lauantai 21. helmikuuta 2015

Isä, lapset ja tärkeät menot

Yllättävän kauan isäviikonloput ovat onnistuneet sovitusti. Joskin nyt on ollut muutama kerta, että exän avovaimo on ottanut lapset vastaan viedessäni, kun ex "tulee myöhemmin illalla". Ilmeisesti töissä tai jossain muussa vastaavassa. Enkä exää välitä nähdäkään, yhtään sanaa ei minulle lapsia viedessäni sano. Minä sanon, että onko jompikumpi ollut kipeänä ja jos jotain erityistä on pakattu mukaan. Mutta ex ei vastaa. Uusi rouva sen sijaan on mukava. Kertoilee viikonloppusuunnitelmia, puhelee edellisistä viikonlopuista.

Mutta nyt piti olla isäviikonloppu. Parillisten viikkojen viikonloppu. Ihan tavallinen. Ei mitään erityistä. Paitsi sitten torstaina tulee tekstiviesti, että heillä on perjantaina menoja. Jos vaikka lauantaina? Isäviikonlopun viettoon on matkaa talvikelillä 2,5 tuntia suuntaansa. Mielestäni näin pienille lapsille kahden yön reissu tällä matkalla on aika minimi. Muuten viikonloppu menee autossa. Nytkin saan sunnuntaina väsyneet lapset. Päästään perjantaisin lähtemään aina jo yhden maissa, joten ollaan perillä ihan hyvissä ajoin. Ja minäkin kotona ennen yötä. Kahvitauolla reissu on helposti melkein kuusi tuntia.

Vastasin, että en tuo lauantaina. Jätetään tämä viikonloppu väliin. Ja että muutoksista soisi ilmoitettavan aiemmin kuin edellisenä päivänä. Siitä tietenkin ex veti porot sieraimiin ja antoi ymmärtää, että olen empatiakyvytön. Siis kun en ole hänelle empaattinen, enkä ymmärrä hänen menojensa tärkeyttä. Mitä tärkeämpää hänellä voi olla koko viikolla, kuin että omat lapset ovat tulossa?!  Ex laittoi vielä, että katsellaan seuraavaa tapaamista sitten myöhemmin. Tarkoittaako se, että seuraavaa parillista harkitaan vai mitä?

Kerroin lapsille, että ei tulekaan isäviikonlopua. Isälle ei sovikaan. Pienempi itkemään, isompi sanoi, että isä ei taida rakastaa meitä.

torstai 12. helmikuuta 2015

Neljä vuotta

Aloitin blogin 12. helmikuuta 2011. Neljä vuotta sitten. Lapset olivat niin pieniä ja minulla oli niin paha olla. Jos en olisi kirjoittanut ylös niitä vuosia, en enää muistaisi. En lue enää juuri koskaan vanhoja tekstejä, paitsi minun ja J:n yhteisiä. Haluan unohtaa ne vuodet.

Tänään töissä naurettiin kahvitunnilla monta kertaa. Olen töissä ikäänkuin ostopalvelunaisena toisen organisaation sisällä. Sen organisaation johtaja oli kanssamme tänään kahvilla. Niin lämmin tunnelma. Reilu. Asiat puhutaan auki ja sitten eteenpäin. Neljä vuotta sitten? Ajoittain hyvää, mutta matkan varrella paljon muutakin.

Hain töiden jälkeen pienemmän päiväkodista. Jonkun toisen lapsi itki suuria kyyneleitä. Potki ja sanoi ettei lähde. Kunnon kiukku, niinkuin pikkuisilla saattaa olla. Omani juoksi kädet levällään syliini. "Äiti! Mennään kotiin!" Miten paljon lapsetkin ehtivät nähdä. Toisilleen puhumattomia vanhempia. Riitoja. Levottomasti nukuttuja öitä. Turvan hakemista äidistä. Ja nyt. Aikuisten läheisyys huokuu lapsiinkin rauhaa. Kenenkään ei tarvitse kiukutella. Tottakai välillä, jokainen, mutta kokonaisuudessaan paljon rauhaa.

Ja minä. Neljä vuotta sitten niin yksin ja pahoilla mielin. En halua edes lukea enää sitä kaikkea ja ottaa niitä aikoja auki taas. Nyt minulla on J. Tuossa vieressäni nytkin. Laittoi tulet uuniin. Silittää välillä kättäni. On lähellä ja läsnä, vaikka ei aina paljon siitä puhu. Ottaa pikkuiseni kainaloon sohvannurkkaan. Auttaa isompaa aamutoimissaan. Kiertää yöksi kätensä ympärilleni ja pitää minusta huolta.

Neljä vuotta.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Opiskellakin voisi

Täytin hakupaperit täydennyskoulutukseen. Vuosi, puolitoista työn ohessa. En varmaan pääse, pisteitä tuli aika huonosti, mutta en ole siitä pahoillani. Täytin paperit ihan ajallaan ja pyysin tarvittavat todistukset hyvissä ajoin. Kuten arvasinkin, todistuksia ei ruvennut kuulumaan. Hektisessä työelämässä jonkun todistuspyyntö on liikaa sen muunkin päälle. Tiedän sen. Tein sitten luovan ratkaisun niiden puuttuvien todistusten suhteen. Voi olla, että ei mene läpi.

Mietin, että enkö oikeasti halunnutkaan koulutukseen, kun en enempää ponnistellut niiden todistusten eteen. Kun en ollut pahoillani vähistä pisteistä. Eikö minulla ollutkaan halua? Miksi hain? Pakko ei olisi ollut. Koulutus kyllä auttaa työssä ja tuo vähän lisää palkkaa, mutta pakollinen se ei ole. Riittääkö motivaatio, jos silti pääsenkin?

Oli aikoja, jolloin kaikki energia meni suoriutumiseen päivästä toiseen. Ei jaksanut muuta. Ei ehtinytkään. Kantoi puut, pesi pyykit, teki lumityöt, laittoi ruuat, hoiti lapset, kävi kaupassa. Nyt ehtii lukemaan, ompelemaan. Katsomaan brittisarjoja televisiosta. Nyppimään kukista kuivia. Tänä keväänä ehtii ja jaksaa laittaa siemeniäkin itämään, jos haluaa. Opiskellakin voisi, jos sattuisi pääsemään, mutta pakko ei ole.