lauantai 24. tammikuuta 2015

Keveä ja seesteinen

Vaihdoin tässä yksi päivä blogin ulkoasua. Vähän niinkuin verhoja ikkunaan, fiiliksen mukaan. Alkujaan blogin värit olivat hyvin tummat, niinkuin kirjoituksetkin. Sitten kun väriä elämään alkoi löytyä, vaihdoin blogiin värikkäämmän ulkoasun. Nyt tuntui, että blogi tarvitsee uudet vaatteet. Vaaleat, keveät, seesteiset. Ei mitään rajua. Rauhallista. Sillä sellaista on elämä nyt.

lauantai 17. tammikuuta 2015

Televisiosta tulee hiihtoa

Lauantai. Lapset ovat kotona tämän viikonlopun. Pienempi kysyi eilen, kun hain päiväkodista, että eihän olla menossa mihinkään, ollaanhan kotona. Ja niinhän me ollaan. Kiireetön lauantai. Minä imuroin, J teki lumitöitä. Lapset rakensivat jotain lumiukon tapaista pihalle. Aamupalaksi keitin kaurapuuroa ja lasten toiveesta otin pakastimesta vadelmia ja mansikoita siihen päälle. Lounaalle keitin kasvissosekeiton. Paljon parsakaalia pienemmän toiveesta.

Nyt mietin, että nukkuisiko päiväunet vai ei. Iltapäiväkahville laitoin illalla hyytymään omenakakkua. Voisi nukkua sinne saakka. Istun olohuoneessa ja kuuntelen toisella korvalla hiihtoa televisiosta. Hiihdon kuuntelu tuo aina turvallisen tunteen. Tutut äänet, suksien suhina, kun hiihtäjä ohittaa kameran, lehmänkellojen kalke, kun katsojat kannustavat, selostajan tasaisen rauhallinen ääni sijoituksia kertoessa väliaikapisteeltä. Hiihto on jotenkin niin ikuista. Aina sitä on televisiosta tullut ja varmaan tulee jatkossakin. Mitään pahaa ei tapahdu silloin, kun hiihtoa kuuntelee. Niin on aina ollut.

Eilen sanoin J:lle, että voisin kirjoittaa blogiin, mutta mitäs kirjoittaisin. Blogi on tehty valitusta varten ja nyt ei ole mitään valitettavaa. Kaikki on hyvin. Mihinkään ei satu, maha on täynnä, laskut maksettu ja tilillä rahaa, autokin toimii, töissä kivaa, koti on siisti, lapsetkin kilttejä. J ottaa kainaloon, kissa tulee syliin kehräämään. Televisiostakin tulee hiihtoa.

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Avioliitosta

Mikä järki on mennä naimisiin? Mihin se yhteiselo siitä kummenee? Kun erosin exästä, ajattelin, että tämä on nyt nähty. Naimisissaolo nimittäin. Ei anna naimisissaolo mitään parannusta suhteeseen, jos siinä ei hyvää muuten ole.

Miksi alunperinkään menin naimisiin? Juhlia ei vietetty, joten "päivä prinsessana" ei ollut syy. Lapsia ei ollut, eikä ollut tulossakaan. Olimme olleet aviossa nelisen vuotta ennen esikoisen syntymää. Silloin tuntui, että tässä on mies johon haluan sitoutua. Että voin sen kyllä ääneen sanoa muillekin. Se että tuli avioero, ei johtunut naimisiinmenosta. Ero olisi tullut, vaikka olisimme olleet avoliitossa. Tietenkin, kun olin tyhmä, sain maksaa erosta, mutta sekään ei ollut itsessään naimisiinmenon vika, vaan oma vikani.

Kun J:n kanssa ryhdyimme yhteen, sanoin heti alkuun, että minä en sitten mene naimisiin. Että kymmenen vuoden päästä voin harkita kihloja ja toisen kymmenen päästä naimisiinmenoa, jos hyvältä tuntuu. Että se avio-asia on jo nähty. Kuitenkin kihloihin meno tuntui olevan tärkeää J:lle ja sitten minusta alkoi tuntua, että voisin minä J:n kanssa mennä, vaikka kenenkään muun kanssa en. Ennen sitä käytiin keskustelu, että minä en sitten sormusten nakkeluun ryhdy. Jos ne laitetaan, niin ne on sitten. Että pitää sitoutua, jos kerran aikoo. Ja että naimisiin en siltikään ole menossa, kihloissaolo riittää sitoutumisen osoitukseksi. Poikkeuksen tekisi yhteinen lapsi. Jos sellainen tulisi, niin olen niin vanhanaikainen, että haluan lapsia vain aviossa.

Sitten muutimme J:n kotiin. Minä, lapset ja kissa. Menin uuteen työhön uudelle paikkakunnalle. Rakensin uuden elämän minulle ja lapsilleni J:n siipien suojaan, J:n kotiin, J:n rakkaiksi. Kerran saunassa puhuttiin siitä, että jos J kuolee, niin minä ja lapset joudumme etsimään uuden kodin, joku muu päättää, että miten J haudataan ja J:n omaisuus jaetaan suvulle. Ja jos minä kuolen, ei J ole minulle tai lapsille virallisesti kukaan. Äitini, jonka kanssa en edes tule toimeen, varmaan päättäisi hautapaikan. Lapset menisivät isälleen ja äidistä tuskin sen koommin puhuttaisiin. Että nyt ollaan perhe ja sitten ei oltukaan oikeasti.

Sukunimiasia oli eron aikaan mielestäni miulle aivan selvä. Olen tällä nimellä tehnyt työuraa melko pätkän, lapset ovat tämän nimisiä, enkä koe tyttönimeä enää omakseni. Nimihän se vain on. Ex ei asu samalla paikkakunnalla, nimi ei ole erikoinen, se on nimi siinä kuin muutkin. Että kyllä kelpaa minulle. Mutta sitten täällä uudessa elämässä nimi alkoikin muistuttaa exästä. Kuin olisin nimen kautta yhä sidottu häneen. Merkitty hänen naisekseen, hänen perheekseen.

Kun J sitten kosi, sanoin tietenkin kyllä.

Rakkaus itsessään ei tarvitse virallistamista. Me itse tiedämme, kuinka rakkaita olemme. Me itse tiedämme, kuinka rakkaita aiomme jatkossa olla. Silti sen rakkauden saa osoittaa toisillekin. Näyttää maailmalle, että tässä on ihminen, johon sitoudun. Jos ero tulee joskus, mitä tietenkään emme toivo, ei se ole juuri sen kummempaa kuin avoliitostakaan. Muutama paperi enemmän, yhtä paljon sattuu sieluun. Avioehdot on avioeroja varten keksitty, ei elämäänsä tarvitse aikuisten ihmisten enempäänsä sotkea. Ehkä näin molempien ollessa toisella kierroksella avioliittokin tulee järkeväksi.

Lisäys: kysyin J:ltä, että miksi hän halusi naimisiin kanssani. Vastaus oli jotakuinkin, että hän haluaa olla kanssani loppuelämänsä. Siksi.

torstai 1. tammikuuta 2015

Vuosikatsaus

Niin se meni vuosi 2014. Ohi on. Onnellinen vuosi. Paljon muutoksia, uusi koti ja uusi työ. Uusperheen arki. Uusi paikkakunta. Paljon uusia ihmisiä. Ja kuitenkin tavallaan kaikki vanhakin. Vanha koti "mökkinä", vanhat työkaverit olemassa, kun työnantaja kuitenkin säilyi samana. Lapset ja kissa niinkuin ennenkin. Ja J tietenkin.

Vasta nyt loppusyksyllä ymmärsin kuinka töissä oli keväällä paha olla. Aivan liian kiire, sekava tehtävänkuva, riitely esimiehen kanssa, ilmassa leijuvia asioita, uhkaava ja painostava tunne. Työaika, joka ei riittänyt koskaan. Sitten vaihto uuteen ja alkuahdistuksen jälkeen niin ihana työ. Ihanat työkaverit. Ihana johto. Hyvää ruokaa, pullaa kahvilla, eikä kiire. Mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä,  mahdollisuus suunnitella itse.

Lapset ovat hekin alkuahdistuksen jälkeen asettuneet hyvin uuteen. Vanhan kaipuu on loppunut, pienempikin puhuu jo päiväkodin kavereista lämpimästi. Ensin hän vain kaipasi vanhoja kavereitaan. Että vanhassa kaikki oli paremmin. Isompi asettui helpommin. Sai heti kavereita, oli ylpeä, kun osasi uuden koulumatkan ja sai olla iltapäivisin yksin kotona. Kesän alussa lasten isäkin taas muisti lapsensa ja on tavannut syksyn säännölliseti. Myös isän puolen isovanhempia lapset ovat tavanneet. Joulun korvilla tuli ensimmäinen elatusmaksukin! Ilmeisesti ex-mies on saanut töitä. Lähes  puolitoista vuottahan niitä nyt on rästissä.

Minä ja J. Meidän kokonainen vuotemme. Vaaleanpunaista paljon, kipuilua uusperheen arjesta, toiveita ja tarpeita yhdessä ja erikseen. Unelmia. Riitojakin ja rajojen hakemista. Mitä minä tarvitsen ja mitä sinä? Kuinka se kerrotaan ääneen? Mikä on minulle tärkeää? Mikä sinulle? Miksi haluan jotain ja miksi en? Miksi sinä? Kuitenkin koko ajan vahva olo kumppanuudesta ja oman puoliskon löytymisestä. Se iltasuukko aina oikea. Yhteinen aamukahvi. J huolehtimassa minunkin asioistani. J:n käsi ympärilläni. Nuotiolla paistettuja makkaroita koko perheelle. J opettamassa lapseni hyppimään laiturilta. Vuoden päätteeksi teimme suhteellemme vahvistuksen ja menimme naimisiin. Me kaksi yhdessä, vahvasti. Perheenä.