Johdonmukaisuus lienee avainsana sekä lasten kasvatuksessa että työyhteisön johtamisessa. Että aikuisen / päällikön sanaan voi luottaa huomennakin, että päätökset ovat oikeudenmukaisia ja johdonmukaisia. Tämä tuli mieleeni tänään molemmissa kohteissa, siis sekä töissä että kotona.
Kotona mies teki epäjohdonmukaisia päätöksiä; ensin loivensi pojan televisiokieltorangaistusta, joka olisi kestänyt vielä tämän päivän, että pääsisi itse helpommalla. Miehen piti nimittäin hoitaa lapset tänään, kun minulla oli oma ilta. Noh. Televisio siis hoiti. Ja äiti. Sitten saunassa mies eväsi pojalta saunajuomat täysin suhteettomana rangaistuksena. Poikahan tunsi joutuneensa suuren vääryyden kohteeksi ja huusi. Ja huusi. Isään ei voi luottaa yhtään. Ensin antaa, sitten ottaa, sitten antaa, sitten ottaa. Aika sama mitä tekee tai jättää tekemättä. Sitten sovintoon tarvittiin vielä äiti. Ei ollut miehestä edes sovintoa tekemään. Ei ollut aikuisen vastuulla sekään.
Töissä törmäsin tänään tähän siten, että delegaatioita oli vähän useampiakin vaatimassa linjanvetoja. Että miten tehdään? Mikä on oikein? Mikä on meidän toimintatapa? Nyt ja huomenna. Yhdessä yksikössä näyttää henkilöstö asettuneen toisiaan vastaan vähän joka asiassa, kun kukaan ei ole linjoja vetänyt. Ovat jokainen omaa mieltään ja riitelevät. Toisessa taas yksi kokee jääneensä yksin ja linnottautuu erilleen. Hänkin haluaa linjanvetoja. Mitä pitää tehdä ja mitä ei? Mihin asti pitää venyä? Missä on raja?
Johdonmukaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Kotona ja töissä.