keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Joulunodotusta


Lasten synnyttyä sovimme, että joka toinen joulu on toisen suvun ja joka toinen toisen suvun. Joskus olemme menneet sukulaisiin, joskus sukulaiset ovat tulleet meille. Tänä vuonna on minun sukuni vuoro. Äiti on ollut kipeänä, joten menemme minun sukuni luokse. Varmaan siskon kanssa laitamme joulua äidille valmiiksi, että äiti pääsee vähemmällä.

Viime jouluna meillä oli kylässä anoppi ja appi. Koko joulun. Ja minä sairastuin aattona ja makasin kipeänä koko joulun joutuen sitten lopulta uutenavuonna sairaalaan. Luulin aivan vakavasti, että sairastaminen on henkistä laatua. Että sairastuin anopista pahaan luulotautiin. Ei se sitten lopulta totta ollut, mutta mielenkiintoinen ajatus. Voiko pelkkään pahaan oloon sairastua? Siis hyvinkin fyysisesti.

Päätin viime jouluna, että tämä on viimeinen tämmöinen joulu. Joulu, jossa on liikaa olutta. Liikaa asioita, jotka ovat tärkeitä aikuisille. Liian vähän rauhallista yhdessäoloa ja lepäämistä. Liian vähän minun näköistäni joulua. Ei taida tästä tulla sen kummempaa?

tiistai 29. marraskuuta 2011

Etäisyys ja läheisyys


Edellisessä kirjoituksessa olin sitä mieltä, että kaikkea ei voi saada. Eikä voikaan. Mielen täytyisi olla kirkas ja selkeä, että osaisi tehdä valintoja. Jos pääsisi vähän etäälle, voisi ehkä nähdä kirkkaammin, että mitä oikeasti haluaa. Edellisen parisuhteen lopetukseen vaikutti vahvasti kuukausi kaukana kotoa, jolloin asiat kirkastuivat, selkenivät ja päätöksenteko tuli vahvaksi. Nytkin tarvitsisin jotain sellaista, mutta ei sitä kyllä ole näköpiirissä. Arkea vaan.

Kuitenkin asioiden helpottamiseksi käynnistin etäisyyskeskustelun työpaikan sivusuhteen kanssa. Että jos otettaisiin etäisyyttä, oltaisiin kauempana toisistaan. Voisin jotenkin paremmin nähdä asiat. Ei tämä ensimmäinen etäisyyskeskustelu ollut, eikä varmaan viimeinenkään. Etäisyys nimittäin käytännössä ei toteudu kovin helpolta. On vain niin vaivatonta olla lähellä, yhdessä. Ja niin vaikea olla etäällä.

Voiko se olla niin, että asiat jotka tuntuvat hyviltä, ovat kuitenkin väärin? Ja asiat, jotka tuntuvat pahoilta, olisivat sittenkin oikein?

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Kaikkea ei voi saada, elämä on valintoja


 Elämän tosiasia kai suurimman osan kohdalla on, että kaikkea ei voi saada. Jotain voi saada, kun ponnistelee riittävästi. Jotain saa ilman ponnistelujakin ja jotkut asiat ovat valintoja. Kun yhden valitset, valitset toisen pois. Minulla tuntuu nyt elämässä olevan aika, jolloin täytyy päättää, että mitä haluaa, kun kaikkea ei voi saada.

Perheneuvojalla käyntien tuloksena mies on kovastikin parantanut tapojaa. On useimmiten läsnäoleva isä ja huomioiva aviomies. Kysyy mielipidettäni ja kuuntelee sitä, haluaa tehdä asioita, joista minun tulee hyvä mieli. Yrittää todellakin parhaansa lasten kanssa. En tiedä, kauanko tämä aikoo jatkua, vai onko muutos pysyvä. Hankala sanoa, ennenkuin näkee. Tämän johdosta olen jo välillä kallistumassa siihen valintaan, että sitoudun jatkamaan avioliittoa ja tekemään siinä parhaani. En koe, että rakastaisin miestäni, mutta onko se peruste särkeä lapsilta perhe? Jos kaikki saadaan rullaamaan, elämä riidattomaksi ja jonkunlaista läheisyyttäkin aikuisten välille? Minua itketti jo pelkkä ajatuskin, että joutuisin luopumaan lapsista edes osaksi viikkoa. Että lapset eivät olisi lähelläni aina. Tämän takia jo kannattaa ponnistella. Minun ja mieheni suhde on tietenkin pitkän tien takana, kun luottamus minulla mieheen on mitä on ja kaikkea on tapahtunut. Minun täytyykin pohtia, että uskonko sen olevan mahdollista?

Nyt jos olen tekemässä tämän valinnan, on minun luovuttava siitä ihmisestä, joka on minua tämän vuoden kannatellut. Kuunnellut murheeni, ollut tukenani. Lähelläni. Valintaa helpottaa se tosiseikka, että tämä suhde ei ole menossa mihinkään. Luullakseni se on nyt siinä, mihin se on päätymässä koskaan, koska tämä toinen ei halua. Minä haluaisin, mutta kaikkea ei voi saada.

Molempia en voi saada. Lapsille onnellista lapsuutta ehjässä perheessä ja itselleni eri miehen. Sellaista ei tapahdu. Sellainen kaksoiselämä ei vain toimi, eikä siinä ole kenenkään osallisen kannalta mieltä. Eikä onnellisen parisuhteen tavoittelu ole mahdollista, jos sydän on jossain muualla. Elämä on valintoja, kaikkea ei voi saada.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Että semmoiset juhlat


Kotona ollaan pikkujoulutohinoista. Juhlat kai itsessään olivat ihan ok. Jatkoillakin oltiin. Mutta jotain jäi kuitenkin puuttumaan. Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Sellaista kai se on, jos koitaa päällikkönä osallistua. Sen takiako lienee niin monet meidänkin firman päälliköistä joko eivät tule tai tulevat autolla ja ovat vain pakolliset? Täytyisikö minunkin siirtyä siihen? Ehkä.

Juhlissa toivoo, että olisi hyvässä seurassa. Että vaikuttaisi siltä, että on toivottua seuraa. Olisi hauskaa ihan sen seuran vuoksi. Jos taas kokee, että on otettu mukaan siksi, että ei oikein poiskaan ilkeä jättää, niin toivoisi ymmärtävänsä aika pian, että on kotiinlähdön aika. Tänään taisin ymmärtää aika sopivassa kohdassa. Olisihan sitä jotain muutakin voinut toivoa.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Pikkujoulutunnelmissa


Tänään on firman pikkujoulut. Ohjelmaa on, ruokaa, juomaa ja hyvää seuraa myös. Aika moni työkavereistani on minulle lähes ystävä. Näin ollen on suuri vaara, että liikuttuneessa tilassa saattaa "avautua" asioista, joista voisi olla hiljaakin. Erityisesti moinen avautuminen saattaa olla hankalaa, jos kohteena ovat omat alaiset. Päällikköasemassa kun on. Täytyy pitää mielessä maanantai, niin kai tämä pysyy hallinnassa.

Pikkujoulut tämän kaiken keskellä on kuin keidas. Jotenkin luvan kanssa voi unohtaa yhdeksi illaksi elämän murheet ja keskittyä pitämään hauskaa. Mies on valmistautunut pikkujouluihini suunnitelemalla lapsille omat pikkujoulut, joihin kuuluu torttujen leipominen ja joulujuomaa (lienee lämmintä mehua kanelilla). Lähden hyvillä mielin. Nyt mekkoa silittämään!

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Sitoutumista ja etsintää


Luin erästä blogia, jossa oltiin uskoa etsimässä. Niin minäkin. Nyt etsinnässä oleva usko vaan ei ole se sama, kuin siinä blogissa. Nyt uskoa pitää etsiä parisuhteen jatkotyöstämiseen.

Perheneuvojalla käytiin miehen kanssa taas tänään ja jatkovaihtoehdot olivat:
  1. Parisuhteessa pysyminen ja hyvän parisuhteen etsiminen ja sen työstäminen
  2. Eroaminen ja hyvän eron työstäminen. Tähän liittyi myös yhteistyövanhemmuuden etsiminen.
  3. Jatkoselvittely, jossa haetaan suuntaa vielä.
Valitsimme kolmannen vaihtoehdon. Olisi pitänyt sitoutua yhteiseen tavoitteeseen ja kummastakaan muusta ei yhteistä tavoitetta löytynyt. Siis selvitellään vielä. Kaksi käyntiä vielä ennen joulua ja katsotaan sitten taas, että mikä on tilanne.

Tänään puhuttiin paljon parisuhteemme synnystä, elämästä ennen toisiamme ja kohtaamisestamme, suhteen alkuvuosista. Siitä kaikesta, kun vielä oli hyvin. Onnesta ja onnellisuudesta. Hyvästä olosta. Rakkaudestakin. Hienoista hetkistä. Lasten syntymästä. Ja siitä, milloin kaikki alkoi lähteä vinoon. Syistä kai puhutaan ensi kerralla.

Vaikka keskustelu pääasiassa koski niitä asioita, jolloin kaikki oli hyvin, itkin useamman kerran. Ajatus siitä, että joutuisin lapsista eroon itketti. Sekin itketti, kun keskusteltiin siitä, miksi minulla ei ole vihkisormusta, vaikka olemme olleet yhdeksän vuotta naimisissa. En tiennytkään, että se hankkimaton sormus oli minulle niin tärkeä? Kai tästäkin taas kaikenlaista selviää.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Mikä olisi tulevaisuus?


Huomenna on perheneuvojalla tarkoitus linjata tulevaisuuden etenemistä. Täytyy tehdä valintoja, että jatketaanko neuvojalla käyntiä ja mikä on perheneuvojalla käynnin tavoite. Nyt siis alkukartoitukset katsotaan tehdyiksi ja otetaan suuntaa. Mies tietenkin haluaa, että jatketaan käyntejä tavoitteena parempi parisuhde. Minä en ole lainkaan niin varma tavoitteistani. Olen ollut kovasti sitä mieltä, että hyvä ero on minun tavoitteeni, mutta toisina päivänä tuntuu, että kohtuullisesti etenevä arkikin voisi riittää.

Perheneuvojalle sanoin viimeksi, että ero olisi minun tavoitteeni, asumuseroon ilman varsinaista eroakin voisin suostua. Tähän liittyen sitten sainkin ajatuksen. Meillä on vielä se talo myymättä ja tällä hetkellä tyhjillään. Voisimme kokeilla osa-aikaista asumuseroa siten, että lapset pysyisivät täällä uudessa kodissa koko ajan ja minä ja mieheni olisimme vuorotellen vanhassa ja vuorotetellen uudessa kodissa. Vanhassa yksin, uudessa lasten kanssa. Voisimme harjoitella sitä, mitä on olla erillään. Mies voisi harjoitella vastuunottoa ja minä voisin harjoitella luopumista. Talokin tulisi lämmitettyä ja loput tavarat järjesteltyä.

Huonoja puolia tässä suunnitelmassa olisi se, että joutuisin olemaan lapsista erillään, mutta niin kai joutuisin väistämättä erotilanteessakin. Huono puoli olisi myös se, että mies kuitenkin jättäisi molempiin sotkun, jonka minä sitten siivoaisin. Vaikka siis sovittaisiinkin, että vaihdossa on siistiä oltava. Sen lisäksi yksi auto / kaksi kotia aiheuttaisi pieniä logistisia ongelmia, mutta ei ylitsepääsemättömiä. Lasten kannalta ratkaisu olisi siitä hyvä, että koti pysyisi koko ajan paikoillaan. Olisiko ajatusta?

maanantai 21. marraskuuta 2011

Nukkumisesta


Nukkuminen on ihmisen perustarve. Aivan välttämätön. Luin jostain silloin, kun lapset olivat vauvoja, että ihminen tarvitsisi joka yö kolme tuntia keskeytymätöntä unta pärjätäkseen hyvin. Siis unta yhteensä enemmän, mutta siitä pitäisi saada vielä kolme tuntia yhtä soittoa. Pienten lasten kanssa sellainen onnistui vain harvoin. Esikoinen on ollut aina heräilijä, vasta neljän vuoden korvilla alkoi nukkua siten, että heräsi enää kerran tai kaksi yössä. Pienempi onkin nukkunut paremmin koko ajan, lähes keskeytyksettömiä öitä jo puolivuotiaasta. Sen lisäksi, että yöllä pitäisi saada unta riittävästi, niin täytyisi voida paikata syntynytttä univajetta tarvittaessa päiväunilla.

Meidän perheessä nukkuminen on ollut koko ajan mieheni perusoikeus. Ei minun. Minä olen se, joka herää aamulla aikaisin. Minä olen se, joka herää yöherätykset. Minä olen se, joka ei saa päiväunia, jos kaikki eivät nuku yhtä aikaa. Esikoisen ollessa jotakuinkin vuoden ikäinen, aloin vaatia, että minunkin pitää saada nukkua joskus aamuisin. Sovittiin sitten, että lauantai on minun nukkuma-aamuni. Ja olikin varmaan ainakin kymmenkunta kertaa. Ei siitä mitään tahtonut tulla, miestä nukutti ja sitten ne minun nukkuma-aamuni menivät siihen, että lapsi oli vaipat märkänä television äärellä, kun mies nukkui sohvalla. Heräsin sitten mieluummin itse.

Tänä aamunakin mies nukkui. Hänellä ei ollut kiire aamulla, joten minä heräsin lasten kanssa. Lapset herättivät kylässä olevan siskoni ja hänen miehensä. Keitettin siinä kahvit ja tehtiin palapelejä. Lähdin töihin ja vein lapset mennessäni. Onneksi tälle päivälle olin saanut sovittua lyhyen päivän, joten pääsin jo ennen puoltapäivää kotiin. Mutta siis vieraat jäivät yksin hereillä taloon, kun mies nukkui ja minä jo menin lasten kanssa. Nukkumisellakin voi osoittaa, että toinen ei ole tärkeä. Vaikka nukkuminen onkin perustarve.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Puhumattomuudesta


 Mies suuttui tänään kesken kaiken, kun kaikki ei mennyt hänen halujensa mukaan. Lähti sanomatta mitään, otti auton ja meni. Tuli jonkin ajan päästä takaisin. Mitään ei välikohtauksesta sen jälkeen puhuttu. Oltiin kuin ei mitään.

Puhumattomuus näyttää olevan yleinen toimintatapa meidän parisuhteessamme. Asiat vain haudataan. Ei vain puhuta. Ollaan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Ollaan puhumattomia. Puhumattomuus ehkä vaikuttaa olevan sillä hetkellä helppo tie, mutta ei se oikeasti ole. Kertyy liikaa puhuttavaa.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Vieraita tulossa


Viikonloppuna tulee kylään mieluisia vieraita, paras (ja ainoa) sisko miehineen. Käydään varmaan kävelyretkellä, että voidaan puhua ja saunotaan, jotta voidaan puhua. Puhuminen on tärkeää.

Siskon kanssa on senkin takia hyvä puhua, että sisko tietää, miten olen tullut tämmöiseksi mikä olen. Sisko tietää, että mitä lapsena tapahtui, koska sisko oli siinä samassa. Sisko tietää aiemmat epäonnistumiset, koska sisko lohdutti silloinkin. Ja sisko tietää tämänkin murheen ja sisko lohduttaa tässäkin.

Siskossa on se vika, että sisko näkee vierestä selvemmin, kuin minä tässä ja sisko haluaisi, että minulla olisi parempi olla. Nyt heti. Siksi sisko tahtoo hätyyttää minua tekemään päätöksiä, joita en ole valmis tekemään tai jotka olen tehnyt, mutta joita en saa toimeenpantua. Sisko ei malttaisi odottaa. Sellainen on siskoni.

torstai 17. marraskuuta 2011

Syyllistänkö itse itseäni?


Kävin perheneuvojalla. Puhuttin minusta, minun toiveistani ja tavoitteistani. Suhteen alkuajoista minun näkökulmastani. Siitä, milloin suhde lähti menemään vinoon. Siitä, miten minä olen kokenut. Niistä pettymyksen ja hylätyksi tulemisen tunteista, joita minulla on ollut.

Keskustelun aikana neuvoja kysyi usein, että olinko vaatinut omaa tilaa? Olinko vaatinut huomiota? Olinko sanonut, että tämmöinen ei vetele? Olinko vaatinut parempaa kohtelua? Olinko vaatinut miestä kuuntelemaan ja olemaan tukena? Niin. Olinko vaatinut? Onko pakko vaatia? Minulle tuli olo, että on oma vikani, kun minua on kohdeltu niinkuin on. Että on oma vikani, kun olen antanut niin tehdä. Oma syyni, kun en ole ollut vailla huomiota tai apua. Tai kun en ole vaatinut riittävän kovasti, riittävän lujaa. Olen tyytynyt siihen, että mies ei halua.

Syyllistänkö nyt vain itse itseäni vai onko se näin? Enkö minä voi odottaa aviopuolisoltani hyvää, arvostavaa kohtelua ilman, että vaadin sitä? Enkö minä voi odottaa apua ja tukea ilman, että vaadin sitä? Eikö hyvässä suhteessa tule luonnostaan toisen parhaan ajatteleminen, toisen tukeminen, toisen huomioonottaminen? Ilman vaatimista? Vai pitääkö sitä vaan pitää puoliaan rakkaimpiensakin kanssa?

Prosessissa


Mies oli tiistaina perheneuvojalla omalla käynnillään ja minä menen tänään. Ensi viikolla mennään taas yhdessä. Kysyin tiistaina, että kuinka meni ja mies oli kovin vaitonainen. Mitenkähän minulla tänään menee?

Kotona on nyt ollut rauhallisempaa. Kai prosessissa oleva asia on helpompi laittaa sivuun. Että se siellä hoituu omia aikojaan ja siihen voidaan keskittyä sitten, kun aika on. Ei ole juuri riidelty, paitsi tietenkin tilipäivänäni. Rahat eivät riitä ja mies ei ymmärrä, vaan tahtoisi kuitenkin milloin mitäkin. Lasten nukkumaan menosta tulee riitaa myös aina aika ajoin, kun lapset eivät miehen kanssa nukkumaan käy. Minä en jaksaisi ilta toisensa jälkeen opastaa, että nukuttamisessa tarvitaan lempeää otetta, kun miehen mielestä lapset menevät nukkumaan tiukasti komentamalla, ainakin isompi. Mutta siis kokonaisuutena riidellään vähemmän. Mennään vain päivästä toiseen. Kotona ei tästä eroprosessista tai perheneuvojalla käynnistä ole keskusteltu laisinkaan. Aivan kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Saa nähdä, onhan sitä joskus keskusteltava.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Onko onnelle tilaa?


 Kuten aiemminkin olen pohtinut, mikä riittää elämältä? Pitääkö ihmisen olla ylipäätään vailla elämältä? Vaikka meillä onkin vain tämä yksi elämä, niin onko se vaan niin, että ei siltä täydellisyyttä voi odottaa? Kysymykset siis tähtäävät siihen, että täytyykö vaan tyytyä? Että onko riittävää, että arki menee eteenpäin ja on kohtuullisen hyvin? Suurimmalla osalla ihmisistä varmasti on kohtuullisen hyvin ja se on hyvä. Minulla on lapset ja työtä, vielä ainakin terveyttä arkeen riittävästi, oma koti (nyt juuri kaksikin...), ystäviä, elämässä monenlaista sisältöä. Eikö se riitä? Eikö?

Nyt erityisesti pohdituttaa se perheneuvojalla käynti. Käykö siinä niin, että jotenkin vaan pikku hiljaa keskustelujen kautta minut puhutaan ympäri sitoutumaan tähän mieheen? Että minun pitää kuitenkin vaan yrittää? Että kunnon vaimot jaksaa yrittää? Että minun pitää antaa mahdollisuus, vielä kerran? Että pitää sitoutua? Käykö niin, että kaiken tämän jälkeen minä tyydyn siihen, että mies on mikä on ja jos hän yrittää kohtuullisestikaan, niin se riittää. Että minun unelmilleni ja toiveilleni, minun onnelleni nyt vaan ei ollut tilaa tässä elämässä? Että minulle oli jotain muuta? Vai onko onni vain tätä?

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Isänpäivänä paremmin


Tämän vuoden isänpäivän vietto on sujunut paremmin kuin edellinen. Edellinen ei sujunut ollenkaan. Lapset olivat tehneet hoidossa lahjat ja kortit, yhdessä tehtiin kakku. Isänpäivänaamuna isää herättämään. Ei jaksanut isä herätä. Jos sitten myöhemmin. Herätettiin sitten myöhemmin. Isä jaksoi olla hereillä tunnin verran, kakun ja kahvin ajan, vetäytyi sitten takaisin lepäämään. Lähdin lasten kanssa ulos. Viime vuonna isällä oli krapula.

Tänään siis sujuu paremmin. Taas oli hoidossa askarreltu ja kakkua tehty. Isä heräsi heti ensi yrittämällä ja on ollut hereillä siitä saakka. Eikä ole krapulassa. Käytiin leikkipuistossakin koko perhe. Nyt isä kuorii perunoita muusia varten. Että on täällä jotain paremmin kuin joskus.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Heti auttaa


Eilen siis olimme ensimmäisen kerran siellä perheneuvojalla. Ulkopuolisesta avusta kai on turha odottaa tuloksia heti, lienee useamman kuukauden juttu. Mutta silti tuntuu, että apua tuli heti. Nimittäin itse ryhdyin ajattelemaan eri tavalla.

Perheneuvoja sai aikalailla kattavan kuvan tilanteestamme. Sekä tästä nykyisestä, mutta myös siihen johtaneista syistä. Tapaamisessa keskusteltin sekä mieheni että itseni taustoista, lapsuudenkodista ja sieltä juontuneista käytösmalleista. Neuvoja tuntui varsin nopeasti saavan käsityksen siitä, että mikä on vialla. Perusdiagnoosi lienee, että minä olen läheisriippuvainen, ylivastuullinen vaimo ja mieheni on aloitekyvytön ja vastuuton aikuinen lapsi. Yhdessä tämä paketti tekee sen, että minä huolehdin kaiken ja mieheni ei mitään. Yhdistettynä mieheni alkoholiongelmaan ja mielenterveydellisiin ongelmiin paketti aikaansaa sen, että minä väsyn ja tunnen toivottomuutta.

Mutta siis niihin ajatuksiin. Tänään olen ollut kykenevämpi sanomaan miehelleni, että en halua jotain. En halua. Joten en tee. Olen ymmärtänyt, että en voi sille mitään, jos miehen tulee paha mieli jostakin mitä sanon tai teen. Minulla on kuitenkin oikeus näin tehdä. Olen käsittänyt, että minulla on oikeus omiin tunteisiini ja omiin toiveisiini. Tästä on vielä pitkä matka mihinkään todelliseen muutokseen, mutta askel on otettu.

perjantai 11. marraskuuta 2011

Ensimmäinen käynti


Tänään oli ensimmäinen käynti perheneuvojalla. Aikaa oli varattu puolitoista tuntia tilanteen kartoittamiseen ja jatkosta sopimiseen. Neuvoja oli oikein empaattinen ja lämmin ihminen. Tasapuolinen ja rauhallinen. Näki positiivisia viestejä sielläkin, mistä itse en niitä nähnyt. Esimerkiksi avun hakeminen oli hänen mielestään selkeä toivon viesti. Ehkä niin.

Keskusteltiin siitä, mikä on hyvin ja mikä on huonosti meidän perheessä. Ja siitä, mikä on johtanut mihinkin. Milloin meillä alkoi mennä huonosti. Mikä siihen johti. Millaista tulevaisuutta me toivoisimme. Mikä meitä erottaa ja mikä meitä yhdistää. Mitä askeleita haluaisimme nähdä, jotta olisimme menossa eteenpäin, siis parempaan.

Minä itkin, tietenkin ja monta kertaa. Mies ei itkenyt, mutta miehekkäästi tunnisti, että ehkä hän on se, jonka takia ongelmissa ollaan. Että ehkä hän ei ole toiminut siten, kuin vastuullinen aviomies ja perheenisä toimii. Minusta sekin jo oli hyvä alku. Sovittiin molemmille omat käynnit ja yhteinen seuraava käynti. Näiden kolmen uuden käynnin jälkeen sovitaan jatkosta. Katsotaan.

Tänään kai keskustellaan


Tänään meillä on mieheni kanssa ajanvaraus sinne ulkopuoliselle asiantuntijalle, joka työkseen ihmisten ongelmia hoitaa. Tänään on se päivä, kun jonkun ulkopuolisen silmille levitellään perheen likapyykki. Tänään on se päivä, kun kai keskustellaan. Onko tänään se päivä, kun myös kuunnellaan?

Täytyy luottaa prosessiin. Siihen, että ongelmaisille perheille on keskustelumalli kehitetty ja ammattilaisen johdolla se prosessi itsessään tuottaa tulosta. Meidän vain täytyy heittäytyä mukaan ja tehdä niinkuin pyydetään. Illalla lisää.

torstai 10. marraskuuta 2011

Miehen ja naisen erilaisuus


Ilmeisesti yleisesti hyväksytty "fakta" on, että miehet ja naiset ovat erilaisia. Siis tietenkin fyysisesti ovatkin, mutta että muutoinkin. On hyväksytty ajatus siitä, että mies ajattelee eri tavoin ja nainen ajattelee eri tavoin. Tästä syystä syntyy konflikteja. Minullakin on aiheesta oikein kirjakin. Sukupuolten erilaisuudesta. Ilmeisesti tämä ajattelumallin idea on, että täytyy sopeutua siihen toiseen ja toisen ajattelutapaan, täytyy tehdä kompromisseja, täytyy ymmärtää.

Mutta onko se näin? Tunnen miehiä, jotka monesta asiasta ajattelevat kuin minä, toimivat kuin minä. Valitsevat samat polut. Miehiä, joiden ajatuksenjuoksu on vaivatonta ymmärtää siksi, että se on lähellä omaani. Ja sitten on oma mieheni, joka valitsee yleensä eri polun kuin minä. Tekee eri päätökset. Lisäksi en ymmärrä edes hänen perustelujaan päätöksilleen.

Onko niin, että toiset miehet ja naiset ovat kovin kaukana toisistaan ja toiset taas lähempänä? Onko minun oltava se kompromissin tekijä ja ymmärtäjä, vai saanko tavoitella jotain, jossa ei tarvitsisi aina niin kovin ponnistella? Vai kuuluko se ponnistelu miehen ja naisen välille aina? Väistämättä?

tiistai 8. marraskuuta 2011

Ajatuksia äitiydestä ja vaimoudesta


Minulla on ollut vaikeuksia erottaa toisistaan kaksi roolia; äitiys ja vaimous. Nehän ovat ihan eri asioita. Äitiydessä mitataan suhdettani lapsiini ja niihin asioihin, joihin minun pitäisi heitä äitinä valmistaa. Olenko lasteni tuki ja turva? Olenko satama maailman myrskyissä? Osaanko varustaa lapseni maailmalle sellaisilla tiedoilla ja taidoilla, joilla maailmassa pärjää? Osaanko luoda lapsilleni sellaiset edellytykset, että kasvavat vahvoiksi, mutta herkiksi? Että kasvavat viisaiksi ihmisiksi? Vaimoudessa taas mitataan suhdettani mieheeni. Olenko hyvä kumppani? Hyvä rakastaja? Hyvä puoliso? Vai mitä?

Äitiydessä pallo on minulla. Yksin minulla. En voi vierittää mitään vastuuta äitiydestäni lapsilleni. Vaikka olisivat millaisia, minun tulee silti olla äiti. Mielellään hyvä äiti. Äiti kuitenkin. Vaimoudessa taas mielestäni osa vastuusta kuuluu miehelleni. En voi olla hyvä kumppani, jos en saa siihen vastakaikua. Tai voin olla, mutta olenko sittenkään, jos emme ole puolisoita yhdessä?

Tässä erokriisissä tahtoo sekä minulta että mieheltäni hävitä ajatus siitä, että vaikka vaimous lakkaisi, olisin silti äiti ja että vaikka olisin kuinka huono vaimo, voisin silti olla hyvä äiti. Jotenkin kai perheen käsitteen alla nämä kaksi ovat yhtä. Pitää itsekin pinnistellä ajatustensa kanssa, että en ole huono ihminen, en huono äiti, vaikka en olisi vaimo ollenkaan.


maanantai 7. marraskuuta 2011

Ei uutta kriisirintamalla


Eilinen ja tämä päivä ovat sujuneet ilman kummempia kriisejä parisuhteessa. Tänään toki on vasta töistä kotiuduttu, joten ei juuri yhteistä kriisiaikaa ole ollutkaan. Mutta eilinen meni varsin hyvin. Käytiin koko perhe leikkipuistossa ja illalla vietettin yhteistä elokuvailtaa Disneyn piirrettyjen parissa. Tietenkin kriisittömyyteen vaikuttaa sekin, että välttelen miestä. Ihan kahdestaan ei ole oltu ollenkaan, kas kun uni tai "uni" on kutsunut minua yhtä aikaa kuin lapsiakin. Kätevä tapa välttää kahdenkeskinen aika on pitää lapsia koko ajan mukana ja sitten nukkua yhtä kauan kuin hekin. Tai ainakin maata hiljaa sängyssä sama aika.

Perjantaina on se aika sinne perheneuvojalle. Jos koko viikko menee yhtä kriisittömästi, niin en kai vain sano siellä, että ongelmia ei olekaan? Täytyisiköhän minun jo valmiiksi miettiä, mitä kaikkea minun siellä pitää sanoa, jotta tulee sanotuksi. Mitä siellä ylipäätään sanotaan? Miten se ei mene yleiseksi haukkumistilaisuudeksi, vaan olisi jotenkin rakentava? Miten se ei menisi pelkäksi hiljaisuudeksi, hyssyttelyksi, ongelmien piilotteluksi, vaan tulisi sanotuksikin? Miten minä siellä pidän puoleni, jos mieheni vierittää kaiken minun syykseni? Miten minä olen rakentava, mutta kuitenkin siten, että en joudu pelkäksi altavastaajaksi ja lopputulos on, että minun pitää muuttua, muuten onkin jo hyvä? Voisiko joku kommentoida, jolla on kokemusta.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Riidankylväjä vai mikä?


Mies oli viikolla yötä vielä myymättömässä kodissa. Halusi omaa rauhaa. Jotain siellä kai mietiskeli. Lähtiessä puhuttiin, että lämmittää samalla uuneja, niin ei tarvitse sähköllä lämmittää. Ja että kantaa ulkovarastosta loppuja tavaroita lähemmäksi, että ei sitten tarvitse hangen läpi niitä kuljetella, jos talvella vasta saadaan myytyä.

No oliko lämmittänyt? Ei. Oliko kantanut laatikoita? Ei. Sen lisäksi oli jättänyt sotkun jälkeensä, jonka kävin tänään siivoamassa esikoisen kanssa. Tiskit oli tiskaamatta, roskat viemättä, ruuat jääkaapissa, nukkumapaikka levällään ja kaiken kukkuraksi vessanpytty vetämättä ja kansi auki (tietenkin). Mies sanoi lähtiessäni, että ei sinne ostajaehdokkaiden takia tarvitse mennä, että aivan on siisti. Hän oikein varta vasten katsoi. Vissiin niin.

Tulin takaisin ja olin hiljaa. En sanonut mitään. Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Mies mielestään teki parhaansa, minulle vain ei kelvannut. Jos olisin sanonut, olisin riidankylväjä. Kuulemma usein olen. Huomauttelen joutavista, että saisin riidan aikaan. Nyt ei kuitenkaan riidelty, minä vain siivosin ja mielessä kiehui.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Herkkupäivä


Lasten kanssa on nyt sovittu, että lauantai on herkkupäivä. Muulloin ei herkkuja syödä (paitsi äiti salaa). Molemmat ovat persoja kaikenlaisille leivonnaisille ja olen minäkin. Sen lisäksi minusta on mukavaa leipoa. Leivonnaisten herkuttelu alkoi olla jo jokapäiväistä, mikä ei missään nimessä ole terveellistä. Näin sitten sovittiin lauantain herkkupäivästä. Karkkia meillä ei syödäkään.

Tänään siis on se suuri päivä, että herkkuja aiotaan syödä. Isompi kysyi heti herättyä, että nytkö niitä saa ja milloin mennään herkkuostoksille. Lähikaupasta on aie käydä hieman kakkutarpeita ostamassa ja pienen pieni kakku olisi tarkoitus leipoa. Makea herkkupäivää meille!

perjantai 4. marraskuuta 2011

Pelko


Luin eilen erästä blogia, jossa puhuttiin pelosta. Sivulauseessa vain, se ei ollut blogin ajatus. Kirjoittaja puhui, että omassa kodissaan ei saa pelätä. Ei itse eikä lapset. Kodin pitää olla turvasatama, aina turvallinen. Että jos toinen käyttäytyy uhkaavasti, se on sitten siinä.

En tiedä, käykö se kirjoituksista ilmi, mutta pelkään miestäni. Mies ei ole koskaan lyönyt, mutta on särkenyt tavaraa kyllä. Mies saattaa huutaa kovalla äänellä, on pelottava ja uhkaava. Lapsia ottaa joskus mielestäni liian kovakouraisesti. En tiedä, mihin mies pystyisi. Ärsytettynä varmaan mihin vaan. Ja kun mies kokee, että ärsytän, niin pelko on joskus ihan konkreettinen. Sen lisäksi mies uhkaa aina itsemurhalla. Ei minulla ole eväitä käsitellä itsemurhauhkauksia. En minä tiedä, miten silloin toimitaan. Minä olen ratkaissut asian perääntymällä.

Lapsuudessa on opetettu, että asiat hoidetaan itse. Mikä olisi riittävä syy, että sotkisin tähän jonkun "viranomaisen"? Lastensuojelun, turvakodin, poliisin? Epämääräinen "mies on uhkaava"? "Mies pelottaa minua"? Mitä pitää tapahtua, kun mies ei hyvällä lähde? Annanko tämän mennä liian pitkälle? Tälläiset uutiset eivät lainkaan rauhoita mieltäni... Onneksi on nyt sinne perheneuvojalle se aika.

torstai 3. marraskuuta 2011

Mies palasi


Mies palasi sieltä yöreissultaan. Mitään ei olla puhuttu asiasta, ei sanallakaan. Ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aivan tavallisesti. Näinkö kauas on menty, että minä en halua kysyä ja mies ei halua sanoa? Sitten leikitään, että mitään ei edes tapahtunut?

Rauhallista on kuitenkin. Minä kai sain rauhaa yhden yön hengähdyksestä, niin kai mieskin?

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Hetken hengähdys


Mies kai tarvitsi hetken omaa rauhaa miettiä asioita ja mikäpä siinä, hyvä ajatus. Mies halusi lähteä vielä myymättömään entiseen kotiin yöksi tai muutamaksi ja sinne hänet vietiin. Olen siis lasten kanssa keskenään, aivan kaikessa rauhassa täällä uudessa kodissa. Mieli on levollinen täällä ilman miestä. Ei hermostuta. Lasten hulinakin on helpompaa jaksaa, tai oikeastaan sen jaksamisessa ei ole ollenkaan ongelmaa. Lasten hulina on kivaa. Miehen ollessa kotona siitä hulinasta seuraa väistämättä jonkinlainen riita johonkin suuntaan.

Nukutin lapsia oman mieleni mukaan eli otin molemmat kainaloon. Lapset rakastavat nukkua kainalossa ja minäkin nukun paremmin, kun he siinä ovat. Molemmille tahoille siis loistoratkaisu. Kumpikaan ei kysellyt isäänsä koko iltana. Sängyssä jo maatessa isompi sanoi, että jokohan iskäkin nukkuu. Minä en kaivannut miestä ollenkaan. Olisipa aina näin.

Hetken se kestää


Siitä konkreettisesta teosta, että sain varattua perheneuvojalle ajan, tuli hyvä olo. Luottavainen olo, että asiat järjestyy. Mieskin rauhoittui siitä. Sovittiin, että sitoudutaan prosessiin, puhutaan mistä käsketään puhumaan ja jos kotitehtäviä annetaan, tehdään ne. Näytti, että tilanne rauhoittuu siihen saakka, kunnes neuvontaprosessi alkaa. Mutta hetken se vain kesti hyvä olo. Aika tarkalleen vuorokauden. Eilen illalla meno oli jo entisenlaista. Riitelyä, kyttäilyä, väärinymmärrysten verkkoa. Mies purkaa lapsiin pahaa oloaan, lapset itkee äitiä. Minä koitan pitää hommaa jotenkin kasassa ja kuosissa, unohdan itseni, miellytän miestäni, jotta arki menisi eteenpäin.

Odotamme miehen kanssa molemmat innolla perheneuvojalle menoa. Luulen vain, että meillä on kovin eri tavoitteet ja toiveet prosessiin. Mies kai toivoo, että neuvoja saa minut ymmärtämään, että perhe-elämän jatko on oikea ja hyvä vaihtoehto. Että en saisi olla omaa mieltäni, pitäisi olla perheen mieltä. Minä taas toivon, että neuvoja saa miehen ymmärtämään, että minä haluan eron ja että se on hyvä ratkaisu kaikkien kannalta. Että mies muuttaa pois ja lastenkasvatusvastuista sovitaan. Että mies ottaa vastuun omasta elämästään.