lauantai 31. maaliskuuta 2012

Suosikkiblogeja

Blogeja tulee luettua monenlaisia. Monien blogien tekstit koskettavat ja antavat ajattelemisen aihetta. Monet avautuvat omasta elämästään, voi myötäelää niin hyvissä kuin huonoissakin hetkissä. Monet blogistit tuntuvat jo aivan tutuilta. Läheisiltä. Vaikka kommunikointi ei olisikaan molemminpuolista. On paljon blogeja joissa vierailen usein, luen jokaisen kirjoituksen, vaikka en koskaan kommentoikaan.

Eilen sain Liebster Blog-tunnustuksen Mairalta.


Liebster tarkoittaa "rakkain" tai "rakastettu" mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster-tunnustuksen ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi, joilla on alle 200 lukijaa ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä tunnustus blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille tunnustuksen lähetit, lähettävät sen eteenpäin viidelle suosikkiblogilleen.

Osasta blogeja on vaikea arvioida seuraajien määrää. Kaikki eivät käytä laskureita tai blogiin ei voi liittyä. Minäkään en käytä. Seuraajien määrä on epäolennaista. Joten nyt täytyy arvata näiden seuraajat. Toivottavasti ei mennyt ihan pahasti alakanttiin.

Jaan siis saamani tunnustuksen seuraaville suosikeilleni:

1. Koruttoman kaunista on blogi, jossa kirjoittaja monista vaikeista hetkistä huolimatta ei tunnu koskaan vaipuvan epätoivoon, vaan löytää jokaisesta asiasta sen hyvänkin. Blogista huokuu elämään tyytymisen asenne. Nämä päivitykset luen aina heti.

2. Lunatar kirjoittaa blogissa Projekti nimeltä ero kamppailustaan uuden elämän alussa.

3. Puolen hehtaarin metsässä on toiset päivät enemmän auringolla kuorrutettuja kuin toiset. Hetkiä kissojen ja miehen kanssa koittaen jaksaa työelämän pyörteissä.

4. Taivas varjele mitä sieltä tulee on miehinen kuvaus yhden avioliiton päätöksestä.

5. Pik.ku tekee melkein joka päivä jonkun uuden ihanan pik.kujutun. Ehtymätön varasto ideoita. Luen joka kerta ja ihan siksi, että haluaisin olla samanlainen, vaan en ole.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Edut, haitat ja kustannusvaikutus

Uusia tuulia. Ei minulle, mutta työpaikalle. Minun nyt sijaistamani pomo ilmoitti tänään, että ei tule enää takaisin. Tässähän on nyt sitten herkullinen tilanne organisaatiomuutokselle. Yksi pois, tarvitaanko edes? Ottamatta kantaa siihen, että onko organisaatiomuutos tarpeellinen (saattaa ollakin), mietin sitä, että muutos on aina mahdollisuus. Yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.

Elämässä ja olemisessa tarvitaan sykäyksiä. Jotain, joka potkaisee muutoksen liikkeelle. Pakottaa muutokseen. Jotain, joka antaa aiheen ajatella muutosta. Muutoksen toteuttaminen on yksi juttu ja sen suunnitteleminen on toinen. Mutta jostain on aina lähdettävä.

Itse luonnostelin heti kolme vaihtoehtoista mallia, jolla voitaisiin toimia, kun päällikkö ei tule takaisin. Mikä olisi minkäkin mallin etu ja haitta ja kustannusvaikutus. Siinäpä sitten pohditaan. Olisipa oma elämäkin niin yksinkertaista. Yksi malli ja toinen malli. Edut, haitat ja kustannusvaikutus. Päätös ja toteutus.

tiistai 27. maaliskuuta 2012

Yksi kumpaankin kainaloon

Kiire on taas. Paperit vaihtuu pöydältä ja uusi urakka odottaa. Työpäivät vähän venyy. Tämä oli kyllä tiedossa tämän viikon osalta, joten ei tule yllätyksenä. Paremmin aina pärjää, jos osaa asennoitua. Huomenna työmatka, torstaina työmatka. Perjantaina vielä iltameno työn puitteissa. Lauantaina ehtii ajatella. Sunnuntaina ilmeisimmin tulee pieniä virpojia? Kyllä se saadaan tämäkin viikko pakettiin.

Nyt on saunottu ja pikkuväki menee kanssani nukkumaan. Yksi kumpaankin kainaloon. Kyllä se tästä.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Elämää vain.

Vaikka tapana ei ole ollut linkittää biisejä, niin tänään sen teen. Toisesta olen tänään keskustellut ystävän kanssa ja toinen muuten vain on tänään mielessä. Elämäähän tämä vain on.

Juha Tapio: Kelpaat kelle vaan. 

Johanna Kurkela: Ehkä ensi elämässä. 

Sen teen, mihin pystyn. En enempää.

Valvoin yöllä kolmisen tuntia. Mies ensin piipatutti puhelintaan niin että heräsin. Kävin sanomassa, että laittaisi äänet pois. Että koitan nukkua. Ja nukahdinkin. Sitten alkoi kolistelu keittiössä, joka jatkui ja jatkui. Kävin sanomassa, että lopettaisi. Että koitan nukkua. Mies lopettikin, mutta minä en saanut enää unta. Ennen kuin kolmen tunnin päästä.

Makasin sängyssä valveilla. En viitsinyt nousta ylös ollenkaan, kun ajattelin, että ehkä se uni tulee ja sen lisäksi lapset olivat kainalossa. Ei tullut uni, mutta ajatuksia sen sijaan tuli. Mietin paljon tätä olevaa tilannetta. Mikä tähän johti ja mihin tämä johtaa? Olenko minä unohtanut itseni ja annan kaikkien kävellä ylitseni? Selviän vain päivästä toiseen, viikosta toiseen ja uskon, että se on minulle oikein ja hyvä. Että niin pitää elää.

Varmaan asiat tulevat valmiiksi, kun aikaa kuluu. Joku päivä olen valmis tekemään lopullisia ratkaisuja puoleen tai toiseen. Nyt olen valmis olemaan tässä kesän yli. Sitten varmaan talven yli. Tai jouluun asti ja sitten siitä kevääseen. Tai jotain. Menen pätkän kerrallaan itseni takia. Annan itseni ajatella takaportin. Jos on huono, niin ei ole pakko olla. En sitoudu sen enempään kuin mitä kestän. Mitä jaksan ja mihin pystyn. Ajattelen tässä itseäni. Sen teen, mihin pystyn. En enempää.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Puskureista

Tässä yksi päivä peruutin autolla sellaiseen oksankarahkaan ja puskuri irtosi kiinnikkeistään. Päiväkodin pihalla. Siinä se sitten oli puskuri puoliksi irti, kun hain lapsia. Kai se on vain irronnut kiinnikkeistään, ei näytä rikkinäiseltä. Sain jonkun tapin ujutettua johonkin reikään ja puskuri alkoi näyttää puskurilta. Siis ei roiku enää juurikaan, mutta ei se kiinnikään ole.

Minulla ei ole kokemusta autonkorjauksista sen enempää, kuin mitä pakolla olen oppinut. Osaan toki vaihtaa renkaat, lisätä nesteitä, tarkastaa öljyt ja vaihtaa sulakkeen, mutta siinäpä se on. Niin ja osaan viedä auton korjaamolle. Tai huoltoliikkeeseen. Tilata kaikenlaisia tarpeettomia ja tarpeellisia toimenpiteitä ja sitten toimepiteiden päätyttyä avata kukkaron.

Monille naisille autonhuolto ei ole kovin tuttua. Kaikkeahan oppii, kun opettelee, jos innostusta riittää. Minulla ei nyt oikein riitä. Ei oikein voisi vähempää kiinnostaa kuin puskurin kiinnikkeet. Tai no kiinnikkeet vielä kiinnostaisivatkin, mutta tuolla märällä pihalla räntäsateessa kädet jäässä niiden tutkiminen ei innosta. Eikö mies voisi katsoa?

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Kesän yli ainakin


Ihme juttu. Seesteinen, hyvä olo jatkuu vieläkin. Elämä ei enempiä ärsytä. Eikä mieskään. Arki ei ole sen kummempaa kuin ennenkään. Olenko minä taas jotenkin muuttunut? Onko minun ajattelutapani jotenkin muuttunut? Vai onko tämä taas tilapäistä, kunnes kaikki taas alkaa ärsyttää. Ehkä mies taas yrittää hyvin. Ei liikaa, ei liian vähän. On tavallista perhe-elämää. Tavallinen isä. Tavallinen mies. Ehkä minäkin olen tavallinen äiti. Tavallinen vaimo. Ja tässä tavallisuus kohtaa sopivasti.

Suunniteltiin tänään kesälomamatkaa. Olisihan sitä voinut jo aikaisemminkin suunnitella. Majoitusta pitää varata, joten saa taas mitä sattuu saamaan. Mutta kuitenkin. Nyt on sitoutumisen aste ainakin se, että kesän yli, jos ei ihmeitä tapahdu. Ollaan perhe. Käydään perheenä kesälomamatkalla. Valitaan lomakohde lasten ehdoilla. Kuitenkin niin, että aikuisetkin jaksaa olla. Ei liian pitkä matka, mutta kuitenkin ihan reilu matka, että tuntuu matkalta. Kesän yli siis ainakin. Kukapa sitä lapsilta veisi kesälomamatkaa.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Ärsytyksestä ja muusta

Riippuukohan ihmisen tai siis tarkemmin ottaen minun sietokykyni ja pinnani nukuttujen tuntien määrästä? Tänään taas mikään ei harmita, kaikki on hyvin. Mieskin on ihan ok. Yöunia 9 tuntia. Toisaalta syynä saattaa olla alkuviikon rennompi meininki töissäkin, kun pahantuulenluoja on työmatkalla. Kaikki kai vaikuttaa? Mutta nukkumisen olen huomannut kyllä vaikuttavan pinnan pituuteen ja se lienee aivan ymmärrettävää.

Yksi päivä miehen kanssa puhuttiin perheneuvojalla käynnistä. Että ainakin meidän perheessä se on saanut aikaan huomattavan selkeän tilanteen parantumisen ja aika äkkiä. Vaikka siis ehkä tästä ei mitään lopullista happy ending-storya tulisikaan, niin siltikin kaikki on paljon, paljon paremmin. Jossain joku kerran ehdotti, että eroa suunnitteleville lapsiperheille pitäisi määrätä perheneuvonta pakolliseksi. Ei ehkä huono ajatus?

Tänään kuitenkaan ei ärsytä mikään, vaikka kaikki on ihan ennallaan. Voisikohan saman saada jostain pillereistä?

Salaisuus

"Jokainen pitää mielellään jonkun salaisuuden. " sanoi tänä aamuna Nalle Luppakorva. Niin kai se on. Että jotain haluaa pitää aivan itsellään. Omana salaisuutenaan. Ei kai sen tarvitse olla iso asia, pienikin riittää siihen, että tuntee asian olevan aivan oma. Mutta isot salaisuudet helposti ahdistavat. Tekee mieli jakaa asia jonkun kanssa. Saada joku samalle puolelle, saman salaisuuden piiriin. Ja jotkut salaisuudet ovat aivan omia, ja jotkut on jakanut jonkun kanssa, mutta ei jonkun toisen kanssa.

Tänään on sellainen olo, että on jo liikaakin salaisuuksia. Tekisi mieli jakaa salaisuudet pois. Tulisivat julkisiksi. Olisi elämä selvempää ja suoraviivaisempaa. Vai olisiko? Vielä sentään muistan, että mikä salaisuus on jaettu kenenkin kanssa. Salaisuus-sanalla on jotenkin mystinen ja jännittävä kaiku. Salaisuus on jotakin hienoa. Mutta eipä se arjessa taida sitä olla.



tiistai 20. maaliskuuta 2012

Johdonmukaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Kotona ja töissä.

Johdonmukaisuus lienee avainsana sekä lasten kasvatuksessa että työyhteisön johtamisessa. Että aikuisen / päällikön sanaan voi luottaa huomennakin, että päätökset ovat oikeudenmukaisia ja johdonmukaisia. Tämä tuli mieleeni tänään molemmissa kohteissa, siis sekä töissä että kotona.

Kotona mies teki epäjohdonmukaisia päätöksiä; ensin loivensi pojan televisiokieltorangaistusta, joka olisi kestänyt vielä tämän päivän, että pääsisi itse helpommalla. Miehen piti nimittäin hoitaa lapset tänään, kun minulla oli oma ilta. Noh. Televisio siis hoiti. Ja äiti. Sitten saunassa mies eväsi pojalta saunajuomat täysin suhteettomana rangaistuksena. Poikahan tunsi joutuneensa suuren vääryyden kohteeksi ja huusi. Ja huusi. Isään ei voi luottaa yhtään. Ensin antaa, sitten ottaa, sitten antaa, sitten ottaa. Aika sama mitä tekee tai jättää tekemättä. Sitten sovintoon tarvittiin vielä äiti. Ei ollut miehestä edes sovintoa tekemään. Ei ollut aikuisen vastuulla sekään.

Töissä törmäsin tänään tähän siten, että delegaatioita oli vähän useampiakin vaatimassa linjanvetoja. Että miten tehdään? Mikä on oikein? Mikä on meidän toimintatapa? Nyt ja huomenna. Yhdessä yksikössä näyttää henkilöstö asettuneen toisiaan vastaan vähän joka asiassa, kun kukaan ei ole linjoja vetänyt. Ovat jokainen omaa mieltään ja riitelevät. Toisessa taas yksi kokee jääneensä yksin ja linnottautuu erilleen. Hänkin haluaa linjanvetoja. Mitä pitää tehdä ja mitä ei? Mihin asti pitää venyä? Missä on raja?

Johdonmukaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Kotona ja töissä.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Ohi menee

Tänään ei näytä tulevan kirjoittamisesta mitään. Kolmas yritys menossa, eikä tämäkään etene. Mietin väillä, että on paljonkin asioita, jotka vaivaavat, mutta jotenkin niistä ei voi kirjoittaa. Useimmiten ne ovat sitä samaa toistoa, jota on jo niin moneen kertaan kirjoittanut, eikä asiat siitä ole kummentuneet tai sitten vain ei pysty kirjoitamaan. Pitää asioita sisällään. Itsellään. Ehkä se on hyväkin. Kaikkea ei kai tarvitse sanoakaan. Vai pitäisikö? Tuleeko asiat valmiimmiksi, kun niistä puhuu? Onko ne asiat vielä pahasti kesken, joista ei voi puhua? Jotka on kuin kaukaisia haaveita, pelkkiä ohikiitäviä ajatuksia?

Mietin yksi päivä, että mistä se muutos alkaa. Milloin se ensimmäinen askel on otettu? Ja milloin toinen? Silloinko, kun puhuu ääneen jostakin. Onko silloin askel otettu? Menty kohti jotakin? Vai sitten vasta, kun tekee jotakin konkreettisia tekoja? Ja kuinka suuria tekoja? Käykö pienikin teko siihen, että askel on otettu? Että on menossa johonkin mihin haluaisi? Nyt ainakin tuntuu, että haluaisin mennä, mutta en pääse liikkeelle. Olen jotenkin tahmea. Kaiken suhteen. Päivät vain valuvat ohi. Kuukaudet. Kohta on jo kesä ja syksy taas. Talvi ja kevät. Elämä menee jossakin muualla, ohi minusta. 

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Aivopesua huomaamattaan

Missä vaiheessa mitäkin pitäisi lapsille opettaa? En nyt puhu potta-asioista tai pukemisesta, vaan asioista. Milloin lapsi on kypsä kuulemaan asioita aikuisten maailmasta? Siis lapsihan kyllä kysyy ja minä vastaan niin, että lapsi vastaukseen tyytyy. Valehtelemaan en rupea, joskus sanon vähän sinnepäin tai jopa koitan hieman siirtää huomiota johonkin toisaalle. Mutta yleensä kyllä kerron niinkuin asiat on. Kuten sen, että lapset saa alkunsa isän siemenestä ja valmiit vauvat tulee äidin jalkojen välistä ulos. Sehän on ihan tavallinen asia. Elämään kuuluva.

Nyt puhun sellaisista asioista, jotka ovat aikuisten keinotekoisen maailman asioita. Meillä nimittäin ei lapset katso televisiosta mainoksia siitä syystä, että meillä katsotaan vain kakkosen lastenohjelmia tai sitten dvd-elokuvia. Nyt viime aikoina on sunnuntaisin kuitenkin katsottu Smurffit kolmoselta. Ja siis myös ne mainokset. Tänään katsotaan neloselta piirrettyä. Ja myös ne mainokset. Mainokset selvästikin hämmentävät suuresti lapsia. Äiti, mikä tuo on? Äiti, miksi tuo sanoi noin? Äiti, voiko noin olla? Äiti, onko tuo totta? Äiti, onko tuo tosiaankin paras? Äiti, tuommoinen me tarvitaan, televisiossa sanottiin niin! Äiti, sinä tarvitset tuon. Kaikki naiset tarvitsee! Lapsille pitää paljon pidemmästi selittää mainoksia, kuin sitä mistä vauvat tulevat. Lapsia selvästikin hämmentää ja valheiden verkko, joka mainoksissa pyörii. Miten sitä itse onkin niihin jo niin tottunut? Mitähän kaikkea aivopesua sitä ottaakin vastaan siitä syystä, että ei edes huomaa? On niin tottunut.

Suuri kuin avaruus

Tänä aamuna isompi heräsi jo ennen puolta kuutta ja pienempi heräsi myös. Nousin siis lasten kanssa ylös. Mies ei noussut, tietenkään, eikä ole noussut vieläkään. Kai se on helppo vain jäädä nukkumaan, jos joku toinen hoitaa aamut? Minustakin joskus olisi. No kuitenkin. Ylhäällä on oltu ja touhuttu kaikenlaista, josta ei tule paljon meteliä. Ihan ensin maistettiin leipää, joka illalla viimeiseksi otettiin leipäkoneesta. Leipä ei ehkä ollut kaikkein kuohkeimmasta päästä, mutta maku oli hyvä. Sitten luettiin kirjoja ja pienempi teki palapeliä. Isommalla oli legoleikki. Sitten luettiin taas vähän kirjoja. Ja nyt katsotaan lastenohjelmaa. Tänään on suunnitteilla retki leikkipuistoon koko perheen voimin. Mennään oikein kaupungin puistoon. Kai se lapsistakin on vaihtelu kivaa.

Juuri äsken isompi tuossa vieressä sohvalla tiedusteli, että rakastanko häntä enemmän kuin pienempää. Sanoin, että rakastan ihan juuri tasan yhtä paljon eli niin paljon kuin on avaruus iso. Isompi siihen, että eihän avaruus lopu koskaan. Minä sanoin, että niin juuri, ja semmoinen on äidinrakkaus. Mukavia aamuja lasten kanssa, näistä saa voimia.

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Pienistä paloista ja ensimmäisistä askelista

Keskustelin ystävän kanssa tänään siitä, että isotkin asiat tulevat valmiiksi pienissä palasissa. Niinhän sitä sanotaan, että ei elefanttiakaan voi syödä kokonaisena, vaan pala kerrallaan. Pienistä paloista ne koostuu usein isotkin asiat. Tottahan se on. Usein vain ajattelee liian suuresti. Näkee sen lopputuloksen ja huomaa, että iso on. Liian iso. Aivan liian iso. Sen sijaan jos katsoisi, että mikä olisi ensimmäinen pieni askel siihen suuntaan. Sitten katsoisi, että mikä on seuraava pieni askel. Ehkä sitä tulisi suuria valmiiksi.

Joillakin ihmisilläon taipumus ottaa ne askeleet. Aloittaa suuret pienistä ja saada valmiiksi. Ja sitten vielä aloittaa seuraava uusi asia ja saada sekin valmiiksi. Ensin kai pitäisi olla se suunta selvillä?

torstai 15. maaliskuuta 2012

Kohteliaisuuksia ja vieraanvaraisuutta

Tänään oli sekä melkoinen kokouspäivä että päivän päätteeksi päivällinen brittiläisten vieraiden kanssa. Vaikka sitä puhuu englantia, niin siltikin aina vähän jännittää juuri brittien kanssa puhumista. Tulee olo, että ei osaa kuitenkaan puhua niin hyvin kuin he. Olisiko hiljaa? Kuitenkin joka kerta, kun brittiläisten kanssa keskustelee tulee sellainen levollinen olo. Brittiläinen ei nolaa toista. Brittiläinen kai luonnostaan osaa käyttäytyä hyvin ja kohteliaasti, vastapuolen puutteet huomioiden. Ja nyt ei ollut kyse mistään korkeakoulutetuista valioyksilöistä, vaan nuorista ihmisistä.

Olin päivällisellä yhdessä erään alaiseni kanssa. Ihailin hänenkin käytöstään. Niin luontevan kohteliasta ja vieraanvaraista. Ihan vaan luonnostaan. Tuli itselle olo, että pitäisikö mennä tapakurssille? On ihanaa olla sellaisessa seurassa, joka käyttäytyy hyvin. Siis kohtealiaasti. Keskustelee aiheista, jotka eivät ketään haittaa, kehuu ruokaa ja miljöötä, kiittelee vieraanvaraisuudesta. Antaa ymmärtää, että on suuri ilo olla juuri meidän kanssamme juuri tänään. Ehkä sitä olisi oppimisen paikka.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Laskennallisesti

Päivän murhe on sähkölasku. Nykyiset alatilukevat mittarit lähettävät pakkasilta hirveitä laskuja. Eihän lasku vuotta kohden sen suurempi ole, mutta kun sen ennakointi käy vaikeaksi. Vaikka talvista isoa laskua odottaa, sen suuruus suututtaa. Että hei hei vain huomisen tilipäivän palkalle, josta haukkaa aimo osan sähkölaskut; sekä nykyinen käyttösähkö, että sen myymättömän talon lämmityssähkö. Loppuosan haukkaakin päivähoitomaksut, vuokra ja luottokorttilasku, jolle on jouduttu ostamaan aivan tavallista ruokaa. Ja joudutaan myös ensi kuussa. Yhden rahantuojan taloudessa tällainen kahden asunnon loukku ei ole oikein kestävä ratkaisu.

Talous ei oikeasti ole niin kuralla kuin voisi luulla. Säästöjä on, mutta säästöt on tarkoitettu äärimmäiseen hätään. Joka ei ole vielä (mutta kohta ehkä on). Olen tottunut keräilemään rahajemmoja. Huomaan heti minkäänlaisen kriisin synnyttyä piilottavani rahaa. Sekä aivan oikeita seteleitä pikku pussukoihin ja laatikoihin, mutta myös jemmatileille pankissa. Nytkin on rahaa molemmilla lapsilla kahdella tilillä (kahdessa eri pankissa) että itselläni jemmatilillä. Kai se raha luo turvallisuutta. Tuntuu, että kun on murhe ja huoli, niin ei halua sen lisäksi olla huolissaan rahasta. Kuolemaa ja työkyvyttömyyttä vastaan on tietenkin vakuutus, sehän selvä. Olisipa kaikki elämän vastoinkäymiset hoidettavissa laskennallisesti.

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Omaa aikaa kalenterista

Päivän saldona on liikaa kahvia ja kakkua, sopivasti edenneitä asioita ja liian vähän aikaa keskittyä. Töissä siis. Muutoin päivä on edennyt varsin hyvin. Lapsilla on tänään päiväkodissa valokuvaus. Isompi harjoitteli aamulla peilin edessä ilmeitä, joita voisi kameralle näyttää. Käskin olemaan kunnolla, melkein kai oli ollutkin. Muutoin minulla on menossa ilta lasten kanssa. Sauna on lämpiämässä, lastenohjelmat menossa.

Minulla ja miehelläni on ollut aika ajoin käytössä ns. omat illat. Oma ilta kestää klo 17-21 ja silloin voi tehdä mitä haluaa. Kotonakin saa olla, jos haluaa, mutta kotitöiden ja lastenhoidon vastuu on sillä toisella. Kummallakin on kaksi omaa iltaa viikossa. Tämä käytäntö meillä oli pari vuotta sitten jonkin aikaa ja nyt se on elvytetty uudelleen. Minun iltani ovat sunnuntai ja tiistai. Miehellä on maanantai ja torstai. Eilen olin oman iltani kotona, mutta mies meni lasten kanssa pulkkamäkeen. Tänään mies on kotona ja pelaa peliä, minä hoidan lapset. Huomenna ehkä käyn kaupungilla ja kävelyllä. Omassa illassa on se hyvä puoli, että omaa aikaa saa riitelemättä. Kalenterin mukaan. Oma aika on vapaassa harkinnassa. Voi tehdä jotain tai olla tekemättä. Mihinkään harrastuksiin en ole omaa iltaa sitonut, vaikka niinkin voisi tehdä. Omista illoista kiinni pitämisessä on tietenkin oma hommansa, ja siksi ne välillä jäivätkin. Toivotaan parempaa menestystä tälle uudelle yritykselle.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Ilman valitustakin?

Näyttää jälleen tämä blogi valuvan pelkkään valitukseen. Ei se taida arki valittamalla taaskaan kummentua. Kaivetaanpa siis iloisia asioita tälle päivälle. Juuri lopettelin ompeluhommia pienemmän kanssa. Pienemmällä oli neula ja lankaa ja pala kangasta. Osasi pistellä lankaa edestakaisin. Keskittyminen vain ei ollut kovin pitkäaikaista, kun piti saada jo isompi kangas, josta voisi tehdä majan. Ja näin tehtiin. Itse ompelin yhden keskeneräisen valmiiksi ja sen lisäksi korjasin kaikenlaista. Yhdet housut, pojalle haalarin ja parit rukkaset, oman pyjamani. Korjaamalla säästää aika summan ja sen lisäksi korjaukset tulevat nopeasti valmiiksi, joten niistä saa äkkiä hyvän mielen.

Lisää hyvää mieltä on tarjolla, kunhan pääsen itseni kanssa sopuun reseptistä. Uusi kakkuvuokani kaipaa selvästikin uutta kokeilua. Iltapäiväkahvit kera kahvikakun. Hyvä sunnuntai siltä osin. Mitähän muuta positiivista? Viime öiset unet. Nukahdin lasten kanssa yhdeksän aikaan ja parilla herätyksellä nukuin aina kuuteen saakka, jolloin esikoinen heräsi. Jaksaa tämän päivän ja saa voimia ensi viikolle, joka onkin taas työntäyteinen. Iltamenoja ei onneksi ole kuin yhtenä iltana, eikä sekään kovin pitkään.  Kai se tästä taas, ilman valitustakin.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Maailmoja

Olin pienemmän kanssa tänään syntymäpäivillä. Päiväkodissa heillä on kolmen tytön erottamaton porukka, joka leikkii keskenään kaiken päivää. Yksi tästä joukosta täytti tänään vuosia. En ole ollut missään tekemisissä perheen kanssa aiemmin. En siis tunne vanhempia, lapsen taustoja tai muuta. Tiedän vain tytön. Meidän tytön kaverin. Osoite annettiin ja kellonaika. Valmistauduttiin paketoimalla lahja (ei liian hieno, ei liian huono, neidin itsensä suosittelema) ja pukemalla mekko päälle. Myös äidille. Osoite navigaattoriin ja menoksi.

Talo osoittautui jo ulkopäin varsin äveriääksi, eikä sisäpuoli tuottanut siinä suhteessa pettymystä. Selkeästi rahaa oli. Tytön huone oli maulla ja rahalla sisustettu vaaleanpunaiseksi unelmaksi. Leluja oli kaapit täynnään, toinen toistaan hienompia. Meidän neiti oli omatekoisissa helmissä ja tuttavalta perityssä mekossa hieman eri maailmasta, mutta pitäähän niiden maailmojen kohdata.

Menossa oli jonkinlainen sukukokoontuminen syntymäpäivien nimissä. Minä ja tyttäreni olimme kai ainoat ulkopuoliset, kun tämä kaveriporukan kolmas äitineen ei ollut vielä tullut. Jonkinlainen uusioperhekuvio oli kyseessä, kun minulle esiteltiin mies ja miehen tytär ja päivänsankari puhui, että hänellä on semmoisia ja tämmöisiä isän luona.   Vaikka oli juhlapäivä, niin kovin oli siellä rahan keskellä vakavia naamoja. Tai ehkä niin vakavia, mutta jotenkin. Sankarin äiti vaikutti jotenkin ulkopuoliselta omassa kodissaan. Kaikki oli viimeisen päälle, lelut, tarjoilut, sisustus. Mutta jotenkin onni puuttui? Sellaisia ne ovat. Maailmat.

Suuret teot

Tällä viikolla olen miettinyt omia tarpeitani. Siis miettinyt vain, en mitään ole millekään asialle tehnyt. Että mikä on oikein ja kohtuullista, mikä on riittävää, mihin on oikeus? Mikä on tarpeellista? Mikä on perusoikeus? Ja mikä on jotain sellaista, joka ei kaikille kuulu?

Heti alkuviikosta tämä pohtiminen lähti liikkeelle työpaikalla, jossa tuli keskustelua palkasta. Mikä on oikea ja kohtuullinen palkka uudessa tehtävässä? Miten palkan riittävyys täytyy arvioida? Suhteessa toisiin samantasoisiin? Suhteessa osaamiseen ja ammatillisiin näyttöihin? Suhteessa kokemukseen? Palkkakeskustelu ei mennyt aivan toiveideni mukaan, mutta itse rahaa suurempi asia oli se kokemus, että minä en kelpaa. En ole mitään, en kukaan. Joku vain, joita tulee ja menee ja saa tullakin ja mennäkin. Ihmisvirtaa, ihmiskarjaa työelämän rattaissa. Joku satunnainen kävijä. En minä.

Onko ihmisellä oikeus olla olemassa? Siis itsenään? Vai olemmeko kaikki vain pieniä osasia maailman juoksussa? Joitakin, jotka tulevat ja menevät? Ovat hetken? Häviävät? Onko meidän tekemisillämme loppujen lopuksi niin väliä? Historiankirjoituksista luemme ihmisistä, jotka ovat muuttaneet maailmaa. Tehneet asioita toisin. Olleet rohkeita. Ja sitten on meitä, joita mahtuu tusinaankin parikymmentä. Joiden elämän suuret teot ovat lumityöt ja kauppakassit. Onko meillä merkitystä?

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Täydellistä naistenpäivää

Miehellä oli hyvä yritys tehdä naistenpäivästä ikimuistoinen naistenpäivä. Ruusut odottivat, pihvit ja perunat, punaviini. Sauna lämmitetty. Kaikki oli varsin täydellistä. Miten minusta ei tuntunut miltään?

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Siitäs saavat

Väsymystä havaittavissa. Valvoin viime yönä melkein kolme tuntia erään työasian takia. Tai no olisko se edes työasia, ehkä se oli henkilökohtainen, mutta töihin liittyvä. Heräsin johonkin ääneen ja sitten vain asia pyöri päässäni. Nousin ylöskin ja menin takaisin sänkyyn. Viiden aikaan esikoinen kömpi viereen ja käsi hänen kädessään nukahdin heti. Kunnes herätyskello soi kohta kuuden jälkeen.

Huomenna on töissä päivä, johon minun piti valmistautua tavallista paremmin. Töissä on kuitenkin ollut ehkä tavallista kiireempi ja siinä kiireen keskellä pidin aivan tavallisen talviloman. Joten valmistautuminen jäi eiliseen iltaan ja tähän iltaan. Tänään vielä mies myöhästyi kotiintulosta, joten se olin minä, joka haki lapset, laittoi ruuan, hoiti tiskit ja odotti, että pääsisi lähtemään. Ja pääsinkin kuudelta ja olin töissä kymmeneen. Pieni ylimääräinen iltavuoro siis.

Huomiseen on kuitenkin valmistauduttu. Jopa ehkä ylitiöpäisesti. En siten, kuin odotetaan, vaan omalla laillani. Hyvin tietenkin, mutta otan esille asioita, joita ei ehkä haluta kuulla. Siitäs saavat, kun teettävät liikaa töitä. Kuulkoot nyt sitten asiani.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Ei vain unelmissa, vaan elämässä.

Eilisen hyvän tuulen yksi syitä on useita. Yksi syy on loma. Vaikka loma miehen kanssa onkin rasittava, niin onneksi sain olla välillä lastenkin kanssa keskenään ja välillä jopa yksin. Loma huipentui  ihanaan viikonloppuun ilman miestä vain lasten kanssa. Vaikka pidän paljon töistäni, niin kyllä sitä ihminen välillä tarvitse irtiottoa niistä rutiineista. Toinen syy hyvälle tuulelle oli se minulle läheinen ihminen, joka siellä töissä on. Oli mukava nähdä viikon jälkeen. Ylipäätään on hyvä olla niiden ihmisten lähellä, joiden luona on hyvä olla.

Kolmas syy eiliseen hyvään tuuleen löytyy varmaankin viime viikolla käymistäni keskusteluista erään ihmisen kanssa (terveiset vaan sinulle, kun kuitenkin luet). Olen käynyt rakentavaa keskustelua parisuhteista, elämästä, olemisesta, toiveista ja tarpeista ja niiden oikeutuksesta, unelmista. Siitä, mitä ihmisten elämään kuuluu ja pitäisi kuulua. Ja miten kaikki ottaa aikansa. Minulle on tullut toivottomuuden sijaan olo siitä, että vaikeatkin asiat selviävät. Tilanteet muuttuvat toisiksi. Ei vain unelmissa, vaan elämässä. Ehkä tämä siis tästä kuitenkin selviää.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Oleminen

Tänään oli loman jälkeen ensimmäinen työpäivä. Olin heti aamusta hyvällä tuulella. Oli kiva olla töissä. Hyvä fiilis. En kylläkään saanut aikaan niin paljon kuin olin ajatellut, mutta sen nyt tietenkin selittää sähköpostiin ja pöydälle loman aikana kertyneet rästit.  En juuri lannistunut edes päivän pienistä vastoinkäymisistä. Tai no mikä on pieni ja mikä suuri?

Ehkä sitä kuitenkin ihminen on välillä loman tarpeessa. Tarvitsee sitä, että on vain. Ilman aikataulua. Viettää aikaa lastensa kanssa. Leipoo kakkuja ja ompelee. Laskee pulkkamäessä. Vaikka en ole sen tyyppinen ihminen, että haluaisin täyttää kaikki päiväni näillä, niin kai se välillä on ihmiselle varsin terveellistä. Oleminen. 

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Ainakaan vielä.

Mies lähti eilen aamulla toiselle paikkakunnalle ystävänsä luokse yökylään. Viettävät siellä poikamieselämää. Juovat itsensä baarissa tainnoksiin, puhuvat jotain miesten juttuja. Minä olen ollut lasten kanssa kotona. Meillä on ollut oikein mukavaa. Rauhallista. Rentoa. Kiukuttelua ei juuri ole ollut, ei äidillä eikä lapsilla. Pihalla on oltu useampaan otteeseen, monenlaista mukavaa on tehty. Käytiin kävellen lähikaupassa, ostettiin saunalimpparit ja Muumi-tikkarit. Kumpikaan ei valittanut matkan pituutta, reippaillen se meni pienimmältäkin.

Näitäkin kirjoituksia on ollut aiemminkin. Mies pois, minä lasten kanssa = kaikki hyvin. Olo rauhoittuu, mieli tasaantuu. Kaikki on keveämpää. Luin eilen monta tuntia omia kirjoituksiani. Kovin näyttää lyhyiltä ne hetket, kun on hyvä olla. Kovin oli pienissä asioissa se ilo ja onni kiinni. Hetkissä. Ei itse elämässä.

Tänä aamuna puhuin siskoni kanssa taas kerran tästä tilanteesta. Sisko sanoi minulle, että ei ole minun vallassani miehen hyvää mieltä suojella. En minä voi miestä suojella siltä, että juoko hän, käykö hän koulunsa, hoitaako hän velvollisuutensa. Vaikka olen läsnä ja yritän, silti mies tekee mitä tekee. Kun en ole läsnä, mies tekee aivan samoin. Jos tiemme lähtevät erilleen, mies todennäköisesti keskeyttää koulunsa, vaipuu ja taantuu, mutta sen hän saattaisi tehdä minunkin kanssani. En minä voi aikuista miestä suojella koko elämää. Ymmärrän siis tämän, vaikka en kykene sen mukaan toimimaankaan. Ainakaan vielä.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Kevään valo ja arki

Tänään on kevätpäivän tuntua. Aurinko paistaa melkoisen lämpimästi, vesi alkaa tippua räystäiltä. Kevään linnut jo laulavat. Aurinko paistaa ikkuinoista ja näyttää niiden likaisuuden. Jotenkin pölykin näkyy kovin selvästi tässä huimaavassa valossa.

Mitähän kevät ihmisille merkitsee? Blogiin tultaessa hakusanoissa alkaa taas kiriä kevääseen liittyvät hakusanat. "Ajatuksia keväästä" lienee kärjessä. Aivan sama oli viime keväänä. Mikä on olo niillä ihmisillä, jotka etsivät kevään hakusanoilla? Haluavatko fiilistellä ensimmäisiä auringonsäteitä ja vesipisaroita? Vai onko kevät ahdistavaa aikaa? Tuntuuko lisääntyvä valo näyttävän pölyjen lisäksi elämän epäkohdatkin? Näyttäytyykö elämä ja sen valinnat paljaina? Kun aurinko vain paistaa ilman suojaavaa lehtiverhousta, noin niinkuin kuvaannollisestikin.

Minusta ainakin tuntu taas tänään, että elämä näyttäytyy jotenkin paljaana. On auringossa avoimena ja arvosteltava. Itselleni nimittäin. Valinnat eivät monilta osin näytä kovin hyviltä, mutta niiden kanssa on nyt elettävä. Ainakin toistaiseksi. Arkea pehmentämään olen tällä viikolla vaihtanut kukkiin mullat ja leiponut kakkua. Juuri tulin lasten kanssa ulkoilemasta. Tavallinen arki jotenkin toimii sinä lehtiverhona aurinkoa vastaan. Arki pehmentää valoa. Päivä kerrallaan.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Kemiallisia hormoneita

Söin aikoinaan monta vuotta e-pillereitä, kuten kovin monet nuoret naiset vakituisessa parisuhteessa tekevät. Se oli osa luonnollista kehitystä. Helppo ja vaivaton, turvallinen ja varma. Asiantuntijat suosittelevat. Ei niin pahan hintainen. Ei kun vain paketista nappi naamaan kerran päivässä ja asia on selvä. Monta vuotta syötyäni minusta alkoi tuntua, että kemialliset hormonit sekoittavat minua. Tukahduttavat tunteideni ääripäät. En ollut iloinen, en surullinen. Olin vain. Olin varma, että se johtui kemiallisesta häiriöstä ja siirryinkin luonnomukaisempaan ehkäisyyn. Tai no jos ihan tarkkoja ollaan, niin ehkäisy oli lähes tarpeetonta parisuhteen onnettomasta tilanteesta johtuen. Tunteet palasivat. Vahvasti.

Vuoden verran pienimmän syntymän jälkeen minulle asennettiin hormonikierukka. Siinä vasta verrattoman vaivaton tapa ehkäistä ei-toivottua jälkikasvua. Kierukka sisälle ja viisi vuotta selvää peliä. Kerran vuodessa tarkastus ja sillä selvä. Mutta nyt minusta alkaa tuntua, että taas olen joutunut tähän hormonikierteeseen. Jotenkin mikään ei tunnu miltään. Kaikki on ihan sama vaan. Antaa olla. Ei haittaa. Suuri ilo, suuri suru. Molemmat jotenkin ovat pois. Onkohan nämä kemialliset hormonivalmisteet kovin terveellisiä?

Pikkuompeluksia

Kävin pikkuisen kanssa kangaskaupassa toissapäivänä ostamassa vetoketjun. Vetoketjua tarvitaan keskeneräiseen, noh, jakkuun. Tai no mikähän se nyt on. Sellainen sisätakki. Villatakin korvike. Kaava oma, kuten yleensä. Kangasvalinta hieman erikoinen. Pidän ompelemisesta paljon, ja muistakin käsitöistä. Nyt niille ei ole aikaa juuri ollut, mutta pikkuisen kuitenkin. Tänään voisin ottaa ompelukoneen esille ja tehdä keskeneräisiä valmiiksi ja korjata muutamia rikkimenneitä. Samalla voisi ommella jonkin mieltä piristävän iloisuuden, kirkkaista väreistä.

Eilen värjäsin housut. Olihan ne väriset jo aiemminkin, mutta eivät silmää miellyttävät. Samalla värjäsin yhdet lasten collegehousut, pikkuisen yöpaidan ja pätkän valkoista kangasta. Usein laitan värjäyksiin pätkän valkoista kangasta ja niin minulla on kankaanpaloja, joita voi käyttää pikkuompeluksiin. Vaikkapa vuorikankaaksi tai taskuihin tai mitä milloinkin ompelee.

Käsillä tekeminen on mukavaa, näkee tuloksen heti ja voi olla tyytyväinen tai tyytymätön selkeästä syystä. Se on vähän samaa minulle kuin siivoaminen tai leipominen. Tulos näkyy heti ja yleensä siitä saa hyvän mielen. Tulee valmista. Vaikka saattaa ne kyllä keskenkin jäädä...

torstai 1. maaliskuuta 2012

Flunssankarkoitus

Flunssa tekee tuloaan. Heräsin tähän aamuun räkäisenä ja kurkku kipeänä. Jos nyt hyviä puolia etsii, niin olen lomalla jo valmiiksi, joten ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä. Sen lisäksi lapsetkin ovat vielä puolikuntoisia omasta flunssastaan, joten ei ole paineita mihinkään suureellisiin ulkoiluihin. Ollaan siis kotosalla. Katsellaan lastenohjelmia, isompi halusi pelata konsolilla jonniinlaista autopeliä. Taitaa tulla yöpaitapäivä.

Noin yleisesti ottaen uskon flunssankarkoituksessa perinteisiin keinoihin. Kovaa saunomista ja tiukat löylyt, kuumaa juotavaa, C-vitamiinia ja lepoa. Otan minä joskus jotain lääkettäkin, jos olo kovin huononee ja on silti pakko mennä ja jaksaa. Ja nenää huuhtelen suolavedellä. Lasten osalta uskon, että on koko talvi päästy vähillä sairastamisilla nimenomaan saunan ja sen lisäksi mustikkasopan ansiosta. Jos näillä selviää, niin hyvä. Mihinkään korvatulehduskierteisiin ei ole jouduttu, eikä muihinkaan. En kyllä usko, että oikeasti äidin tekemisillä on paljonkaan tekemistä sen kanssa, kuinka lapset sairastaa. Taitaa olla jotain geneettistä?

Toivotan teille kaikille tervettä päivää!