maanantai 21. marraskuuta 2011

Nukkumisesta


Nukkuminen on ihmisen perustarve. Aivan välttämätön. Luin jostain silloin, kun lapset olivat vauvoja, että ihminen tarvitsisi joka yö kolme tuntia keskeytymätöntä unta pärjätäkseen hyvin. Siis unta yhteensä enemmän, mutta siitä pitäisi saada vielä kolme tuntia yhtä soittoa. Pienten lasten kanssa sellainen onnistui vain harvoin. Esikoinen on ollut aina heräilijä, vasta neljän vuoden korvilla alkoi nukkua siten, että heräsi enää kerran tai kaksi yössä. Pienempi onkin nukkunut paremmin koko ajan, lähes keskeytyksettömiä öitä jo puolivuotiaasta. Sen lisäksi, että yöllä pitäisi saada unta riittävästi, niin täytyisi voida paikata syntynytttä univajetta tarvittaessa päiväunilla.

Meidän perheessä nukkuminen on ollut koko ajan mieheni perusoikeus. Ei minun. Minä olen se, joka herää aamulla aikaisin. Minä olen se, joka herää yöherätykset. Minä olen se, joka ei saa päiväunia, jos kaikki eivät nuku yhtä aikaa. Esikoisen ollessa jotakuinkin vuoden ikäinen, aloin vaatia, että minunkin pitää saada nukkua joskus aamuisin. Sovittiin sitten, että lauantai on minun nukkuma-aamuni. Ja olikin varmaan ainakin kymmenkunta kertaa. Ei siitä mitään tahtonut tulla, miestä nukutti ja sitten ne minun nukkuma-aamuni menivät siihen, että lapsi oli vaipat märkänä television äärellä, kun mies nukkui sohvalla. Heräsin sitten mieluummin itse.

Tänä aamunakin mies nukkui. Hänellä ei ollut kiire aamulla, joten minä heräsin lasten kanssa. Lapset herättivät kylässä olevan siskoni ja hänen miehensä. Keitettin siinä kahvit ja tehtiin palapelejä. Lähdin töihin ja vein lapset mennessäni. Onneksi tälle päivälle olin saanut sovittua lyhyen päivän, joten pääsin jo ennen puoltapäivää kotiin. Mutta siis vieraat jäivät yksin hereillä taloon, kun mies nukkui ja minä jo menin lasten kanssa. Nukkumisellakin voi osoittaa, että toinen ei ole tärkeä. Vaikka nukkuminen onkin perustarve.