sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Sairauspostaus


Joskus blogin alkuvaiheissa kirjoitin siitä, että olen sairas. Yleensä tauti ei vaivaa arjessa, useimmat päivät ovat aivan "terveitä". Mutta onhan se olemassa. Itselläni on jokapäiväinen pistoslääkitys. Jonkinverran pahenemisvaiheita on ollut, mutta niistä on selvitty. Ne ovat olleet yleensä raajojen hallintaan liittyviä; käden ja jalan toiminta ei ole sitä, mitä haluaisi. Näkökin oli yhdessä vaiheessa toisesta silmästä hyvin sumea, mutta kyllä sekin siitä parani. Jonkinverran on tuntomuutoksia ja -puutoksia, mutta ei siten, että elämä siitä häiriintyisi. Väsymys on yleisin oire, mutta toistaiseksi sekin on lepäämällä mennyt.

Sen sijaan minua usein mietityttää taudin vaikutus psyykkiseen puoleen. Kuinka paljon tekemiini päätöksiin vaikuttaa se, että en ole terve? Pelkäänkö tulevaisuutta enemmän? Vai vähemmän? Elänkö tässä päivässä enemmän vai vähemmän siksi, että olen sairas? Joinakin päivinä tuntuu, että olen kyvytön tuntemaan. Toisinaan tuntuu, että tunnen vahvasti. Teenkö päätöksiä niinä päivinä ja onko ne silloin minun päätösiäni vai taudin? Väsynenä ja stressaantuneena huomaan olevani keskittymiskyvytön ja äreä. En pysty pitämään mielessäni asioita siten kuin haluaisin. Toisina päivinä olen ahdistunut. Olenko minä oikeasti vai luulenko olevani? On vaikea myöntää itselleen olevansa kuitenkin sairas. Voi mennä vielä monta vuotta ennen kuin myönnän, että elämä nyt vain meni näin. Silloin ehkä niitä sairaita päiviä on enemmän kuin terveitä. Kuinka paljon tulevaisuuden suunnitteluun vaikuttaa sekin, että ehkä sittenkin on hyvä, että rinnalla on joku joka tuntee minut näiltä kaikilta puolilta? Että ei tarvitse jollekin uudelle ihmiselle kertoa, että elämä ei sitten jatku näin, vaan se muuttuu. Vai ottaako riskin olla yksin?