Olen aika huono sairastaja. Tai tavallaan hyvä, mutta itselleni huono. En mene lääkäriin ennenkuin tilanne on lähes mahdoton. En pidä lääkärissäkäynnistä. Minusta se on luovuttamista. Joskus pitää käydä, kuten perjantaina, kun niskakivut olivat yltyneet siihen mittaan etten saanut nukuttua, kipu itketti, pää ei kääntynyt, eikä buranalla ollut mainittavaa vaikutusta. Nyt tilanne on parempi, pää pysyy pystyssä jo suunnilleen ilman kipua, vaikka liikkeet sattuvatkin. Töissä olin tietenkin koko viikon normaalisti. Luulen yhä olevani töissä tärkeä ja korvaamaton, vaikken olekaan.
Toinen lääkärissäkäyntiä kai vaativa vaiva olisi perussairauteni MS-tauti. Se on pitkän oireettoman kauden jälkeen herännyt ja oireilee nyt jo kohtuullisen monipuolisesti, joskaan ei vakavasti. Keväällä jo hoitaja oli sitä mieltä, että oireitten perusteella ehkä lääkityksen vaihtoa pitäisi miettiä, mutta neurologi tuumasi, että katsellaan. Lääkkeenvaihtohan ei välttämättä tarkoittaisi parannusta, vaan se voisi olla huononnuskin. Mutta tietenkään kukaan ei voi tehdä nyt mitään, kun en taaskaan mene lääkäriin. Tällä viikolla sain sen verran aikaan, että kävin optikolla, joka totesi sen minkä jo tiesin. Näön sumeneminen johtuu taudista, eikä sille voi mitään. Paitsi ehkä vaihtaa lääkettä.
Sairastamiseni on vähän siitäkin ongelmallista, etten pyydä apua. Puren hammasta ja teen itse, jos läheiseni eivät ymmärrä auttaa pelkästään sillä, että olen nöyrtynyt sanomaan, että jotain on vialla. Eivätkä tietenkään ymmärrä. Lapsilleni osaan jo suunnilleen sanoa, että äiti ei nyt pysty tai äiti ei jaksa, mutta en muille. En edes J:lle. Hoidan kaikki minulle kuuluvat askareet, vaikka en oikein kykenisikään. Ja sitten olen itsekseni ylpeä, kun pystyin ja kykenin kuitenkin. Ja vähän pettynyt, kun kukaan ei auttanut. Vaikken edes pyytänyt.
Tulevaisuus pelottaa toisinaan. Olen jotenkin jo alistunut siihen ajatukseen, että vanhuuseläkkeelle jäänti ei ole minun juttuni, vaikka eihän sitä voi tietää. Voihan se ollakin. Tavoite on, että pysyisin kunnossa niin kauan, että saan lapset suunnilleen isoiksi. Tavoite kai vaatisi, että kävisin siellä lääkärissä ja koittaisin olla aktiivisempi hoitamaan itseäni. Mietin toisinaan, että pitää ymmärtää muuttaa ajoissa helpompaan asuntoon. Ettei liikuntakyvyn heikkeneminen ja kodin menetys tule yhtä aikaa. Että valmistautuisi. Vaikka voihan se olla, ettei liikuntakyky heikkenekään. Varsinkin jos kävisi aika ajoin siellä lääkärillä.
Tänään mietin sitä, miten J kestää sen, että en ole terve. Kyllähän hän tietenkin tietää mikä minua vaivaa, mutta en tiedä ymmärtääkö. Sitten kun ymmärtää, että mitä tämä kai tuo tullessaan, niin hyväksyykö? Ehkä, ehkä ei. Ymmärrän kyllä kummatkin. Tulevaisuus riehakas ja iloinen, täynnä haaveiden toteutumista vai minun kanssani kitinöitä kuunnellen? Olen kuitenkin iloinen, että nyt on näin. Joutaa sitä murehtia yksin jäämistä sitten, kun on jäänyt.