lauantai 28. heinäkuuta 2012

Vanhoista tavoista uusiin


Vuodatuksen aiheuttaman kirjoitustauon aikana on suurin osa tavarasta siirretty vanhaan kotiin. On ihmetelty sitä, että kuinka kiva koti meillä onkaan. Lapset ovat juosseet sisälle ja ulos, vettäkin satoi monta päivää. Miehen kanssa on ollut parempia ja huonompia päiviä. Enemmän niitä parempia. On opeteltu uutta elämisen rytmiä tässä talossa, jossa entinen rytmi oli niin kovin surkea. Samaan aamukahvipöytään on mahduttu. Nukkumisetkin järjestettiin nyt siten, että miehellä ei ole juuri mahdollisuuksia väistää velvollisuuksiaan isänä yölläkään.

Vanhat tavat toimia tutussa ympäristössä ovat yllättävän tiukassa. Meillä uusiin tapoihin on auttanut se, että olimme melkein vuoden pois. Osa kaikesta huonosta on unohtunut ja on tullut uusia tapoja toimia täällä perheenä. Näin varmasti ei olisi käynyt, jos olisimme olleet tässä koko ajan. Olisi ollut huomattavasti vaikeampaa löytää uusia toimintatapoja. Nyt on mietitty, että miten mikäkin pitäisi tehdä, ettei vanha toistuisi.

Kaikella on tarkoituksensa.



torstai 26. heinäkuuta 2012

Jälleen täällä

Kaikkeen sitä tottuukin. Kuten Vuodatukseen. Pidin Vuodatuksen kaatumisen aikana blogia muualla, mutta ei se tuntunut samalta. Aivan kuin päiväkirja olisi ollut väärällä viivoituksella tai terapeutti kesälomalla ja sijainen paikalla. Olen siis iloinen Vuodatuksen "heräämisestä" ja palaan tänne iloisin mielin. Kunhan kokoan ajatukseni, niin kirjoitan kuulumiseni.

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Onnea on...


Eilen ja tänään onnea oli:
  • puukiukaan pehmeät löylyt
  • paljaat varpaat nurmikolla
  • aamukahvi terassilla
  • lasten riemu saippuakuplista
  • hyvin onnistunut kompostimulta
  • pitkät unet vinon katon alla
  • savun haju koivuhaloista
  • grillimakkara ja uudet perunat
Kyllä jotain vähemmän onneakin oli, mutta nämä nyt päällimmäisenä. Kyllä tästä jonkun hinnan on valmis maksamaan. Ei mitään saa ilmaiseksi. Ihanaa päivää kaikille!

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Tunteet herkällä


Eilen oli tunteet pinnassa. Lähdettiinkin aika ex tempore vanhaan ja siis kohta taas ainoaan kotiin yöretkelle. Patjat lattialle ja evästä mukaan. Lapset juoksentelivat pihalle ja sisään. Puhalsivat saippuakuplia ja kiikkuivat. Istuin terassilla katsomassa menoa ja mietin, että on minulla täytynyt olla paha olo, että vapaaehtoisesti olen tästä kodista luopunut. En kai enää muistakaan, että kuinka paha.

Lämmitettiin sauna ja saunassa sitten tuli itku. Saunaremontti valmistui muutama päivä ennen nuorimmaisen syntymää. Silloin otin ensilöylyt siinä saunassa ison mahani kanssa. Mieleen muistui kaikkia muitakin juttuja. Varmaan olisivat unohtuneet, jos ei välillä olisi oltu kotoa pois. Hyviä ja huonoja juttuja. Lasten syntymät. Remontit. Juhlat. Ja sitten se kaikki paha olo mikä oli.

Olen sitä mieltä, että kaikella on tarkoituksensa. Ehkä on.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Sairauspostaus


Joskus blogin alkuvaiheissa kirjoitin siitä, että olen sairas. Yleensä tauti ei vaivaa arjessa, useimmat päivät ovat aivan "terveitä". Mutta onhan se olemassa. Itselläni on jokapäiväinen pistoslääkitys. Jonkinverran pahenemisvaiheita on ollut, mutta niistä on selvitty. Ne ovat olleet yleensä raajojen hallintaan liittyviä; käden ja jalan toiminta ei ole sitä, mitä haluaisi. Näkökin oli yhdessä vaiheessa toisesta silmästä hyvin sumea, mutta kyllä sekin siitä parani. Jonkinverran on tuntomuutoksia ja -puutoksia, mutta ei siten, että elämä siitä häiriintyisi. Väsymys on yleisin oire, mutta toistaiseksi sekin on lepäämällä mennyt.

Sen sijaan minua usein mietityttää taudin vaikutus psyykkiseen puoleen. Kuinka paljon tekemiini päätöksiin vaikuttaa se, että en ole terve? Pelkäänkö tulevaisuutta enemmän? Vai vähemmän? Elänkö tässä päivässä enemmän vai vähemmän siksi, että olen sairas? Joinakin päivinä tuntuu, että olen kyvytön tuntemaan. Toisinaan tuntuu, että tunnen vahvasti. Teenkö päätöksiä niinä päivinä ja onko ne silloin minun päätösiäni vai taudin? Väsynenä ja stressaantuneena huomaan olevani keskittymiskyvytön ja äreä. En pysty pitämään mielessäni asioita siten kuin haluaisin. Toisina päivinä olen ahdistunut. Olenko minä oikeasti vai luulenko olevani? On vaikea myöntää itselleen olevansa kuitenkin sairas. Voi mennä vielä monta vuotta ennen kuin myönnän, että elämä nyt vain meni näin. Silloin ehkä niitä sairaita päiviä on enemmän kuin terveitä. Kuinka paljon tulevaisuuden suunnitteluun vaikuttaa sekin, että ehkä sittenkin on hyvä, että rinnalla on joku joka tuntee minut näiltä kaikilta puolilta? Että ei tarvitse jollekin uudelle ihmiselle kertoa, että elämä ei sitten jatku näin, vaan se muuttuu. Vai ottaako riskin olla yksin?