ja korjausmies kävi heti aamusta. Vettä tulee siis taas.

tiistai 2. elokuuta 2011

Unelmamies


Eräässä seuraamassani blogissa pohdittiin tänään unelmien naista. Millainen oli kirjoittajan unelmien nainen ja kuinka hänen elämänsä naiset olivat tämän paikan täyttäneet? Jäin itsekin pohtimaan, että millainen olisi unelmieni mies. Jos saisin kaikista maailman miehistä valita ja tämä mies vielä rakastaisi takaisin, niin millaisen ottaisin?

Minun unelmamieheni pitäisi olla elämäni kallio. Vahva ja paikalla. En tarkoita välttämättä fyysisesti vahva, mutta sellainen, joka antaa minulle lujan luottamuksen, että asiat järjestyvät, hän hoitaa. Osaan minä itsekin asiani hoitaa ja elantoni tienata, mutta haluaisin, että minun ei tarvitsisi olla aina se vahva, joka hoitaa ja järjestää. Joku muukin olisi. Ja miehen pitäisi olla ehdottoman luotettava. Luotettava ja rehellinen. Minkä lupaa, pitää. Minkä sanoo, sanoo totta. Tähän vahvan miehen mielikuvaan liittyy miehen koko. Haluaisin itseäni isomman miehen, ainakin pidemmän.

Miehen pitää olla älykäs siten, että miehen kanssa voi keskustella suunnilleen asiasta kuin asiasta ja mies pystyy osallistumaan. Ei kaikkea tarvitse tietää, mutta "emmätiä-miehet" ovat kamalia. Pitää olla mielipiteitä ja mielipiteet pitää pystyä perustelemaan. Onko kamalampaa kuin välinpitämättömyys? Asioita, elämää, mitä vaan kohtaan. Saa eri mieltä olla, se on hyväkin. Saa itsekin ajateltavaa. Mutta jotain mieltä pitää olla, melkein asiasta kuin asiasta.

Miehen pitäisi olla sillätapaa pehmeä, että hänestä löytyy lämmin ja auttavainen lähimmäinen. Että mies ei ole kylmä ja itsekäs. Ajattelee joskus muitakin kuin itseään, antaa itsestään joillekuille muillekin kuin vain itselleen. Tietenkin täytyy pitää lapsista, ainakin minun lapsistani.

Huumori ei olisi haitaksi. Että löytyisi yhteinen ajatusmaailma, samat asiat naurattaisivat. Olisi hauskaa.

Mutta perinteiset kysymykset; ikä, harrastukset, ammatti, silmien väri tai joku sellainen. Eivät ne ole niin tärkeitä. Ikä muuttuu joka vuosi, harrastukset ja ammatti voivat muuttua, ja mitä väliä yleensäkään on silmien värillä?!

Niin ja rakkaus...Sekin vielä... Rakkauden pitää olla hienovaraista ja lempeää. En pidä mistään rajusta. Lähellä olemista, kosketusta, sitä että aamulla herää toisen vierestä, sitä että hymy leviää kasvoile, kun toisen näkee. Pieniä arkisia rakkauden tekoja, toisen huomioonottamista, toisen kaipaamista. Sellainen olisi unelmamies.

Vaihteeksi lapsista


Lapset ovat vielä tämän viikon tutulla perhepäivähoitajalla ja menevät ensi viikolla päiväkotiin. Käytiin päiväkodin pihalla jo lauantaina leikkimimässä (kesken erokriisin kuitenkin yllättävän kypsää toimintaa) ja torstaina menen lasten kanssa oikeasti tutustumaan. Etukäteen olen lapsista tehnyt sinne kirjelmät, että mitä ovat elämässään tähän saakka tehneet, mitä osaavat ja mitä ehkä olisi syytä harjoitella. Tällainen pyydettiin ja näin tein.

Kirjoitin molempien luonteista ja tavoista toimia. Aiemminkin olen huomannut, että monissa tilanteissa meidän neidistä on tulossa kiltti tyttö. Varmaan niitä kympin tyttöjä. Kun isoveljensä (se räähkä) sanoo isolla äänellä, vaatii leluja vaihdettavaksi tai komentaa istumaan eri paikkaan, pieni neiti hymyilee sievästi ja tekee mitä pyydetään. Muutenkin on omatoiminen ja auttaa monissa pikku askareissa. Ja tietenkin saa siitä kehuja. Veljensä huutaa, mekastaa, kiljuu ja saa mitä haluaa. On röyhkeä.

Olen nyt oikein tietoisesti koittanut tarkkailla tilanteita, joissa tyttö meinaa joutua tyttöytensä loukkuun. Eihän siinä mitään, kyllä kympin tyttöjäkin tarvitaan, mutta kyllä puolensa pitää osata pitää. Ja kyllä jonkun muunkin pitää osata pitää hänen puoliaan. Siksi useimmiten riidassa asetun hänen puolelleen. Kun pieni tyttö nousee isompaansa vastaan, niin haluan, että hänelle kasvaa käsitys ja usko, että joku auttaa. Joku on hänen puolellaan. Että rohkeasti voi tehdä asioita, apua saa. Kasvaisi vahvaksi naiseksi.

maanantai 1. elokuuta 2011

Päivä töissä ja uutta mietittävää


Arvasin sen. Työelämä auttaa murheeseen. Olin tänään loman jälkeen ensimmäisen päivän töissä. Siellä on tietenkin paljon ajateltavaa, monenlaista suunniteltavaa, kaikenlaista muistettavaa. Joutuu käyttämään päätään muuhunkin kuin oman surkeutensa ajatteluun. Siksipä ei ehdi surkeuttaan ajatellakaan. Onkohan osasyyllinen koko avioliittokriisiin loma? Mietin jo ennen lomaa, että kun aivoilla ei ole järkevä ajateltavaa, niin ajatukset täyttyvät jollakin kuitenkin. Ja niinhän ne täyttyivät. Oliko neljän viikon loma minulle liikaa? Vai oliko sittenkin hyvä, että ehti pysähtyä ja miettiä?

Töissä oli sekin hyvä puoli, että ei tarvinnut laittaa ruokaa, kun emännät olivat tehneet sen puolestani. Luksusta!