torstai 17. marraskuuta 2011

Syyllistänkö itse itseäni?


Kävin perheneuvojalla. Puhuttin minusta, minun toiveistani ja tavoitteistani. Suhteen alkuajoista minun näkökulmastani. Siitä, milloin suhde lähti menemään vinoon. Siitä, miten minä olen kokenut. Niistä pettymyksen ja hylätyksi tulemisen tunteista, joita minulla on ollut.

Keskustelun aikana neuvoja kysyi usein, että olinko vaatinut omaa tilaa? Olinko vaatinut huomiota? Olinko sanonut, että tämmöinen ei vetele? Olinko vaatinut parempaa kohtelua? Olinko vaatinut miestä kuuntelemaan ja olemaan tukena? Niin. Olinko vaatinut? Onko pakko vaatia? Minulle tuli olo, että on oma vikani, kun minua on kohdeltu niinkuin on. Että on oma vikani, kun olen antanut niin tehdä. Oma syyni, kun en ole ollut vailla huomiota tai apua. Tai kun en ole vaatinut riittävän kovasti, riittävän lujaa. Olen tyytynyt siihen, että mies ei halua.

Syyllistänkö nyt vain itse itseäni vai onko se näin? Enkö minä voi odottaa aviopuolisoltani hyvää, arvostavaa kohtelua ilman, että vaadin sitä? Enkö minä voi odottaa apua ja tukea ilman, että vaadin sitä? Eikö hyvässä suhteessa tule luonnostaan toisen parhaan ajatteleminen, toisen tukeminen, toisen huomioonottaminen? Ilman vaatimista? Vai pitääkö sitä vaan pitää puoliaan rakkaimpiensakin kanssa?