tiistai 15. marraskuuta 2011

Onko onnelle tilaa?


 Kuten aiemminkin olen pohtinut, mikä riittää elämältä? Pitääkö ihmisen olla ylipäätään vailla elämältä? Vaikka meillä onkin vain tämä yksi elämä, niin onko se vaan niin, että ei siltä täydellisyyttä voi odottaa? Kysymykset siis tähtäävät siihen, että täytyykö vaan tyytyä? Että onko riittävää, että arki menee eteenpäin ja on kohtuullisen hyvin? Suurimmalla osalla ihmisistä varmasti on kohtuullisen hyvin ja se on hyvä. Minulla on lapset ja työtä, vielä ainakin terveyttä arkeen riittävästi, oma koti (nyt juuri kaksikin...), ystäviä, elämässä monenlaista sisältöä. Eikö se riitä? Eikö?

Nyt erityisesti pohdituttaa se perheneuvojalla käynti. Käykö siinä niin, että jotenkin vaan pikku hiljaa keskustelujen kautta minut puhutaan ympäri sitoutumaan tähän mieheen? Että minun pitää kuitenkin vaan yrittää? Että kunnon vaimot jaksaa yrittää? Että minun pitää antaa mahdollisuus, vielä kerran? Että pitää sitoutua? Käykö niin, että kaiken tämän jälkeen minä tyydyn siihen, että mies on mikä on ja jos hän yrittää kohtuullisestikaan, niin se riittää. Että minun unelmilleni ja toiveilleni, minun onnelleni nyt vaan ei ollut tilaa tässä elämässä? Että minulle oli jotain muuta? Vai onko onni vain tätä?