sunnuntai 2. elokuuta 2015

Kuulumisia

Sain lukijalta postia, että kuulumisia odotellaan. Täällä uusperheen arkea eletään. Lomalla oltu, mustikoita syöty, mansikoita pakasteltu. Muutamia aiheita on välillä pyörinyt mielessä, joista voisi kirjoittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Ei kai ole enää semmoista purkautumisen pakkoa.

Exän kanssa lasten asiat on sujuneet suht mallillaan. Tietenkään ei yhäkään maksa elatusmaksuja ja säännöllisen epäsäännöllisesti säätää sovituista tapamisista, mutta siis yllättävän sujuvasti. Kun ei siis kummoisia odota... Kasvatusperiaatteet on yhä erilaiset, enkä halua niistä hänen kanssaan alkaa vänkäämään, kun tiedän ettei se mitään hyödytä ja pelkkä riita tulee. Keskustelen sitten lasten kanssa uusiksi ja perustelen, että miksi minun kantani olisi parempi. Kuten se kerta, kun isompi ilmoitti, että kun peruskoulu on käyty, niin sitten ei ole pakko tehdä mitään. Että voi vaan maata sängyssä ja pelata pelejä. Iskä sanoi.

Huomaan välillä olevani katkera raha-asioista. Minulla on rahaa riittävästi tavalliseen elämään. Toki auto on 13 vuotta vanha, uudet vaatteet katsotaan ensin kierrätyksestä tai tarjouksesta, mutta mistään ei olla paitsi, mitä tarvitaan. Mutta se exä ei maksa niitä elatusmaksuja ja säännönmukaisesti vaatetta häviää lasten siellä ollessa. Ja sitten lapset tuovat kotiin uudet kivat mukit "Iskä osti tuliaiseksi, kun olivat lomala Italiassa." Tai kun lapsi kysyy saunassa, että "Mikä se tryffeli oikein on? Kun iskällä oli tryffelijuustoa ja tryffeli on kuulemma kamalan kallista." Tiedän, että rahasta ei kannata katkeroitua. Se vaan on näin. Vaikka maksan pankille joka kuukausi lainaa, joka ositusta varten piti ottaa ja jonka mies laittoi sileäksi kolmessa kuukaudessa. Ja vaikka elatusvelvollinen isä ei vaan elätä. Ei vaan huvita. Äiti elättää. Tottakai äiti elättää omansa. Äiti on lapsia halutessaan päättänyt ottaa vastuun. Kasvattaa ja elättää. Rakastaa. Rahaahan se vain on.

J:n kanssa menee hyvin. Välillä riidellään, niinkuin muutkin, mutta arki sujuu ilman ponnistusta. Kotityöt tulevat tehdyksi ponnistelematta. Kumpikin tietää mitä tekee. Rahasta ei riidellä milloinkaan. Ostamisen ajatus on samanlainen. Arki soljuu eteenpäin. Iltasuukko aina oikea, jalat peiton alla toistensa lomassa. Vaikka alkuun oli jotenkin vaikeaa päästää irti ajatuksesta, että ei ole enää minun, yksin minun, elämääni, vaan on tämä yhteinen. Laitoin vasta toukokuussa taloni myyntiin. Pidin sitä ajatuksen tasolla pakopaikkana, että jos tämä ei toimikaan tai jos en haluakaan yhteistä. Sitten palaan kotiin. Melkein vuoden. Ja sitten uskoin, että kyllä tämä toimii, enkä palaa. Talo ei ole tietenkään vielä myyty. Käydään siellä välillä lomailemassa ja pihatöissä.

Tuomioistuimen eropäätöksestäkin alkaa olla kaksi vuotta. Koko eroprosessin käynnistymisestä ajatuksen tasolla jo varmaan viisi vuotta. Jälkeenpäin voin vaan todeta, että ei mikään mitä olisin tehnyt toisin, olisi auttanut sitä liittoa pysymään kasassa. Se oli monella tapaa huono liitto. Eräs ystävä ehkä eroaa. Prosessin käynnistys on ilmeisimmin puolison päätös. Nyt hänellä on se epäuskoinen tuskainen olo, johon lohdutuksen sanat eivät yllä. Mutta niin se vaan on, että ero voi olla hyväksi!