lauantai 12. maaliskuuta 2016

Hihalaudan sileä pinta

Kiertelin tänään naapuripitäjän kirpputoreilla. Hirvittävä määrä tavaraa, parempaa ja huonompaa. Ostin pari pientä kaunista kulhoa ja vanhaan kahviastiastoon pari pullalautasta, kun sattuivat kohdalle. Olisi kai sitä tavaraa ollut ennestäänkin, mutta ei kai näistä haittaakaan ole.

Saunassa illalla muistelin J:lle vanhoja kirpparilöytöjäni. Niinkuin sekin hihalauta, jolla voisi silittää paidan hihan sileäksi, vaan ei tule silitettyä. Lauta kulkee silti muutosta toiseen, koska se on kaunis ja ostin sen opiskeluaikoina nuorena tyttönä uudessa opiskelukaupungissani. Runko patinoitunutta puuta, lauta päällystetty valkaisemattomalla pellavakankaalla, sisällä pehmikkeenä ties mitä. Muistan lautaa katselessani sen uuden edessä ihmettelevän fiiliksen, joka silloin oli. Maailma on avoinna edessäni!

Kohta ehkä pitää miettiä tavarasta luopumista. Vanhasta kodista on tarjous. Ehdollinen kyllä, edellyttää edellisen asunnon myyntiä ensin, mutta tarjous kuitenkin. Vanhassa kodissa on käytännössä lähes kaikki tavarat paikoillaan. Lasten huonekalut ja tavarat on täällä ja vaatteet ja tärkeimmät kirjat, muutama huonekalu, sekalaisia käsityötarvikkeita, mutta muutoin talo on tavaraa täynnä. Ja tämä koti täällä on aivan kaikella tarpeellisella varustettu. On siis yksi omakotitalollinen ylimääräistä. Pitää miettiä, että onko tämä minulle tärkeä, onko sinulle? Ja yhdessä luopua turhasta. Tai rumasta. Tai sellaisesta, jolla ei ole merkitystä. Johon ei liity muistoja.

Ehkä niille mekityksellisille paikka löytyy. Loput kai joutaakin.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Vailla vikaa

Miten sitä niin mielellään ajattelisi, että parisuhteen ongelmat on sen toisen vika. Siis ei minun. Tässä tapauksessa J:n. Kokonaan. Minä olisin viaton pulmunen, puhtoinen. Vailla vikaa. Mutta eihän se niin taida  mennä.

Näennäisesti kriisimme on J:n vika. Mutta mikä ajaa J:n siihen,  että hän kriisiyttää suhteemme? Varmaan J:n omat selvittämättömät elämäntuskat, mutta varmaan osaltaan minä. Miksi J ei koe voivansa selvittää kanssani elämäntuskaansa? Miksi ei tule kainaloon ja pyydä apua? Mitä kaikkea minä tein edesauttaakseni kriisin syntyä? Miksi en ollutkaan sen luottamuksen arvoinen, jonka J olisi tarvinnut?

Sitä todellakin luulee oppineensa jotakin elämässään. Kun alunperinkin valitsee sielunkumppanin, puoliskon, on häviävän pieni mahdollisuus, että suhde kriisiytyy. Vai onko? No  häviävän pienen mahdollisuuden voi estää olemalla hyvä vaimo. Hoitaa osansa kotitöistä ja menoista, antaa toiselle omaa tilaa, on silti lähellä ja vaalii yhteistäkin aikaa. Ei nalkuta joutavista. Vai voiko silti estää? Ei taida voida.

Ihmisten pitäisi olla ehjiä ja kokonaisia, sinut itsensä ja maailman kanssa, jotta parisuhteet välttyisivät kaikilta ristiriidoilta. Minä ainakaan en ole ehjä ja vailla vikaa, eikä ole J:kään. Siispä kipuilemme kriisissämme. Onneksi sentään toistemme lähellä, kosketuksessa. Ehkäpä kasvamme ehjemmiksi.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Mykkäkoulua ja rakkautta

Blogi on ollut alusta asti kriisiensetvimistarkoitukseen. Isompien ja pienempinå. Minulla ei ole kovin paljoa ihmisiä, joille voisin puhua, kun asiat painavat mieltä ja kai siinä on se kulissien pystyssä pysymisen ajatuskin. Ja nyt joukko on varmaan entisestään pienentynyt, kun tulee sellainen onnistumisen pakko toisessa avioliitossa.

Mutta tänään on paremmin kuin eilen. Rakastan J:tä hänen puutteistaan huolimatta. Minulla ei ole tarvetta muuttaa häntä toiseksi. Tietenkin parisuhteemme pahin vihollinen eli alkoholinkäyttö on muutosta vailla, mutta J itsessään ei ole. Minun pitää vain oppia tulemaan toimeen asioiden kanssa.

J on usein aika jyrkkä. Ei ehkä tarkoita, mutta ei osaa pehmentää sanomisiaan, eikä ilmaista tunteitaan. Tuiskahdus ja sitten mökötys ja mykkäkoulu ovat J:n tapa reagoida epämieluisiin asioihin. Ei keskustelua eikä kompromissin hakemista. Suu viivalle ja tiukka puhumattomuus. Olen jo oppinut, että on ihan turha silloin hakea kontaktia. J ei pysty. Annan hänen olla aikansa. Ehkä kokeilen kepillä jäätä parin tunnin päästä. Yleensä J itse palautuu tavalliseksi, kunhan on valmis. Alussa hätäännyin näistä mykkäkouluista. Nyt menen tekemään omia juttujani tai leikkimään lasten kanssa. Olen kuin en häntä tarvitsisikaan. Mihinkään. Mököttäkööt.

Asiantuntijat sanovat, että mykkäkoulu riitelytapana voi olla tuhoisaa parisuhteelle. Minusta ei välttämättä. Mykkäkoulu antaa aikaa setviä tunteitaan. Kumpikaan ei sano suutuksissaan asioita, joita ei tarkoita. Lapset eivät joudu kuuntelemaan riitelyä. Sitten kun aikaa on riittävästi kulunut, mykkäkoulu selvitetään kainalossa.

Kyllähän tämä aiheuttaa sen, että jos johonkin oli aie mennä tai jotain oli aie tehdä yhdessä, varon tekemisiäni ja sanomisiani jos J tuntuu kireältä. Koska jos mykkäkoulu pamahtaa päälle, se estää kaiken toiminnan. Koitan suunnilleen kulmakarvojen asennosta lukea, että mitä mieltä J on, että voin myötäillä. Annan usein omista toiveistani periksi ilman että J edes tietää minun olleen jotakin mieltä. Mutta onko sillä omalla mielipiteellä aina niin väliä?

Eilisessä kirjoituksessa mainitun parisuhdekriisin setviminen etenee mielestäni hyvään suuntaan. Eilen yksi mykkäkoulu (minä silläaikaa leikin pienemmän kanssa nukeilla ja pelasin muistipeliä ja sitten katsoin Hercule Poirotin) ja sitten kainalossa minun yksinpuheluni siitä, että miltä minusta tuntuu ja mitä ajattelen. J:n vastaus: silitys ja "rakastan sinua". Eiköhän tästä hyvä tule.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Arkea ja muutakin

Julkaisin tänään tekstin. Varmaan olin niin vihainen. Minulla ja J:llä on meneillään eräänlainen parisuhdekriisi, mutta ei se taida täällä parantua. Ehkä se ennemminkin parantuu puheella ja kainalolla, jota sitäkin on tehty. Otin siis tekstin pois.

Joskus pitää olla vihainenkin. Joskus viha on ihan hyväksi. Ei voi säilöä kaikkea sisäänsä. Pitää joskus huutaa asiansa kaikkien kuuluviin. Niinkuin tein. Paitsi toisin kuin sen huudon, tämän saa poiskin.

Ja arjen huomio: aurinko paistoi ja räystäästä tippui vettä. Kylvin rairuohon siemeniä ja kissalle ohraa. Kevät tulee.