torstai 30. kesäkuuta 2011

Autonhuoltoa ja sen sellaista


Autossa oli vikaa. Vika itsessään kyllä sitten tokeni omineen (ilmeisimmin vain kosteutta jossain), mutta varasin kuitenkin autolle ajan korjaamolle. Pitäähän se huoltaakin välillä. Auto on ollut meillä vuodesta 2006. Auto on minun nimissäni, mutta perheen ainoa auto. Näin voisi siis olettaa, että se on ikäänkuin yhteinen. Kuitenkin minä olen hoitanut kaikki auton huollot, renkaan ostot, pesut, pissapojan nesteet ja öljyntarkastukset. Jostain syystä mies on kuitenkin toisinaan vaihtanut renkaita ja tarkastanut ilmanpaineita. Ilmeisesti hän pitää renkaista? Muuten auto on ollut minun vastuullani. Yleensä myös tankkauspuoli... Myös edellisessä suhteessani minun autoni oli minun vastuullani. Minua sitten ei autojen huollot kiinnosta yhtään. En käsitä autoista juurikaan mitään. Sanon aina huolto- tai korjausmiehille, että kyllä, kyllä, varmasti tarpeellista ja maksan itseni kipeäksi. Jos kysytään vaihtoehdoista, en osaa sanoa. Renkaanostosta keskustelen facebookissa "viisaampien" kanssa ennen kuin teen päätöksen.

Eikö autoasiat, jos mitkä, ole miesten juttuja? Siis jos naista erityisesti ei kiinnosta autot? Mielelläni ulkoistaisin tämän kokonaan jollekulle. Ja nyt ilmastointikin prakaa. Ohjekirjasta katsoin jo neuvoja. Kohta varmaan tutkin konepellin alla... Täytynee merkitä muistiin; jos ikinä koskaan otan uutta miestä, hoitakoon autonhuollot.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Ystävä kylässä, pitkästä pitkästä aikaa


Eilen oli siitä ihana päivä, tai tarkemmin sanottuna ilta, että vanha ystäväni tuli kylään. Oli yötä keskellä työmatkaansa. Olemme aikain saatossa muuttaneet eri puolille Suomea, emmekä työskentele samalla alalla. Yhteys ei ole kokonaan katkennut, mutta käynyt ohueksi. Viimeksi olimme nähneet ilmeisimmin vuonna 1994 (!!!) ja eilen jatkoimme siitä, mihin silloin jäimme. Aivan ihanaa!

Elämäntarinoita päivitettiin puolin ja toisin. Surkeista miessuhteista sairauksiin. Onnesta ja ilosta. Muiden ystävien kuulumisia. Kaikenlaista. Ja keskustelu kääntyi siihen, että meillä on vain yksi elämä. Yksi elämä. Kuinka sen elää? Kuinka sen voisi elää? Ystäväni oli elänyt unelmaansa yksityisyrittäjänä todeksi. Mutta sitten unelmat olivat muuttuneet ja hän oli rohkaistunut niihin. Toisaalta oli tullut jätetyksi kesken lapsettomuushoitojen. Kuitenkin nyt onnellinen uudessa suhteessaan, joka on monin tavoin erilainen kuin edellinen. Monin tavoin enemmän hänen näköisensä. Elämä muutenkin tuntui tässä uudessa kuosissaan olevan enemmän hänen näköisensä. Osa oli omaa rohkeutta, osa kohtaloa ja toisten valintoja.

Miten itsekin saisi sellaista rohkeutta, että tavoittelisi oman näköistään elämää. Minun elämääni. Ei ehkä toisten mielestä niin paljon hienompaa, mutta minulle parempaa. Voimia, kiitos!

maanantai 27. kesäkuuta 2011

Kai se käytös siitä asettuu


Olen aiemmin puhut esikoisesta, jolla tuntuu olevan jonniinlainen käytösongelma. Ainakin hoitotädin ja neuvolantädin mielestä. Ja kyllä nyt lähete psykologillekin tuli, joskaan aika ei vielä. Nyt kuitenkin viime päivinä, jo ennen juhannustakin, poika on käyttäytynyt aivan mallikkaasti. Hoidossa on ollut aivan ihmisittäin, kotona myös. Mitään se kummempaa ei ole tehty. Ihan tavallisesti on oltu. Olisiko se sitten kuitenkin ikä, joka vaikuttaa? Meneekö häröily ohi vain sillä, että pikkujätkästä tulee isompi? Äiti on ainakin onnellinen!

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Kuka blogiani lukee?


Joku aika sitten näytti blogeissa olevan vallalla tilastot siitä, että minkälaisilla hakusanoilla blogiin oli päädytty. Sitten ohjelmaan kuului pohtia, että mitähän ne ihmiset olivat ajatelleet, etsineet, olivatko löytäneet? Katsoin omianikin hieman tarkemmin.

Eniten blogiini oli tultu hakusanoilla, jotka viittasivat kevääseen ja ajatuksiin siitä. Erilaisia variaatioita oli (ajatuksia keväästä, kevääseen, kevään ajatuksia). Mitä ihmiset haluavat etsiessään kevään ajatusta? Miksi etsiä hakukoneella ajatusta keväästä? Ahdistaako ihmisiä keväällä vai onko uuden puhkeamisen ilo, jonka haluaa jakaa? Löysivätköhän mitä etsivät, tuskin.

Toinen iso ryhmä hakusanoja alkaa sanoilla "mies ei". Mies ei käy töissä, mies ei ota vastuuta, mies ei pysty. Tai jotain muuta miehiin liittyvää; mies kiukuttelee, mies juo. Uskon, että nämä lukijat ovat olleet naisia, joita oma miehensä hermostuttaa. Halutaan löytää muitakin, joilla menee yhtä kurjasti ja katsoa, että miten he selviytyvät. Itsekin olen hakenut vastaavilla hakusanoilla, kun oikein on kurjaa, ahdistaa, haluaisi jotain ratkaisua. Etsii toisia kaltaisiaan.

Myös eroblogia oli etsitty, samoin selviytymisblogia. Yksinäisyys eron jälkeen, yksinäisyys parisuhteessa, vaikeudet parisuhteessa olivat myös olleet hakusanoja. Ahdistavia tilanteita kaikki. Varmaan olivat etsineet nämäkin toisia kaltaisiaan, etsineet vertaisiaan. Olikohan minun tekstistäni ollut heille apua? Ainakin näistä olen kirjoittanut, kun näitä koen. Minun näkökulmani on yksi, toisilla on toiset kulmat.

Muitakin yksittäisiä hakijoita oli ollut. Kaikenlaisia sanoja, joilla sivulleni oli päädytty. Osa varmaan oli jatkanut matkaa heti, katsonut että tämä ei heitä sytytä. Osa oli jäänyt pidemmäksi aikaa ja lukenut muutamankin tekstin, ehkä palannut uudelleen.

Sitten ehdoton mielenpiristys; "naiset saunassa". Ei tainnut tärpätä tälle etsijälle?

Niin, ja vaikka olenkin tarkoittanut blogini ensisijaisesti itselleni, niin saa sitä kommentoida. Kyllä minä mielelläni luen teidänkin kantanne.

Ehkä loma tekisikin hyvää


Viikon päästä alkaa loma. Tai siis viiden työpäivän jälkeen. Minusta töissä on mukavaa, ainakin yleensä. Viihdyn töissä. Mukavat työkaverit. Innostavat työtehtävät. Ilmastoidut huoneet. Pääsääntöisesti hyvät pomot ja järkevät työajat. Hyvä ruoka. Mikäs siellä on ollessa. Päivät kuluvat ilman kuluttamista, etenevät jouhevasti. Tekemistä on ja seuraavallekin päivälle jää.

Lomalla sen sijaan tulee usein stressiä. Mies haluaa eri asioita kuin minä. Pitäisi mennä koko ajan jonnekin. Lapset stressaantuvat paikanvaihdoksista ja autossa istumisesta. Päiväunet menevät sekaisin. Ruokarytmit menevät sekaisin ja tarjolla on kiukuttelevia lapsia. Minä pakkaan kaikkien kaikki tavarat, huolehdin ne autoon ja autosta pois, jokaisessa yöpaikassa hoidan nukkumiset, pesemiset, pukemiset, pakkaamiset... Riitelen arkipäivän asioista, että mies huomaisi lastenkin tarpeet. En minä jaksaisi.

Tämän kesän unelmalomalla olisin kotona lasten kanssa. Nimenomaan lasten kanssa. Herättäisiin virkeinä, juotaisiin kahvit ja syötäisiin aamupalat aamuauringossa pihalla, leikittäisiin oman pihan leikkipaikoilla ja joskus tehtäisiin pieniä retkiä; leikkipuistoon, kauppaan, lähimetsään. Nukuttaisiin päiväunet omassa sängyssä. Saunottaisiin omassa saunassa. Oltaisiin vaan. Voisi sitä yhden pidemmänkin retken tehdä, mummulaan vaikka. On tutut paikat, tutut sängyt, kaikkea tavaraa lakanoista lähtien ei tarvitse pakata mukaan. Onkohan taaskin liikaa vaadittu unelma?

Mutta otsikkoon viitaten. Olen usein viikonloppuisin ahdistunut kotona olemisesta, kun mies on paikalla. En jotenkin vaan jaksa miestä niin montaa tuntia yhtäsoittoa. Nyt kuitenkin olen jo kolmatta päivää kotona juhannuksen takia ja jotenkin tämä onkin mennyt aika hyvin. Tänään ei enää niin ahdistakaan. Ehkä kotonakin saattaisi olla kivaa. Vaikka mieskin olisi paikalla. Tai no ehkä ei kivaa, mutta siedettävää. Lasten kanssa ainakin on mukava olla enemmän. Ehkä loma tekisikin hyvää.

lauantai 25. kesäkuuta 2011

Päivien pituus korreloi kirjoitusten määrään


On taas ollut pitkä päivä. Yleensä aina sunnuntait ovat niitä pitkiä päiviä, kun odottaa, että tulisi jo ilta. Nyt kun perjantai jo oli vapaapäivä, on tämä lauantai ollut pitkä. Kuinkahan pitkä huominen sunnuntai on? Päivät kotona menevät omalla rutiinillaan, johon kuuluu ruokaa säännöllisin väliajoin, pesut ja pisut, leikkihetket, ulkoilut, välissä pyykinpesua, ruuanlaittoa, halkojen kantamista, siivoamista.... Tavallisia asioita. Ja kun kaikki kiireimmät ehtii touhuta lauantaina (tai siis tässä tapauksessa perjantaina), jää sunnuntaille joutavaa aikaa. Ruokaakin on yleensä jäänyt lauantailta niin, että selviää lämmittämällä. Pitäisi siis seisahtua. Ja silloinpa se aika käy pitkäksi. Ajatukset usein pyörivät siinä, että miten saisi sopuisasti väisteltyä miestä, että voisi olla lasten kanssa keskenään tai jopa välillä yksin. Mutta kun kuitenkin kaipaisi juttukaveria, tulee kirjoiteltua tänne. Ja kyllä ystävillekin.

Lomakin on tulossa. Kokonaiset neljä viikkoa yhtä soittoa peräkkäin. Onneksi miehellä ei ole lomaa yhtä aikaa, joten pääsee vähän vähemmällä stressillä. Lasten kanssa päivät kyllä sujuu. Mennään mummulaankin, viikoksi varmaankin tai jos kaikki sujuu hyvin, niin ehkä pidemmäksikin aikaa. Mitään erityisiä suunnitelmia ei ole, päivät ne seuraavat toisiaan ja lasten kanssa ei niin jaksa suunnitella. Kuitenkin jommallakummalla on nuha tai maha kipeä heti, kun olisi jotain suunnitellut. Mennään päivä kerrallaan. Nukutaan aamulla toivottavasti pidempään kuin kuuteen ja aloitetaan aamu pötköttelemällä vierekkäin. Minä ja lapset. Kyllä se elämä siitä suttaantuu.

Selkeneeköhän olo joskus?


Aloitin blogin jo monta kuukautta sitten siitä syystä, että sen avulla jotenkin selkenisi, mitä haluaa. Näissä elämän risteyksissä ei tiedä, minkä tien valitsisi ja siksi kulkee sitä väylää suoraan, jolle on sattunut astumaan. Risteysten jälkeen tie on kapea ja mutkainen, siksi vaikea valinta. Joinakin päivinä valinnat ovat vaikuttaneet selkeiltä, toisina päivinä kaikki on sumeaa ja sekavaa, pelottavaa.

Nyt olen ihan kahden vaiheilla taas kerran. Olo on sellainen, että jos olisin hyvä vaimo ja äiti, sitoutuisin täysillä tähän perheeseen ja tämän perheen tulevaisuuteen. Sulkisin mielestäni kaikki muut vaihtoehdot ja olisin tässä ja nyt. Toisaalta olo on sellainen, että kun meille on annettu vain yksi elämä, niin kai se olisi kohtuullista, jos siinä elämässä saisi olla onnellinenkin? Mutta toisaalta; ei sitä kukaan lupaa. Jos lähden tästä parisuhteesta, niin mistä sen tietää, vaikka minusta tulisi katkeroitunut, yksinäinen, eronnut nainen lapsineni. Toisaalta sen lähtemisen risteyksen jälkeen saattaisi aueta sellainen tie, jota en osannut edes kuvitella. Ihana tasapainoinen elämä. Täynnä hienoja hetkiä.

Onko niin, että valinnat selkenevät odotellessa? Että pakolla ei kannata tehdä mitään? Kun paine johonkin valintaan on rittävän suuri, silloin sen valinnan pystyy tekemään ja sen takana seisomaan. Että tällä väylällä tulee sellainen este, että valitsen sivutien luonnollisesti, mitään epäröimättä? Kävi miten kävi. Vai käykö niin, että tuskin tämä väylä menee koskaan kokonaan umpeen, käy vain myöhemmin kurjemmaksi, huonommaksi, kapeammaksi? Ja sivutiet loppuvat kokonaan. On vain tämä tie ja minä sillä? Mitä pitäisi tehdä?

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Ahdistaa sanomattomat sanat...


Ahdistaa. En saa asiaa sanotuksi, vaan pidän itselläni. Sitten joudun tekemään asioita, joita en haluaisi, kun sen saa sanottua, että en halua. Koko kehoni huutaa, että ei, ei. Mutta siltikin kuulen sanovani, että ok. Tai en edes sano mitään, teen vaan tai annan tehdä. Olen kuin joku ulkopuolinen omassa kehossani. Katson jotenkin ulkopuolelta koko tilannetta. Mietin muita asioita. Ihan muita asioita. En ole läsnä. Jotenkin se on helpompaa, kun ei ole läsnä. Vaikka keho onkin.

Usein saan väisteltyä. Olen jo erittäin taitava leikkimään nukkuvaa. Vaikutan oikeasti olevan unessa. Tai sitten lapset ovat levottomia tai ainakin sanon heidän olevan. Pyörivät koko ajan, pitää olla varuillaan. Näkevätköhän pahaa unta? Tai sitten sanon nukkuneeni edellisenä yönä ihan kamalan huonosti, tosi huonosti ja aamulla on aikainen herätys. Ei nyt. Joskus ihan tosi harvoin särkee päätäkin, mutta se pitää ennakoida ja puhua siitä jo päivällä. Ihan illalla ei voi alkaa särkeä. Joskus, kun vaistoan mihin ilta ehkä on kääntymässä, kehitän riidan tyhjästä ja menen sitten yksin nukkumaan. Yksin nimenomaan.

Olisiko se kuitenkin helpompaa sanoa, että ei kiitos. En halua. En nyt. En ehkä ikinä. Kiitos ei.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Juhannustaikoja


Joskus kauan sitten, silloin viattomana neitona, juhannuksena tehtiin taikoja. Kukkia kerättiin ja unia nähtiin. Tai ainakin toiveissa oli nähdä. Unethan tietenkin tulevat alitajunnasta, sitä näkee, mitä pitääkin nähdä. Mutta juhannuksena saattoi uskoa, että unessa tulevaisuus paljastuu.

Pian on taas juhannus. Olisiko juhannustaioilla merkitystä? Jos taas tekisi taian ja näkisi unessa tulevaisuuttaan. Haluaisiko sitä edes nähdä? Jo se ei olisikaan onnellinen. Tekisikö sillä tiedolla mitään. Tuskinpa. Ehkä vain on parempi elää siinä ajatuksessa, että kaikki on mahdollista, kun itse tekee elämästään omansa. Myös juhannuksena.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Unelmilla on siivet


Eräässä runossa oli lause, että "elämään tarvitaan siivet ja juuret". Juurista jo kirjoitinkin tässä joku päivä sitten, olisiko siipien vuoro nyt? Olin entisessä elämässäni mukana taidejutuissa. Mitenkähän sekin on jäänyt? Kuitenkin, muistin tämän siipi-asian tänään kotimatkalla ja kaivoin lehtileikkeet esille. Osallistuin puolenkymmentä vuotta sitten yhteisötaidetapahtumaan, jossa naiset tekivät majoja. Minun majani nimi oli "Unelmilla on siivet" ja siinä minun majallani oli siivet. Maja kuvasti sitä turvallisen pesän tilaa, jossa haluaisi olla, mutta kuitenkin siinä oli siivet, joilla saattoi lentää kauas pois. Kauas pois arjesta. Lehtijutussa muistelen siellä Kainuussa mökillä olevaa majaa, jonka tein siskoni kanssa puuhun. Laudoista. Kestävän majan, oikean talon. Että se edusti jotain pysyvää muutoksessa. Ja oli se siellä puussa vuosia...

Kun unelmilla on siivet, niin voi ajatella mitä vain. Ihan mitä vain. Unelmissa kaikki on mahdollista. Elämä muotoutuu unelmissa toisenlaiseksi, värikkäämmäksi, kauniimmaksi, jotenkin terävämmäksi. Keskitie puuttuu unelmista. Ei sitä unelmoi siitä, että ajelee töistä kotiin, hakee lapset, laittaa ruokaa, katsoo Pikku Kakkosen, kylvettää lapset, laittaa iltapalan... Unelmissa sitä on rohkea ja voimakas, oman elämänsä sankaritar. Värit ovat kirkkaita ja voimakkaita, hajut ja maut tuntuvat, elämä on rosoista tai ylellisen pehmeää. Ei unelmissa koskaan mitäänsanomatonta harmaata, joka ei tunnu miltään, ei haise miltään, ei maistu miltään.

Samalla kun kaivelin niitä lehtileikkeitä, löysin leikkeitä myös vuosia sitten tekemästäni Aasian matkasta, jonka pohjilta pidettiin jokunen näyttelykin (siitä ne lehtileikkeet). Sielläkin elämä oli värikästä, hajuista ja makuista. Vieläkin minulla on yksi siltä reissulta ostettu kirja, jota en avaa kuin harvoin. Silloin, kun unelmat tarvitsevat siivet. Nimittäin sen kirjan sivuilla tuoksuu muistot maasta, jossa olin. Ihan oikeasti. Ei painomuste, eikä paperi, vaan ihan jotain muuta. Kun sen kirjan sivuja haistaa ja laittaa samalla silmät kiinni, voi vuosienkin jälkeen hetken olla siinä elämässä.

Joskus naistenlehdessä tai jossain oli juttu, että unelmat pitää tehdä näkyviksi. Leikata vaikka lehdestä mökin kuva, jos siitä unelmoi. Sitten laittaa se kuva näkyville. Jääkaapin oveen, työpöydälle tai vessan peiliin. Jonnekin, mistä sitä katsoo. Ja kun sitä katsoo, niin tahtomattaankin alitajuisesti alkaa tavoitella unelmaansa. Pikku hiljaa, askel askeleelta alkaa tavoitella sitä, mitä on kuvannut. Tekee alitajuisesti oikeita valintoja. Mikähän olisi minun unelmani kuva?

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Korvaako toisella, jos toinen ei toimi?


Tänään töissä oli vuotuinen suunnittelupäivä, joka pidetään aina ennen kesälomia. Päivän tarkoituksena on tehdä pohjia seuraavan vuoden talousarviota ja toiminnallisia ja laadullisia tavoitteita varten. Asiantuntijat olivat valmistelleet alustukset, joiden pohjalta keskusteltiin. Minäkin olin valmistellut omani ja olin minä valmistellut esimiehelleni hänen alustuksensa. Esimies vielä sairastui, niin alustin molemmat itse. Hyvin meni, kiitosta tuli, ajatuksia heräsi. Oli hyvä draivi päällä ja minulla hyvä mieli.

Mietinkin, että kuinka paljon ihminen korvaa jonkin elämänsä osa-alueen epäonnistumista petraamalla toisia? Toisin sanoen, kun ei ole onnea rakkaudessa, niin yrittääkö enemmän työelämässä? Että olisi jossainkaan hyvä? Että joku asia onnistuisi? Että kokisi iloa? Paljonko siitä energiasta pitäisi kuitenkin suunnata siihen, että parantaisi niitä heikompia? Eikä vaan jatkuvasti parantaisi niitä hyviä?

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Mitä rakkaus on?


Mitä rakkaus on? Enkä tarkoita nyt elokuvien vaaleanpunaista höttöä, vaan tavallisen suomalaisen arkirakkautta. Siis sitä, että tuntee rakastavansa ja tuntee olevansa rakastettu. Hyväksytty aivan sellaisenaan kuin on. On jollekulle tärkeä.

Lapsiaan rakastaa tietenkin. Rakasti jo silloin mahassa. Mietti jatkuvasti, että onko kaikki hyvin, Ettei tekisi toisen vahingoksi. Kun sai käärön rinnalleen, niin pieni rakas olikin jo ihan tuttu. Oma. Ja kun lapset ovat kasvaneet, rakkaus on kasvanut siinä mukana. Päivällä töissä miettii, että kuinkahan pienillä menee. Parasta maailmassa on kainalossa nukkuvat pienet, jotka herättyään heti silittävät poskea ja sanovat äitiä rakkaaksi.

Perhettäänkin rakastaa. Siis äitiä, isää ja siskoa. Ovat olleet siinä aina. Vierellä.

Mutta mistä tietää, että rakastaa jotakuta, jonka on tavannut aikuisena. Jota ei tunne ennestään. Millaisia tekoja rakastaminen saa aikaan? Millaisia tunteita rakastaminen saa aikaan? Jos joku sanoo rakastavansa, vaikka ei siltä tunnu? Jos joku ei sano rakastavansa, vaikka siltä tuntuu? Mitä se rakkaus on? Ja jos se rakkaus on mennyt jostakin ovenrakosesta pois kodista, niin kuinka pikkuhiljaa se tapahtuu, kun sitä ei heti huomaa? Ja mistä voi olla varma, että rakkaus on kadonnut, eikä vain piilossa jossain sohvanrakosessa? Voisiko se vielä löytyä?

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Onko arki vaarallista unelmille?


Jos arki asettuu jonkinlaisiin uomiinsa kriisien jälkeen, ovatko unelmat silloin vaarassa? Kriisissä piilee muutoksen mahdollisuus, mahdollisuus avata uusia ovia. Ottaa selvää omista unelmistaan, lähteä unelmien perään. Kun ei ole mitään menetettävää. Kaikki on parempaa, oli se mitä vaan.

Mutta kun arki asettuu jonkinlaisiin uomiinsa, aamu seuraa toistaan, jääkö silloin paikoilleen? Kun jonkinlainen tuttu on parempi kuin tuntematon, jos sitä tuttua vaan mitenkään kestää. Vaikka tietää, että se tuntematon saattaisi olla ihanaa, mahtavaa, omaa elämää, minun näköistäni. Siltikin jumittuu samaan vanhaan, jos se kulkee latuaan yhtään soveliaalla tavalla.

Olisi herätykselle tarvetta. Tervetuloa kriisi! Ihan pikkuinenkin riittää.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Toisen onnistumisesta iloitseminen


Monta kertaa tulee hetkiä, jolloin jollekin läheiselle tapahtuu kivoja asioita. Kuinka silloin ottaa osaa näihin iloisiin asioihin? Kuinka on mukana toisen ilossa? Varsinkin, jos itselle ei juuri silloin tapahdu mitään mainittavaa tai jopa itsellä on jostakin paha mieli.

Mies sai tänään tietää, että pääsee syksyllä opiskelemaan haluamaansa alaa. Tietenkin onnittelin. Ostin kaupasta oikein onnittelukortin ja kakkutarpeet. Pidetään pienet juhlat sen kunniaksi. Ollaan koko perhe ylpeitä siitä, että mies onnistui. Mieleen vain tulee ne kaikki kerrat, kun mies ei ole iloinnut minun onnistumisestani. Ei ole onnitellut. Ei ole huomannut. Ei ole pitänyt minään. Niinkuin se kerta, kun valmistuin jatkotutkinnosta ja miehen meno oli tärkeämpi minun valmistumispäiväni. En saanut kakkua, en kukkia. Onko se ollut tarkoituksellista mielenosoitusta, kyvyttömyyttä kokea iloa toisen onnistumisesta vai pelkkää ajattelemattomuutta? Kuinka pitää itsensä sellaisena, että pystyisi olemaan iloinen toisten ilosta, vaikka oma elämä ei niin iloa antaisikaan?

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Mitä ihmisistä paljastuu?


Olimme tänään työporukalla virkitysretkellä. Aamun aloittajaisiksi veneretki saareen, siellä vähän kierrosta sekä historian että luonnon parissa, kahvit ja veneellä takaisin. Mahat täyteen seisovasta pöydästä ja sitten savusaunan lempeissä löylyissä (vaikka olivat kyllä osin aika kipakat...). Meillä on mukava porukka. Ikähaarukka 19-60, mutta ikäero ei huumoria haittaa. Mukava fiilis yhdessä.

Samalla retki oli pomon jäähyväisretki. Hän lähtee syksyllä opintovapaalle ja mahdollista on, että ei enää palaa. Lähtee sillä mielin, että jos muuta sopivampaa löytyy, jää sille tielleen. Minä sijaistan häntä opintovapaan ajan. Pidettiin puheita puolin ja toisin, kiiteltiin työpanoksesta ja yhteishengestä, tekemisen meiningistä. Evästettiin sekä minua että porukkaa sitä silmälläpitäen, että minä astun ruoriin syksyllä ja luotsaan porukaa eteenpäin. Lempeä tunnelma kaikin puolin.

Huomasin kuitenkin, että yksi porukassa ei minusta pidä. Ilmeisesti syynä ovat lähinnä luonteet. Minä on nopea ja sähäkkä, muutoksen nainen. Hän on rauhallinen pohtija, varmanpäälle tekijä. Luulen lisäksi, että hän ei luota ammattitaitooni oman työalueensa asioissa. Täytyykin nyt ottaa oikein asiaksi, että tarkkailen tilannetta ja ohjaan tarpeen mukaan suuntaa. Tykätä ei tartte, mutta työt pitää tehdä. Olipa hyvä, kun tämäkin kävi ilmi jo näin ilman konfliktia.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Sateisen päivän puuhia


Vettä on satanut koko päivän ja lämpötila pyörii alle kymmenessä asteessa. Laitoin leivinuuniin tulet. Leivinuunissa lienee jotain pientä rakennevikaa, koska se savuttaa helposti, vaikka tekisi kaikki tarvittavat temput (tuhkaluukussa poltetaan paperia, sytytys varoen, samalla ovi tai ikkuna auki). Ja varsinkin näin sadesäällä kaikilla tempuilla voi ainoastaan vähentää sisälle tulevan savun määrää. Toisaalta se ei niin haittaa. Pieni savun haju saa aikaan mukavia muistoja. Nuotiolla istuttuja iltoja. Makkaranpaistoa. Rauhallisia hetkiä jossakin järvenrannassa.


Usein tuoksuilla tai hajuilla on muistia virkistävä vaikutus. Tulee mieleen hetkiä, ihmisiä, tunnelmia aikojen takaa. Muistot palaavat mieleen. Tulee hyvä mieli. Siksi ei niin haittaa, vaikka se leivinuuni vähän savuttaakin.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Joustoja


Joskus aiemmin pohdin sitä, että kuinka pärjäisin lasten kanssa keskenään, kun tukiverkot ovat kovin kaukana. Nyt kun mies on mennyt töihin ja tekee pitkää päivää, on tarvittu toisinaan turvaverkkoja. Minulla oli työmatka, pienempää piti käyttää lääkärissä, hoitotädillä oli menoa. Yllättäen joustoa onkin löytynyt vähän joka suunnasta. Työpaikka on joustanut, hoitotäti on joustanut, minä olen joustanut. Yhdessä on soviteltu ja kaikki asiat on saatu hoidettua ja lapset myös. Ihana asia. Tulevaisuus ei pelotakaan enää niin paljon. Luotettava tilapäishoitaja satunnaisiin iltamenoihin ja pidemmäksi venyviin työpäiviin pitäisi kyllä etsiä, mutta eiköhän meidän kaupungista sellainen löydy. Mukava päiväkotipaikka kaupungista on jo varmistunut. Pikku hiljaa saadaan asioita järjestymään. Ehkä minunkin rohkeuteni vaatia elämältä jotain kasvaa.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Hermojen kiristystä


Hermot ovat kiristyneet äärimmilleen. Aivan äärimmilleen. Syynä on anoppi, joka on kylässä. Miten joku ihminen voikin olla mielipiteillään ja toiminnallaan niin kaikkia muita halveksuva ja omaa paremmuuttaan esiin tuova? Anopin ja vanhemman naisen oikeudella hän väheksyy minun kasvatusperiaatteitani. Hänen tapansa kasvattaa on oikea. Minä olen julma tyranniäiti, kun en anna lasten tehdä mitä huvittaa, syödä herkkuja ruokien välillä ja odotan lapsiltakin jonkinmoisia käytöstapoja. Anoppi käyttää vielä hyväkseen sitä, että en halua ilmiriitaa. Puhuu ensin kuvailevasti monin sanoin esikoiselle, että miten olisi oikein kiva mennä käymään herkkuja syömässä mummin kanssa kahdestaan ja sitten kun on saanut pojan silmät loistamaan sanoo, että meidän pitää kysyä äidiltä, että lupaako äiti. Olisiko korrektia ehkä ensin keskustella äidin kanssa? Jos minä kiellän käyttäytymästä huonosti, kiellän kiusaamasta pienempää, kiellän huutamasta sisällä; kuinka ollakaan anoppi heti loiventaa, että eihän täällä mitään. Lapsi menee ihan sekaisin, että mitä saikaan tehdä ja mitä ei.


Ja siis kaikenlisäksi anoppi on rasisti. Eilen saivat kuulla kunniansa ruotsinkielisiset, romanit, Romanian romanit erityisesti, väärää poliittista puoluetta olevat, väärää uskonnollista suuntausta olevat, maahanmuuttajat, pakolaiset, poliitikot, kuntien työntekijät (siis virkamiehet), maanviljelijät ja ketkähän kaikki muut. Jos erehtyy sanomaan mitään vastaan, mylly yltyy huimiin suorituksiin. Jos taas on hiljaa, anoppi ja muut läsnäolevat pian luulevat, että olen samaa mieltä. Koitan nyt vaan väistellä eri huoneissa sen aikaa, kun vierailu kestää. Onneksi on lapsiperheessä aina sen verran erittäin tärkeitä ja tähdellisiä kotitöitä tehtävänä...

lauantai 11. kesäkuuta 2011

Pieniä onnen hetkiä


Tänään taas on aikalailla hyvä päivä. Ei puhuta siitä, että mies oli melkein koko päivän töissä. Sillä ei varmaankaan ole mitään tekemistä hyvän päivän kanssa? Tänään on taas kuumaa, vähän liiankin kuumaa minulle, mutta lapsista ihanaa. Laitoin jo aamulla kaivon kylmää vettä lämpenemään aurinkoon lasten kahluualtaaseen ja iltapäivällä se oli jo aivan lämmintä. Voi sitä veden läiskettä! Hurjia haiden takaa-ajoja ja mustekalojen metsästystä. Eilen tein kakkupohjan valmiiksi, tänään koristelin ja täytin sen. Mansikka-mustikka-vadelma-kermakakkua. Aika mainiota. Tuoreita mansikoita, vaikkakin hollantilaisia.


Oma piha on ihana. Lapset voi päästää ovesta ulos, kun on aitakin. Kaikki hiekkalelut voi jättää paikoilleen. Puljausvedet voi jättää lämpiämään. Pyykit, matot ja muut mahtuvat olemaan päivän jos toisenkin, milloin tarvetta ilmenee. Mitenkähän paljon oikeasti tämä talo ja tämä piha pitävät tätä avioliittoa kasassa? Kun vaihtoehdot ovat sitten pienempiä ja yhteisiä jonkun kanssa. Oma rauha on jaettava toisten arjen kanssa, jos muuttaa kerrostaloon. Ja vaikka muuttaisi rivitaloonkin. Mitkä olisivat realistiset mahdollisuudet ostaa oma talo? Vaikka pienikin. Siis sitten, kun minun perheeni on muuttunut minuksi ja lapsiksi.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Pullantuoksua!


Tänään on huumaavan ihana päivä! Olen lasten kanssa kolmistaan kotona koko päivän ja sen kunniaksi paistoin pullaa. Nyt meillä on vasta paistettua pullaa. Tuoksu on ihana, pulla maistuu hyvältä. Maidon kanssa syötiin. Hyvä hetki.


Mietin yksi päivä tuota blogin nimeä. Mieleeni oli tullut, että senhän voisi kirjoittaa yhteenkin, vastapaistettu pulla. Silloin fokus olisi siinä pullassa, vastapaistetussa. Mutta kun blogin nimi on vasta paistettu pulla, on fokus ajassa, Siinä juuri tapahtuneessa hetkessä. Ehkä elämän fokuksen pitäisi olla niissä hetkissä, eikä niissä esineissä ja asioissa, joita niiden hetkisten tuotteena tulee? Ilmeisesti olin alitajuntaisesti ymmärtänyt jo talvella, että onni asuu hetkissä, onni asuu ajassa itsessään. Tunnetusti aika menee omaa rataansa, me ei siihen voida vaikuttaa. Aika menee ja onni sen mukana, jos ei siihen tartu. Tässä hetkessä.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Rauhaisaa eloa


Mies oli ylitöissä. Minä hain lapset hoidosta, syötiin, leikittiin, oltiin kolmestaan. Oli oikein mukavaa ja rauhallista, seesteistä. Viime aikoina näyttäisi siltä, että ne hetket, kun mies on pois pikkuisenkaan pitempään, ovat rauhallisia. Lapset asettuvat, minä asetun. Rauha laskeutuu.


Kun mies on paikalla, minä kiristyn ja lapset kiristyvät. Tulee riitaa kaikilla. Esikoinen ei tottele, haastaa tahallaan riitaa. Pienempi roikkuu sylissä. Vaikka mies olisi ihan tavallisesti, tekisi tavallisia asioita. Jotenkin vaan koko ilmapiiri jännittyy. Ei hyvä.

Hellepäivistä ja muusta kuumasta


En pidä helteestä. Yksinkertaisia syitä ovat ne, että minulla on tukala olo ja meidän yläkerran makuutilat menevät ihan todellakin liian kuumiksi. Lisäbonuksena pitkään jatkuneista helteistä seuraa kaivon kanssa ongelmia ja ilman vettä on erittäin työlästä arkea. Mutta kyllä minä lämmöstä pidän, kohtuus vain saisi olla tässäkin.


Puhuin aiemmin sairaudesta, joka minulla on. Useilla tässä sairaudessa tulee jossakin vaiheessa ongelmia lämmönsäätelyn kanssa. Kuumuus ei kertakaikkiaan sovi. Siitä menee kaikki voimat ja tulee huono olo. Minulla ei vielä suuremmin ole näitä, onneksi. Nimitäin saunominen on minusta niin mukavaa, että mielelläni saunoisin vaikka joka päivä, mutta koitan tyytyä pariin kolmeen kertaan viikossa. Minulla on kaksi saunaakin, mikä on kyllä luksusta. Puilla lämpiävä ulkosauna ja pikkuriikkinen sähköllä toimiva sisäsauna, jossa kylläkin onnistuneen kiuasvalinnan ansiosta on hyvät löylyt. Mutta siis tämä kaikki saunomisen ihanuus on ehkä piankin mennyttä.


Muistaakohan sitä arjessa arvostaa kaikkia tavallisia asioita? Asioita, jotka saattavat olla jostakin syystä pian mennyttä. Että huomaisi nauttia siitä hetkestä, joka on. Niistä asioista joita arjessa nyt on. Että ei aina pohtisi, että "sitten kun" alan elää, niin sitten. Että olisikin nyt.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Juuret


Minä olen Kainuun tyttöjä, kainuulainen. Toki olen sieltä ollut pois jo parikymmentä vuotta, mutta kainuulainen yhtä kaikki. Tämä tuli tänään mieleeni, kun matkasin linja-autolla naapurikaupunkiin. Minulla ei ollut lukemista mukana, joten istuin vain ja katselin ikkunasta. Olen mennyt saman matkan kymmeniä kertoja. Maisema on kaunis, ei siinä mitään. Kylien nimet vilahtelevat tienviitoissa. Ihan on kivoja kyliä. Ei vaan ole minun maisemani, eikä minun kyliäni. Kun olen kainuulainen. Niinkuin äitini on hämäläinen. Asunut kainuussa varmaankin jo nelisenkymmentä vuotta, mutta yhä vaan on hämäläinen. Puhuu minusta, sisarestani ja isästämme, että te kainuulaiset.


Olen nyt asunut tällä seudulla kohta kymmenen vuotta. Olen töissä, mukana harrastetoiminnassa, yhdistystoiminnassa, paikallisessa asukastoiminnassa. Näennäisesti kiinnittynyt yhteisöön, yhteisön jäsen. Mutta kuitenkin aina ulkopuolinen. Minä en ole täältä kenenkään tyttöjä. Kuka isäs on? Ei häntä kukaan täällä tunne. Niin minäkään en ole kukaan. Jostain muualta tullut, ulkopuolinen.


Lapsilla on vielä matkaa koulunkäyntiin, mutta nyt jo murehdin sitä, että minun lapsilleni opetetaan joku muu maakuntalaulu kuin Nälkämaan laulu. Minun lapsilleni joku muu on merkityksellistä kuin korpien kuiskinta. Minun maisemaani ovat siniset vaarat, suonreunat, kallioiset erämaajärvet. Hassusti linnanraunioiden yli rakennettu silta. Lumipenkat talvella. Niittykukat tien laitamilla kesällä. Syksyinen vaaranrinne. Silmänkantamattomiin jatkuvat metsät. Kivikkoiset rannat. Tottakai lasten kanssa käydään Kainuussa, mutta jääkö se heille yhtä vieraaksi, kuin hämäläinen maisema minulle? Kävin minäkin mummulassa, tädeillä, sedillä, serkuilla. Siellä Hämeessä. Mutta ei siitä minun maisemaani tullut.


Pitäisikö minun tästäkin asiasta ryhtyä toimeen? Tekemään jotakin sille, että Nälkämaan laulusta tulee minunkin lasteni laulu? Että heistäkin tulee kainuulaisia?


Kuulkaa korpeimme kuiskintaa,

jylhien järvien loiskintaa!

Meidänpä mainetta mainivat nuot

koskien ärjyt ja surkeat suot!

Meidänpä vapautta vaarat on nää!

Meidän on laulua lahtien päät!

Meille myös kevätkin keijunsa toi,

rastas ja metso täälläkin soi.



Taival lie hankala - olkoon vaan!

Luonto lie kitsas - siis kilpaillaan!

Kolkasssa synkeän syntymämaan

pirttimme piilköhöt paikoillaan!

Vainojen virmat, oi vaietkaa!

Rapparit, ryöstäjät, kaijotkaa!

Miekkaa ei tarvis - tarmoa vaan

puolesta hengen, heimon ja maan.



Nosta jo rintaasi maausko uus,

taannuta taika ja vanhoillisuus!

Maamies, muista, miss' onnesi on,

riihesi rikkaus riippumaton!

Kainuhun kansa, ah arpasi lyö!

Missä on ryhtisi, kunniatyö?

Meidän on uudesta luotava maa,

raukat vaan menköhöt merten taa!

 

Ilmari Kianto 1911, sävel Oskar Merikanto


 

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

Suuntaviittoja


Päivitin eilen tuota blogin kirjoittaja-laatikkoa. Taas vaiheeksi. Montakohan kertaa ehdin sitä vielä päivittää blogin kestäessä? Kun aloitin helmikuussa kirjoittamaan, olin hyvin ahdistunut elämäntilanteestani. Risteyksessä. Aloitin blogin, koska kirjoitin ystävälleni jatkuvasti kaikkea ahdistustani. Hyvin hän kuunteli, mutta eihän kukaan jaksa sellaista. Kirjoittaminen auttaa kyllä. Välillä suunta näyttikin jo selkeältä, tietenkin täytyy erota, kun kaikki on niin onnetonta. Nyt kun elämä onkin tasaantunut jatkuvista kriiseistä tavallisen onnettomaksi arjeksi, ajattelin jo, että kai tätä kestää. Jos sitten eläkkeellä alkaisi elää? Sinne vaan tietenkin on niin pahalaisen pitkä matka ja kun on sairaskin, niin ei edes tiedä, että onko siitä eläkkeestä nautintoa. Joten hetkittäisinä seesteisinä hetkinä kaikki näyttääkin taas selvältä. Minä ja minun elämäni. Ajattelen itseäni, omaa onneani. Jos minä olen onnellinen, silloin se heijastuu lapsiinkin ja lapsilla on sitä kautta parempi. Kyllä minä pärjään.


Mutta yhä jää se kaikki ongelma, joka syntyy parisuhteen purkautumisesta. Mies pitää saada ymmärtämään, että tämä ei jatku. Että en halua. Ei vaikka hän muuttuisi lentäväksi lehmäksi. En vain enää halua. Ja jotta elämä lasten kannalta voisi jatkua siten, että heidän elämässään pysyy lähellä myös isä, täytyy mies saada ymmärtämään asia elämään kuuluvana asiana. Vähän kerrallaan, niin että mies itsekin näkee sen hyvänä vaihtoehtona. Että voidaan erota ystävällisissä väleissä. Tämä taas vaatii aikaa ja se taas vaatii minulta kärsivällisyyttä. Kauankohan sitä riittää? Varsinkin kun ensimmäinen eroyritys päättyi uhkailuun huostaanoton hakemisesta... Miten se mies ei ymmärrä kuinka syvästi hän minua loukkaa näillä puheillaan? Että miten tämä tästä voisi muuttua rakastavaksi liitoksi ikinä, kun en pysty unohtamaan sanottuja sanoja?


Blogin suunta siis jatkuu kohti eroa, matkalla juttelen arkisista asioista. Katsotaan miten polku etenee.

Hetkittäistä kirkkautta


Joinakin päivinä, ihan hetkittäin vain, ajatukset ovat kirkkaita. Kaikki vaikuttaa selkeältä. Elämä avautuu eteen ja näyttää olemisensa. Ja minä näen polkuni siinä aivan kirkkaana ja selvänä. Viitoitettuna. Ratkaisut on annettu minulle tarjottimella.


Sääli vain, että nämä kirkkaat hetket ovat kovin lyhyitä. En ehdi ryhtyä toimeen, kun polku jo sumenee. En ehdi päättää lujasti ja panna päätöstä toimeen, kun ratkaisut ovatkin jo sekoittunet ja en tiedäkään, mikä olisi oikea ratkaisu. Miten näitä kirkkaita ja selkeitä hetkiä saisi enemmän? Silloin on nimittäin seesteinen olo. Rauhallinen. Täydellinen. Tänä aamuna oli sellainen hetki. Sittemmin jo sumeni.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Rehellisyys


Ehdoton rehellisyys on raakaa. Se vaatii usein rohkeutta. On vaikea olla rehellinen, jos haluaa miellyttää toisia. Jos haluaa toimia siten, että kenenkään mieli ei pahoitu. Kaikki on yhtä auvoista onnea vaan. Kun totuus paljastuu, silloinhan ne mielet vasta pahoittuvatkin. Rehellisyys on edellytys aidolle ystävyydelle. Aito ystävyys ei voi rakentua valheelle, luuloille ja epämääräisille puheille. Aito ystävyys on raakaa ja rehellistä. Se on siinä hienoa. Aidolta ystävältä saa aidon mielipiteen, hyvässä ja pahassa.


Rehellisyys puhdistaa ilmaa. Epäluulojen ja epämääräisten puheiden sijaan rehellisyys tuo raikkautta, varmuutta ja tekemisen meininkiä. Myös työpaikalla. Luulemisen ja kuiskuttelun sijaan rehellinen puhe on mieltä ja yhteishenkeä kohottavaa. Vaikkakin raakaa myös siellä. Ja pelottavaa monista. Kuitenkin pitkässä juoksussa ainoa kestävä tie. Hurraahuuto rehellisyydelle!

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Tyhjä olo


Eilen päättyi jotain elämässä. Ei niin ehkä kamalan iso asia, elämän mitassa tai muutoinkaan, mutta minulle merkityksellinen. Nyt on jotenkin tyhjä olo. Nyt olen siinä hetkessä, joka on juuri ennen kuin aloitan uutta. Mitä se uusi on? Mikä täyttää päiväni tyhjät hetket? Mikä täyttää ajatukseni luppoaikana? Toisaalta tässä hetkessä, joka on haikeaa luopumista, on mahdollisuus pohtia elämää laajemminkin. Mistä kaikesta haluaa luopua? Minkä kaiken on valmis jättämään taakseen? MItä elämässä haluaa tyhjien hetkien tilalle? Mihin suuntaan haluaa elämässään katsoa? Millainen ihminen haluaa olla?

torstai 2. kesäkuuta 2011

Mistä tietää tekeekö oikein?


Elämässä usein joutuu tekemään päätöksiä. Joskus pienempiä valintoja, joskus isoja asioita. Mistä tietää tekeekö oikein? Jos lähtökohtaisesti koko ajatus tuntuu huonolta, silloin harvemmin päätös onnistuu. Jos ei siihen voi sitoutua, ei se silloin oikeinkaan ole. Mutta entäs silloin, kun joku ajatus tuntuu järkevältä, peräti aivan oikealta. Näin sen pitää mennä, näin sen teen. Ja sitten kun tekee, niin tuntee heti tehneensä ison virheen. Tekikö silloin oikein? Jos on kovin paha mieli, sydänalasta puristaa. Ja järjellä ajatellen ratkaisu kuitenkin olisi oikea. Voiko luottaa tunteeseen? Vai eikö auta kuin odottaa ja katsoa päätöksensä seurauksia?



Tekemättömiä töitä ja sitoutumattomuutta


Olin koko talven niin siinä ajatuksessa, että keväällä muutan lasten kanssa uuteen kotiin, että en suonut ajatustakaan puutarhalle. Jopa syksyllä rikki mennyt ruohonleikkuri meni mielestä pois. Yhtään siemenluetteloa en lukenut, mitään en tilannut, enkä kylvänyt. Jopa viime kesänä myrskyn särkemän aurinkovarjon heitin pois mielestäni.


Mutta nyt, jos sitten jumitankin tässä vielä ainakin kesän yli, niin kai jotain täytyisi tehdä? Nurmikko on jo lähinnä niitty, jolla kasvaa voikukkia valtoimenaan. Aurinko paistoi liian kuumasti terassilla, varjo olisi tarpeen. Kesäkukat pitänee ostaa kaikki valmiina. Mutta kun mielessäni en kuitenkaan ole tähän sitoutunut, niin mitä kannattaisi sitten kuitenkaan ostaa tai ainakaan kuinka paljon rahaa kannattaisi sijoittaa. Jos ostaisi halvinta vaan, kai ne kesän kestää.


Mutta varsinaisia puutarhaostoksia suurempi asia on se mielen sitoutumattomuus tähän olemiseen. Se mielen halu johonkin muuhun. Pois, pois. Mies on asettunut aika lailla sen keväisen kriisipäivän jälkeen, ei ole juonut ollenkaan, on mennyt töihin. Tietenkään luotto ei ole palannut, lämpö ja kosketus lostavat poissaolollaan. Mitä ylipäätään parisuhteelta voi olla vailla? Tai pikemminkin mitä äidin ja isän olemiselta voi olla vailla? Koska sitähän me nyt ensisijaisesti olemme, äiti ja isä. Se on se, joka pitää liiton kasassa. Ei siis ole parisuhdetta akselilla mies-vaimo. Jos arki sujuu jotenkin painollaan, lapset hoidetaan, elämä menee päivästä toiseen, niin onko se lasten kannalta kuitenkin parempi? Siis se, että äiti ja isä ovat läsnä lapsille, vaikka eivät olisikaan toisilleen?