Aloitin blogin 12. helmikuuta 2011. Neljä vuotta sitten. Lapset olivat niin pieniä ja minulla oli niin paha olla. Jos en olisi kirjoittanut ylös niitä vuosia, en enää muistaisi. En lue enää juuri koskaan vanhoja tekstejä, paitsi minun ja J:n yhteisiä. Haluan unohtaa ne vuodet.
Tänään töissä naurettiin kahvitunnilla monta kertaa. Olen töissä ikäänkuin ostopalvelunaisena toisen organisaation sisällä. Sen organisaation johtaja oli kanssamme tänään kahvilla. Niin lämmin tunnelma. Reilu. Asiat puhutaan auki ja sitten eteenpäin. Neljä vuotta sitten? Ajoittain hyvää, mutta matkan varrella paljon muutakin.
Hain töiden jälkeen pienemmän päiväkodista. Jonkun toisen lapsi itki suuria kyyneleitä. Potki ja sanoi ettei lähde. Kunnon kiukku, niinkuin pikkuisilla saattaa olla. Omani juoksi kädet levällään syliini. "Äiti! Mennään kotiin!" Miten paljon lapsetkin ehtivät nähdä. Toisilleen puhumattomia vanhempia. Riitoja. Levottomasti nukuttuja öitä. Turvan hakemista äidistä. Ja nyt. Aikuisten läheisyys huokuu lapsiinkin rauhaa. Kenenkään ei tarvitse kiukutella. Tottakai välillä, jokainen, mutta kokonaisuudessaan paljon rauhaa.
Ja minä. Neljä vuotta sitten niin yksin ja pahoilla mielin. En halua edes lukea enää sitä kaikkea ja ottaa niitä aikoja auki taas. Nyt minulla on J. Tuossa vieressäni nytkin. Laittoi tulet uuniin. Silittää välillä kättäni. On lähellä ja läsnä, vaikka ei aina paljon siitä puhu. Ottaa pikkuiseni kainaloon sohvannurkkaan. Auttaa isompaa aamutoimissaan. Kiertää yöksi kätensä ympärilleni ja pitää minusta huolta.
Neljä vuotta.