Ensilöyly

Saunominen on ihanaa. Paras hetki saunassa on ensilöyly. Siis se hetki, kun istahdat kuuman ja vielä kuivan saunan lauteille ja heität löylyä. Kiukaasta tuleva kuuma kosteus kietoo sisäänsä ja hellii. Muut löylyt eivät tunnu samalta, kun ilmassa on jo kosteutta.

Joskus menen saunaan sanomatta kenellekään, että se on jo valmis. Istun yksin hiljaa vastaanottamassa ensilöylyn. Heittäydyn selälleni lauteille, nostan jalat ylös ja annan koko päivän kireyksien kadota ensilöylyn syleilyn mukana.

Tiedän, että poikanikin pitää ensilöylystä. Usein pyydän lapset yhtä aikaa saunomaan. Odotan lauteilla, että poika tulee. Hänkin heittäytyy selälleen ja nostaa jalat ylös. Sitten heitän ensilöylyn ja ja se kietoo meidät molemmat. Joskus lapset ovat ihmetelleet, kun kaikissa maissa ei saunota. Miksi ihmeessä, he kysyvät.

Tähtipullia

Leivon tänään tähtipullia. Tähti tulee piparitaikinasta, pulla on Pirkkaa ja pakasteesta. Piparitaikina on jääkaapissa kovenemassa. Pipariresepti on äidiltä saatu ja kai mummukin teki sillä reseptillä. Yhden satsin pipareita jo tein pari viikkoa sitten, mutta ne on syöty. Vähän annoin poiskin. Tästäkin satsista riittää annettavaa. Piparit on minusta aika kiva joulunaluslahja.

Tehtiin töissä  viikolla piparkakkutaloja. Nekin on jo syöty. Omanlaisiaan olivat, monenlaisia. Pipareiden leipomisessa on jotain nostalgista ja yhteisöllistä, tunnelmallista, lempeää ja lämmintä.

Luin Hesarista juttua, jossa oli listattu suurimpiä syitä ihmisten irtisanoutumisiin. Liika työtaakka, huono esimiestyö, halu saada oma elämä hallintaan, enemmän aikaa muulle kuin työlle, halu etsiä työ, joka ei vaadi koko ihmistä. Kuulosti niin tutulle, vaikken irtisanoutunutkaan, vaan vaihdoin työpistettä. Enemmän aikaa piparinleivontaan, vähemmän sähköpostisaastetta, vähemmän katkonaisia unia, enemmän kirjanlukua.

Kissakin makaa sylissä. Pesee itseään ja nuolee välillä kättäni. Lapset touhuavat yläkerrassa, J on treeneissä. Minä paistan tähtipullia.

Puhuttavaa

Joskus on vaikea puhua. On vaikea aloittaa tai vaikea pukea sanoiksi mitä haluaisi sanoa. Joskus tuntuu, että toinen ei haluaisi kuunnella ja siksi sanat juuttuvat kurkkuun. Mutta kun on alkuun päässyt, puhuminen on koko ajan helpompaa. On helpompaa sanoa, että miltä tuntuu ja miksi. Vaikeakin aihe on puhuttavissa, kun on harjoitellut helpommilla.

Käytän töissä kuvia apuna sanojen löytymiseen. Toisen on helpompi pukea sanoiksi omia toiveita, kun jotain siitä näkyy kuvassa. On helpompi sanoa, että valitsin tämän kuvan, koska... Kuin että ottaisi tyhjän paperin ja kirjoittaisi siihen asiansa tai puhuisi sen minulle, lähes vieraalle.

J:n oli alussa vaikea puhua. En osaa, hän sanoi. En osaa. Sanoin, että autan kyllä. Ei puhuminen vieläkään ole helppoa J:lle, mutta hän puhuu teksteillä ja musiikilla. Kirjoittaa asiansa tai pyytää kuuntelemaan jonkun biisin, johon joku toinen on jo purkanut asian, jonka J haluaa sanoa. Nykyään J osaa jo sanoa sanoillakin. Puhua miltä tuntuu ja miksi. Mikä pelottaa. Mikä on hyvä. Mitä hän haluaa ja mitä ei.

Minäkin opettelen puhumaan. Pahoitan mieleni tai haluan jotakin. Mistä toinen voi tietää mistä on kyse, jos en kerro? Joskus on vaikea aloittaa, kun sanat juuttuvat kurkkuun, mutta on se helpompaa kerta kerralta.

Niin. Tänä viikonloppuna on taas puhuttu, kun lapset ovat isällään ja olemme kahden. Mitä haluamme ja mitä emme. Miltä toinen tuntuu. Mikä on ihanaa ja miksi. Millainen on tulevaisuus. Ja tulevaisuus näyttää hyvältä.

Usko hyvän voittoon

Elämässä minua on usein kannatellut luja luottamus ihmiseen ja ihmisen vilpittömiin pyrkimyksiin hyvästä. Vaikka monenlaista on nähty, en silti ole kyynistynyt. Anteeksiantaminen on helppoa, kun uskoo hyvän voittoon. En ole koskaan ollut pitkävihainen. Enkä helpolla menetä luottamusta siihen, etteikö toisessa ole hyvää ja pyrkyä parempaan. Joskus tietysti pyrky jää monilla mittapuilla ohueksi, vaikka ehkä sille ihmiselle onkin äärirajoilla.

Nykyään tällä luontaisella taipumuksella on käyttöä töissä. Teen töitä ihmisten kanssa, joita moni pitää täysin epäonnistuneina. Eivät he ole. Tai no ehkä monilla mittareilla ovat, mutta heistä löytyy kuitenkin lämpöä ja lojaaliutta, oikeudenmukaisuutta, toivoa tulevasta ja unelmia. Mietin työssäni, että miten sitä hyvää voisi kasvattaa. Lähes kaikki ovat tai ovat olleet päihdeongelmaisia. Huumeita, viinaa, pillereitä, kaikkea sekaisin ja erikseen. Minun työhöni ei kuulu päihdeongelmien käsittely, mutta kyllähän niitä usein sivutaan. Elämä kun on kokonaisuus, eikä yksi osa ole irrallinen.

Töissä varmaan tärkein taito minulla on ihmisen kohtaaminen. Pysähtyminen yhden ihmisen eteen. Näkeminen ja kuuleminen. Uskominen. Kunkin omien vahvuuksien löytymisessä auttaminen ja eteenpäin saattelu. Kuljen heidän rinnallaan vain hetken, päästän heidät siivilleen ja toivon lujasti, että siivet kantaa.

Ehkä tästä syystä oma tilanne näyttäytyy minulle lähes pelkkänä onnena ja aurinkona. Pikku kupruja on. Elämässä aina.

Lääkärissä ja muita ajatuksia

Olen aika huono sairastaja. Tai tavallaan hyvä, mutta itselleni huono. En mene lääkäriin ennenkuin tilanne on lähes mahdoton. En pidä lääkärissäkäynnistä. Minusta se on luovuttamista. Joskus pitää käydä, kuten perjantaina, kun niskakivut olivat yltyneet siihen mittaan etten saanut nukuttua, kipu itketti, pää ei kääntynyt, eikä buranalla ollut mainittavaa vaikutusta. Nyt tilanne on parempi, pää pysyy pystyssä jo suunnilleen ilman kipua, vaikka liikkeet sattuvatkin. Töissä olin tietenkin koko viikon normaalisti. Luulen yhä olevani töissä tärkeä ja korvaamaton, vaikken olekaan.

Toinen lääkärissäkäyntiä kai vaativa vaiva olisi perussairauteni MS-tauti. Se on pitkän oireettoman kauden jälkeen herännyt ja oireilee nyt jo kohtuullisen monipuolisesti, joskaan ei vakavasti. Keväällä jo hoitaja oli sitä mieltä, että oireitten perusteella ehkä lääkityksen vaihtoa pitäisi miettiä, mutta neurologi tuumasi, että katsellaan. Lääkkeenvaihtohan ei välttämättä tarkoittaisi parannusta, vaan se voisi olla huononnuskin. Mutta tietenkään kukaan ei voi tehdä nyt mitään, kun en taaskaan mene lääkäriin. Tällä viikolla sain sen verran aikaan, että kävin optikolla, joka totesi sen minkä jo tiesin. Näön sumeneminen johtuu taudista, eikä sille voi mitään. Paitsi ehkä vaihtaa lääkettä.

Sairastamiseni on vähän siitäkin ongelmallista, etten pyydä apua. Puren hammasta ja teen itse, jos läheiseni eivät ymmärrä auttaa pelkästään sillä, että olen nöyrtynyt sanomaan, että jotain on vialla. Eivätkä tietenkään ymmärrä. Lapsilleni osaan jo suunnilleen sanoa, että äiti ei nyt pysty tai äiti ei jaksa, mutta en muille. En edes J:lle. Hoidan kaikki minulle kuuluvat askareet, vaikka en oikein kykenisikään. Ja sitten olen itsekseni ylpeä, kun pystyin ja kykenin kuitenkin. Ja vähän pettynyt, kun kukaan ei auttanut. Vaikken edes pyytänyt.

Tulevaisuus pelottaa toisinaan. Olen jotenkin jo alistunut siihen ajatukseen, että vanhuuseläkkeelle jäänti ei ole minun juttuni, vaikka eihän sitä voi tietää. Voihan se ollakin. Tavoite on, että pysyisin kunnossa niin kauan, että saan lapset suunnilleen isoiksi. Tavoite kai vaatisi, että kävisin siellä lääkärissä ja koittaisin olla aktiivisempi hoitamaan itseäni. Mietin toisinaan, että pitää ymmärtää muuttaa ajoissa helpompaan asuntoon. Ettei liikuntakyvyn heikkeneminen ja kodin menetys tule yhtä aikaa. Että valmistautuisi. Vaikka voihan se olla, ettei liikuntakyky heikkenekään. Varsinkin jos kävisi aika ajoin siellä lääkärillä.

Tänään mietin sitä, miten J kestää sen, että en ole terve. Kyllähän hän tietenkin tietää mikä minua vaivaa, mutta en tiedä ymmärtääkö. Sitten kun ymmärtää, että mitä tämä kai tuo tullessaan, niin hyväksyykö? Ehkä, ehkä ei. Ymmärrän kyllä kummatkin. Tulevaisuus riehakas ja iloinen, täynnä haaveiden toteutumista vai minun kanssani kitinöitä kuunnellen? Olen kuitenkin iloinen, että nyt on näin. Joutaa sitä murehtia yksin jäämistä sitten, kun on jäänyt.

Sekalaisia aatoksia siivouspäivänä

Tänään on suuri pyykkipäivä. Petauspatja, päiväpeitto, tyynyt, lakanat, pyyhkeet, ehkä peittokin. Ison sängyn petauspatja ei mahdu koneeseen, ei sisus, eikä päällinen. Sisuksen jo pesin saavissa kylpyhuoneessa, päällinen on likoamassa. Päiväpeite on jo kuivumassa ja koneessa seuraava satsi pyörimässä. Lapset juoksevat sisään ja ulos. Lattioille kertyy hiekkaa ja nurmikonleikkuusilppua. Siivoan ne sitten illemmalla. Lapset keräsivät pensaasta punaisia viinimarjoja. "Teethän äiti piirakkaa?" Teenhän minä.

Suuret pyykkipäivät tuovat tunteen, että koti on hallinnassa. Puhdasta ja raikasta myös paikoista, joihin ei näe. Pään alla puhtaan tuntu. Siivosin joku aika sitten uudessa kodissa kaikki keittiönkaapit. Jokainen tavara ulos, hyllyjen puhdistus, vanhentuneet pois, astiat koneeseen ja kaappiin uuteen järjestykseen. Käytössä on nyt astioita, jotka eivät ole toviin olleet. Sekin antaa tunteen, että koti on hallinnassa. Jokainen hylly on tuttu.

Olen huomannut, että kodin järjestyksen tarvetta aiheuttaa mielen kaaos, mutta mielen kaaos ei anna tehdä sitä. Kaaoksessa ei oikein jaksa keskittyä. Järjestyksen teko onnistuu vasta selkeämmällä mielellä. Ehkä mieli alkaa olla selkeämpi? Toisina päivinä olen kyllä kovin kärsimätön ja äreä, toisina rauhallisempi ja lempeämpi. Ehkä se elämä ylipäätään on semmoista?

Kun lasten lähtö isälleen lähestyy, käyn äreäksi. Niinkuin huomaan nytkin. Hyvin heillä on siellä mennyt ja menevät mielellään. Tietenkin olen eri mieltä heidän säännöistään, syömisistään, siisteyskäsityksestään ja muustakin, mutta en usko, että mielipiteen kertominen mitään ainakaan hyvään suuntaan auttaisi. Kuten ei maksamattomista elatusmaksuista huomauttelukaan. Asiat vain ovat niinkuin ovat. Tyydyn siihen. Taas kerran.

Riidoista

Vaikka olen kirjoittanut tänne lähes pelkkää hyvää ja ihanaa parisuhteesta, ei se tarkoita etteikö meilläkin joskus olisi niitä huonompiakin hetkiä. Sanoin yksi päivä J:lle, että lukijat ansaitsevat nyt tämän onnen, kun ovat jaksaneet seurata sitä surkeutta niin pitkään. Minäkin olen. Siksi en juuri huonoista päivistä kirjoita. Mutta silti meillä on ihan tavallinen parisuhde, jossa ei ole pelkkää myötämäkeä.

J riitelee epäreilusti. Minun mielestäni. Minäkin kai riitelen epäreilusti J:n mielestä. J nimittäin mököttää, mitä en osaa käsitellä yhtään. Mökötys alkaa aina yhtäkkiä jostakin, jota en käsitä. Ja minä itken, mitä J ei osaa käsitellä yhtään. Emme riitele oikeastaan milloinkaan mistään arkisesta, ei milloinkaan mistään jokapäiväisestä, ei lastenkasvatuksesta, ei kotitöistä, ei rahasta. Riidat tulevat luuloista. Kun minä luulen, että J ei välitä, että en kelpaa, että J ei halua ottaa huomioon. Ja kun J luulee, että minä en usko ja luota, että minä en hyväksy, että minulle ei kelpaa. Tai ainakin luulen niin. Emme kumpikaan korota ääntämme, paitsi jos riitelemme viestillä. Riitely on ihan hiljaista. Kunnes tehdään sopu. En osaa käsitellä hiljaista riitelyä. Riita näyttäytyy minulle kylmänä ja etäisenä. Jonain, johon en pysty tarttumaan. 

Pienempi itki yksi päivä muuttoa. Suurilla kyyneleillä. Kysyin, että mikä siinä muutossa itkettää. Pienempi sanoi, että jos sitten tulee minulle ja J:lle riita. Ja sitten pitää muuttaa taas. Pieneltä lie mennyt usko parisuhteeseen. Sanoin, että suukotellaan vaan kaikki, ei riidellä ollenkaan. Tehdään niin.

Marjapaikka ja muuta

Lapset lähtivät isälleen. Ovat kaksi yötä, nyt kun koulun lomakin alkoi. Palautuvat maanantai-iltana. Pikkuisen sopimisen kanssa oli ongelmia ja jäi viikolla epäselväksi, että tulevatko hakemaan ja montako yötä sovittiin. Ex ei vastannut puhelimeen koko aamuna, joten varmistaakaan ei voinut. Mutta siis tulivat kuitenkin ja kaikki meni ok lähdössä. Yllättäen exälle ei tietenkään tullut mieleenkään, että olen järjestänyt lapsille hoitopaikan koulun loputtua ennen oman lomani alkamista ja että sinne hoitopaikkaankin pitää ilmoittaa, että tullaanko vai ei, koska jos ei ilmoiteta, niin sitten maksetaan tyhjästä. Lisäksi ex yritti, että minä hakisin lapset. En suostunut. Eiköhän nyt sen verran voi isäkin vaivautua.

Minä ja kissa lähdimme J:n luo. Vein jo tavaraa, kukkiakin. Siivosin. Mittailtiin mittanauhalla ja suunniteltiin. Käytiin katsomassa isomman uusi koulureitti, pienemmän päiväkoti, minun uusi työmatkani ja työpaikkani. Uimaranta ja marjapaikka. Kauppa ja posti. Istuttiin hetken aikaa kesäisessä vesisateessa nuotiopaikalla. Käki kukkui. Tulimme takaisin kotiin ja saunoimme. Kissa makasi nojatuolin selkämyksellä ja katseli ikkunasta ulos.

Ei ole mitään hätää, kaikki on niin hyvin.

Kaksi maailmaa

Omien tunteiden tarkastelu on mielenkiintoista. Miksi tuntuu miltäkin? Pitäisikö tunteita kuunnella vai johtuuko tunteet aiemmista kokemuksista, eikä niillä varsinaisesti ole tekemistä todellisuuden kanssa? Tunne on tietenkin aina oikea ja aito hetkellään. Se, että onko siinä järkeä, onkin jo toinen asia.

J on reissussa. Reissu oli varattu jo ennenkuin tapasimme. Minua ahdistaa J:n reissu. Kovasti. Meidän kahden taustat on toisenlaiset. J:n elämä ennen minua on ollut erilaista, rajumpaa. Minun elämäni on ollut aika kauan tätä perhettä ja työtä. Minun elämäni on ollut arkista, J:n elämä on ollut minun nähdäkseni jotain muuta. Onhan J ollut työssäkäyvä, säntillinen mies vuosikausia, mutta J:n vapaa-ajan harrastukset ovat jotain aivan muuta kuin mitä minun elämänpiirissäni on. Ei tämä mikään ongelma ole ollut, arvot, toiveet ja tarpeet ovat olleet samanlaisia. Kumpikin avaa toiselle sitä omaa maailmaansa pikkuhiljaa. J on ollut loistavasti mukana lapsiperheen arjessa. Minä olen luvannut kevään tullen kiivetä moottoripyörän kyytiin.

J:n reissu on täysin sitä entistä elämää, sitä toista elämää, jossa en ole ollut osallisena. Enkä koskaan varmaan tule olemaankaan siinä määrin, että se olisi minunkin maailmaani. Ehkä pelkään, että J vakuutteluista huolimatta haluaakin mieluummin sen elämän. Huomaa, että ne ihmiset ovat häntä lähempänä. Huomaa, että mistä on osittain luopumassa, tekee vertailuja. En tiedä, että mihin tulokseen hän tulee. En halua painostaa, en vaadi tekemään valintaa. Uskon, että molempien maailmoiden kanssa voidaan elää rinnakkain.

J itse on vakuuttanut, että mitään hätää ei ole. Tarjoutui jopa jäämään pois reissusta, kun näki kuinka tolaltani olin. Nyt en voi muuta kuin odottaa.

Elämänvaiheita, olleet ja menneet

Tänään posti toi syyskuusta asti vireillä olleen lainhuudon. Nyt on talo minun. Omistus 1/1. Tiesinkin, että ruuhkaa on käsittelyssä, mutta kieltämättä asian venyminen vaivasi mieltä. Nyt on taas yksi etappi tästä erosta ohi. Hitaasti tämä näyttää käyvän, mutta yksi kerrallaan asiat valmistuvat. Nyt odotan Kelan käsittelyä elatustuesta. Sillä ei ole hätä, pärjään lasten kanssa näinkin, mutta jo exän kiusaksikin haen sen maksuun. Nyt kun lainhuuto on selvä, voin siirtää sähköliittymän vain omiin nimiini. Exän tavaroita on vielä vähän täällä, kai joskus nekin lähtevät.

Sitten se on selvä. Paketoitu ja ohi. Termit avioliitto ja avioero. Elämänvaiheita, jotka on olleet ja menneet, käsitelty. Mietin yksi päivä sukunimeä. Että antaisiko olla vai vaihtaisiko? Nyt kun exästä ei mitään kuulu, eikä edes asu samalla paikkakunnalla, niin sama kai minkä niminen olen? Ei minua kukaan häneen yhdistä ja tällä nimellä olen tällä paikkakunnalla aina ollut. Kannattaako tuota vaihtaa?

Lapset kyselivät yksi ilta, että missä se iskä oikein on. Tuleekohan se iskä koskaan? Vastasin, että en tiedä ja toivotaan, että tulee. Mitäs minä lapsille muuta?

Lahjaa

"Ihminen on kiitollinen vasta sitten, kun ei pidä mitään oikeutenaan. Silloin kaikki on lahjaa." Tommy Hellsten

Luin ylläolevan tänä aamuna. Jäin miettimään, että niinhän se saattaa olla. Sama hieman eri näkökulmasta, että kun ei pidä mitään itsestäänselvyytenä, silloinkin asiat alkavat olla lahjaa. Itselle tietysti monet asiat tämän koko erokriisin myötä tulivat niin iholle. Onko oikeus haaveisiin? Onko oikeus onneen? Onko oikeus päättää omista asioistaan? Onko oikeus vaatia itselleen? Itsestäänselvyyksiäkään ei näyttäisi olevan. Mikä vaan voi olla toisinkin. Kaikki mikä nyt on, on lahjaa.

Tällä viikolla töissä on ollut taas paljon hetkiä, joista en pidä. Olen heräillyt ja valvonut öisin ja miettinyt työasioita. Muistan kyllä, kun näitä on ollut ennenkin, kuten viime keväänä. Silloin kaupanpäällisenä oli kotitilanne. Nyt mietin, että pitäisikö tämä yksi elämä käyttää paremmin? Tärkeisiin asioihin? 

Toiveet ja lupaukset

Vuoden ensimmäisenä päivänä voisi toivoa toiveita ja tehdä lupauksia. Tänään on kuitenkin päällimmäisenä mielessä exän tavarat, joiden hakemista olen vaatinut ja joille ex ei aio tehdä muuta kuin valittaa, että minun käytökseni on asiatonta. Ulkoistin valitusten vastaanoton J:lle. Elatusmaksukin olisi pitänyt maksaa, ei ole näkynyt. Näin ollen rästissä on nyt viisi maksua ja ulosotto alkaa minusta olla hyvä vaihtoehto.

Mutta niihin toiveisiin:

• toivon, että ex lakkaa olemasta idiootti ja alkaa käyttäytyä kuin aikuiset (never?), vaihtoehtoisesti toivon, että hän ja hänen tavaransa häviävät elämästäni
• toivon, että J jaksaa kanssani, on minulle hyvä, antaa minun olla kainalossa 
• toivon, että minä jaksan J:n kanssa siinäkin vaiheessa, kun huomaan, että hänkin on vain ihminen 
• toivon, että lapset ja läheiset ovat terveitä ja onnellisia 

Sitten lupauksiin: täten lupaan tehdä itselleni ja läheisilleni merkityksellisiä tekoja enemmän kuin niitä tekoja, joita minulta odotetaan, mutta joilla ei ole meille merkitystä. Lupaan antaa aikaa itselleni ja läheisilleni. Lupaan valintatilanteissa punnita etuja ja haittoja ja tehdä valinnat siten, että minä ja läheiseni olemme onnellisempia.

Onnellista vuotta 2014!

Katsotaan miten käy

Teen lisäpostauksen vaaleanpunaiseen viikonloppuun. Tänään mietin sitä, että sulkisin kommentoinnin. En saanut mitään sellaista kommenttia, josta olisin pahoittanut mieleni, vaan ajattelin sitä. Ajattelin, että en kestä nyt yhtään kommenttia, jossa kyseenalaistetaan toimintani. En halua kuulla niitä nyt. Ehkä suljen, ehkä en.

Lukijoille tiedoksi, että ymmärrän oikein hyvin, että tämä ei ehkä kestä. Ymmärrän oikein hyvin, paremmin kuin koskaan aiemmin, vaaleanpunaisen alun riskit. Kuinka järki sumentuu, totuus ei näy, kuinka luulee tietävänsä. Minulla ei ole enää yhtään harhakuvitelmaa siitä, että koskaan pystyisin muuttamaan ketään tai kuinka rakkaus korjaisi jotakin. Näen niin selvästi, kuinka keskeneräinen olen ja kuinka keskeneräisiä kaikki muutkin ovat.

Itse olen hirvittävän iloinen, että en ollutkaan kylmennyt, enkä käynyt kyyniseksi. En minä tilannut tätä miestä elämääni, eikä hän minua. Emme kumpikaan tiedä kuinka tässä käy ja haluan uskoa, että hetkenkin onni on parempi kuin pelkäävä ja epäonnistumista alati odottava mieli.

Onko sitten lapsille oikein nähdä äitinsä hetken onnellisena ja sitten ehkä onnettomana? Tai ehkä vain onnellisena? Tai vain onnettomana? Pitääkö lapsia suojella uusilta ihmisiltä elämässään vain siksi, että he eivät ehkä kulje rinnalla lopun ikää? Eihän isänsäkään kulje, vaikka niin olisi luullut?

Katsotaan miten käy.

Elämänlaatu

Edelliseen postaukseen kommentoitiin saavutetusta elämänlaadusta. Ja totta tosiaan: elämänlaatu on nyt parantunut niin huimasti! Tottakai on välillä väsynyt ja kireä, mutta perusvire elämässä on tyyni, lempeä, iloinen, onnellinen, seesteinen, kaunis, omannäköinen. Elämä on minun käsissäsi. Minä teen omilla valinnoillani asioita, joista tulee hyvä mieli.

Lyhennetty työaika oli hyvä idea. Elämänrytmi on rauhallisempi, jää enemmän aikaa lapsille ja kotitöille. Ei ole niin kiire. Miehen poistuminen oli tietysti hyvä idea. Elämä on rauhallisempaa, ennalta arvattavampaa, turvallisempaa ja vaikka luulisi, että kotitöitä on yksin enemmän, niin tosiasia on, että niitä on vähemmän. Ruokaa kuluu vähemmän, pyykkiä, tiskiä ja sotkua tulee huomattavasti vähemmän, kotitöistä ei tarvitse riidellä.

Lapset varmaan kaipaavat isäänsä. Molemmilla on ollut jonkun verran ongelmia käytöksensä kanssa tänä syksynä. Luulisin, että paha olo purskahtelee.Nyt näyttäisi olevan heilläkin seesteisempää. Pienemmällä oli isänpäivän molemmin puolin kovasti vaikeaa, mutta nyt taas paremmin.

Todellakin toivoisin, että exmies pysyy elämästämme pois. Kokonaan.

Mitä kannattaa kertoa?

Mietin eilen sellaista juttua kuin että mitä tulevaisuudessa mahdolliselle uudelle kumppanille kannattaa kertoa ja nissä vaiheessa? Onko eletty elämä sellainen taakka, joka pitää vain jättää taakseen? Lopullisesti. Laittaa piste. Vai onko se sellainen asia, josta voi puhua?

Jos haluaa kokea vielä läheisyyttä ja lämpöä, pitääkö olla nainen, joka ei vaikuta riskiltä? Nythän olen ihan selkeä riski, itseasiassa iso sellainen. Sotkeentuuko kukaan mies vapaaehtoisesti toisen miehen aikaansaamaan sotkuun? Työntää kätensä sellaiseen, jota ilman elämä menee nätimmin? Ja ymmärrän kyllä ajatuksenjuoksun, jossa ajatellaan, että naisessa on jotain vikaa, eihän se muuten olisi tuollaiseen soppaan itseään saattanut.

Kun nyt kuitenkin oikeasti olen ihan kiva, niin voisinko esittää vain kivaa? Ja jos nyt heti alkuun ei kertoisikaan, niin miltäs se sitten vaikuttaa, kun jo tapailtu ja kaikkea ja sitten läväyttää tämän paskan siihen tiskiin? Että sorry, kun en heti kertonut, mutta olen pitkäaikaissairas yh-äiti, jonka ex on mielenterveys- ja päihdeongelmainen ja riitelee säännöllisin väliajoin. Ja että jostain syystä, jota en osaa selittää, en pelastanut itseäni ja lapsiani ennen kuin hommaa oli jatkunut ja jatkunut.

Tai jos se exmies tosiaankin häviää kokonaan elämästä, eikä aio enää palata, eikä tavata lapsia, eikä mitään, niin olisiko vain ihan hiljaa? Keksisin jonkun nätin tarinan siitä, että miksi olen lasten kanssa lasten kanssa keskenään. Jonkun hellyttävän. Kertoisin sitten sen, jos tulee puheeksi.

Ja kyllä: oikeasti olen sitä mieltä, että tosirakkaus kestää tietenkin kaiken. Menneisyys ei ole taakka, vaan tosiasia ja elämän käänteet otetaan vastaan niin kuin ne tulee. Uusi rakkaani tukee minua kaikessa, ymmärtää, rakastaa, suojelee. Paitsi että näin ei koskaan käy, koska kukaan ei pääse sinne saakka.

Lapsiperhe

Tänään olin melkein koko päivän lasten ja siskon kanssa. Teimme yhdessä kivoja juttuja ja olimme paikassa, jossa oli paljon tekemistä. Siinä samaisessa paikassa oli paljon lapsiperheitä. Äitejä ja isiä lapsineen. Mekin olemme käyneet siellä aiemminkin, silloin kun mies vielä oli mukana. Päivä oli siskon kanssa hieno, eivät lapset iskää kaivanneet. Pienempi oli kyllä huolissaan, ettei äiti vaan häviä, eikä hävinnytkään. Toisin kuin se iskä, joka lasten näkökulmasta on hävinnyt. Yhtäkkiä vaan. Aamulla oli, illalla ei ollut. Eikä sen jälkeen.

Mutta siellä niiden lapsiperheinen keskellä mietin taas sitä, että nyt tosiaankin on vain minä ja lapset. Se on se meidän perhe. Lapsiperhe yhdellä vanhemmalla. Riittääkö se?

Orastava verso

Kun nyt olen siinä onnellisessa tilanteessa, että aluillaan on suhde, olen joutunut miettimään sitä paljon. Mikä on tämän suhteeksi sanotun orastavan verson kasvatuksen ja vankistamisen kannalta oleellista? Mikä siihen antaa voimaa? Kuinka keskeneräinen saan olla? Kuinka paljon vanhaa pitää pystyä jättämään taakse, että uusi mahtuu kasvamaan?

Selvää on, että näillä taustoilla olen monesta asiasta epävarma, epäluuloinen, pelokaskin. En osaa luottaa, en osaa heittäytyä. Haluaisin, mutta en pysty. Tietenkin tämä tuli liian äkkiä eron jälkeen. Olisin tarvinnut aikaa kasvaa ja eheytyä, mutta nyt meni näin. En todellakaan jätä käyttämättä tätä mahdollisuutta, jonka kohtalo heitti eteeni. Mutta nyt tässä orastavassa versossa joudutaan käyttämään energiaa ja voimavaroja siihen, että minä uskaltaisin olla.

Minkä verran minun mustat muistoni vievät valoa suhteelta? Tukahdutanko sen käytökselläni? Tähän saakka ritarini on vastannut kaikkeen epävarmuuteeni, ahdistukseeni ja pelkooni lempeästi, kannustavasti, viisaasti. Ehkä nainen saa olla heikko, eikä suhde siihen kaadu? Mutta missä vaiheessa minun täytyy pystyä katsomaan vain eteeni, eikä taakse ja eteen, taakse ja eteen ja vielä vilkuillen sivuillekin?

Mukulakivisillä kaduilla

Soitin tänään Maistraattiin ja mies poistettiin ruokakunnasta. Se oli se virallinen termi. Viime viikolla ilmoitin sähköpostilla miehelle, että näin tehdään, jos hän ei itse siirrä kirjojaan pois. Ei ollut siirtänyt. Aikaa olisi ollut ja pankkitunnukset ovat mukana, joten olisi voinut sen tehdä. Ennen viimeviikkoista riitelyä mies pyysi, että ilmoitan ennen kuin teen mitään tämmöistä. En nyt sitten ilmoittanut, kun ystävällisetkin yhteydenotot johtavat uhkauksiin oikeuteen haastamisesta.

Tästä kuitenkin juontui mieleeni se, että milloin asiat ovat omissa käsissä ja milloin eivät. Siellä se mies maleksii mukulakivisiä katuja (oletan, että ulkomailla aina on sellaisia katuja), juo taukojuomaa katukahvilassa, kuvaa nähtävyyksiä, liehittelee naisia. Ja kotimaassa, tietämättään, on nyt koditon, asunnoton, valtion rekisterissä ilman osoitetta. Postit palautuvat lähettäjälleen. Yhteiskunnan silmissä hän on kadonnut.

Kun se, joka aina on huolehtinut, lakkasi nyt oikeasti huolehtimasta. Maksuhäiriömerkintä ja luottotietojen menetys, kohta suljettu puhelin. Kohta varmaan haastemiehenkin etsimä, kunhan ne elatusasiat laitan sinne käräjille. Ja kaikki tämä siellä mukulakivillä kävellessä ja vihellellessä.

Eronnut

Tänään tuli eropäätös käräjäoikeudesta. Nyt olen virallisestikin eronnut. Kuten suunnittelinkin, julkistin asian facebookissa. Kyllähän lähimmät tietenkin tietävät. Ne jotka ovat olleet mukana, onnittelivat. Ja jotka eivät olleet, toivottivat jaksamista tai olivat pahoillaan.

Minä en ole pahoillani. En ollenkaan.

Ex-miehen kanssa olin sähköpostiyhteydessä. Ei tee elettäkään palatakseen, eikä elettäkään, että siirtäisi kirjansa pois. Ilmeisesti on löytänyt jonkun naisen, näin ainakin rivien välistä luin. Halusin, että lasten huollosta ja elatuksesta tehdään sopimus. Käski laittaa sähköpostilla, hän allekirjoittaa ja laittaa postissa takaisin. Jaa. No mitähän siihen kirjoittaisin? Näillä mennään.

Lusikat jakoon

Pakkasin tänään irtaimistoa. Vien sitä mukaa autokatokseen ja mies noutakoon sitten kun noutaa. Keittiössä tein perinteisen lusikoiden jaon. Onneksi suurinta osaa on niin paljon, että kristillinen tasajako onnistui ihan hyvin. Valkosipulipuristimia kaksi, juustohöyliä neljä, pullasuteja neljä (herää kysymys: miksi?). Lusikoita ainakin neljää sarjaa. Kaikkea muuta on runsain mitoin, paitsi kauhoja, joista katkeaa aina varret. Ostakoot mies kauhansa, kai ositusrahoista sen verran jää.

Suomustinrautoja oli yksi. Laitoin sen miehen laatikkoon. Mies oli haluton siivoamaan kalansaaliitaan ja minä periaatteesta yhtä haluton. Minusta kalamies siivoa saaliinsa. Tuo ehkä korkeintaan naiselleen paistettavaksi valmiit fileet, mutta mieluummin paistaa myös. Ajattelen, että jos saan kalaa, niin saan sen siivottuna (kaupasta yleensä kyllä). Että jos saan kalan, saan kalamiehenkin ja sellaisen, joka itse siivoaa. Siksi en tarvitse suomustinrautaa.